Jakso 8. Psykologien ohjaustyö yliopistossa. Opintopsykologi Mikko Inkinen

Jaksossa keskustellaan siitä, mitä opinto- ja uraohjauspsykologit tekevät työkseen? Minkälaisten asioiden äärellä he kohtaavat opiskelijoita? Mikä on psykologien rooli ohjauksen kokonaisuudessa? Mitä opintopsykologin vastaanotolla tapahtuu? Miten korona-aika on näkynyt yliopiston sisällä työskentelevien psykologien työssä? Miten opiskelijoita pitäisi tukea paluussa kampuksille?

Jakson vieraana on Mikko Inkinen.

Mikko Inkinen työskentelee opintopsykologina ja opinto- ja urapsykologiryhmän esihenkilönä Aalto yliopistossa. Aiemmin hän on työskennellyt mm. opintopsykologina Helsingin yliopistossa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 8. jakso.

Aiheena on  opinto- ja uraohjauspsykologien työ yliopistossa. Vieraana on Mikko Inkinen, opintopsykologi ja opinto- ja urapsykologiryhmän esihenkilö Aalto yliopistosta.

Jakson kesto 49  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 3.3.2022.

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana on Mikko Inkinen. Mikko Inkinen työskentelee opintopsykologina ja opinto- ja urapsykologiryhmän esihenkilönä Aalto-yliopistossa. Aiemmin hän on työskennellyt muun muassa opintopsykologina Helsingin yliopistossa. Tervetuloa mukaan, Mikko.

 

Mikko Inkinen: Kiitos. Ja kiitos kun Eric kutsuit mukaan.

 

Eric Carver: Meijän aiheena on tänään se, että mitä opinto- ja uraohjauspsykologi tekee työkseen, minkälaisten asioiden äärellä he kohtaa opiskelijoita, mikä on psykologien rooli ohjauksen kokonaisuudessa yliopistossa ja tietysti erityisesti Aalto-yliopistossa? Ja miten korona-aika on sitten näkynyt yliopiston sisällä työskentelevien psykologien työssä? Aloitetaan siitä nykytilasta eli mitä opinto- ja uraohjauspsykologit tekee yliopistoissa, minkälaisten asioiden parissa he työskentelee ja minkälaisten kysymysten tai ongelmien kanssa opiskelijat hakeutuu, Mikko, sun tiimin palveluihin tai laajemmin psykologien ohjaukseen?

 

Mikko Inkinen: Joo. Meijän työkenttä on itse asiassa aika laaja ja työmuodot on moninaiset. Mut ehkä se mikä sitä yhdistää on se, että meijän tehtävä on yrittää vaikuttaa siihen, että yliopisto olis opiskelijoille hyvä paikka opiskella, se ois mielekäs paikka, he pystyis opiskelemaan ja työllistymään hyvinvoivina. Ja sitten kun tai jos siinä opintopolun varrella tulee joitakin pulmakohtia, ongelmia, opinnot alkaa tökkimään, niin me tarjotaan sitte opiskelijoille tukea ja ohjausta. Ja täähän on oikeastaan se työmuoto, joka usein ehkä näkyy selvimmin ulospäin eli se, että jos opiskelijoilla vaikka opinnot tökkii tai työnäkymät on jotenkin kovin kiharaiset, niin he hakeutuu ehkä sitten opinto- ja uraohjauspsykologin vastaanotolle ja sitten toivottavasti myöskin saavat apua näihin opiskelupulmiin. Mut että aika paljon ja ehkä omassakin tiimissä lähes puolet meidän psykologien työajasta menee kuitenkin myöskin sellaiseen muun tyyppiseen työhön. Eli pyritään eri tavalla ennalta ehkäsee erilaisten ongelmien syntyä, vaikuttaa yliopiston rakenteisiin, kouluttaa henkilökuntaa toimimaan asiantuntijoina erilaisissa yliopiston työryhmissä. Ja näillä eri tavoilla ikään kuin taustalla vaikuttaa siihen, että hyvinvoiva oppiminen ja työllistyminen olisi mahdollista.

 

Eric Carver: Niin, eli se tavallaan ajanvarauksella saatava ohjauspalvelu on vaan osa sitä mitä te teette?

 

Mikko Inkinen: Juuri näin, juuri näin. Se on usein se selkeimmin näkyvä osa ja tietysti ajattelen, että työn ydin ja todella tärkeä tehtävä. Mutta sit taustalla tapahtuu usein aika paljon monenlaisia asioita ja aattelee, että ne on usein myöskin todella tärkeitä siinä, että pyritään takaamaan opiskelijoille jotenkin semmonen sujuva ja hyvinvoiva opiskelu, opintopolku.

 

Eric Carver: Tyypittelettekö tai onko se tarpeellista tyypitellä minkälaisia ne niin kun teemat on, minkä takia tullaan sitten vastaanotolle? Onko jotain semmosia yleisiä tai toistuvia teemoja mitkä on niin kun usein opiskelijoilla?

 

Mikko Inkinen: No, kyllä pystytään tunnistaa selkeästi joitakin semmosii tyypillisiä tulosyitä, joilla opiskelijat hakeutuu. Ja ne usein liittyy siihen, että et yliopisto opiskelu on tietysti vaativaa tietotyötä ja mut se on myös todella vaativaa niin kun itsensä johtamistyötä. Ja se on myös usein elämänvaihe, jossa itsenäistytään, haetaan omaa identiteettiä, omaa niin kun omannäköistä elämänpolkua. Ja näihin liittyvät teemat on se sitte, et ei oikein saada aikaan, on vaikea johtaa itseään, on ehkä vaikee löytää merkitystä, motivaatiota siihen tekemiseen toisinaan. Toisinaan ylikuormitutaan, stressaannutaan, jännitetään kovasti sitä tekemistä. Niin tän tyyppisiä asioita tai tän tyyppisten asioiden kanssa opiskelijat paljon tulee tai jotenkin esim. työelämä näyttäytyy jotenkin vaikeasti saavutettavana tai epäselvänä. Mut että tietysti kun opiskelijat sit tulee vastaanotolle ja opinto- ja uraohjauspsykologien vastaanotolle niin kyllä ne tulee tietysti kokonaisina ihmisinä ja tuovat sinne sen koko elämänsä kokonaisuuden.

 

Ja sit usein, kun me lähetään opiskelijoiden kanssa keskusteluja käymään niin sieltä sit usein kuoriutuu esiin monenlaisia tämmösiä enemmän niin kun käyntisyitä, että mitä asioita ja teemoja sitte kullakin on menossa. Ja nehän on aina niin kun yksilöllisiä ja no, tosiaan koko tää ihmiselämän kirjo siellä näkyy ja kuuluu kyllä meijän vastaanotolla. Ja tietysti niin kun se miten me pyritään sitte näit vastaanotolle hakeutuvia auttamaan niin tietysti meijän työlläkin on tietynlaiset rajat. Ensinnäkin meijän resurssi ei oo kauheen pitkä, et usein nää ohjaussuhteet on varsin lyhyitä, lyhyt interventioita. Keskimäärin taitaa Aallossa esim. olla noin kolme käyntiä, jota keskimäärin opiskelijat käy ja käyttää. Et tää aika jonkin verran rajaa sitä, mitä on mahdollista lähteä jotenkin käsittelemään ja mitä lähdetään.

 

Ja myöskin tietysti nämä instituutioiden rajat, että esimerkiksi Aalto-yliopisto on selkeästi määritelly, että työnkuvaan ei kuulu terveydenhuollon tehtäviä, jolloin me ei esimerkiksi määritellä terveydentilaa tai aleta terveydentilaa hoitamaan. Mut et sitten esimerkiksi, jos opiskelija vaikka saattaa olla masentunut tai kovin ahdistunut, me tietysti autetaan häntä pärjäämään opinnoissa ja oman uransa kanssa vähän sitten vaikka silloin kun on vähän siipi maassa. Mut että et tosiaan tällaisia syitä ne usein on, joiden kans meijän vastaanotolle tullaan. Ja sitte on semmoisia tiettyjä niin kun ehkä tällaisia institutionaalisiakin rajoja, jotka sit vähän sitä niin kun rajaa, että miten me sitten niitä asioita kohdataan ja niitä lähdetään sitten asioita viemään eteenpäin.

 

Eric Carver: Paljon puhutaan opiskelijoiden mielenterveysongelmista niin onko niin, että nimenomaan psykologitoiminta yliopistossa niin se ei ole mielenterveyshoitamista siinä määrin, kun ajatellaan esimerkiksi terveyden?

 

Mikko Inkinen: Joo. Tää on tietysti semmoinen vähän mutkikas kysymys. Ja myöskin tähän liittyvä tää alan asemoituminen Suomessa ei oo ihan selvää, ja korkeakoulut on hieman erilaisia linjauksia tehny. Jos niin kun mä aattelen terveyttä jotenki sillai laajasti ja mielenterveyttä laajasti niin jotenkin hahmotan sen ehkä pikkusen näitä vaikka WHO:n määritelmää mukaillen, että terveys on sitä, että ei ole sairauksia, mut se on myöskin sitä, että voidaan hyvin. Eli on niin kun hyvinvointi ja sitte on tää niin kun sairaudet. Ja se, että ei niinkään tehdä töitä sen sairauden kanssa, mutta tehdään kyllä paljon töitä sen hyvinvoinnin kanssa. Ja tietysti jos me onnistutaan siinä, että opiskelijat vaikka alkaa voimaan paremmin, et he kokee opiskelut vaikka mielekkäämmäksi ja kokee voittopuolisesti myönteisii tunteita opiskeluun liittyen, niin silloin tutkimusten mukaan kyllä selkeästi myöskin terveyttä tai sairauksia voi olla näin niin kun oheistuotteena niin sairaudet voivat helpottua.

 

Eric Carver: Sillä tavalla kokonaisvaltaisesti liittyy mielenterveyteen se teidän työn kenttä myös.

 

Mikko Inkinen: Juuri näin.

 

Eric Carver: No, tossa sanoitkin, että teillä keskimäärin ne prosessit on aika lyhyitä, että sanot että oliko se kolme tapaamista. Niin päästätkö meidät vähän sinne sisälle mitä siellä tapahtuu, mitä se eka tapaaminen on, toka tapaaminen, kolmas tapaaminen vai voiko sitä mitenkään tolla lailla kategorisoida, että miten se niin kun se prosessi etenee?

 

Mikko Inkinen: Täs varmaan tullaan semmosiin aika yksilöllisiinkin tapoihin tehdä työtä ja psykologeilla on erilaisia tietysti jotenkin semmoisia viitekehyksiä tai työskentelytapoja. Et se mitä ehkä sanon seuraavaks niin ei ehkä kuvaa sitä, että miten kaikkien opintopsykologien vastaanotolla mitä siellä tapahtuu. Mutta et ehkä itse jotenkin hahmotan työn hyvinkin sillai asiakaslähtöisesti eli mä lähden aika avoimesti, kun mun vastaanotolle joku tulee kysymään, että mistä hän haluaa puhua ja mitä hän haluaa ottaa esille. Ja sitten tätä niitä asioita, joita opiskelija haluaa ja on valmis ottamaan esille, niin niitä lähdetään sitten yhdessä miettimään.

 

Ja se et mihin se sitten johtaa tää tämmönen yhteinen tutkiminen tai yhteinen ihmettely, niin sehän johtaa usein niin kun vähän odottamattomiinkin polkuihin. Et mitä milloinkin sieltä pystytään sitten yhdessä tavoittamaan ja ottamaan jotenkin yhteisen pohdinnan tai yhteisesti pohdittavaksi. Et ei oo niin kun tavatonta vaikka se, että opiskelija tulee vaikka vastaanotolle sillä tavalla, että et hän kertoo, että hänellä on kadonnut vähän motivaatio opiskeluun, ja sitten hän alkaa siitä kertomaan ja sit saattaakin olla, et pikkuhiljaa alkaa vaikka kertoo siitä, et hän ei niin kun oikein meinaakaan uskoo itseensä oikeestaan siihen, että hän pystys toimimaan ammattilaisena. Että hän jotenkin opintojen myötä on alkanut tämmönen usko itseen karisee tai hän saattaa alkaa kertoo vaik siitä, että hänellä on juuri parisuhde kariutunu ja ylipäänsä nyt on vähän semmonen risteyskohta elämässä, että mihin suuntaan tässä lähtis ja motivaatio vähän hakee uomaansa. Eli se, että mitä siel oikeestaan sit tapahtuu niin se aina riippuu siitä ihmisestä, joka sinne tulee ja hänen siitä tietysti ainutkertaisesta ainutlaatuisesta niin kun elämän tarinasta, historiasta, elämäntilanteesta ja mielen kudelmasta, että mitä hänen mielen kudelma, minkälainen se onkaan ja mihin siellä on mahdollista jotenki yhdessä mennä.

 

Mut ehkä se mun työn tavoite koko ajan on se, että kun mä teen tätä työtä psykologina niin on se, et mä pyrin jotenki auttamaan ihmisiä mielen esteiden kanssa. Ja esimerkiksi opiskelussahan voi olla hirveän monenlaisia esteitä. Et joillakin opinnot vaikka ei suju sen takia, että heillä talous on kuralla, ja se koko ajan aiheuttaa huolta. Jollakin ei suju sen takia, et heil on terveydellinen ongelma ja tietysti silloin heidän pitää vaik mennä lääkärille. Ja jollakin sen takia, että opinnot on järjestetty jotenkin todella kummallisesti. Et vaikka opiskelija ei pysty jotenkin hahmottaa, et mitä hänen seuraavaks pitäs opiskella tai millä tavalla joku kurssi suoritetaan. Et jotenkin ne opetusjärjestelyt sakkaa. Ja silloin jotenkin se ratkaisu tulee sieltä vaikka opetuksen kehittämisen kautta. Mut et se mitä mä itse sitten psykologina minkä parissa työskentelen, niin ne on sit niit jotenkin mielensisäisiä esteitä opiskelulle. Mikä voi olla sit vaikka se joku tunne siitä, että tää on raskasta tai tunne siitä, et mä en pysty tai tunne siitä, että tää on merkityksetöntä. Ja näitä mä pyrin sit jotenki tutkimaan yhdessä opiskelijan kanssa ja löytämään niihin jotain uusia ehkä näkökulmia tai jonkinlaisia ehkä uusia reittejä sitten vaikka tulla kuormituksen kanssa toimeen.

 

Eric Carver: On tietyl tavalla tavallista tai no, tavallista tai tavallista, mut on mahdollista ja usein tapahtuu niin, et se ongelma määrittyy ja kehystyy uudella tavalla sen prosessin aikana. Mistä tässä on lopulta kysymys?

 

Mikko Inkinen: Juuri näin. Kyllä, tää näin hyvin tavallisesti näin tapahtuu. Ja myöskin mä niin kun ajattelen vähän sillä tavalla, että et oikeestaan me luodaan yhdessä tän opiskelijan kanssa jotenkin se todellisuus. Ja se, että mitä, minkä parissa me työskennellään niin se on myöskin semmonen yhteinen luomus. Et se ei oo jotakin mikä on pelkästään siellä siinä opiskelijassa, toisessa ihmisessä tai pelkästään niin kun siinä, et miten mä asian aattelen vaan se jotenki syntyy siinä yhteistyössä. Ja se et mikä meillä on niin kun yhdessä mahdollista ymmärtää, koska voi olla asioita, joita opiskelija ei ihan oikein itse vielä ymmärrä, ja asioita joita mä en ohjaajana ihan ymmärrä, mut sit me yhdessä aletaan niitä miettii niin sit me yhdessä tajutaan, et ahaa tästä täs ehkä on kysymys ja tää vois olla nyt hyvä reitti eteenpäin.

 

Eric Carver: Jos otetaan vähän semmosta aikajanaa. Oltiin siellä psykologien arjessa just nyt. Niin otetaan askel vähän taaksepäin ja puhutaan nyt opintopsykologeista nimenomaan. Niin kuinka kauan Suomen yliopistokentällä on ollut tämmöinen pelipaikka, kun opintopsykologia ja onko se se työkenttä ja ne asiat niiden kanssa opintopsykologit työskentelee, jotenkin muuttunut tänä aikana kun tätä työtä on tehty?

 

Mikko Inkinen: Joo. Tää onkin siis mielenkiintoinen kysymys monella tavalla. Ja itse oon tällä sovellusalalla ollu nyt reilu 10 vuotta töissä ja oon noin puolet ehkä ollu siitä nykymuotosen opintopsykologian historiasta kyydissä mukana eli nykymuodossaan tää työ on aika tuore. Alko tossa noin 90-luvun loppupuolella syntymään itseasiassa Helsingin yliopistoon. Ja tosin niin kun tällä työllä on kyllä paljon pidemmät juuret. Et jos oon oikein ymmärtäny niin 1960-luvun lopussa jo niin aikansa pioneerit muun muassa Salli Saari, Mikael Leiman niin alkoivat Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa ylioppilaskunnan sisältä ymmärtääkseni jotenki tapaamaan opiskelijoita ja auttamaan heitä niin kun psykologeina. Ja sitten heidät kai niin kun imastiin tonne osaksi YTHS:ää. Siellä alko syntymään tämä mielenterveyspuoli ja heidät ikään kuin imastiin sinne, jolloin sitten tänne yliopistoihin synty tämmönen niin kun tavallaan palveluaukko. Ja sit siin meniki 25–30 vuotta ennen kun tää aukko alkoi täyttymään. Ja sit tosiaan Helsingin yliopistolla alettiin vähän kokeiluluontoisesti tämmöstä työtä. Siellä oli Annamari Heikkilä ja Juha Nieminen ja oliko Pekka Sauri sit heillä niin kun siinä vähän sparraajana mukana, ja he alko tätä synnyttää.

 

Ja sit vähän sitä myöhemmin niin sit myöskin tuolla ammattikorkeakoulukentällä alko vastaavalla tavalla sitten syntyy tämmösiä opintopsykologipestejä. Jotka tosin oli kyllä hieman niin kun ehkä siellä se työn malli ymmärtääkseni tuli sit vähän enemmän tuolta koulupsykologimaailmasta, että ikään kuin alettiin koulupsykologin työtä tekemään yliopistojen sisällä. Ja näistä tosiaan on semmonen noin 20 vuotta molemmista aikaa. Ja sit sittemminhän nyt 20 vuoden aikana niin tää alahan on todella paisunu. Siis lähes kaikissa Suomen korkeakouluissa, yliopistoissa, ammattikorkeakouluissa on tällä hetkellä opintopsykologeja, ei ihan kaikissa, mutta lähes kaikissa tai ainakin tehdään semmosta niin kun opintopsykologimaista työtä. Ja myöskin siis kenttä on todella paljon moninaistunu ja elävöitynyt. Siis että se on saanut monenlaisia sävyjä. Mut tosiaan niin kun aika nuori sovellusala ja vielä semmonen niin kun tietyllä tavalla myöskin kehittymässä oleva, mikä tietysti tekee aina työstä kiehtovaa, mut myöskin vähän semmost välillä epämäärästä.

 

Eric Carver: Sanoit et oot ollu noin puolet tässä matkassa mukana sitten Helsingin yliopistossa ja Aallossa. Niin onko tänä 10 vuotena se opintopsykologin työkenttä tai rooli jotenkin sun mielestä muuttunut?

 

Mikko Inkinen: No, kyl mä aattelisin, et se ydin on itse asias pysyny aika samana. Eli kyl se ydin, mä luulisin, että on melko samanlainen, eli lähtökohta auttaa opiskelijoita, joilla opinnot tökkii. Ja sit tietysti vähän se niin kun kehikko ja ne sävyt ja eri organisaatioiden tarpeet. Ja myöskin täähän on pikkusen eläny siis ihan meidän palvelujärjestelmä koko ajan Suomessa täs parinkymmenen vuoden aikana. Niin ne tietysti luo semmosia niin kun sävyjä siihen sitten ja vähän erilaisia painotuksia ja muita, mut kyl mä luulisin, et se ydin on aika samanlainen ymmärtääkseni ollu sielt alusta asti. Mut tosiaan ne työmuodot, miten sitä työtä tehdään ja miten sitä ymmärretään ja muuta niin, niin siinä on semmosta elävyyttä ollut ja on edelleenkin, koska täähän on niin kun sovellusala, jota lainsäädäntö ei oikeestaan niin kun määrittele toisin kuin vaikka toisen asteen koulupsykologitoimintaa, joka nyt pääasiassa on siirtymässä näiden tulevien hyvinvointialueiden alle. Helsingissä kai edelleen käydään keskusteluu siitä, et pysyiskö se kaupungilla tai siis osana opetustoimea vai meniskö sielläkin sit osaks sosiaalitoimea.

 

Mut et sitten täällä yliopistokentällä oikeestaan lainsäädäntö ei sitä määrittele. Vaan korkeakoulut, yliopistot ovat itse alkaneet tälläsii tai nähneet tarpeelliseksi, et tämmöstä toimintaa kannattaa tehdä ja alkaneet palkata opintopsykologeja. Ja sit tosiaan eri korkeakoulut on vähän eri tavalla sit määritelly sitä työnkuvaa ja sisältöö. Et sielt tulee niitä vähän sävyeroja mut, että kyl mä luulisin, et se ydin on aika samana pysyny. Et kun opinnot tökkii niin miten psykologin ammattitaidolla voidaan sitte siinä tilanteessa opiskelijaa auttaa.

 

Eric Carver: Nyt on tietysti korona-aikana, mutta oikeestaan aika pitkään sitäkin ennen puhuttu siitä, että nuorten ja tietysti monet opiskelijat, eivät kaikki, monet opiskelijat on myös nuoria, niin pahoinvointi ja mielenterveysongelmat ois kasvussa. Niin jos sä katot sieltä sun oman työhistorian kautta ja opintopsykologin työkentän kautta niin onko näin, ja jos niin miksi?

 

Mikko Inkinen: Niin. Jos mä ihan vaikka katon sitä, että miten kuinka paljon opiskelijoita hakeutuu vaikka opintopsykologin vastaanotolle. Niin esimerkiksi Aallossa määrät on tänä noin kuutena vuotena, kun täällä oon ollut töissä niin tuplaantunut. Eli niin kun palveluihin haetaan yhä enemmän ja tilastotiedothan aika selkeästi näyttää juuri tän minkä tos kysymyksessä sanoitkin, että tosiaan niin kun nuorten ilmaisemat, kokemat ja mielenterveysongelmat on koko ajan ja pahoinvointi kasvanu. Ja myöskin palveluiden kysyntä on kasvanu.

 

Esimerkiksi Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöllä niin ymmärtääkseni aika selkeesti ja nimenomaan yhä enemmän siel painottuu siis heidän palveluiden sisällä mielenterveystyö. Eli niin kun se on kasvanu ja sit se aina niin kun mietityttää, että mikä se syy on siihen, että se kasvaa, että et onko niin, että opiskelijat, nuoret voi yhä huonommin. Onko se enemmän sitä, että nuoret niin kun tunnistaa paremmin sitä, että he voi huonommin? Ja onko se ehkä sitä, että et nuoret sit hakee apua herkemmin kuin aikaisemmin? Ja ehkä se voi olla näitä kaikkia kolmea, että et jotenki mikä voi olla siis hirveän positiivinenkin ilmiö, että niin kun nuorille opetetaan vaikka peruskoulussa erilaisii tunnetaitoja. Myöskin semmosta itsetuntemusta ehkä eri tavalla kun ennen. Nuoret alkaa huomaamaan, että et mitä heis tapahtuu ja myöskin huomaa pahan olon. Ja sitte myöskin rohkaistuu yhä enemmän hakemaan apua, niin täähän voi olla hirveän positiivinen ja hyvä ilmiö monella tavalla.

 

Mutta mä en tiedä onko se niin kun muuten jotenki kauheesti muuttunu? Se mikä ehkä koko ajan on niin kun muuttunu, jos ajattelee omaa niin kun elämänhistoriasta kuinka kauan on reilu ehkä 25 vuotta ollu yliopistos joko opiskelijana tai työntekijänä. Niin sinä aikanahan se mikä on todella paljon muuttunu niin on tää tämmönen, se miten opiskelua säädellään ja miten siihen liittyy erilaisia rajoituksia, liittyy sitten niin kun valmistumisaikoihin, tiettyihin et pitää tietyllä tavalla opinnot edetä, jotta saa vaikka Kelalta opintotukea. Niin tän tyyppiset asiathan on niin kun todella paljon kiristynyt ja muuttunu. Ja opiskelu näyttäytyy yhä enemmän sellasena niin kun työnä, määrätietoisempana työnä, putkessa tehtävänä tutkintona. Niin näähän tietysti vaikuttaa myöskin siihen, et minkälaisia ongelmia nuoret kokee. Mut et muuten muutoin niin mä en oikeastaan tiedä, että onko se lopulta niin kauheesti muuttunu siis ne nuorten aikuisten kokemat ongelmat. Joo, en tiedä. Mut sen oon huomannut kyllä, että sen huomaa, että yhä niin kun jotenki vapaammin nuoret jotenki harrastaa erilaista itsetuntemusta ja hyvinvointitaitojen kehittämistä ja myöskin niin kun hakee apua. Tää täs on kyllä selkeä mun mielestä muutos tapahtunut ja positiiviseen suuntaan.

 

Eric Carver: Mielen hyvinvointi ja mielenterveys niin niistä on opittu tunnustaa samanlailla kuin fyysistäkin terveyttä nimenomaan nuorissa, nuoret itse tunnistaa sen arvon ja merkityksen.

 

Mikko Inkinen: Joo. Näin mä luulisin, et yhä paremmin ja nähdään siis varmaan. Aina ihminen on nähty jotenkin kokonaisena ja kokonaisvaltaisesti, mutta ehkä tää puoli on yhä enemmän korostunut. Ja tietysti se, et minkä takia se korkeakouluopiskeluvaiheessa on tärkeätä on se, että opiskelu on niin kun aivotyötä, se on tietotyötä, ja todella vaativaa. Yliopistossa yritetään siis oppia jotakin todella mutkikkaita vaikeita asioita, se on todella vaativaa, vaativaa niin kun oppimistyötä. Ja silloin jos mieli ei voi hyvin niin se oppiminen vaikeutuu todella paljon. Ja saattaa olla, että jos mieli ei voi hyvin niin saattaa jotain muuta työtä pystyy tekemään aika sujuvastikin, mut se opiskelu saattaa alkaa kärsimään.

 

Eric Carver: Tätä podcast-jaksoo laitetaan purkkiin niin kahden vuoden koronan vuosipäivä alkaa lähestyy, ja tässä on pitkä poikkeustila takana myös yliopistossa ja tietysti koko yhteiskunnassa. Niin miten siellä opintopsykologin työkentällä niin miten se on näkynyt tämä korona-aika? Onko jotain tullu lisää, onko joku jäänyt pois? Millaisia havaintoja sä oot tehny siinä omassa työssä tai oman tiimin työssä?

 

Mikko Inkinen: Kyllähän se on vaikuttanut todella paljon. Ja kyllä nuoret yliopisto-opiskelijat etenkin yksin asuvat, niin näkisin, et on yksi pahiten koronasta kärsineitä niin kun väestönosia. Totta kai niin kun on vielä sitte vaikkapa just luovan alan esiintyjät ja hotelli- ja ravintola ja niin edelleen, jossa on ollut todella tuntuvia juttuja ja taloudellisia vaikeuksia. Sen myötä tietysti monenlaisia niin kun henkisii vaikeuksii, mut kyl tää nuorille yliopisto-opiskelijoille on todella, todella kova paikka ollu monille, ei kaikille.

 

Siis meillä Aallol, esimerkiks me säännöllisesti tunnustellaan opiskelijoiden hyvinvoinnin tilaa, niin korona-aikana noin 20 % opiskelijoista on itseasiassa kokenut, et he on hyötynyt tästä tilanteesta. Mut kuitenkin se iso osuus se 60–70 % kokee kärsineensä. Ja se kärsimys tulee aika montaa kautta. Että nää on niin kun tosi ilmeiset vaikutukset nuorten elämään se, että sä joudut olee yksin ilman sitä niin kun kaveripiiriä, mikä on usein hirveen tärkeä tossa iässä ylipäänsä luomaan niitä kaverisuhteita niin se on jotenkin semmonen ilmeinen, ja tietysti todella paljon esillä ollut asia. Ja mut sitte sillähän on aika paljon vaikutuksii myöskin siihen oppimiseen, et miten oppiminen mahdollistuu, miten se laadukas oppiminen mahdollistuu.

 

Ja tämä on ehkä tuonu näkyville sen, että kuinka itse asiassa oppiminen on, et me tarvitaan muita ihmisiä, jotta me opitaan laadukkaasti ja hyvinvoivasti. Ja siis opiskelijat selvästi ne niin kun tarvis enemmän opettajilta tukea, ja opettajatkin on ollu neuvottomia kuinka he sitä pystyy tarjoamaan. Pitäs olla tilaisuuksia päästä keskustelemaan, kysymään, ihmettelemään yhdessä. Ja täähän on tietysti joko lähteny kokonaan pois tai se on vaikeutunut. Ja tästä syystä opiskelijoiden on ollu vaikee niin kun jotenkin oppia ihan konkreettisesti, et he ei jotenki saa kiinni asioista.

 

Ja toinen keskeinen vaikutus tulee sit sen itsensä johtamisen kautta, joka siis ylipäänsä on nuorille aikuisille semmonen kehityshaaste, että et lähetään niin kun itsenäistä elämää viemään eteenpäin ja johtamaan itseä. Ja itsenäisenä aikuisena ihmisenä, mikä on aina vaikeeta ja yliopisto-opiskelussa vielä erityisen vaikeeta, koska se on usein luonteeltaan aika vapaata. Mut nythän se vapaus on tietyl tavalla viety semmoseen väärään niin kun extreme-kohtaan, jossa opiskelijoilta on hävinny paljon näitä tukirakenteita ympäriltä. Se, että me oltais, et opiskelijat pääsis vaik yhtä aikaa syömään, pääsis yhtaikaa luennolle, harjoituksiin, niin kun niitä ei oo, niin jotenkin se päivä ei rytmity. Ja itsensä jotenki käynnissä pitäminen koko päivän, itsensä johtaminen niin se muuttuu monilla tosi hankalaksi, ei kaikilla, joiltakin se onnistuu. Mut että valtaosa on kyllä tästä kärsiny.

 

Ja näistä syistä siis johtuen niin kaikenlainen, tietysti tää yksinäisyys on koko ajan läsnä, mut sit se niin kun ihan aikaansaaminen, oman elämänrytmin luominen, siinä kiinni pysyminen. Ja sitte ihan se oppiminen, että jotenki ei vaan, jotkut kokee, et ne ei niin kun enää jotenki opi. Et pitäs ja todella vaikee niin kun täysin itsenäisesti oppia näitä vaikeita ja mutkikkaita asioita, jos ei päästä jotenkin muiden kanssa sitten niitä pallottelee.

 

Mut muun muassa tämmösiä asioita tulee mieleen mihin kaikkeen tää korona on iskeny eli niin kun todella moneen ja ihan niin kun niihin ydinjuttuihin. Ja todella niin kun opiskelijat on monet joutunut todella koville. Ja täähän on myöskin palveluiden kysynnässä selkeästi näkyny. Että se oli aika jännä siinä kun pari vuotta sitte tää korona alko ja heti tuli tiukka poikkeustila. Niin hetkeks aikaa palveluiden kysyntä jotenki loppu kokonaan. Esimerkiksi meillä ei tullu oikeestaan yhtään yhteydenottoja ja me oltiin ihan ihmeissään, että mitä tapahtuu. No, sit pikkuhiljaa opiskelijat alko ottamaan yhteyttä. Ja sitten viime lukuvuosi niin meillähän oli todella kovat ruuhkat, että ihan, en nyt muista tarkkaan mitä se kasvuvauhti oli, mutta siis palvelujen kysyntä kasvoi todella paljon. Ja tälle lukuvuodelle sitten meillä palveluiden kasvu ei oo enää kiihtynyt, ehkä pikkusen laskenut tai normalisoitunu, niit kysytään edelleen paljon.

 

Mut sitte oon kuullu, että et sitte taas tuolla Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiöllä YTHS:llä siellä palveluiden kysyntä on ollut todella suurta ilmeisesti tänä lukuvuonna. Ja en tiedä onko sit käyny niin, että siel alkuvaiheessa haettiin tämmöstä vähän matalan kynnyksen tukea vaikka opintopsykologeilta. Mut et sitten osan opiskelijoista kohdalla niin sitten tämä pitkittynyt koronatilanne on saanut aikaan sen, että heil se ikään kun semmonen pahoinvointi alkoi muuttumaan jo todella niin kun mielenterveyden ongelmiksi, masennukseksi, ahdistukseksi,  jotka vaatii ehkä jo semmosta kliinistä hoitoa.

 

Eric Carver: Mikko, nyt ehkä vähän tämmönen yleinen kysymys, mutta vastaat siinä määrin kun haluat? Kuinka huolissasi sä olet meidän opiskelijoista? Mä puhun meijän opiskelijoista, mä puhun kaikista yliopisto-opiskelijoista Suomessa.

 

Mikko Inkinen: Joo. Kyllä mä oon huolissani. Ja opiskelijathan on kyllä pitäny paljon ääntä. Siis valtakunnankin medioissa siitä omasta huonosta olostaan. Ja onneks myöskin niin kun valtiovalta on kyllä reagoinu ja korkeakouluille on myönnetty esimerkiksi tämmösiä korona-apurahoja ja niillä on saatu palkattua korkeakouluihin lisää niin kun hyvinvointitoimijoita. Mutta ehkä se huoli tulee siitä myöskin, että niin kun palveluita lisäämällä me ei tätä ongelmaa hoideta vaan ongelman hoitaminen niin kun aina tämmönen hyvinvointityö niin sehän lähtee oikeastaan siitä perustyöstä eli laadukkaasta opetuksesta, hyvin rakennetuista koulutusohjelmista, laadukkaasta mietitystä ohjauksen kokonaisuudesta. Et nää jutut on itse asiassa kaikista tärkeimpiä opiskeluhyvinvoinnin kannalta.

 

Ja vähän niin kun huoli on se, että kun tää on jotenkin ravistellut tää pandemia siis opetuksen niin kun niitä perusteita, laittanu nää ohjausjärjestelmät, tukijärjestelmät koville. Niin miten tässä kun aletaan niin kun ehkä toivottavasti nyt vihdoin palailemaan taas normaalimpaan tilanteeseen, niin miten nää ihan perussysteemit alkaa toimimaan? Ja pystyykö ne tukemaan opiskelijoita riittävästi ja pystyykö ne jotenki ottamaan huomioon sen kummallisuuden missä täs ollaan eletty? Niin tähän itse asiassa liittyy mulle iso huoli, koska me ollaan kaikki niin kun vähän tapojemme orjia.

 

Ja nyt kun me ollaan itse kukin opittu, vaikkapa opettajat tekee tietyllä tavalla nytte opetusta niin, sit nyt yhtäkkiä pitäski taas hypätä johonkin vanhaan, mut joka onkin vähän uutta, jossa pitäs ottaa huomioon sitä, että et osa opiskelijoista haluaisi tehdä asiat etänä ja osa haluaa sitte tehdä vanhaan malliin ja osa jotain siltä väliltä. Miten me jotenkin osataan niin kun koko yliopistoyhteisönä? Ja ennen kaikkea siis nää opetus- ja ohjausjärjestelmät niin, miten ne jotenki ottaa tän uuden tilanteen haltuun? Ja se mua vähän niin kun mietityttää kyllä, että miten se tulee tapahtumaan. Et varmasti tässä niin kun on vielä edessä paljon sopeutumista vaikka tää pandemia helpottais.

 

Eric Carver: Siitäpä suoraan seuraavaan kysymykseen. Eli nyt kun yliopistokentässä laajasti mietitään sitä, et miten keväällä 2022 tullaan takasin kampuksille, millä tavalla tullaan kampuksille, ja sitten tietysti sitä tulevaa lukuvuotta. Millaisiin asioihin sun mielestä nyt pitäisi kiinnittää huomiota opiskelijoiden hyvinvoinnin näkökulmasta tässä paluussa? Tai paluu ehkä tässä uudessa normaalissa. Mitä sä haluisit, et mihin minkälaisiin asioihin pitäs kiinnittää huomiota?

 

Mikko Inkinen: Niin, onks se vähän sillai, että kun yleensä yliopistot on kyllä aika pitkälle jo kehittänyt menetelmät jotenkin siihen, et miten otetaan uudet opiskelijat vastaan. On erilaista First Year Experience -toimintaa ja tutorointia ja kaikenlaista niille aloittaville opiskelijoille, niin nyt vähän kaikki joutuu uudelleen alottamaan, siis myöskin ne vähän pidemmälle ehtineet opiskelijat. Ja osa nyt itse asias niin kun lähes ekaa kertaa tulee kunnolla kampukselle. Niin tää ehkä vaatii tällaista vähän erilaista ajattelua kyllä, et miten me jotenkin saadaan nyt kaikki uudelleen mukaan. Ja nimenomaan mukaan yhteisöön ja toimimaan yhdessä, koska se on jotenkin se yliopiston perusolemus, että henkilökunta ja opiskelijat muodostaa yhdessä sen yhteisön ja he yhteistyössä jotenkin yrittää oppia ja ymmärtää näit vaikeita juttuja mitä yliopistois tehdään.

 

Ja miten tää tulee tapahtumaan niin, jaa siin onki, siinä onkin. Varmaan tarvitaan tosi monenlaisii toimia, että tämä mahdollistuu ja onnistuu. Mutta varmaan niin kun keskeistä siinä näkisin, et on nimenomaan niin kun aina yliopiston toiminnan ydintä on se mitä opettajat tekee, koska he kuitenkin eniten niin kun opiskelijoita tapaa ja heidän kanssa eniten on, niin se on kuitenkin se keskeisin juttu, että mitä opettajat alkaa tekemään. Ja voisihan se olla ihan hienoa, jos jokainen vaikka yliopiston opettaja, professori kaikki ketkä opiskelijoita tapaa niin miettisi sen jotenkin näin, että nyt mulle on tulossa niin kun ikään kun uus opiskelija tai opiskelijaryhmä, et mitäs mun pitäis tän kans tehdä eikä aattelis niin, että nyt ne vanhat jatkaa. Vaan että jos pystys aattelee, et nää tulee nyt jotenkin ihan uutena tänne kaikki ja sit alkaa siitä miettimään, et mitä mun pitäis tehdä, jotta ne uudet pääsis sisään. Voisko jollakin tällaisella päästä eteenpäin? Mitäs mieltä sä oot, onko jotain ajatuksia sulla?

 

Eric Carver: Tos aikasemmassa täs hyvinvointi teemaa koskevassa jaksossa niin puhuttiin, et onko nää menetettyjä vuosia nää koronavuodet. Ja siinä sitten toinen vieras sanoi, että se on huono, pitäs puhuu asioista mitä ei oo tapahtunu. Ja sitte niin kun sitä kautta tulla, no okei, mitkä on ne asiat mitä ei oo tapahtunu. Voisko ne nyt tapahtua sitten, kun tavallaan palataan tai mennään sinne uuteen normaaliin? Semmosta kohtaamista, semmosta yhteisöllisyyttä, semmosta sosiaalista vuorovaikutusta mitä pandemian aikana ei ollu mahollista. Saadaanhan me surra sitä, että sitä ei ole ollut, mutta että ehkä enemmän kannattaisi keskittyä siihen, että me tunnistetaan niitä asioita mitä ei oo tapahtunu ja luodaan tiloja jossa ne vois tapahtua. Ja mä tykkäsin siitä ajatuksesta.

 

Mikko Inkinen: Kuulostaapa viisaalta ajatukselta.

 

Eric Carver: No, tota niin jos me mennään nyt vähän vielä pidemmälle. Toivotaan, että korona on joskus ohi tai nyt ainakin tämmösessä pandemia- ja rajoitusmallissa, kun se on meille nyt näyttäytynyt kahden vuoden aikana niin. Kun sä katot vähän pidemmälle niin minkälaisiin asioihin niin kun yliajan pitäs yliopistois kiinnittää huomiota sit, et opiskelijat vois hyvin? Minkälaiset semmoset pitkän aikavälin asiat on semmosii mitä sä haluisit et katsottas?

 

Mikko Inkinen: Ilahduttavaahan on ollu se siis viime vuosina ihan siinä ministeriön ohjauksessa ja myöskin yliopistojen ihan tässä strategisissakin linjauksissa ja tavoitteissa se, että kyl hyvinvointia on yhä enemmän alettu näkemään sellasena niin kun tärkeänä osana sitä opiskelijaa tai opiskelua ja opiskelukokemusta, ettei pelkästään se, että yliopistos ollaan oppimassa asiantuntijoiksi vaan, että se ois tärkeetä, että se ois hyvinvoiva asiantuntija. Ja myöskin niin kun asiantuntijoita, jotka muuttais tulevaisuutta ja maailmaa. Sen kautta et heil on uutta tietoa, mut senkin kautta, et heil ois ehkä vähän erilainen asenne vaikka ja mentaliteetti alkaa tekemään töitä ja siirtyä työelämään. Ja ne veis sinnekin jotenkin sitä ajatusta, että mä voin työssäkin voida hyvin. Ja tämmöstä niin kun ajattelua on must alkanu viime vuosina olemaan yhä enemmän siis eri ja ihan tämmösellä niin kun strategisella johtotasolla.

 

Ja mut et aika paljonhan on vielä tekemistä siinä, että millä tavalla tää tämmönen, nää ehkä vähän vielä hienot tavoitteet saadaan muuttumaan sitten todella opiskeluhyvinvoinniksi. Siihen, että opiskelija kokee niin kun opiskelun jotenkin mielekkääksi ja voittopuolisesti jotenki, et se tuntuis voittopuolisesti hyvältä. Niin siihen tarvitaan kyllä monenlaisia juttuja. Siis ihan tähän tärkein juttu mitä niin kun mä aattelin, et jokaisen juurikin esimerkiksi opiskelijoita kohtaavan yliopiston työntekijän ois hyvä ajatella, niin ois jotenki se, että miten mä omalla työlläni vaikutan siihen, et miltä tää opiskelu, millainen opiskelukokemus syntyy. Ja synnyttääks tää mun työ nyt opiskelijoissa semmost merkityksellisyyttä ja jotenki semmost hyvää fiilistä. Ja tää ei niin kun missään nimessä tarvitse tarkoittaa sitä, että opiskeluhan on vaikeeta ja sen kuuluu välillä olla stressaavaa ja ahdistavaa ja jännittävää ja kaikkea se kuuluu siihen kasvuun ja oppimiseen. Mutta että tässä, että se ei ois niin kun kohtuutonta ja jokainen miettisi, että miten omalla työllään pystyy tähän vähän vaikuttaa.

 

Ja tässä opettajan rooli on koko ajan se kaikista keskeisin. Opettaja on mun mielestä yliopiston tärkein hyvinvointitoimija. Ja tää kun pikkuhiljaa jotenkin, jokainen opettaja jotenkin mieltää, niin sit mä uskon et alkaa tapahtuu koko ajan parempia ja parempia juttuja. Ja silloin ehkä ne sellaset tällä hetkellä vielä strategiset linjaukset tai tämmöset tavoiteajattelut niin sit se alkaa jotenkin muuttumaan konkretiaksi, ja aidosti saadaan niin kun paremmin voivia opiskelijoita. Vaikka ei tietenkään aina oo niin, että et varmaan varmasti osalle jostakin syystä niin syntyy myöskin sitä pahoinvointia, johon sit tarvitaan niitä tukevia ohjausrakenteita.

 

Ja siinäkin ois tärkeetä se, että nimenomaan se ohjauksen perustaso toimis hirveän hyvin, että siel ois opiskelijan lähellä, on ne sit opettajia tai sit enemmän näitä niin kun palvelupuolen ihmisiä tai hallinnon ihmisiä, opintoneuvojia, opinto-ohjaajia. Ja ne, jotka sitten jo opiskelijoita paljon kohtaa ja näkee ja osais siinä vähän jo auttaa vähän eteenpäin, niin auttaa myöskin eteenpäin sit siinä, että mistä voi saada tukee, jos asiat ei suju. Ja sit sieltä löytys niitä sellasia niin kun vaikka opiskeluhyvinvoinnin asiantuntijoita, jotka vois auttaa. Nehän voi olla opintopsykologeja, mut et nehän voi olla monia muitakin toimijoita, jotka sit pystyis auttaa jossain erityiskysymyksissä. Kyl mä ajattelen, et nää kaks asiaa on se tulevan niin kun hyvinvoivan yliopiston, korkeakoulun ne kulmakivet. Et meil jokainen opettaja jotenkin hoksaa sen oman roolinsa siinä, et miten mun toiminta vaikuttaa opiskelijan hyvinvointiin. Ja sit on jotenkin semmonen hyvin mietitty, toimiva kokonaisvaltainen ohjausjärjestelmä.

 

Eric Carver: Eli on tosi tärkeetä, että on arki, joka tukee hyvinvointia, mutta myös palvelut, jotka auttaa silloin kun siinä on ongelmia.

 

Mikko Inkinen: Just näin, just näin.

 

Eric Carver: Mikon kanssa juttu jatkuis pitkään. Voidaan tässä vaiheessa kuulijoille paljastaa, et me on joskus vedetty yhdessä kurssia nimeltä Mielekäs opiskelu, mielekäs työ. Muistatko Mikko (naurahdus) sellasen ajan? Ja Mikon kanssa paljon näistä asioista puhuttu, mutta sen sijaan, että rupeamme muistelemaan yhteistä työhistoriaa niin mä kysyn sulta saman kysymyksen kun muiltakin vierailta. Oisko sulla antaa kuulijoille joku lukuvinkki tästä aiheesta tai sen vierestä?

 

Mikko Inkinen: Mä suosittelisin, että kannattaa tutustua aika tuoreeseen kirjaan nimeltä Opiskeluterveys. On Duodecimin julkaisema, nytte julkaistu tämän vuoden alkupuolella. Se on kirja, joka on niin kun pääasiassa YTHS:n lääkäreiden toimittama. Mutta ja siellä paljon on siis ihan tähän niin kun opiskeluterveyteen liittyviä asioita. Mut siel on myös aika paljon kuvattu ja monipuolisesti kuvattu niin kun erilaisia opiskeluhyvinvointiin liittyviä asioita ja myöskin yliopistojen, korkeakoulujen toimintaan ja kehittämiseen liittyviä asioita. Niin ehkä tää olis semmonen kirja ja aika tuore kirja, johon kannattaa tutustua, jos jotenkin tää opiskeluhyvinvointi kiinnostaa enemmän tai ylipäänsä se, että miten tää nuoruus, korkeakouluopiskelu elämänvaiheena niin millaista se on ja minkälaisia ehkä haasteita siihen liittyy.

 

Eric Carver: Kiitos paljon Mikko, kun tulit vieraaksi.

 

Mikko Inkinen: Kiitos kovasti, kun kutsuit mukaan.