Helsingin yliopisto
Jaksossa tutustutaan siihen, miten Oxfordin yliopistossa ohjataan opiskelijoita. Mitä tekee Junior Dean? Mikä on vertaistuen merkitys ohjauksessa Oxfordissa? Onko suomalaisilla yliopistoilla jotain opittavaa Oxfordin yliopiston tavasta ohjata opiskelijoita?
Oppaana Oxfordin yliopiston ohjausmalliin toimii Katri Eeva, joka toimi väitöskirjaopintojensa ohella Junior Dean –tehtävässä kahdessa Oxfordin yliopiston collegessa vuosina 2014-2019. Junior Deanin työkenttään kuului muun muassa opiskelijoiden ohjaus ja hyvinvointi.
Tällä hetkellä Katri Eeva työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan poikkikansallisia tiedon verkostoja ja niiden toimintaa korkeakoulupolitiikassa Suomen ja EU:n kontekstissa. Aiemmin hän toimi Aalto yliopistossa tohtorikoulutuksen asiantuntijana.
Kuuntele jakso Soundcloudissa
Jakson tekstivastine
Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 5. jakso.
Aiheena ohjaus Oxfordin yliopistossa. Vieraana tutkijatohtori Katri Eeva Tampereen yliopistosta.
Jakson kesto 41 minuuttia.
Jakso ja tekstivastine julkaistu 10.2.2022.
Eric Carver: Tervetuloa opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tässä jaksossa vieraana on tutkijatohtori Katri Eeva Tampereen yliopistosta. Katri työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan poikkikansallisia tiedon verkostoja ja niiden toimintaa korkeakoulupolitiikassa Suomen ja EU:n kontekstissa. Katri Eeva on kuitenkin tämän jakson vieraana puhumassa erityisesti kokemuksestaan opiskelijoiden ohjauksesta Oxfordin yliopistossa. Hän työskenteli Oxfordissa väitöskirjaopintojensa ohella Junior Dean -tehtävässä kahdessa yliopisto-collegessa vuonna 2014 2019. Junior Deanin työkenttään kuuluu opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvointia muun muassa. Tervetuloa mukaan, Katri.
Katri Eeva: Kiitos.
Eric Carver: Puhumme siis tänään opiskelijoiden ohjauksesta Oxfordin yliopistossa. Kerroks sä, Katri, että mitä sun työtehtäviin konkreettisesti kuulu tässä Junior Dean -tehtävässä? Millast ohjausta sä teit?
Katri Eeva: No on varmaan hyvä heti tähän alkuun vähän selventää sitä, et mikä ero on Junior Dean -tehtävillä ja ja opiskelijoiden ohjauksella, kuten me se ehkä perinteisessä mielessä ymmärretään. Että toi Junior Dean -rooli on vähän niinku yhdistelmä perinteistä korkeakoulujen opinto- ja uraohjausta, ja mitä usein suomalaisessa yliopistokontekstissa tunnetaan opintopsykologin palveluina. Mut näiden elementtien lisäksi siihen rooliin kuuluu paljon muutakin, ja mä voin eritellä tätä tehtäväkenttää tarkemmin kohta. Mutta ehkä on myös hyvä ymmärtää vähän sitä taustaa ja sen, et missä kontekstissa se Junior Dean -rooli tehtäväkenttä toimii, koska se Oxfordin yliopistohan on rakenteeltaan jo niin erilainen ku esimerkiks suomalaiset yliopistot ja siel taustalla vaikuttaa aika vahvasti se college-järjestelmä, mikä tarkottaa sitä, että opetus on jakaantunut sekä collegejen että tiedekuntien vastuulle, erityisesti just kandidaattitason opiskelijoiden osalta. Ja collegejahan on tällä hetkellä 39 Oxfordin yliopistossa. Ne on kaikki eri kokoisia, eri näköisiä, ja osa on sellasia collegeja, joissa on kaikki tasot. Eli on kandi-, maisteri- ja tohtoritasot. Ja sit on osa, jossa on vaan näitä graduate student -opiskelijoita eli maisteri- ja tohtoriopiskelijoita. Ja se sellanen yhteisöllisyys on se collegen paras resurssi, ja siihen just liittyy tää Junior Dean t-tehtävä. Ja tietääkseni Oxfordin yliopisto on ainoa yliopisto, jossa on tällanen rooli olemassa. Toki Amerikassa, Pohjois-Amerikassa on näitä dormitory- eli näit asuntolavastaavia, joil on vähän niinku osittain samanlaisia tehtäviä, ja varmaan varmaan muissakin maissa ja yliopistoissa on tän tyyppisiä just ehkä siihen opiskelijoiden asuntolaolemiseen ja -käyttäytymiseen liittyvii tehtäviä. Mutta tää Junior Dean on erityislaatunen juuri sen hyvin laaja-alasen tehtäväkentän osalta ja sit myös sen ohjauksen, joka tosiaan on vähän erilaista kun me se ehkä nähdään täältä meidän suomalaisesta korkeakouluperspektiivistä katsottuna.
Eli lyhyesti sanottuna se Junior Dean -tehtäväkenttä on yhdistelmä kandidaatti-, maisteri- ja tohtoritason opiskelijoiden hyvinvointia ja akateemisia opintoja tukevia tehtäviä sekä hallinnollisia ja järjestyksen ylläpitoon liittyviä vastuutehtäviä. Ja siellä opiskelijallehan siis, oli sitten kandi-, maisteri- tai tohtoriopiskelija, niin heille on tarjolla sen akateemisen ohjauksen lisäksi opinto-ohjausta myös collegen puolesta, ja sit on yliopiston tuottamaa ohjauspalvelua, kuten juuri urapalvelut ja opintopsykologit. Toki sit on viel erikseen terveydenhuolto ja näin. Mut ehkä se Junior Deanin sellanen erikoisuus oli tosiaan se collegen tarjoama tuki ja ohjaus, ja se saatto olla monelle opiskelijalle mieluinen ja semmonen turvallinen tuen lähde. Ehkä senkin takia, että me kaikki Junior Deanit oltiin väitöskirjatutkijoita, ja se meidän antama ohjaus saatto tuntua ehkä enemmänki vertaistuelta kuin vaikka, jos meni sinne yliopiston tarjoamiin palveluihin niin sanotusti. Et ehkä mä oon itse kokenu, ja moni opiskelija on sanonukin, et meihin oli varmaan matalampi kynnys ottaa yhteyttä kuin vaikka omaan professoriin tai akateemiseen ohjaajaan, jotka usein saattoi olla kiireisiä. Ja siin oli tietenkin enemmän ehkä myös sitä hierarkiaa välil. Et ei se ehkä tuntunu niinkään vertaistuelta.
Ja jos sit pohtii yksityiskohtasemmin niitä meidän tarkkoja tehtäviä, niin jos mä alotan tosta hallinnollisesta puolesta, niin meillähän oli tosiaan semmonen hallinnollinen rolli sen dekaanin apuna ja varahenkilönä. Eli me edustettiin useissa collegen virallisissa hallintoelimissä. Ja meillä oli myös tällanen welfare meeting tai (-) [0:06:18] kokous, jossa oli edustajia muilta ohjausta tekevistä tahoista, ja voin kertoo siitä sit vähän myöhemmin lisää. Ja ehkä täs kotaa on hyvä sanoo myös se, että collegesta riippuen ja siit, kuinka paljon oli opiskelijoita, niin ne Junior Deanien määrä vaihteli suuresti. Et mä olin ensin töissä Oxfordin yhdessä, tai sillon ainakin oli yks pienimmistä collegeista, niin meitä oli kaks Junior Deania. Ja sit meil oli vielä apuna muutama tavallaan assistentti, jotka saatto olla maisteriopiskelijoita tai tohtoriopiskelijoita. Ja sit viimeks mä oon ollu hyvin suuressa collegessa, ja meitä oli sit sen vuoks sit neljä Junior Deania. Eli meillä oli semmonen kiva tavallaan ryhmä. Et noi hallinnolliset roolitkin me pystyttiin jakamaan tavallaan siten, et meil oli se pieni oma vertaistukiporukka siinäkin sitten.
Mut ehkä se suurin työmäärä oli just tossa tollasena fasilitoijana. Et se ohjauksessakin, et se fasilitoijan rooli ja tehtävät. Tukee niitä opiskelijoiden sitä hyvinvointia ja akateemisia opintoja mut ehkä ennemmin hahmottaa, et mistä on kyse, kun se opiskelija otti meihin yhteyttä, ja tunnistaa, et millasta tukea hän tarvitsee ja millasest prosessista on kyse. Ja kuten mä mainitsinkin, niin se ohjaukseen liittyvä työnkuva oli aika laaja-alanen. Et usein ne oli tämmösii yksilötapaamisia sen opiskelijan kanssa, mutta joskus oli opiskelijajoukko tai opiskelijaryhmä, jonka kans me tehtiin yhteisesti ohjausta tai fasilitointia. Ja toki siinä ymmärrettävästi se prosessi on vähän erilainen, et onks sul yks opiskelija vai kaks opiskelijaa. Ja siin oli tosi tärkeetä ottaa huomioon myös se opiskelija ja sen opiskelijan tilanne mutta myös heidän taustansa, mikä tarkottaa sitä, et piti ottaa huomioon se kunkin opiskelijan henkilökohtaset opintojärjestelyt, joiden taustalla saattoi usein olla vaikka joku oppimisvaikeus tai mielenterveyden haasteita. Ja lähinnä, kun mä täs pohdin, niin se oli ehkä semmosta oppimisen ohjausta eli esimerkiks ajanhallintakysymyksiä, et miten esimerkiksi edetään esseen kirjottamisen kanssa. Mistä aloitan? Miten etenen? Miten toimin, kun en enää pääse siinä kirjotusprosessissa eteenpäin? Sit se saatto olla tällast akateemisten opintojen ohjausta ja osaamisen kehittämistä. Esimerkiks opinnäytetyöhön liittyvä stressi oli hyvin yleinen. Tai sit oli, opiskelija koki, että vuorovaikutus hänen ohjaajansa kanssa, eli akateemisen ohjaajan kanssa, oli ongelmallinen, niin me saatettiin käydä sitä prosessia läpi ja katsoo, et tarvitaanko lisätukea, pitääkö alottaa joku prosessi siihen, että vaihdetaanko ohjaaja. Et miten edetä sen kanssa. Ja tavallaan tukea, vertaistukea sitä opiskelijaa siinä. Auttaa häntä eteenpäin ja tehdä tavallaan, vahvistaa hänen toimijuutta siinä esimerkiks ongelmassa tai ongelmatilanteessa. Ja joskus se oli neuvontaa. Eli viittaan tässä tavallaan käytäntöön. Eli oli sellast akateemisten käytäntöjen ja prosessien opettamista, kuten esimerkiks koestressi, joka oli aika keskeinen osa sitä opintoja. Ja siellähän oli, siis Oxfordissa on hyvin tiivis koeviikko, mikä eroaa suomalaisesta systeemistä esimerkiksi. Niin me pidettiin tästä heille yhteistä ohjausta koko opiskelijayhteisölle ja heille, jotka osallistu esimerkiks kokeisiin tietyn lukuvuoden aikana, mut sit oli myös yksilöohjausta. Ja tavallaan se oli se kokeet ja koejärjestelmä oli tavallaan osa sitä akateemista käytäntöä. Niin me tavallaan ohjattiin sitäkin tarpeen tullen. Ja kuten sanoin, niin meil oli semmosii myös massaohjausta jollain tasolla, ja sit se saatto johtaa yksilöohjaukseen. Ja sit oli tietenkin, aika suuri osa oli sellast hyvinvointia tukevaa fasilitointia. Et se saatto olla joku uravalintoihin liittyvä dilemma tai yksityiselämän huoli tai opiskelijayhteisöstä nouseva hyvinvointia haittaava tekijä. Et niiden asioiden kanssa aika paljon, mikä nyt tietenkään ei oo mikään ainut Oxfordia koskeva nää tömmöset hyvinvointiin liittyvät tekijät tai mielenterveydelliset ehkä huolet, niin se tietenkin vei aika paljon aikaa siinä. Tai oli suuri osa sitä omaa tehtäväkenttää kyllä. Ja jos tiivistäen tämän tässä sanon, niin se oli just tällast opiskelijan oman toimijuuden aktivoimista ja sellast itsehallintataitojen fasilitoimista. Ja kuten sanoin, niin välil se oli sellast vertaistukea. Nää oli nuoria aikuisia, varsinkin ne kandidaattiopiskelijat, niin tavallaan sitä myös sitä aikuistumiseen liittyvää ehkä jonkinlaista kipuilua ja siin opintojen kanssa. Ja välil oli monitahoisia taustasyitä, joiden ratkomiseks tarvittiin useampikin henkilö eri rooleissa, ja se oli mun tehtävä, et mä ohjasin sit nää opiskelijat eteenpäin ja katsoin, et tarviinko mä siihen mun tueksi jonkun toisen auttamaan siinä fasilitoinnissa ja ohjauksessa. Ja tällön tärkee oli mun roolissa tehdä se ratkaisu siitä, et millanen tuki on sopivaa just siihen tapaukseen. Ja sit tietenkin yks semmonen keskeinen osa sit Junior Dean -tehtävää oli se, et mä toimin opiskelijoiden ja akataamisen opettajakunnan yhteyshenkilönä. Et professorit saatto olla muhun suoraan yhteydessä, jos heil oli huoli jostain heidän opiskelijastaan. Et nyt esimerkiks opiskelija ei oo tullut näihin tutorials-tapaamisiin tia ei oo tullu luennolle, ei oo palauttanut tehtäviä, esseetä. Ja myös toisinpäin. Et jos mul oli ollu opiskelijan kanssa joku ohjauskeskustelu, niin tietenkin nää oli kaikki luottamuksellisia, mut (-) [12:55, nauha pätkii] opiskelijan toiveesta, niin mä saatoin lähestyy sitä tavallaan sit sitä opetushenkilökuntaa myös. Ja mehän nähtiin lähes päivittäin, mikä oli hienoa, ja se autto siinä roolissa toimimista ja tavallaan niitten prosessien eteenpäin viemistä, kun käytäväl oli helppo tarttua hihasta puolin ja toisin, koska se college oli kuitenkin sit loppujen lopuks niin pieni sellanen yhteisö.
Ja sitten viimeinen osa ehkä tota tehtäväkenttää oli sit järjestyksenpidollinen. Että dekaani, joka, tai Dean, jonka tehtävät on aika erilaiset Oxfordissa kuin vaikka esimerkiks suomalaisessa yliopistokontekstissa, niin dekaani oli siellä vastuussa collegen yleisestä järjestyksen ylläpidosta siin opiskelijayhteisössä. Ja senpä vuoksi myös Junior Deanit oli usein edustamassa dekaania collegen opiskelijatapahtumissa. Ja niissäkin kyllä se meidän rooli oli siel luoda sellast yhteisöllisyyttä ja sellanen tervehenkinen kulttuuri sinne collegeen, jossa kukin opiskelija kokee, että colleges on hyvä olla. Ja tavallaan, et ongelmakohtiin tartutaan. Et luoda sellanen luottamuksellinen vuorovaikutuksellinen kulttuuri. Et mua on helppo lähestyä ja mua saa lähestyä, jos on joku ongelma vaikka siellä collegen käytävillä tai collegen pihalla. Ja et me tartutaan ongelmakohtiin ja niitä ratkotaan yhdessä, ja et tavallaan me pidetään yllä yhteisii pelisääntöjä, mikä oli siis tosi tärkeä osa sitä pientä opiskelijayhteisöä tavallaan, kun kaikki, siel ei vaan opiskeltu, siel myös asuttiin. Siin yhdisty kaikki. Et sen takia se college on niin erityislaatunen. Ja se meidän tehtävä oli mahdollistaa se, et se opiskelijoiden perustehtävä, se opiskelu, onnistuu siinä sen kaiken muun ympärillä.
Eric Carver: Katri, mun pitää olla ihan rehellinen. Mä vähän hengästyn, koska toi tuntuu tosi laajalta tehtäväkentältä.
Katri Eeva: Se oli.
Eric Carver: Maasta taivaaseen niin sanotusti, joo. Mitä, onks se oikea mielleyhtymä nyt se semmonen opiskelijan ensimmäinen kontakti tai tämmönen ohjauspolun alkupää? Millasel mielikuvalla sä haluisit auttaa suomalaist kuulijaa ymmärtää, et mikä se sun rooli on? Oli sillon Junior Deanina.
Katri Eeva: No kyl se varmaan oli semmonen, voisin kuvailla englanniks, et first point of contact. Et kuten sanoin, niin meihin oli varmaan helpompi, meitä oli helpompi lähestyä. Tai oli se matalampi kynnys. Kun me oltiin tavallaan opiskelijoita. Et me oltiin väitöskirjatutkijoita. Et siit lähti se kaikki sellanen huoli siitä, että me jotenkin ehkä, miten sen nyt sanois? Et opiskelija pelkäisi sitä, et me jotenkin sanktioidaan sitä, et he ei oo vaikka edennyt opinnoissa yhtä paljon kun heidän on pitänyt. Et tavallaan kaikki se tippu pois, kun me ei oltu se akateeminen ohjaaja, se professori. Niin tavallaan he sai lähestyy meitä omana itsenään ja sanoo, et täs on nyt tää mun huoli. Et mitä mä voin tehdä. Et mitä tukee on tarjolla. Välillähän se, riippuen henkilöstä ja siitä kunkin opiskelijan taustasta, niin se tilanne oli voinu edetä jo pitkälle. Että (-) [16:40] ei oltu käyty luennoilla tai ei oltu pystytty etenemään opinnoissa, kuten oli suunniteltu, niin sit oli jo siinä vaiheessa, kun mua lähestyttiin, niin se tilanne oli jo semmonen aika kriittinen.
Eric Carver: Niin niin.
Katri Eeva: Et piti toimii heti. Ja sen takii sen opiskelijan aktivoiminen siihen, et okei, et on olemassa apua, on olemassa tukia, ja et ei tää tilanne oo niin paha ku miltä se ehkä sulle näyttäytyy. Et hei pohditaan yhdessä. Et mä oon tässä. Mä kuuntelen, ja mä en arvostele esimerkiks sitä esseen laatua tai näin. (Ja riippuen) siit opiskelijasta, niin luottamuksellisesti, et aina se lähti sielt opiskelijasta, et hän sai päättää, et minkälaista tukee hän haluu ja kuinka pitkälle hän on siis valmis siin menemään. Et tietenki omasta opiskelutaustasta riippuen jonkun verran pysty tietenkin antamaan sitä akateemista tai psykologista ohjaustakin siinä, mut enhän mä mikään psykologi ole tai psykiatri. Mut en mä myöskään ollu se professori. Et totta kai siin oli vähän sellast omien rajojenki hakemista siin tilanteessa, ja sillon piti osata tai pystyy tekee se päätös, että no okei, et nyt seuraavaks kannattais mennä ehkä juttelemaan tai puhumaan tai hakemaan sitä ohjausta täältä. Että mitä mieltä olet.
Eric Carver: No sä oot tavallaan vähän vastannuki tähän, mut et mitä rooleja, jos nyt ajatellaan sitä suomalaista yliopistoo, tietyst suomalaiset yliopistot on erilaisia, jois on erilaisia ohjausmalleja, mut et noin yleisel tavalla, mitä rooleja, mitä suomalainen kuulija ehkä tunnistas tosta, se Junior Dean teki, ja millä lailla sä teit yhteistyötä sitten näiden muiden, sä oot jo vähän niitä puhunukin, mut et muiden siihen ohjauksen kokonaisuuteen liittyen kanssa?
Katri Eeva: No kyl mä kokisin, että se on yhdistelmä kaikkia niitä perinteisiä ohjausrooleja. Opinto-ohjausta, uraohjausta, opintopsykologista ohjausta ja välillä sitä akateemisten ehkä enemmänkin käytäntöjen ohjausta. Toki välillä siis, jos opiskelija toivoi, niin me saatettiin, mähän en koskaan siis sisällöllisesti mihinkään ottanut kantaa, mihinkään esseeseen tai näin, mutta sitä on vaikee sanoo ehkä näin suomalaisten termejä käyttäen. Mutta ehkä just keskeistä oli tunnistaa, et minkälaista tukea se opiskelija tarvitsee ja arvioida sen tilanteen kriittisyys ja vakavuusja määrittää ne tukitoimet jatkossa ja ohjata sitä opiskelijaa eteenpäin, jos hän itse halusi. Joskushan mä saatin tavata, meil oli pidempi ohjaussuhde sen opiskelijan kanssa tai opiskelijayhteisön kanssa. Et mä kuuntelin, et mitä he toivoo, ja sitten katsoin, et auttaako tämä enää eteenpäin ja kysyin opiskelijalta, et tuntuuko susta siltä, että nyt sä voisit tarvitakin jonkunlaist toisenlaista tukea kuin ehkä mitä mä pystyn sulle antamaan.
Eric Carver: Aivan. No kun tää olin niin aika haastava rooli, tai siin oli niin montaa (-) [19:46] ohjausroolia, niin millast tukee tai koulutusta sä sait tai ylipäätään Junior Dean saa Oxfordissa tohon tehtävään?
Katri Eeva: No, meillähän on tietenkin se collegen tukiverkosto. Kuten mä mainitsin, niin meillä oli tää tällanen hallinnollinen elin, jossa kokoonnuttiin, siis me kaikki tukitoimia tavallaan antavat tahot. Eli siel oli collegesta oli Dean mukaan siellä, ja sit meil on (-) tutor, jotka on tavallaan tätä, vastaa opetuksesta. Siellä oli opetus- ja tutkimushenkilökunnan edustajia. Siel oli myös collegen hallinnossa opiskelijayhteisöä koskevien asioiden parissa työskenteleviä henkilöitä, esimerkikis opintoasioiden päällikkö, opiskelijoiden asumisesta vastaavat henkilöt. Opintopsykologit oli paikalla. Yliopiston councelling servicesta, joka tarjoaa muun muassa näit opintopsykologipalveluita mut paljon myös muuta. Sit oli opiskalijajärjestöjen edustajat kandi-, maisteri- ja tohtoritasolta. Sit oli tämmöset peer supporters elikkä vertaistukea antavat kandi- ja maisteritason opiskelijat. Sit oli collegen oma lääkäri, oli terveydenhuollon ammattilaisena mukana siinä. Sit saatto olla collegen pappi, jos oli pappi collegessa. Ja sit oli välillä myös ehkä urapalvelujen edustaja. Se vähän riippu. Eli tää korostaa sitä toimintakulttuurii, et oli hyvin tällast yhteisöllistä. Et me kokoonnuttiin yhdessä pohtimaan, et mitä se on. Et mitä asioita on on vaikka noussu esille meidän collegen opiskelijayhteisöstä. Ja sen takia meillä ne opiskelijaedustajat oli siellä myös ja nää vertaistukea tekevät, koska he oli vielä enemmän kontaktissa opiskelijoiden kanssa siel tavallaan ruohonjuuritasolla. Niin tää oli semmonen foorumi, missä me kuunneltiin ja pohdittiin, et miten edetä ja mikä on nyt, et onko jotain noussu ongelmaksi. Et me pidettiin kaikki ajan tasal, et missä mennään. Ja se oli ehkä se tärkein, jos miettii (-) [21:55] koulutusta tai näin, mut se oli semmonen tosi tärkee tuki myös meille Junior Deaneille. Ja sithän meil oli tietenkin collegen muut säännökset ja säädökset, jotka ohjas tietenkin meidän toimintaa mut myös sitä, että mitkä ne pelisäännöt oli siellä collegessa. Mut sit meil oli myös kaikilla Junior Deaneilla 30 tunnin tällanen spesifi Junior Dean -tehtäviin kohdistettu koulutus, jonka yliopiston councelling services järjesti. Ja kuten sanoin, tää kääntyy vähän huonosti englannista suomeen. Tää councelling services pitää sisällään opintopsykologin palvelut myös, mutta myös paljon muuta. Ja osana heil on siis vastuulla tää Junior Deanin koulutus mutta myös näitten peer supportersien koulutus, elikkä kaikkien muiden, jotka tekee minkäänlaista vertaistukea täällä yliopistossa.
Eric Carver: Joo.
Katri Eeva: Ja tää koulutus oli aika sellanen rankka suoraan sanoen. Siel käytiin tämmöst, ohjattiin luottamuksellisen vuorovaikutuksen ja keskustelukulttuurin rakentamista ja yritettiin huomioida just näit herkkyyksiä, oppimisvaikeuksia ja kaikkee, mitä siel taustalla saatto vaikuttaa. Pohdittiin kuuntelemisen ja vastaamisen taitoja. Siis ihan tällasii perus jopa psykologisia elementtejä siinä. Ja sit osana tätä koulutusta meil oli tällanen vertaistukiryhmä, koska välillä saatto olla sellasia vähän niinku ehkä vakavampiakin keissejä ja prosesseja. Niin tää oli sellanen tärkee tuki, mutta se oli tavallaan myös sellast meidän roolin kehittämistä ja myös koulutusta. Et me opittiin toisiltamme. Et sitä parhaimpien käytäntöjen vaihtoa ja toiselta oppimista, ja se oli ehkä just yks tärkee anti sitä koulutusta. Ja sithän meil oli myös tällanen oma foorumi kaikkie Oxfordin Junior Deanien kesken, missä me sit enemmän vaihdettiin kokemusta ja yritettiin oppii toisiltamme ja vähän pidettiin yllä myös sitä Junior Dean -järjestelmää. Ja sit myös yks osa tätä koulutust oli tällanen ensiapukoulutus työpaikalla. Et sellasiiki tilanteita välillä tuli, että sitäkin taitoa tarvittiin. Siinäkin hyvin tämmönen laaja-alanen koulutuspohja myös.
Eric Carver: No kyllä. Kyllä. Kun sä teit aika pitkään tota tehtävää, niin riittiks toi 30 tuntia? Vai oliks se enemmän vaan sit, et sit ku sul oli se ammatillinen tukiverkosto ja ne muut palvelut siinä, niin sitä kautta tavallaan se ammatillinen kehittyminen sit eteni? Miten sä koet nyt ton osaamisen kehittymisen näkökulmasta ton, et mitä sä sait sen tuen?
Katri Eeva: No, tietenkin mulla siis oman opiskelutaustan kautta on sitä. Näin kasvatustietelijänä on tietenkin näitä asioita pohtinu ja on jonkun verran ehkä syvällisemminkin pohtinu näitä ohjauksen prosesseja ja aikuiskoulutusta. Ja samoin psykologian opintoja taustalla. Mutta siis toki, olihan tilanteita, et koki itsensä riittämättömäksi, ja sillon, kun tuli se tilanne, niin piti vaan tunnistaa se ja hakea itselleen tavallaan lisäohjausta tai ohjata se opiskelija sellaseen suuntana, että hän sai sitä oikeaa, sopivaa ohjausta. Et jos mä koen, et mä en pysty. Et eihän me, meil oli ne omat väitöskirjaopinnot, ja sit saatto olla omia tutkimusprojekteja siinä taustalla. Että kun täähän ei ollu mikään täyspäivänen rooli. Et tavallaan osa-aikasta. Niin eihän, kyllähän siinä välillä koki itsensä riittämättömäksi. Mut tärkeintä oli se, että pysty viemään sitä prosessia eteenpäin ennemminkin kuin se, että enhän mä voi tuol mitenkään olla opintopsykologi ja tarjota urapalveluita. Et nehän on kuitenkin jo itsessään niin laaja-alaisia ja asiantuntijuutta vaativia tehtäviä, että eihän tää tietenkään mitenkään tää Junior Dean pysty niin syvällistä ja ammattitaitoista ohjausta antamaan.
Eric Carver: Kyllä. Ja sehän on tietysti tärkee keskustelu ohjauksen kentällä laajemmin yliopistoissa, että kunkin ohjausroolin rajat ja se oikeus ja oikeastaan velvollisuus rajata sitä omaa roolia, ettei ota sen tyyppisiä ohjausprosesseja tai tehtäviä, mitkä ei kuulu siihen omaan rooliin tai johon se oma osaaminen ei myöskään riitä. Ja sillonhan se just toi, mitä sä kuvailet, siel on taustalla ne erikoisohjauspalvelut ja se yhteistyö ja eteenpäin ohjaus ja ohjauspolut toimii, niin se on hirveen tärkeetä.
Katri Eeva: Kyllä. Just näin. Kyllähän se oli semmonen jo taito sinällään, et pysty vetämään ne omat rajansa ja ymmärtämään myös ne. Et tää ei oo mun vastuulla, eikä sen kuulu olla mun vastuulla, ja se on sen opiskelijalle parhaaksi, et nyt mä en enää tätä asiaa ehkä hoida, vaan et me haetaan sitä tukea muualta.
Eric Carver: Niin. Kyllä. No, nyt tommonen henkilökohtanen reflektointi, kun sul on nyt muutama vuos kuitenkin aikaa tosta tolla pelipaikalla työskentelystä, niin oliks se sun mielest mielenkiintonen tehtävä? Mitä sä pidit siinä? Minkälaisist asioist sä tykkäsit? Ja oliko jotain asioista, mistä sä et suuremmin tykänny?
Katri Eeva: No siis olihan se haastava ajoittain viedä eteenpäin sitä oma väitöskirjatyötä ja tehdä tän tyyppistä työtä ja sit tehdä viel tutkimustyötä siihen päälle. Ja se oli aikaavievää ja välillä siin pitki olla ne omat itsehallintataidotkin aika hyvät, että pysty fokusoimaan sitä omaa tekemistä. Mutta siis kyllä se oli siis niin antoisa se rooli. Et se vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa ja se, mitä oppi niistä keskusteluista opiskelijoiden kanssa. Ja se, kuinka tärkeeks he koki sen Junior Dean -roolin collegessa. Ja se, kun pysty rakentaa sitä luottamusta, niin se oli tosi palkitsevaa. Ja näin korkeakoulutusta itse jo jonkin aikaa tutkineena ja sen parissa möys työskennelleenä onhan se hienoo päästä näkemään ruohonjuuritasolla sitä opiskelijoiden ja tutkimushenkilökunnan ja hallinnon arkea Oxfordin yliopistossa. Kun se on sit kuitenkin aika omanlaatuisensa paikka monessa mielessä. Että kyllä, kyl se oli se ilo siitä, että kun pystyy auttamaan sitä opiskelijaa eteenpäin heidän omalla polullaan, niin se oli kyl varmasti se sellanen antoisin ja mieluisin osa sitä roolia. Ja tietenkin osaa tätä työtä, meil oli myös tämmönen senior common room, mitä sanois, oikeudet. Eli me oltiin osa opetus- ja tutkimushenkilökuntaa. Oltiin tavallaan osa heitä. Päästiin niihin keskusteluihin mukaan. Saatiin asua ylioipistossa, suoraan siel collegessa, ja päästiin täysin osaksi siihen Oxfordin erikoisuuteen eli college-elämään. Et nuorelle maisteri- ja tohtoriopiskelijalle se college saatto ehkä jäädä vähän vieraaksi just sen takia, kun siellä ei se opetus enää esiemerkiks tohtoriopintojen aikana tapahtunu. Mutta siis itselle se kokemus oli hyvin ainutlaatunen. Se, että pääsi näkemään, sitä collegen arkea ja elämää. Ja siis olihan tää rooli hyvin arvostettu. Et tehtäviin pääsyyn oli kova kilpailu. Nää oli siis avoimia hakuja. Ja siis siinä mielessä se oli, et sais tavallaan myös sit sen arvostuksen siitä, joka vastas sitä hyvin laaja-alaista roolia.
Eric Carver: Eli kuulostaa siltä, että sä olit aika tyytyväinen siihen.
Katri Eeva: Kyllä se oli hieno kokemus.
Eric Carver: Joo.
Katri Eeva: Ja opettava kokemus.
Eric Carver: Et vaihtais pois?
Katri Eeva: En.
Eric Carver: Joo. Saanko kysyy viel, et miten suunnilleen, kuinka paljon siinä oletettiin sitten vaikka viikossa työtä siinä roolissa? Vai oliks se sit jotenkin vuoteen tai kuukauteen sidottu? Miten sitä työpanosta mitattiin?
Katri Eeva: No se oli, miten mä sanoisin, 25 % ehkä. Et se riippu viikosta hyvin paljon. Siis termin aikana, Oxford (-) [30:28] kolmeen eri termiin eli lukukauteen, niin ne oli hyvin intensiivisiä.
Eric Carver: Joo.
Katri Eeva: Ne yhdeksän viikkoa, kun se kesti se yks term. Ja sit jos oli koekausi ja koeviikot, niin se saatto olla siis päivittäistä tavallaan se avun ja tuen tarve. Ja sillon se oli kellonajasta, kellonaikaa ei kysytty. Mut sit tietenkin termien ulkopuolella ne opiskelijat ei asunu collegessa, suurin osa. Osa tietenkin asu. Niin sillon oli rauhallisempaa, et pysty paremmin keskittyy siihen omaan väitöskirjatyöhönki niiden hallinnollisten tehtävien lisäksi.
Eric Carver: Aivan. Eli se on hyvin tarkkaan siihen tavallaan lukukausirytmiin sidottu myös se työn kuormitus sitten.
Katri Eeva: Kyllä. Vaikka osaa opiskelijaa mä näin useamman vuoden.
Eric Carver: Joo. Joo.
Katri Eeva: Joo.
Eric Carver: Aivan. Nä, sä oot tehny kandin ja maisterin tutkinnon Turun yliopistossa ja tosiaan sen tohtorin tutkinnon siel Oxfordissa ja tosiaan sit viel Oxfordin tän jakson jälkeen ollu tuolla Aalto-yliopistossa tohtorikoulutuksen asiantuntijana, niin sul on Suomesta ja sitten sieltä Oxfordista tähän ohjaukseen aika paljon kokemusta ja näkemystä. Niin miten sä vertaisit tätä ohjausta, mitä perustutkinto-opiskelijat tai väitöskirjatutkijat saa Suomessa eri konteksteis, mistä sul on kokemusta, ja sitten tuolla Oxfordissa? Minkälaiset asiat ois sellasii, mitkä on samanlaisia, ja onks jotain semmosii selkeitä eroja?
Katri Eeva: No joo. Siis kaikkihan voi aina oppii kaikilta ja vaihtaa kokemuksia, et vertailu siinä mieles ei välttämät oo kovin hedelmällistä. Varsinkin, kun pelkästään jo se opetuksen järjestäminen ja ne perinteet on niin erilaiset Oxfordissa kuin vaikka esimerkiks, no sanotaan Suomessa, suomalaisyliopistoissa. Mutta siis toki jotain piirteitä nousee siel Oxfordissa, mitkä on sellasii, mitä ei ehkä oo niin paljon tääl Suomen kontekstissa, ja se on just toi vertaistuki eli peer support. Et siin Oxfordin mallissa se on sellanen tosi vahva osa sitä tukitoimia. Ja se on osa ohjausta, ei niinkään sitä akataamista ohjausta. On sekin enemmän, koska on se Tutorials-malli. Eli toki sekin on enemämn sellast vertaistukea siinä mielessä. Ja kun se tosiaan se pedagoginen malli on sellanen yksilöopetukseen perustuva tai pienryhmiin perustuva, niin ehkä siinä mielessä se opiskelija saa tukea monelta eri taholta aika helposti. Just kun on se college olemassa. Et siel on helppo lähestyy näit omaa sitä akateemista ohjaajaa mutta myös Junior Deaneja ja muuta henkilökuntaa. Ja ehkä se erityislaatuisuus tän roolin suhteen oli just siinä, että me ollaan läsnä siellä opiskelijan arjessa paljon enemmän kun ehkä monessa muussa yliopistossa.
Eric Carver: No onks jotain sellasta, mitä, mä tiedän, että sä just äsken sanoit, että vertailut ei välttämät oo hedelmällisii, ja tietysti, jos mietitään Oxfordin vaikka resursseja suhteessa moniin suomalaisiin yliopistoihin tai yliopistokenttään laajemmin, niin sekin pitää huomioida näis vertailuis. Mut onks siel jotain siinä Oxfordin tavassa ohjata, josta sä haluaisit, et suomalaiset yliopistot ottas erityisesti oppia, tai mistä ne erityisesti vois hyötyy, jos vaikka benchmarkkaa sitä Oxfordia?
Katri Eeva: No tietenkin se siitä tavallaan siit rakenteesta johtuen se vertaistuki on semmonen, mikä varmaan puuttuu näist suomalaisesta kontekstista. Et se on kyl koettu siel Oxfordissa hyvin arvokkaaks ja toimivaks malliksi. Et usein ne opiskelijat koki, että se, että saatto ottaa yhteyttä, kun tuli se ongelmatilanne, johonkin vertaiseen, et se toimi paremmin tai oli tehokkaampi tapa. Mutta siit toki eihän se aina toiminu. Ja toki jos mietitään, mikä täs suomalaises kontekstissa on hyvä, niin se voi olla joskus parempi ratkaisu, että se opinnot ja esimerkiks opiskelijaelämä tavallaan jakaantuu tai toimii eri tiloissa. Et en mä sitäkään sano, että vaikka se yhteisöllisyys oli tosi vaihva siel Oxfordissa, niin toki joillekin voi sopii paremmin tää suomalainen systeemi, missä on selkeempi jako sen akateemisten opintojen ja sit sen vaikka opiskelijaelämän tai yksityiselämän kesken. Ja se ohjaus, niin ku sanot, niin se on siinä mieles, ne resurssit on eri, mut myös sit, kun se pedagoginen malli on se Tutorials, niin se on jo, se lähtökohta on niin erilainen, et sen takii sitä on aika vaikeeta verrata suoraan siihen, et miten vois toimii sit täällä meillä. Mut ehkä yks semmonen asia on just toi tommonen vertaistuki. Ja kuten mä oon muutaman kerran maininnukin aiemmin, niin se on myös semmonen hyvä tapa ehkä sitten väitöskirjatutkijalle myös rahoittaa opintoja tai tutkimusta tai maisteriopiskelijalle. Et sehän tietenki oli siinä, et nää oli siis palkallisia paikkoja.
Eric Carver: Kyllä kyllä. Joo. Niin ja onhan meillä tietysti, meil on tuutorointi. Mutta se on tietysti ajallisesti aika rajotettu aihe, joka on siellä usein siellä tutkinnon alkuvaiheessa, ja se sitten loppuu enemmän tai vähemmän sen jälkeen.
Katri Eeva: Kyllä. Ja itsekin oon toiminu aikaisemmin tuutorina täällä. Et se on sit, siin on vähän jotain samoja piirteitä, mut se on kuitenkin sit loppujen lopuks aika erilainen.
Eric Carver: Niin. Niin, ja siin on alku ja loppu, ja se on tavallaan, niinhän se myös markkinoidaan. Että ei tuutoreita rekrytoida silleen, että oot sen ryhmän kanssa vuoden tai kaks tai kolme, vaan niin, että se sitten on siinä opintojen alussa sitten.
Katri Eeva: Joo. Eikä se ainakaan ymmärtääkseni oo palkallinen rooli.
Eric Carver: Niin no siin on varmaan nyt sitten erilaisii malleja. Joo.
Katri Eeva: (–) [36:32].
Eric Carver: Kyllä. No onks jotain sellasta, mitä sä veit Oxfordiin, tai oliko jotain semmosia ajatuksia siitä, mitä suomalaisessa yliopistokontekstis ohjataan, mistä sun mielest Oxford ois voinu oppia?
Katri Eeva: Tää on kinkkinen kysymys. Toki siis. Meilläkin on siis, jotenkin se kulttuuri, se on niin erilainen. Mutta kyl meil on sellanen tietynlainen se lähestymistapa ehkä siihen opintoihin. Et joo se sellanen, kilpailu on kovaa kaikkialla. Sitä mä en sano. Mutta ehkä se, et ois sellanen, se semmonen inhimillinen lähestymistapa vaikka esimerkiksi koejärjestelyihin tai siihen, että sä voit tehdä kokeen uudestaan, ettei sul oo semmosta painetta, et on vaan tää yks ainut kerta, kun mä voin tehdä sen, ja se varmaan näky myös siel ohjauksessakin, akateemises ohjauksessakin. Et tavallaan, et tehdään tätä nyt yhdessä. Et ei tuu sellanen epäonnistujafiilis, jos ei se heti ekaks toimikaan (-) [37:53, nauha pätkii]. Et eihän sitä oo tutkimuksenkaan teko. Niin ehkä se on semmonen hieno piirre meijän suomalaisyliopistoissa. Tai ainakin se on se mun tulkinta siitä ajalta, kun mä oon ollut, ja mitä mä nyt oon ollu. Et toki enhän mä Oxfordissakaan ollu mukana niissä tutorialseissa, siis kandidaattitasolla. Et en mä niin tarkkaan osaa sitäkään prosessia kuvata. Tai en ehkä oo tietonen siitä niin paljon. Mut se on mun näkemys siitä, et mikä on hyvä tääl Suomessa. Et opiskelu, no, miten kukin sitä kutsuu, tää elinikänen oppiminen, niin kyl mä siihen jollain tasolla uskon. Et hei, et tehdään yhdessä ja ollaan inhimillisiä. Ja et jos mokataan, niin sit siitä me sit jatketaan. Siit voi oppia.
Eric Carver: Kyllä. Niin suomalainen yliopistojärjestelmä on sillä lailla, en mä tiedä, tunnistasko opiskelijat sanaa armo varsinkaan nyt koronan aikana, mutta sillä lailla armeliaampi, et aina on toinen mahdollisuus. Tai kolmaskin. Tai neljäskin. Jonkun kurssin suorittamiseen tai tentin tekemiseen. Et se ei oo sillä lailla niin paineistettua ehkä kun esimerkiks Oxfordissa.
Katri Eeva: Kyllä, ja ehkä se just se sellanen, se oppimisen konsepti on vähän erilainen. Et miten me nähdään oppiminen. Niin kyl mä tykkään täst meidän suomalaisesta oppimisen ajatusmallista. Just siinä, niin kun sanottu, ehkä se on armollinen, tai miten sitä kukin sit kuvaa.
Eric Carver: Kyllä. No, tosi mielenkiintosta oli kuulla Oxfordin ohjausmallista ja tosta sun Junior Dean -kokemuksesta, ja se kyl herätti ites heti monenlaisii ajatuksii siitä, et minkälaisii ehkä erilaisia asioita siitä vois oppia. Viimenen kysymys on kaikille vieraille sama: eli oisko sulla joku tähän aiheeseen tai aiheen vierestä joku lukuvinkki kuulijoille?
Katri Eeva: No ehkä tän keskustelun pohjalta nyt täs ohjauskontekstissa, jossa siis tosiaan toimi osana tää Junior Deankin, niin sitä selittää paljolti just tää Oxfordin Tutorials-malli. Eli opetus on hyvin erityislaatuista just sen vuoksi, et se opetus on siel pienryhmissä, ja ehkä ne tuen tarpeet voidaan tunnistaa vähän aikasemmin ku vaikka massaluennoilla. Niin mä aattelin, et tätä avaa kivasti ja käytännönläheisesti The Oxford Centre For Higher Education Policy Studiesin teos The Oxford Tutorial: Thanks, you taught me how to think. Ja mä suosittelisin sitä niille, joita kiinnostaa Oxfordin järjestelmään tutustuminen.
Eric Carver: Niin, tai joilla on paljon pienryhmäopetusta. Sehän voi olla sitten ihan sillä lailla sovellettavissa myös.
Katri Eeva: Kyllä näinkin. Et se on tämmöst kivaa case study -tyyppistä lukemista. Eli semmonen hyvin kevyt luetteva.
Eric Carver: Joo. Hei, kiitos paljon, Katri, kun olit vieraana.
Katri Eeva: Kiitos Eric.