Elitismi on tasa-arvoon pyrkivässä yhteiskunnassa kirosana ja yleisesti ottaen epätoivottava asia – samalla se tuo otsikkoon klikkiotsikkomaista raflaavuutta. Kysymys on silti mielestäni perusteltu, jos elitismillä tarkoitetaan arkisimmasta kielenkäytöstä poikkeavia lukemisen ja kirjoittamisen muotoja, kuten kaunokirjallisuutta ja pohdiskelevaa esseekirjoittamista. Mutta ovatko ne elitismiä?
Otsikkoonkin putkahtanut elitismi tässä merkityksessä on peräisin Kirjoittamisen tutkimuksen päivien paneelikeskustelusta. Tampereella kesäkuun alussa kolmatta kertaa järjestettyjen päivien pyrkimyksenä on koota yhteen kirjoittamisen kanssa eri tavoin työskenteleviä, esimerkiksi kielentutkijoita, eri oppilaitosten opettajia, opettajankouluttajia ja kirjallisuudentutkijoita. Yhtenä ohjelmanumerona oli paneelikeskustelu aiheesta Onko kirjoittamisen taito katoamassa? Paneelia johti kielentutkija Anne Mäntynen ja keskustelijoina olivat toimittaja ja luova kirjoittaja Janica Brander, journalistiikan yliopisto-opettaja Auli Kulkki-Nieminen, (Lukuklaani-tutkimuksesta tuttu) äidinkielen opetuksen apulaisprofessori Sara Routarinne sekä filosofi, kustantaja ja tietokirjailija Jarkko S. Tuusvuori.
Paneelissa todettiin joitakin luku- ja kirjoitustaitoa koskevassa keskustelussa toistuvia tosiasioita. Tilanne, jossa käytännössä koko kansa osaa lukea ja kirjoittaa, on ollut Suomessa vasta sata vuotta, ja kyllähän nykyään kirjoitetaan ja luetaan enemmän kuin koskaan ennen. Nämä huomautukset saivat myös asialliset vastineet: nyky-yhteiskunnassa, joka näyttää toisenlaiselta kuin sata vuotta sitten, erilaisten tekstien parissa työskentely on välttämätöntä. Sen kaikkein helpoimman ja mieluisimman lukemisen ja kirjoittamisen, joka monella nuorella tapahtuu älypuhelimitse, edellyttämä taito ei näihin vaatimuksiin kykene alkuunkaan vastaamaan.
Sitten keskusteluun tupsahti tämä elitismi. Tuusvuori huomautti, että nuoret kirjoittavat tavallisesti paljon aiemmin kuin nykyiset keski-ikäiset aikanaan. Ihmisten kirjalliseen itseilmaisuun ja kanssakäymiseen tulee jatkuvasti uusia tavoitteita ja kanavia. Onko koulun peräänkuuluttama kirjoitustaito vastaus näihin tavoitteisiin, vai onko monipuolisen kirjoitustaidon katoaminen merkki siitä, että tavoitteet ovat vääriä ja epäsopivia?
Ovatko kauno- ja tietokirjallisuuden lukeminen ja käsittely sekä jäsennelty, rikasta sanastoa hyödyntävä kirjoittaminen elitistisiä pyrkimyksiä?
Muut paneelin jäsenet painottivat, että kieli on paljon muutakin kuin pelkkä (pika)viestinnän väline. Jos ihmisen oma tavoite on ainoastaan arkisen kommunikaation toteuttamisessa, se ei yksinkertaisesti ole riittävä. Henkilökohtaisessa tai sosiaalisen median viestinnässä käytettävä kieli on vain yksi kapea kielenkäytön ala. Ihminen on myös usein laiska olento, eikä matalalla oleva rima saa sanella koulun tavoitteita. Meidän täytyy kyetä vaikuttamaan, vakuuttamaan, osallistumaan ja ilmaisemaan ajatuksiamme monipuolisesti. (Lukeminen ja kirjoittaminen myös edesauttavat sitä, että ilmaistavia ajatuksia ylipäänsä on.)
Olennainen kysymys myös alakoulujen lukemisen ja kirjallisuuskasvatuksen kannalta on, missä muualla kaikki lapset pääsevät harjaantumaan vaativampiin ja kunnianhimoisempiin lukemisen ja kirjoittamisen muotoihin, jos eivät koulussa. Koulussa tulee perehdyttää nimenomaan ”elitistisen korkeakirjoittamisen” pariin. Eikä tämä tietenkään ole pelkästään koulun tehtävä, vaan myös kotona, harrastuksissa ja työpaikoilla pitää tukea monipuolisemman luku- ja kirjoitustaidon kehitystä.
Mitä kaikkea vankka luku- ja kirjoitustaito sitten pitää sisällään? Esimerkkeinä paneelissa mainittiin pitkät, syventymistä vaativat tekstit, oikeinkirjoitus, sanavarasto ja sanasemantiikan hallinta. Viimeinen esimerkki tuli Routarinteeltä, ja se onkin osuva, joskin harvemmin kuultu: nuorenkin tulisi tuntea vaikkapa draaman tai pateettisuuden merkitykset myös taiteenlajina ja mahtipontisuutena. Ja että sosialisoiminen tarkoittaa muutakin kuin kaverien kanssa hengailua.
Yksi koulun tärkeimmistä tehtävistä on antaa oppilaille eväät osallistua yhteiskuntaan ja vaikuttaa omiin asioihinsa. Monipuolisen luku- ja kirjoitustaidon pitäisi olla perusoikeus, joka osallistaa ja mahdollistaa vaikuttamisen. Lukutaito siis voimaannuttaa, aikamme muotitermiä käyttäen. Paitsi asiakirjojen ja erilaisten välttämättömien työelämätekstien tuottamisen, vankka luku- ja kirjoitustaito mahdollistaa monenlaiseen keskusteluun osallistumisen, oli se sitten mielipiteen vaihtoa yhteiskunnallisista asioista lehtien palstoilla tai omista oikeuksista huolehtiminen vähemmän julkisissa yhteyksissä, esimerkiksi sähköpostitse.
Kaikessa työssä vaaditaan enemmän tai vähemmän tekstitaitoja. Monen ammatin pääasiallinen tehtävä – ja vielä useampaan välttämättömänä kuuluva askar tahi toimi – on tuottaa erilaisia tekstejä. Myös median seuraaminen ja yhteiskunnan jäsenenä toimiminen sekä omien asioiden hoitaminen vaativat kirjallisia taitoja. Kirjoittamisen monipuoliset ja runsaat taidot ovat siis pärjäämisen edellytys ja keskeinen kansalaistaito.
On pikemminkin vaarallista, jos monipuolinen luku- ja kirjoitustaito aletaan nähdä vain eliitin omaisuutena.
Henri Satokangas