Väitöskirja 2011: Language universals and linguistic complexity – Three case studies in core argument marking 

 

 

Kieli linkittyykin kaikkeen

Kielitieteeseen päätyminen ei ollut minulle itsestään selvää. Olin lukenut lukiossa pitkät matikat ja fysiikat, mutta myös kieliä. Tiesin käytännössä vain sen, mitä en halunnut, oli pitkä lista erilaisia vaihtoehtoja. Opettajat, lääkärit, lakimiehet, ei ei ei… Dokumentoimattomat kielet alkoivat kiinnostaa abivuonna alun perin raamatunkäännöstyön näkökulmasta. Aloin tutustua yleiseen kielitieteeseen, luin pääsykoekirjoja ja – voisi kai sanoa – rakastuin kieleen ja sen analyysiin ja ymmärsin, millä tavoin kielitiedettä voi soveltaa esim. vähemmistökielten ja -yhteisöjen aseman parantamiseksi. Aloin tajuta, miten keskeinen kieli on ihmisyydelle ja miten kieli tutkimusalana linkittyy moniin muihin aloihin, filosofiaan, sosiologiaan, psykologiaan, historiantutkimukseen, teologiaan ja muihin humanistis-yhteiskuntatieteellisiin aloihin. Kielitieteen laajuus kiehtoi. Ja se, että siinä yhdistyivät kiinnostukseni niin matematiikkaan (=analyyttisyys) kuin kieliinkin.

Pääsin sitten ensi yrittämällä Helsingin yliopistoon opiskelemaan yleistä kielitiedettä. Toisena opiskeluvuotena suoritin vuoden opinnot Englannissa Summer Institute of Linguistics:n (SIL) parissa. Tutkintoni puolivälin paikkeilla aloin miettiä opintojeni mielekkyyttä, että onko tämä sittenkään minun juttuni, kun työnäkymät vaikuttivat aika rajallisilta. Innostus lähti kuitenkin uudelleen lentoon, kun pääsin oppiaineen silloisen professorin, Fred Karlssonin, tutkimusapulaiseksi sekä tuntiopettajaksi yleisen kielitieteen oppiaineeseen. Sain laittaa käytäntöön sitä, mitä olin oppinut. Oli kannustavaa huomata, että oli ihan oikeita työmahdollisuuksia.

Hanke veti mukaansa

Fred [Karlsson] ja Matti [Miestamo] saivat sitten akatemiahankkeen ”Luonnollisten kielten kompleksisuus” (2003-2006) ja pyysivät minua mukaansa. Tein ensin projektissa gradun syntaktisista upotusrakenteista, etenkin sivulauseiden ns. loppu-upotuksista.  Alastalon salissa oli yksi legendaarinen aineistolähde, joka tuli tutuksi. Väitöskirjan tein sitten kielitypologiasta ja Fred ja Matti olivat ohjaajinani. Perusopinnoissa olin tutustunut eniten fonologiaan, korpuslingvistiikkaan ja kognitiiviseen kielitieteeseen. Kielitypologia oli minulle uusi alue ja sen opettelu vei aikansa, mutta näin jälkikäteen tuo valinta on todella kannattanut.

Hankkeen myötä tulivat systeemi ja raamit. En ollut siinä vaiheessa tutkijana vielä sellainen, että minusta itsestäni olisivat nousseet ne aiheet, joita olisin halunnut tutkia. Ne alkoivat nousta vasta vähitellen sitä mukaa, kun aloin oppia ja saada aikaan tuloksia. Jos minun olisi pitänyt lähteä tekemään väitöskirjaa itse keksityllä aiheella ilman hanketta, en välttämättä olisi edes lähtenyt tekemään koko juttua. Toisaalta ei ollut konkreettisia ajatuksia siitäkään, mikä olisi ollut välitön vaihtoehto gradun jälkeen; sitä en ollut ehtinyt miettiä, kun minut rekrytoitiin hankkeeseen jo maisterivaiheessa.

En ole persoonana mikään Marlboro-mies, joka kulkee omia teitään. Olin mielelläni hankkeessa, josta tuli raamit, mutta jossa samalla sain löytää oman lokeroni. Koskaan ei tuntunut, että olisi pitänyt tehdä tilaustyötä tai sellaista, mitä en olisi halunnut. Olin ennemminkin kiitollinen, että sain hankkeen puitteissa näkökulmarajauksen. Luulen, että aika monet jatko-opiskelijat voisivat hyötyä siitä, että saisi lähteä liikkeelle hankkeen parissa.  Tällöin aika suuren osan väitöskirjan aiheen valintaan, relevanssiin ja ajankohtaisuuteen kuuluvasta vastuusta kantaa hanke.

On kuitenkin hyvä, että tutkimusta tehdään sekä hankkeissa että niiden ulkopuolella. Voi olla, että täysin uusille avauksille on jopa enemmän tilaa jälkimmäisissä. Monia tärkeitä aiheita, esimerkiksi pienten kielten dokumentointia, voi olla vaikea tehdä hankkeissa. Tämä oli tilanne ainakin silloin, kun itse olin aloittelevana jatko-opiskelijana ja kiinnostunut myös kielten dokumentoinnista. Nyt tilanne on tosin muuttumassa, koska nykyään Suomessakin panostetaan aiempaa enemmän vähemmistökielten tutkimukseen ja dokumentointiin eikä se ole enää niin paljon jatko-opiskelijan henkilökohtaisesta intressistä kiinni.

Humanistiset perinteet ovat vankkoja siinä, että tutkija toimii itsenäisesti. Vastuu on väitöskirjantekijällä. Itse tein aktiivisesti ehdotuksia aiheen rajauksesta ja se toimi hyvin. Molemmat ohjaajat kohtelivat minua hienovaraisesti ja näkivät, missä on karikkoja. Se oli minulle tosi tärkeää. Prosessin aikana ei tullut taisteluja ohjaajien kanssa.

Hanke antoi tilaa kasvaa

Paljon ei puhuta siitä, että jatko-opintojen aikana kasvetaan myös ihmisenä. Se ei voi olla vaikuttamatta myös väitöskirjaprosessiin. Jotkut voivat olla jo gradun tehtyään omalta ajattelultaan aika kypsiä ja itsenäisiä, toisilla kestää pidempään. Minulla kypsyminen ja itseluottamuksen kasvu kehittyivät rauhalliseen tahtiin. Väitöskirjaprosessin aikana vähitellen kasvoi luottamus siihen, että oikeasti pystyn tähän ja että jonain päivänä vielä väittelen.

Hankkeessa ja ylipäätään väitöskirja-aikana tein tietysti paljon kaikkea muutakin kuin väitöskirjaa. Olin järjestämässä neljää konferenssia, pari kolme kirjaa toimitin yhdessä muiden kanssa, olin Suomen kielitieteellisessä yhdistyksessä (SKY) viisi vuotta, sitten tuntiopettajana, Langnetin johtoryhmässä ja työvaliokunnassa, aika paljon kaikkea. Toisaalta kaikki tuo antoi paljon ja pystyin kaiken nivomaan jatko-opintoihini. Loppua kohti tein tietoisen valinnan karsia kaikkea ylimääräistä ja keskityin kirjoittamiseen. Se, että oli muutakin tehtävää kuin tutkimusta, avarsi valtavasti. Kasvatti ja koulutti paljoon muuhunkin kuin uuden tiedon tuottamiseen.

Hanke antoi tietynlaisen validoidun aseman ja turvallisen kotipesän, josta oli sitten hyvä ponnistaa eteenpäin, esim. tutkijakoulu Langnetiin. Väitöksen jälkeen toimin yleisen kielitieteen lehtorina Tampereen yliopistossa Urho Määtän sijaisena vuonna 2012-2013, sitten sain paikan Helsingin yliopiston tutkijakollegiumista, jossa parhaillaan olen. Nyt hiljattain sain Suomen Akatemian tutkijatohtoripaikan. Tutkijakollegiumin puolueettomassa kansainvälisessä arviointiprosessissa näin, että saamani siivet kantavat. Se oli uskomatonta. Ajattelen kuitenkin, että lähtökohtani on ollut etuoikeutettu ja olen saanut paljon niin ohjaajiltani kuin tutkijakollegoilta. En voi napsutella henkseleitä. Menestys vetää nöyräksi ja kiitolliseksi.

Paukut yleisen kielitieteen varaan

Ei ole kuitenkaan pelkkää hyvää mäihää, että olen päässyt eteenpäin urallani. On pitänyt tehdä paljon töitä. Olen pari kertaa opettanut Helsingin yliopistossa työelämäorientaatiokurssilla ja kertonut yleislingvistinä, mitä on tullut tehtyä ja mitkä ovat työnäkymät. Olen aika suoraan sanonut perustutkinto-opiskelijoille, että jos yleinen kielitiede on itselle enemmän antoisa harrastus, silloin on parempi rakentaa tutkinnon pääosa muiden oppiaineiden varaan – vaikkapa muiden kieliaineiden, kieliteknologian, tms. varaan – ja etsiä elanto sitä kautta. Rahoitusta ja virkoja on yleisessä kielitieteessä niin vähän. Mutta jos tuntuu siltä, että tutkimus ja ala ovat itselle vähän kuin ”kutsumus” ja että on valmis investoimaan aikaa ja rahaa, niin sitten antaa mennä. Tällainen oppiaine vaatii paljon työtä, sitoutumista ja myös riskinottoa. Itse otin riskin ja pistin paukut tämän alan varaan. Toinen kollega otti mukaan englannin ja teki aineenopettajan kaksoistutkinnon. Se vaati tietysti pari vuotta lisää opintoja, mutta oli tosi fiksu veto, joka mahdollisti laajemmat työmahdollisuudet.

Väitösprojektissa meni kaikkiaan seitsemän vuotta. Akatemiahanke rahoitti siitä puolitoista vuotta, Langnet noin kolme vuotta, Kulttuurirahasto yhden vuoden. Aaltosen säätiön osa-aikaisen apurahan sain esitarkastuksen jälkeiselle ajalle paria artikkelia varten. Yliopiston loppuunsaattamisapurahan sain myös. Joka paikasta yritin saada rahoitusta varsinkin loppuvaiheeseen.

Tartu niiden uskoon, jotka uskovat

Varmaan kaikille tulee väitöskirjavaiheessa epäilys itseä kohtaan: pystynkö tähän, mitä hittoa tästä tulee. Silloin kun itse et usko, voi kuitenkin olla mahdollista tarttua niiden uskoon, jotka uskovat. Ne ovat kriittisiä hetkiä ja tuovat meidät kasvokkain sen kanssa, mitä uskomme itsestämme, ohjaajistamme ja koko väitöskirjan teosta. Esim. ohjaajien ja läheisten tuella voi tällöin olla ratkaiseva merkitys. Näin kävi itselleni.

Väitöskirjani aihe käsitteli kielen kompleksisuutta typologisesta näkökulmasta. Aloitin väitöskirjan tekemisen lukemalla, mitä aiheesta siihen mennessä oli kirjoitettu. Vuosi oli tuolloin 2004 ja kielen kompleksisuus oli hiljattain alkanut nousta tärkeäksi, joskin kiistanalaiseksi keskustelunaiheeksi. Huomasin kuitenkin, että reilusti suurin osa niistä, jotka olivat sanoneet mitään järkevää kielen kompleksisuudesta edellisten noin 10 vuoden aikana, olivat olleet alalla pari-kolmekymmentä vuotta. Heillä oli turvalliset virat eikä epävarmuutta tai riskiä oman uransa suhteen. Sanoin Fredille, että tämä typologia on kuitenkin vähän haasteellista ja että aiheesta aiemmin tutkimusta tehneillä ei ole enää mitään menetettävää. Fred sanoi, että ”täytyy olla kunnianhimoinen”. Se oli odottamatonta. Mutta otin kiinni siitä, että hän uskoi minuun, että minä pystyn tähän. Se yksi tapaaminen oli minulle hirveän tärkeä. Fredin sanojen efekti oli tosi voimakas, juttu oli parissa minuutissa käsitelty. Uskoin, että päämäärä oli toteutettavissa, vaikken itse sitä sillä hetkellä vielä nähnyt. Otin siitä uskosta kiinni kuin ”Herran kärestä”. Toki myöhemmätkin tapaamiset ohjaajieni kanssa olivat tärkeitä, mutta tuosta lyhyestä tapaamisesta tuli vedenjakaja.

Epävarmuuteni validoi myöhemmin vastaväittäjäni Michael Cysouw. Karonkassa hän paljasti, että vuosia aiemmin vieraillessani Max Planck Instituutissa Leipzigissa hän oli yrittänyt saada minut muuttamaan tutkimusaihettani. Hän sanoi, ettei olisi koskaan antanut väitöskirjantekijälle sellaista aihetta kuin minulla oli. Hän oli ollut huolissaan siitä, mihin työni voi johtaa. Muistan tuon tapaamisemme melko hyvin, mutta en itse kuitenkaan tajunnut hänen vihjettään. Kuuntelin vain  sivistyneesti hänen kauppaamaansa uutta kvantitatiivis-typologista lähestymistapaa aineistooni. Siinä vaiheessa minulla ei ollut rahkeita tilastotieteen puolella enkä edes miettinyt vaativien tilastomenetelmien soveltamista. Karonkassa Cysouw totesi kuitenkin olevansa iloinen, että pidin pääni. Ja ilokseni olen saanut huomata, että pystyin luovimaan karikkoisen aiheen parissa niin, että sille on myöhemminkin löytynyt jatkorahoitusta.

Tutkimusprosessin lopussa päädyin kuitenkin käyttämään paljon tilastomenetelmiä. Käänteentekevä kohtaaminen oli neljännen väitöskirjavuoden paikkeilla, taisi olla kevät 2008. Balthasar Bickel oli tuolloin käymässä Helsingissä Chris Pekka Wilden vastaväittäjänä ja piti vierailuluennon päivää ennen väitöstilaisuutta. Olin kamppaillut tilastoanalyysien kanssa, etenkin koska aineistoni jakaumat olivat niin vinoutuneita, etten oikein luottanut siihen, että pystyisin seisomaan kaikkien johtopäätösteni takana. Bickelin luennon aikana lamput syttyivät, kun hän esitteli logistisen regression soveltamista kielitypologiaan. Se on ollut yliopistourani yksi suurimmista heureka-hetkistä. Juttelin heti luennon jälkeen Bickelin kanssa ja kerroin aineistoni haasteista. Hän lähetti pian vedoksen artikkelistaan, jossa hän esitteli uuden menetelmänsä. Käytännössä pyrin replikoimaan hänen menetelmänsä ja soveltamaan sitä omaan aineistooni. Artikkelin menetelmien ymmärtäminen ja niiden soveltaminen oli kuitenkin hidasta, meni varmaan vuosi siihen, kun opettelin logistisen regression menetelmän ja R tilasto-ohjelman ja sain sovellettua menetelmää omaan aineistooni. Kun sitten lopulta handlasin sen, sain artikkelin läpi Studies in Language -journaalissa ja siitä tuli väitöskirjani kulmakivi. Bickelin kanssa olen ollut tekemisissä sittemminkin, tutkijavierailulla ja Erasmus-vaihdossa Zürichissä.

Väitöksen jälkeen

Pari kuukautta ennen kuin väittelin, minulla olisi ollut verrattain hyvä mahdollisuus saada post doc -paikka Sveitsistä. Perhesyistä en kuitenkaan halunnut hakeutua sinne, koska olimme juuri muuttaneet ja hädin tuskin toipuneet traagisesta toisen lapsemme kuolemasta. Se oli iso valinta rankan elämänvaiheen keskellä. Jotkut varmaan ajattelivat, että hullu kun ei lähtenyt. Sen sijaan olin sitten työttömänä kahdeksan kuukautta. Taloudellisesti pärjäsimme, koska vaimo oli töissä. Minä remontoin kotiamme, tein työhakemuksia ja kirjoitin yhden kirja-arvion. Tuo kirja-arvio poiki sitten idean uuteen tutkimussuunnitelmaan, jolle sainkin rahoitusta tutkijakollegiumista. Joskus olen vähän peilannut, mitä elämä olisi ehkä voinut ollut  Sveitsissä. Mutta ei ole harmittanut, olen niin vakuuttunut siitä, että se ei olisi ollut meille oikea paikka siinä elämäntilanteessa.

Pääsin sitten Tampereelle lehtorin sijaiseksi, kun Urho Määttä tuli Helsinkiin hoitamaan professorin viransijaisuutta. Tykkäsin siitä tosi paljon, vaikka työmäärä oli hurja. Opetin syksyllä viisi kurssia ja keväällä kolme ja suurin osa kursseista oli itselleni uusia. Sain kuitenkin apua odottamattomasta suunnasta: omista perusteellisista luentomuistiinpanoista, joita olin tehnyt mm. edesmenneen Orvokki Heinämäen loistavilla luennoilla. Hyvien muistiinpanojen tekemistä ei kannata koskaan väheksyä! Jotkut kurssit menivät hyvin, ja sain hyvää palautetta. Joillain kursseilla olin pettynyt itseeni ja siihen, että aika ei yksinkertaisesti riittänyt opetuksen valmisteluun. Se näkyi myös opiskelijoissa, he eivät aina saaneet asiasta oikein kiinni.

Samaan aikaan, kun opetin, tein yliopistopedagogiikkaa, kirjoitin yhden artikkelin ja laadin kaksi tutkimussuunnitelmaa. Se oli hullu vuosi. Perhe asui Nummelassa, minä olin kolme päivää viikossa Tampereella. Melkein joka viikko varsinkin syksyn aikana jäi joku yö nukkumatta ja muina öinä mentiin pahasti vajaalla. Useamman kerran kävi niin, että kun tulin perjantaina kotiin ja luin pojalle iltasatua, poika sanoi, että isä älä nukahda. Pää pelasi kuitenkin yllättävän hyvin. Kun kiireet sitten helpottivat, väsymys tuli perässä loppukeväästä.

Mutta siitä selvittiin ja suuresta työmäärästä huolimatta tykkäsin tosi paljon tuosta vuodesta. Tykkäsin itsenäisyydestä oppiainevastaavana, etenkin kun olin monta vuotta tehnyt tutkimusta sitä ennen. Nautin opiskelijoiden kanssa toimimisesta, sitä ehkä nytkin eniten kaipaan tutkijana.

Tutkijan rytmit

Väitöskirja-aikana työ eteni enimmäkseen tasaisen tappavaa tahtia. Oli tietysti pyrähdyksiä, etenkin loppurutistus. Väitöksen jälkeen työstä on tullut enemmän pyrähdysmäistä, urakkaluonteista. Työ rytmittyy niin, että välillä tulee tehtyä paljon, sitten taas himmaan, sitten taas tulee pyrähdys. Menee aaltoina. – Kun on rauhallisempi vaihe, teen yksinkertaisesti vain vähemmän töitä. Silloin teen enemmän kotitöitä ja lepään enemmän.

Asuminen noin tunnin ajomatkan päässä Nummelassa ja perhe ovat vaikuttaneet työrytmin säätelyyn. Työrytmin kannalta kannattaa mennä naimisiin jonkun muun kuin yliopistoihmisen kanssa niin pysyy kohtuus paremmin työn teossa. Työ ei saisi tulla ykköseksi ja hallita kaikkea muuta. Tutkijan työ on siitä kuitenkin loistava, että se joustaa yllättävissä tilanteissa.

Yhtäältä ymmärrän, että yliopistotutkijuus ei ole tuntityötä eikä kellokorttihommaa. Toisaalta päätin jo varhaisessa vaiheessa, että en tee ylitöitä. Se on ollut vastoin vallitsevaa yliopistokulttuuria, mutta toistaiseksi se ei ole tullut esteeksi. Ajattelin, että jos minut kerran on palkattu tai jos saan apurahaa, pidän kirjaa tunneistani. Se auttoi myös hahmottamaan, mihin aikani kuluu sekä suunnittelemaan ajankäyttöä. Se vaati varsinkin alussa opettelua, mutta sujuu nykyään rutiinilla. On ollut hyvä opettaa itseni pitämään kirjaa työmääristä.

Eräs parhaista muistoista liittyen työrytmiin on väitöskirjatyöni loppuvaiheesta. Artikkelit olivat valmiina ja piti ruveta kirjoittamaan johdantoa. Vaimo sanoi, että nyt runnot sen loppuun. Sovittiin kuukauden aikataulusta, jolloin väitöskirjan johdanto piti saada valmiiksi. Se oli tosi tuottelias aika, en ole koskaan saanut niin nopeasti kirjoitettua mitään ja aikataulu piti lähes päivälleen. Sen se kuitenkin vaati, että karsin lähestulkoon kaiken muun töihin liittyvän sälän pois. Mutta vapaa-ajasta ja levosta pidin kiinni.

Motiivina työ itse

Kaiken kaikkiaan pidin väitöskirjatyöstäni paljon. Sen seitsemän vuoden aikana aamut, jolloin ei olisi kiinnostanut tehdä töitä, olivat tosi harvassa. Itsekin ihmettelin, että motivaatiota riitti. Niinä harvoina päivinä, kun työ ei maittanut, syy ei liittynyt työhön vaan muuhun elämään. Kirjoittaminen meni koko ajan eteenpäin, vaikka se ei aina ollut niin nopeaa.

Toki ajoittain oli semmoinen olo, että mitä hyötyä tutkimuksestani on. Esimerkiksi konferenssit ovat yleisesti ottaen olleet vähemmän antoisia tutkimuksen kannalta kuin mitä ennen odotin, vaikka voivatkin olla hienoissa paikoissa. Gloria katoaa aika nopeasti. Sosiaalinen aspekti korostuu niissä paljon. Tärkeänä näen konferensseissa oman lokeron raivaamisen, sen että muutkin tietävät, että minä teen nyt tätä.

Vaikka olen miettinyt oman työni merkitystä, en kuitenkaan ole kauheasti miettinyt sitä, miten perustelen tutkimustyöni yhteiskunnalle. Niihin aikoihin, kun tein väitöskirjaa, yliopistossa oli paljon pinnalla puhe tutkimuksen relevanssista. Viime aikoina jargoni on muuttunut ja nyt puhutaan innovaatioista ja huippututkimuksesta.

Nykyään ottaisin ehkä esiin kolme asiaa tähän liittyen. Ensiksi vastuu tutkimuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä ei ole pelkästään tutkijalla; rahoittaja kantaa vastuun päätöksistään tutkimusvarojen jakamisesta. Hyvä tätä asiaa on tutkijankin miettiä, mutta ei siitä kannata kaikkea painetta kantaa. Toiseksi Suomessakin on pitkään vaalittu vapaan sivistysyliopiston ihannetta, jossa tutkijoilla on määrätty vapaus keskittyä haluamiinsa aiheisiin. Etenkin nykyisessä yliopistoon kohdistuvassa innovaationyhdössä unohtuu se, että edes yritysmaailmassa tutkimus- ja tuotekehittelyn aikaansaannoksista ei päädy tuotantoon kuin murto-osa. Jos yliopiston tutkimuksesta edes muutama prosentti on yhteiskunnallisesti ”hyödyllistä”, voidaan olla jo samassa tahdissa yritysmaailman kanssa. Rohkenisin väittää, että enemmän kuin muutama prosentti siitä tutkimuksesta, jota yleisessä kielitieteessä on tehty esim. Helsingin yliopistossa oppiaineen olemassaolon aikana, on ollut yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Lopuksi tutkijat ovat usein myyttien murtajia: oma merkityksensä on sillä, jos pystyy vakuuttavasti löytämään jotain sellaista, joka murtaa vanhoja käsityksiä. Mutta sellainen ei välttämättä synny hetkessä.

Selitä ekaluokkalaiselle lapselle se, mitä teet työksesi.

Tutkin sitä, mikä eri kielissä on samanlaista ja mikä niissä on erilaista. Ja sitä, miksi vieraita kieliä on niin vaikea oppia.

 

Haastattelun pohjalta toimittanut Ulla Vanhatalo. Julkaistu elokuussa 2016.