Lasten kärsimys myy

Keppola_Erika_PienifileTeräspalkki murskasi Erika Keppolan kasvot 6-vuotiaana. Laadukkaan sairaanhoidon ansiosta hän voi tehdä työtä, jonka luultiin olevan hänelle mahdotonta. Silti hän ei ole lahjoittanut senttiäkään  lastensairaalalle. Miksi?

Lotossa voi voittaa käänteisesti. Kahdestikin. Vaikkapa niin, että selviää 6-vuotiaana teräspalkin alle jäämisestä murskaantuneilla kasvoilla ja otsaa halkovalla leikkausarvella, mutta herää kuitenkin muutaman kuukauden päästä niska kipsissä kuumetta hohkaavana. Aivokalvontulehdus vei yli puolet kuulostani, mutta loppujen lopuksi olin onnekas. Kotini läheltä löytyi kylliksi asiantuntemusta kursia kalloni ja kasvoni kasaan ja pysäyttää bakteeri, johon kuolee edelleen 10–20 prosenttia sairastuneista.

Nyt alan olla gradua vaille valmis maisteri, teen työtä jota minun ei oikeastaan pitäisi pystyä tekemään ja olen viime vuosien aikana vihdoin voinut antaa jotain saamastani myös takaisin. Kuten puolitoista vuotta sitten heitin opinnoissa kuuntelun apuvälineenä käyttämääni mikrofonia ihmetelleelle torontolaiselle professorille: ”Here in Finland we have this nice little thing called welfare state.”

Pari kuukautta myöhemmin luin Kanadassa typertyneenä kotimaani uutisia ja mietin, palaisinko vaihdosta maahan, jossa sanoillani ei enää olisi arvoa. Vuosikymmeniä rakentamispäätöstä odottanut Helsingin Lastenklinikan uudistaminen oli ottanut kunnon etunojan. Ei, minun ylpeilemälleni Suomelle ominaisesti sairaalalle ei ollut löytynyt tarpeeksi yhteisiä varoja, vaan joukko elinkeinoelämän kärkinimiä oli ottanut vallan käsiinsä ja perustanut hankkeen toteuttamiseksi tukiyhdistyksen ja säätiön sairaalan rakennuttajaksi.

On tietysti hienoa, että etuoikeutettuun asemaan päässeet ovat valmiita toimimaan niiden puolesta, joilla ei ole sananvaltaa elämäntilanteensa suhteen. Minulle Uuden Lastensairaalan Tukiyhdistyksen ja säätiön perustaminen ei kuitenkaan kertonut mistään muusta kuin siitä, että vuodesta toiseen meillä on ollut toinen toistaan huonompia poliitikkoja. Vaaleilla valittuja, jotka ovat luottaneet kutsumusammattilaisten hoitavan työnsä hyvin työoloista välittämättä ja uskoneet lapsipotilaita kohtaan tunnetun säälin avaavan lopulta ihmisten kukkaronnyörit.

Viimeksi perjantaina tähän logiikkaan uskovien päälle satoi hunajaa, kun Suomen myyvimpien artistien tähdittämä video keräyksen loppukirittämiseksi ja tieto Live Aid -konsertista julkaistiin. Kappale ja idea ovat sinänsä kauniita. Mutta mitä se kertoo sivistyksen tasosta, että perustuslaissa taattu oikeus riittävään hoitoon ja lasten hyvinvoinnin turvaaminen edellyttävät massiivista markkinointikampanjaa A-mollissa?

Olen viettänyt yli puoli vuotta elämästäni sairaalahoidossa ja sadat poliklinikkakäynnit siihen päälle. Periaatteessa kai minun olisi ensimmäisten joukossa pitänyt olla syytämässä rahaa lastensairaalan keräyslippaisiin. En ole lahjoittanut senttiäkään. Ehkä naiivia, mutta en ole osaltani halunnut viestiä terveydenhoidon rahoitukselle lahjoitusvaroilla olevan Suomessa kysyntää, saati antaa julkisen sektorin luottaa siihen.

Mitä väliä sillä sitten on, jos yksi sairaala rahoitetaan osin yksityisvaroin? Säätiön hallituksen puheenjohtaja Anne Berner on uskonut lastensairaalan keräyksen jäävän kertaluonteiseksi hankkeeksi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että keräyksen menestys ja valtion samanaikainen nihkeys rahoittaa muita lastenklinikoita on avannut ovea uusille keräyksille. Syksyllä 2012 lasten syöpälääkärit perustivat Aamu Suomen Lasten Syöpäsäätiön ja Oulussa puolestaan tehtiin tämän vuoden tammikuussa aloite rahoittaa kaupungin uusi lastensairaala osin keräysvaroin.

Hyvinvointivaltiota pitää uudistaa, mutta se on liian arvokas muutettavaksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Keräys lastensairaalan rahoittamiseksi ei ole ”väärin autettu” -kortti. Hanke on kuitenkin tuonut esiin joitain ongelmia, joita syntyy kun vastuuta hyvinvointipalvelujen rahoittamisesta siirtyy demokraattisille arvoille perustuvalta julkiselta sektorilta yksityisille tahoille. Se on ensinnäkin asettanut lastenklinikat eriarvoiseen asemaan. Uuden lastensairaalan rakennuttamista juuri Helsinkiin on perusteltu sillä, että Lastenklinikalla on kansallisia erityistehtäviä ja siellä hoidetaan lapsia ympäri maata. Kuitenkin myös muut yliopistolliset klinikat hoitavat muiden sairaanhoitopiirien potilaita ja parempia tiloja kaivattaisiin kipeästi muissakin sairaaloissa.

Muille sairaaloille erillistä keräystä ei vain ole suotu, koska Suomen vauraimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin lukeutuvan naisen lapsi sattui olemaan hoidettavana Helsingissä.

Lisäksi varainkeräys on hyvin kilpailtu ala, jossa toisen euro on toiselta pois. Järjestöjen mukaan lastensairaalan keräyksen onnistuminen onkin näkynyt selvästi muiden lahjoitusten vähenemisenä. Joukkorahoituksen alettua juurtua myös Suomeen, olisi lastensairaalan keräykseen annetuilla varoilla voitu saada aikaan muutakin.

Säätiöissä ja yksityislahjoituksissa on myös se ongelma, ettei markkinamekanismi välttämättä ohjaa varoja sinne, missä niitä eniten tarvittaisiin. Lastensairaalan kohdalla niin on, mutta kuten Aalto-yliopiston professori Paul Lillrank on kysynyt, olisivatko ihmiset lahjoittaneet rahaa yhtä innokkaasti alkoholiongelmaisten tai vanhusten kuntoutukseen? Tuskin, sillä lasten kärsimys myy. Säätiöiden ja keräysten yleistyminen antaa niiden perustajille vallan määritellä, mikä yhteiskunnassa on tukemisen arvoista. Jos se on sitä Master Classissakin toivottua aktiivista kansalaisuutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa hyvinvointivaltion sijaan, soisin sen jäävän vain vieraaksi Suomessa.

Työpaikkaruokalani kassalla on keräyslipas. ”Rakennetaan yhdessä uusi lastensairaala.” Niin, yhdessä, yhteisistä varoista, olisin todella toivonut sen rakennettavan. Niin ei kuitenkaan enää käy, joten ehkä olisi minunkin aika taipua ja lahjoittaa. Toivon silti ensi vuoden eduskuntavaaleissa valituksi ihmisiä, joiden mielestä uuden lastensairaalan keräys saa jäädä lajinsa ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

Kirjoittaja on valtiotieteiden kandidaatti, joka työskentelee toimittajana Taloussanomissa ja uutistoimisto Startelissa.

 

Onnistu tai epäonnistu, mutta opi

35625d5”Mitä jos kokeiltaisiin ensin?” ehdottaa Master Class -osallistuja Kalle Nieminen.

Yhteiskuntamme muuttuu ja monimutkaistuu entistä nopeammalla tahdilla. Tarvitsemme uusia tapoja suunnitella ja kehittää pysyäksemme kiihtyvän muutosvauhdin tahdissa. Kokeilukulttuuri on tapa toimia, kehittää ja suunnitella nopeasti ja pienellä riskillä. Sen tarkoituksena ei ole suinkaan syrjäyttää perinteisiä hankkeita ja strategiapapereita vaan toimia niiden rinnalla.

Kokeilulla tarkoitetaan ajallisesti, paikallisesti ja budjetillisesti rajattua käytännön kokeilua, jossa alkuperäinen idea viedään nopeasti konkreettiselle tasolle. Kokeilukulttuuri mahdollistaa keskeneräistenkin ideoiden toimeenpanemisen. Kokeilujen tarkoituksena on käytännön kautta osoittaa, mikä ideassa on hyvää ja mikä vaatii kehittämistä.

On tärkeää muistaa, että kokeilut antavat luvan epäonnistua. Master Classissa käsiteltävät hyvinvointiin ja hyvinvointivaltion tulevaisuuteen pureutuvat teemat vaativat isoja, koko yhteiskuntaa koskettavia muutoksia. Nämä muutokset ovat kalliita, ja niillä on suuria riskejä. Näitä reformeja on usein vaikea saada liikkeelle poliittisin päätöksin. Kokeiluilla on tarkoitus vastata juuri tähän ongelmaan.

Kokeiluilla mahdollistetaan ideoiden parantaminen nopeasti käytännön tekemisen kautta. Kokeilun avulla voi myös löytää uusia ideasta kiinnostuneita tahoja. Keskusteleminen konkreettisen toiminnan ympärillä on usein mielekkäämpää ja helpompaa kuin toimintaa kuvaavan raportin ympärillä.

Tärkein kokeiluja koskeva valtti on kuitenkin lupa epäonnistua. Kokeiltaessa tulisikin ajatella, että epäonnistuminenkin on tulos. Epäonnistumisen jälkeen on pohdittava, mikä epäonnistui ja miksi, sekä miten ideaa tai toimintamallia tulisi kehittää epäonnistumisesta saatujen oppien pohjalta.

Kokeile siis ideaasi nopeasti ja pienellä budjetilla – onnistu tai epäonnistu, mutta opi!

Kalle Nieminen toimii Sitran avustavana asiantuntijana.

 

Elämänvalintageneraattori innosti ja ihmetytti Viikissä

Antto Orasmaa, Anni Korhonen ja tutkimusavustaja Ola Laaksonen lähtivät testaamaan elämänvalintageneraattoria kentälle, Viikin normaalilyseon opiskelijoiden pariin.

Antto Orasmaa pääsi haastattelemaan vanhan lukionsa opiskelijoita.

Master Class -osallistuja Antto Orasmaa pääsi haastattelemaan vanhan lukionsa opiskelijoita.

Sanoista tekoihin, teoista mahdollisesti taas takaisin sanoihin ja niin edespäin.

Elämänvalintageneraattori sai perusteellista joukkoistamisapua Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulusta, kun toisen vuosikurssin lukiolaiset pääsivät testaamaan generaattoria käytännössä.

Oppilaiden kanssa tarkasteltiin lyhyesti myös syntynyttä suuntaa-antavaa grafiikkaa sekä keskusteltiin muun muassa testin luonteesta ja soveltuvista jakelukanavista.

Emmi Halmesvirta, 19, mietti tulevaisuuden valintojaan.

Emmi Halmesvirta, 19, pohdiskelee tulevaisuutta. Ulkomaille olisi päästävä, opiskelemaan tai töihin.

Testin aikana kolmen hengen delegaatiomme kirjasi tarkasti niin oppilaiden reaktioita kuin huomioitakin. Keskustelut nauhoitettiin testattavien luvalla. Näin varmistuttiin, ettei mitään arvokasta ja ainutlaatuista vain jäisi huomaamatta.

 

Anna Applebye, 18, pohdiskeli valtiotieteiden ja kauppakorkean välillä.

Anna Applebye, 18, miettii vielä valtiotieteiden opiskelun ja kauppakorkeakoulun välillä.

Suoritetut testit ja käydyt keskustelut antoivat jo sellaisenaan vauhtia koko tiimillemme. Testiryhmän valikoituminen 17-19-vuotiaisiin nuoriin takasi, että pöydän toisessa päässä oltiin jatkuvasti terveen kriittisiä, uteliaita ja keskustelevia. Selvää on, että ainakin nämä nuoret ovat tiedostaneet taloudellisen vastuunkannon merkityksen jo varhaisella iällä, vaikka opinto- ja asuntolainat ovat vielä kaukaista tulevaisuutta.

Toisaalta nuoret ajattelivat kiitettävästi myös muita ikätovereitaan ja antoivat arvokkaita huomioita: kuinka välittää tietoa myös sellaisille, joille tulevaisuuden ja tämän hetken taloudellinen hyvinvointi on se vähiten kiinnostava teema?

 

Anni Korhonen selittää generaattorin toimintaa lukiolainen Joona Soratielle, 17.

Lähi-Tapiolan Anni Korhonen esittelee generaattoria lukiolainen Joona Soratielle, 17.

Kokonaisuudessaan elämänvalintageneraattori herätti joitakin kysymyksiä ja hiukan ihmetystäkin, mutta kiehtoi kaikkia testattavia taloudellisen hyvinvoinnin ja valintojen konkretisoijana. Iso ajatus siis toimii.

Tästä eteenpäin tiimimme pureutuu testattujen parametrien selkeään visualisointiin ja tulevaisuuden hyvinvointialustamme parhaaseen muotoon. Kaksi viikkoa aikaa loppupitchiin, oikealla suunnalla mennään!

Teksti: Antto Orasmaa. Kuvat: Alma Snellman

Jokainen koti on monikulttuurinen

”Miksblogikuvai puhuisin monikulttuurisuudesta vain ihmisten yhteydessä? En ole päivääkään tekemisissä vain suomalaisten asioiden, esineiden tai kulttuuripiirteiden kanssa”, pohtii Master Class –osallistuja Katja Tavi.

Lauantain kauppalistani: leipää, mandariineja, kookosmaitoa ja pekonia. Näistä ehkä pekoni on irronnut suomalaisen possun takalistosta. Ruisleivän ruiskin on kuulemma osin ulkomaista, koska Suomessa viljaa ei kasva tarpeeksi kysyntää kohden. Viimeisimmän mekkoni tilasin saksalaisesta nettikaupasta, merkiltään mekko on brittiläinen. Minulla ei valitettavasti ole hajuakaan, missä se on käytännössä valmistettu. Tuskin Iso-Britanniassa. Tällä hetkellä kirjoitan läppärillä, joka on mahdollisesti kasattu eri puolilla Aasiaa. Valmistuttaja on yhdysvaltalainen. Samalla kuuntelen sivukorvalla uutisia Ukrainasta.

Monikulttuurisuuteen viitataan usein puhuttaessa yhteisöstä tai paikasta, jossa toimii monta syntyperältään eri kansalaisuuksia edustavia henkilöitä. Esimerkiksi työpaikkaa voidaan sanoa monikulttuuriseksi, jos siellä työskentelee kantasuomalaisten lisäksi maahanmuuttajia yhdestä tai useammasta maasta.

Aloituskappaleeseeni viitaten väitän, että kotini on monikulttuurinen. Miksi puhuisin monikulttuurisuudesta vain ihmisten yhteydessä, kun fakta on, etten ole päivääkään tekemisissä pelkästään suomalaisten asioiden, esineiden tai kulttuuripiirteiden parissa? Me olemme monikulttuurinen valtio, eikä kukaan näytä olevan halukas monikulttuurisesta materiastaan luopumaan. Ihmisistä kylläkin.

Suomen voi määritellä monelta osin länsimaisten valtioiden joukkoon. Siirryimme 1900-luvulla muutamassa vuosikymmenessä maatalousyhteiskunnasta kaupungistuneeseen teollisuusyhteiskuntaan. Tämä on prosessi, joka esimerkiksi Norjassa kesti yli puolet pidempään.

Nopea oli myös muutos maahanmuuttopolitiikassamme. Länsimaistuneessa Suomessa ennen 90-lukua maahanmuuttoa oli kansainvälisesti verrattuna tuskin nimeksikään, mutta ”ysärin” myötä liikkuvuus alkoi lisääntyä. Viime vuonna Suomessa eli oleskeluluvalla noin 200 000 ulkomaalaista, ja turvapaikanhakijoita oli 3 200. Heistä pakolaisaseman sai 14 prosenttia, mikä on Euroopan keskitasoa. Vielä joitain vuosia sitten nämä prosentit pyörivät muutamissa. Lähivuosien maahanmuutto- ja pakolaistilastoja löytyy Maahanmuuttoviraston sivuilta.

Yhteiskuntana olemme usein pyrkineet pääsemään muiden länsimaiden muutoksiin mukaan vähän jälkijunassa, mutta mukaan lähdettyämme toimimme nopeassa tahdissa. Tästä poikkeuksena maahanmuutto ja kiintiöpakolaisten vastaanoton määrä on edelleen Suomessa vähäistä. Otamme tänä vuonna kiintiöpakolaisia meille ennätykselliset noin 1 200, kun taas Ruotsissa määrä on Suomeen nähden moninkertainen. Tästä huolimatta, tai ehkä jopa tämän takia, maahanmuuttajien ja pakolaisten kasvu väestössä on herättänyt joissain tahoissa voimakasta vastustusta. Kuten usein kaikissa mielipiteitä herättävissä asioissa vastustava ääripääjoukko on pieni mutta sitäkin äänekkäämpi.

Ymmärrän kyllä, että moni maahanmuuton uhkakuva – esimerkiksi tiettyjen kaupunginosien slummiutuminen – on mahdollinen. Mutta onneksi maahanmuuttanut läppärini on saanut turvapaikan.

Katja Tavi työskentelee Maahanmuuttovirastolla henkilöstösuunnitteljana.

Tulikokeita kohti!

Mitä sanovat nuoret Elämäntapageneraattorista? Entä työnantajat Työelämän Tinderistä?  Master Classin toisen työpajan tavoitteena oli kirkastaa, miten ja missä kunkin ryhmän kehittelemää ratkaisua voisi kokeilla käytännössä.

MC_kallenieminen

Master Class -mentori ja Sitran avustava asiantuntija Kalle Nieminen avasi alustuspuheenvuorossaan kokeilukulttuurin periaatteita. Työpaja järjestettiin LähiTapiolan pääkonttorilla Tapiolassa.

MC_orasmaa ja qvintus

Master Class -mentori ja LähiTapiolan johtaja Veli-Matti Qvintus (oik.) ja masterclassilainen Antto Orasmaa pohtivat, mitä nuoria valinnoissaan avittavan elämäntapageneraattorin olisi hyvä pitää sisällään ja miten sitä voisi testata.

MC_hymyä Sari-Anna Pulkkinen ja Laura Kontiala miettivät, miten ihmiset, joilla on paljon aikaa ja ne, jotka tarvitsevat joidenkin toisten aikaa, voitaisiin tuoda kätevästi yhteen yli sukupolvirajojen.

MC_esittelyJohanna Rahunen esittelee Palvelut pakettiin -tiimin ideaa, jossa asuinalueen seniorit kootaan säännöllisesti yhteen lounaalle vaikka alueen koululle. Ruokailun jälkeen saatavilla on myös muita tarvittavia palveluita samasta paikasta. Pakettiin kuuluu myös kuljetus kotoa ruokailupakaille. “Se kotoa lähteminen on just se juttu!”

Tieto ei asu enää kirjastossa

Kasvokuva Antti KTiede + suuryritykset = pahuuden akseli. Vaiko onko? Kysyy Master Class -osallistuja Antti Kähkönen.

Maailma muuttuu, ja niin muuttuvat myös tuhatvuotisen yliopistoinstituution tehtävät. Haluan nyt avata yhden näkökulman yliopistojen tehtäviin muuttuvassa maailmassa. Tämä lyhyt välähdys on syytä aloittaa yhteiskunnan perustasta eli laista.

What does the law say?

Yliopistolain 2 §:n mukaan yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä [yhdessä ylioppilaskuntien kanssa] kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Huomatkaamme erityisesti viimeinen virke: siis toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa ja edistää toimintansa yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

 Muutosta muutoksen vuoksi?

Teknologinen kehitys ja globalisaatio myllertävät rakenteita ja kansainvälisiä suhteita, ja suuret ajattelijat hokevat puheissaan, että muutoksesta on tullut ainoa asia, joka on pysyvää. Tulevaisuudessa ainoastaan tarpeeksi ketterät instituutiot voivat selvitä lisääntyvässä tiedon tulvassa ja tiedon, tekniikan ja sääntelyn muutostahdin nopeutuessa. Ennen samaa lakia sovellettiin jopa satoja vuosia pienin muutoksin, kun taas nykyään niin kansallisen kuin kansainvälisenkin normitulvan myötä sääntely muuttuu jopa muutamien vuosien välein. Sama pätee teknisiin ratkaisuihin. Valtio ja yliopistot edustavat monille pysyvyyttä ja pysähtyneisyyttä, ja vaikka valtioiden aika yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana ei olekaan ohi, tulee kiinnostavia ratkaisuja ongelmiin lisääntyvässä määrin toiselta ja kolmannelta sektorilta, eli esimerkiksi voittoa tavoittelevilta yrityksiltä ja kansalaisjärjestöiltä.

Mitä on siis tehtävä?

Tiedeyhteisön – siis laajasti ymmärrettynä yliopistojen, ylioppilaskuntien, tutkijoiden, opettajien, opiskelijoiden ja akateemisesti koulutettujen – on siksi nykyistä tiiviimmin verkostoiduttava yksityisten toimijoiden kanssa. Niin Suomessa kuin globaalisti. Suomessa erityisesti Aalto-yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto ja Hanken ovat näkyvästi tiivistäneet yhteistyötään yritysten kanssa. Helsingin yliopistokin on lähtenyt mukaan ja yhtenä esimerkkinä toiminnasta on LähiTapiolan kanssa jo toista kertaa toteutettava Hyvä Yhteiskunta Master Class -ohjelma, jossa etsitään ratkaisuja hyvinvointiyhteiskunnan kohtaamiin ongelmin.

Tieto muodostuu yhä ketterämmin

Olennainen tieto ei enää asu kirjastoissa, vaan se saattaa muodostua uudella tavalla ketterien toimijoiden välisissä rajapinnoissa. Yliopistojen on mentävä ulos maailmaan ja etsittävä näitä rajapintoja ja tultava osaksi niitä. Monet pelkäävät, ehkä aiheellisesti, kaupallistumista tai tieteen tason ja autonomian kärsimistä, jos yliopistot liiaksi menevät yhteiskunnan ehdoilla. Nämä asiat on pidettävä mielessä, mutta harkitusti toteutettuna yliopistojen ja ympäröivän yhteiskunnan välinen verkottuminen ja yhteen kietoutuminen on nähdäkseni jo nyt menestyksekkään tieteellisen toiminnan elinehto. Jotta voimme toteuttaa yliopistolain 2 §:n viitoittamaa tarkoitusta, on meidän suunnattava yliopistomaailman ulkopuolelle ja haettava ennakkoluulottomasti uusia kumppanuuksia. Silloin tiedeyhteisö voi myös tulevaisuudessa osallistua hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen väkevänä voimana. Rohkeasti maailmalle ja yhteiskuntaan siis, yliopistot!

Antti Kähkönen on sekä oikeustieteen että kauppatieteen ylioppilas, joka työskentelee Hankenin ylioppilaskunnan pääsihteerinä.

Terveyskeskukseenkin voi saada porttikiellon

MC-luokkaMiten tuottaa kestäviä sosiaali- ja terveyspalveluja yhteiskunnan kaikkein heikoimmille? Master Class -luokka pääsi tutustumaan Helsingin huono-osaisimpien arkeen, kun minibussillinen osallistujia suuntasi Helsingin Diakonissalaitoksen järjestämälle Luokkaretkelle laitakaupungille. Bussi kiersi aamupäivän aikana neljässä kohteessa, joiden toiminnassa Diakonissalaitos on mukana.

Teksti: Enni Sahlman, Kaskas Media

20140429_155531Luokkaretkeläisille jaettiin matkan aluksi Luokkaretki laitakaupungille -oppaat, joista pystyi seuraamaan matkan kulkua ja sai ennakkotietoa vierailukohteista.

”Se, miten ihmisiä kohdellaan varjoissa, kertoo koko yhteiskunnasta,” diakoniajohtaja Jarmo Kökkö muistutti osallistujia.

Luokkaretkeläiset olivat etukäteen huolissaan siitä, millainen ”me” ja ”ne” -asetelma vierailijoiden ja kohteiden asiakkaiden välille saattaisi syntyä. Diakonissalaitoksen kehitysjohtaja Liisa Björklund vakuutti, että palveluiden käyttäjille on tärkeää ja arvokasta se, että myös ulkopuoliset ovat kiinnostuneita heistä, ja että heitä halutaan kuunnella.

Luokkaretken ensimmäinen vierailukohde oli Munkkisaaren päihde- ja mielenterveystyön palvelukeskus, jossa toimii myös korvaushoidon yhteisö. Masterclassilaisissa mielenkiintoa  herätti se, miten palvelukeskukseen oli saatu luotua toimiva hallinnollinen malli, vaikka mukana on eri toimijoita erikoissairaanhoidosta sosiaalipalveluihin. Munkkisaaren toimipisteessä, Helsingin vauraimpiin kuuluvan asuinalueen kupeessa toimii lisäksi hiv-positiivisten narkomaanien klinikka. Keskittymällä haittojen vähentämiseen klinikka on saanut parannettua hiv-positiivisten narkomaanien hoitoa merkittävästi.

Klinikan aktiivisen toiminnan ansiosta Suomessa ei kahteen vuoteen ole tavattu neulan välityksellä tarttunutta uutta hiv-tartuntaa suomalaisten ruiskuhuumekäyttäjien keskuudessa. “Saavutus on kansainvälisesti sensaatiomainen. Ulkomailla ei usein edes uskota Suomessa saavutettuja hyviä tuloksia”, klinikan toimintaa esitellyt Diakonissalaitoksen päihde- ja mielenterveystyön johtaja Pekka Tuomola sanoi.

Toinen päihderiippuvaisille suunnattu vierailukohde oli Itäkeskuksessa sijaitseva matalan kynnyksen erityispäiväkeskus Stoori & Salli. Keskuksesta saa vertaistuen ohella esimerkiksi lääkäripalveluita tai lounasta euron hintaan. Päiväkeskuksen lääkäripalvelut ovat joillekin kävijöistä erittäin tärkeitä, sillä osalla saattaa olla porttikielto omaan terveyskeskukseensa. Stoorissa & Sallissa voi lisäksi vierailla anonyymisti, mikä madaltaa asioinnin kynnystä. Haasteena ohjaaja Taru Ålanderin mukaan on silti esimerkiksi nuorten huumeriippuvaisten naisten tavoittaminen. 20140428_111951-1

Naisia yritetään houkutella mukaan toimintaan järjestämällä esimerkiksi kynsienlakkausta tai muuta kauneudenhoitoa. Miehille on tarjolla parturi joka torstai.

Herttoniemessä sijaitsevassa nuorten palvelukeskus Vamoksessa asiakkaiden tavoittaminen ei puolestaan ole ollut ongelma. Päinvastoin, syrjäytyneitä nuoria olisi ajoittain jonoksi asti. “Yhteiskunnan ei kannata tarjota palveluita nuorille silloin, kun heillä ei ole valmiuksia hyödyntää niitä. Vamos antaa nuorille apua ja valmiuksia arjesta selviytymiseen”, Liisa Björklund valotti.

mc-vamosVille Koikkalainen kertoi luokkaretkeläisille Vamoksen toiminnasta. Esityksen lomassa retkeläisille tarjoiltiin Vamos-nuorten valmistama keittolounas.

Vamos-nuorten kohdalla keskustelua retkeläisissä herätti se, että valtio on kiinnostunut mittaamaan vain sitä, kuinka suuri osa Vamos-aktiiveista pääsee kiinni koulutukseen tai työelämään. Jonkun nuoren elämän voi kuitenkin mullistaa se, että hän on saanut Vamoksen kautta oikean ystävän.

Liikkuvan väestön päiväkeskus Hirundo puolestaan täyttyy päivisin romanikerjäläisistä. Heillä on siellä mahdollisuus levähtää, laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä ja tavata sosiaalityön ammattilaisia. Henkilökunnan on monikulttuurisen toimintaympäristön vuoksi puhuttava monia kieliä ja ymmärrettävä kiertolaisten kulttuuria.

Masterclassilaiset huomasivat nopeasti, että Hirundon toimitilat ovat tarpeisiin nähden liian pienet. Kontrasti etenkin Vamoksen tiloihin oli melkoinen. Suuremmat toimitilat ovat hakusessa, mutta etsintä tyssää aina siihen, kun vuokranantaja kuulee, keitä vuokralaisiksi olisi tulossa.

“Kun Hirundo kolme vuotta sitten avattiin, vihapostia tuli tulvimalla. Tänä keväänä naapurustolta ei ole tullut yhtäkään sähköpostia Hirundoa koskien”, Diakonissalaitoksen viestintäjohtaja Mika Mäkinen huomautti. Retken osallistujat jäivät pohtimaan sitä, miten ennakkoluulot vaikuttavat paremman avun tuottamiseen.


Kukaan ei halua dataa

MC_jussa klapuri2“Datan todellinen arvo syntyy siitä, miten hyvin siitä voidaan johtaa vastauksia. Aivan kuten raakamalmi on arvokasta vain, jos siitä saadaan jalostettua metallia”, kirjoittaa Master Class -osallistuja Jussa Klapuri.

Onko mahdollista pelkistä rannekellon kiihtyvyyssensorin tekemistä mittauksista tunnistaa vakava epilepsiakohtaus kaikkien muiden käden liikkeiden seasta? Vastaus on kyllä ja tämä on yksi esimerkki niin kutsutun datatieteen sovelluksista.

Viime aikoina monissa yhteyksissä on voinut törmätä käsitteisiin: “data science”, “big data” tai “open data”. Big data -termin suosio on lisännyt tietoutta datan hyödyntämismahdollisuuksista mitä moninaisimmissa yhteyksissä riippumatta siitä, onko hyödynnetty datamäärä oikeasti massiivista, kuten kissavideoita seulottaessa Youtubesta, vai hyvin jalostettua, kuten epilepsiakohtauksia tunnistettaessa.

Big datalle on monia määritelmiä. Mediassa sitä monesti käytetään markkinointiterminä hieman harhaanjohtavasti kuvaamaan ylipäänsä digitaalista dataa. Hieman teknisemmästä näkökulmasta big data viittaa yleisesti niihin palveluihin, tuotteisiin ja teknologioihin, joilla suuren tietomäärän haastetta pyritään ratkomaan.

On havaittu, että siinä missä laskentakapasiteetti kaksinkertaistuu noin 18 kuukauden välein kuuluisan Mooren lain mukaisesti, tallennuskapasiteetti kaksinkertaistuu 13 kuukauden välein Kryderin lain mukaisesti. Osittain tästä syystä suurimpia tietomassoja on pystytty kustannustehokkaasti hyödyntämään vasta viime aikoina. Tällaisia datamassoja syntyy muun muassa sosiaalisesta mediasta, videoista, eri laitteiden sensoreista ja monilta tieteenaloilta, kuten genomiikasta ja tähtitieteestä. Esimerkiksi tuleva LSS-teleskooppi (Large Synoptic Survey Telescope) kuvaa yötaivasta jopa 30 teratavun verran (eli 7000 DVD-levyä) joka yö. Näin suurta kuvamassaa ei ihmissilmin voida analysoida. Lisähaasteen tuo vaatimus analysoida kaikki uudet kuvat alle 60 sekunnissa, jotta nopeasti ohimenevistä havainnoista voidaan tiedottaa muita teleskooppeja.

Entinen Royal Statistical Societyn puheenjohtaja David J. Hand tiivisti Intelligent Data Analysis -konferenssin avauspuheenvuorossa, että juuri kukaan ei oikeasti halua dataa, vaan kaikki haluavat vastauksia. Datan todellinen arvo syntyy siitä, miten hyvin siitä voidaan johtaa vastauksia. Aivan kuten raakamalmi on arvokasta vain, jos siitä saadaan jalostettua metallia. Sama analogia pätee raakadataan ja siitä jalostettavaan informaatioon.

Avoimella datalla viitataan (usein massiivisiin) aineistoihin, jotka ovat julkaistu suuren yleisön vapaaseen käyttöön. Kyseessä voi olla esimerkiksi yrityksen tarve kehittää tehokkaampia suosittelualgoritmeja, kuten miljoonan dollarin Netflix Prize -kilpailussa vuonna 2006, tai kaupungin tarve saada kiinni laittomasti rasvaa dumppaavia ravintoloita. Jälkimmäisessä tapauksessa New Yorkin kaupungin julkaisemasta datasta löytyi varsin selkeä yhteys viemäristön rasvatukosten ja ravintoloiden sijainnin välillä.

Helsingissä järjestetään avoimeen dataan liittyen syksyllä Avoin Suomi 2014 -messut, jossa yhteistyökumppaneina ovat pitkälti kaikki relevantit tahot koko Suomesta. Lisäksi jos ohjelmointi tai avoimen datan visualisointi kiinnostaa, kannattaa ottaa osaa myös Apps4Finland-kilpailuun. Ehkäpä jonkin Master Class -ryhmän jatkokehitetty idea soveltuisi suoraan kilpailutyöksi?

Mieleeni jäi kytemään Lammin työpajasta ajatus siitä, että datatiedettä voisi hyödyntää joidenkin Master Class -haasteiden ratkaisemisessa. Esimerkiksi Silta-työryhmä voisi positiviisia työllistymissiirtymäriittejä pohtiessaan hyödyntää suosittelujärjestelmää yhdistämällä työnantajat ja -hakijat tehokkaammin. Elämänvalintageneraattori-työryhmä taas voisi hyödyntää koneoppimista yksilöllisempien polkuvaihtoehtojen etsimisessä eri tilanteissa oleville nuorille.

Ideaa kehitellessä kannattaa siis miettiä, voisiko avointa dataa hyödyntää oman ryhmänne haasteen ratkaisemisessa tai voisiko muu yhteiskunta hyötyä teidän palvelunne keräämästä datasta?

Jussa Klapuri työskentelee data scientistina yrityksessä nimeltä Autovista ja on aiemmin tutkinut suosittelujärjestelmiä Aalto-yliopistossa ja epilepsiakohtausten tunnistusta rannekellolla Helsingin yliopistossa.

Asiasta lisää:
Aalto University Magazine 3/2014: Kuva big datasta tarkentuu.
Focus 1/2014: Avoin tieto kuuluu kaikille.
Hand, David J. Data, Not Dogma: Big Data, Open Data, and the Opportunities Ahead.
New York Times 23.03.2013: The Mayor’s Geek Squad.
Google Blog: Using large-scale brain simulations for machine learning and A.I.

Lihaa trendisanojen luiden ympärille

”TutkAula kuvaimukset osoittavat luovien ideoiden syntyvän ympäristössä, jossa käytännön tekijöillä on tahtoa ja aikaa pohtia oman tekemisensä mielekkyyttä. Arkea jaksaa parantaa vasta, kun arjessa jaksaa.” Master Class -osallistuja Ville Aula pohtii kirjoituksessaan tehostamis-puheen ja uusien ideoiden syntymisen suhdetta.

Seuraava lause on tuttu jokaiselle yhteiskunnallista keskustelua seuraavalle: Hallintoa on tehostettava ja palvelujen vaikuttavuutta on lisättävä. Tärkeitä tavoitteita, eikä kukaan liene niistä erimieltä. Keskustelussa jäämme usein tällaiselle pintatasolle, emmekä pääse kiinni varsinaiseen asiaan. Mitä, missä ja miten ja pitäisi kehittää tai toimia toisin?

Julkiselta sektorilta penätään toistuvasti tehokkuutta, jota tavoitellaan juustohöyläämisen ja tehostamisen luovalla yhdistelyllä. Kuitenkin fraasi ”hallintoa pitää tehostaa” on jotakuinkin yhtä informatiivinen kuin ”on tehtävä parempaa politiikkaa”. Se ei tarkoita mitään, ellei sitä sidota johonkin konkreettiseen.

Samalla julkiselta sektorilta vaaditaan innovatiivisuutta ja rohkeaa uudistamista. Uudet ideat ovat tehokkuuden lisäämisen edellytys. Samaan aikaan tehostaminen kiristämällä on myrkkyä uusien ideoiden luomiselle. Useat tutkimukset osoittavat luovien ideoiden syntyvän ympäristössä, jossa käytännön tekijöillä on tahtoa ja aikaa pohtia oman tekemisensä mielekkyyttä. Arkea jaksaa parantaa vasta, kun arjessa jaksaa. Kovempaan vauhtiin piiskattavat työntekijät eivät uhraa aikaa työnsä pohtimiselle, koska tekemiselle on liian kiire.

Uusien toimintatapojen kehittämisellä on alussa vain lupaus jostakin paremmasta. Ideoissa on hyviä puolia ja kritisoitavia kohtia, eivätkä kaikki yleensä ole samaa mieltä niiden toimivuudesta. Kun uudet ideat kohtaavat hyvää tarkoittavat, mutta tyhjät trendisanat, kuten tehostamisen, jäävät ne helposti alakynteen. Tehostaminen keskittämällä ja juustohöyläämällä on jostakin syystä päätöksentekotasolla hyväksyttävämpää ja helpommin allekirjoitettavissa, kuin uuden arkisen toimintatavan käyttöönotto.

Pahimmassa tapauksessa hyvää tarkoittava kehittäminen päättyy näennäistehostamiseen ja organisaatiomuutokseen, jonka seurauksena sekä tehokkuus että mahdollisuudet uusien ideoiden kehittämiseen heikentyvät. Lopputulos on verrattavissa satojen vuosien takaiseen lääketieteeseen, jossa myrkyllistä arsenikkia tarjottiin potilaille lääkkeenä. Ongelma ei todellakaan ollut lääkkeessä, vaan jossain aivan muualla, luultavasti potilaassa.

Master Classilla vain harvat meistä ovat käytännössä tehneet töitä niiden toimintatapojen ja mallien kanssa, joita olemme kehittämässä. Monilla ei myöskään ole omakohtaista kokemusta niistä tarpeista, joihin pyrimme vastaamaan. Innovaatioiden kehittämisen kaksoisedellytyksestä meidän kohdallamme toteutuu aika pohtia, mutta kosketus käytäntöön on heikompi. Emme voi muuttua käytännön tekijöiksi, joten on pärjättävä näillä eväillä. Voimme lähinnä tarjota ideoita ja ajatuksia, jotka tulisi välittää käytännön tasolle testattavaksi ja päättäjien tasolle tiedostettaviksi.

Todelliset innovaatiot tapahtuvat vasta, kun ideat prooffauksien ja pitchauksien jälkeen kohtaavat ne ihmiset, jotka tekevät pohtimiamme asioita käytännössä. Vasta heidän kauttaan ideamme kehittyvät arkisiksi uudelleen tekemisen muodoiksi, jotka voivat nousta lentoon. Väitän, että on yhdentekevää kuinka monessa seminaarissa ideoitamme jälkeenpäin esitellään, mikäli ideat eivät kohtaa arkea ja käytännön tekemistä. Lopputuloksena pitäisi jäädä jäljelle muutakin kuin ”tahtotila kasvattaa tehokkuutta luomalla uutta synergiaa avaintoimijoiden välille sekä kohdata globaalin maailman haasteet aiempaa strategisemmalla ja ketterämmällä organisaatiorakenteella”. Tätä kieltä on viljelty jo riittävästi ja vastaavia temppuja kokeiltu riittävän monta kertaa.

 VIlle Aula opiskelee valtio-oppia ja hallinnontutkimusta Helsingin yliopistossa.

Hyvä työihminen vai taitava golffari?

MC_LauriHeimala“Ahkeruus on kantanut kansakuntaamme yli kriisien ja sotien. Onko työmoraalissamme kuitenkin tapahtunut viime aikoina muutos?” Kysyy Master Class -osallistuja Lauri Heimala.

Meille suomalaisille – vauraan Pohjolan lottovoittajille – on useimmille katettu jo ensimmäisen parkaisun jälkeen valmis ateria esimerkillisellä ruokaympyrällä. Julkinen keskustelu on luonut ympärillemme menestystarinan, jonka mukaan elämme pitkään ja seesteisesti. Kuinka on kuitenkin mahdollista, että vapaassa maassa, jossa kaikille nuorille taataan optio sydämen sivistykseen, esiintyy kasvavaa eriarvoisuutta ja syrjäytymistä? Usein päättäjät etsivät ratkaisua hallitusohjelman nuorisotakuusta tai oppivelvollisuuden pidentämisestä. Sanotaan, että perhe on maailman keskus – entä jos vastaus löytyykin sieltä?

Jorma Ollilla kertoo viime vuonna julkaistussa kirjassaan Mahdoton menestys – kasvun paikkana Nokia pohjalaisista juuristaan ja elämäntaipaleen alkuvaiheen arvopohjasta. Ollilla kirjoittaa: ”Ihmisten mittana oli heidän kykynsä tehdä työtä. ”Hyvä työihminen” oli kaunein kohteliaisuus, mitä Pohjanmaalla ihmisestä voitiin sanoa. Työn tekemiseen liittyi toinenkin arvo: omatoimisuus. Ihmisten piti huolehtia itse itsestään ja yrittää elämässään eteenpäin.”

Ahkeruus on kantanut kansakuntaamme yli kriisien ja sotien. Onko työmoraalissamme kuitenkin tapahtunut muutos? Nykyisessä runsaudenyhteiskunnassa moni suomalainen ilmentää itseään mieluummin harrastusten kuin työn kautta. Vanha pohjalainen viisaus on kärsinyt inflaation.

Sixten Korkman pohtii hyvinvointivaltion tulevaisuutta käsittelevässä raportissaan, uhkaako moraalikato hyvinvointivaltion tulevaisuutta. Suuren laman jälkeen työttömyydestä tuli kiinteä osa usean suomalaisen arkea, ja yhteiskunnan tuella eläminen ei enää ollut samanlainen häpeä kuin ennen. Voidaan perustellusti kysyä, onko pohjoismainen hyvinvointimalli tehnyt meistä passiivisia kansalaisia, jotka ovat ulkoistaneet ajattelun julkiselle sektorille? Kohdatessamme vaikeuksia suuntaamme katseemme valtion laitoksiin ja syytämme valtiota, jos henkilökohtaiset tavoitteemme eivät täyty.

Jokainen nuori tarvitsee elämäänsä vakaan pohjan, josta ponnistaa. Emme kuitenkaan voi laskea elämäämme poliitikkojen käsivarsien varaan. Hyvinvointiyhteiskunta 2.0 edellyttää jokaisen kansalaisen aktiivisuutta ja kannustaa meitä pyrkimään eteenpäin.

Lauri Heimala työskentelee myynti- ja tuoteryhmäpäällikkönä Hankkija Oy:ssa.