Kasvatussosiologisen näkökulman mukaan koulutuksen funktioita ovat muun muassa sijoittaa ihmiset yhteiskunnallisten asemien hierarkiaan ja luoda työvoimaa yhteiskunnan tarpeisiin. Koulutus on siis omalta osaltaan työn- ja vallanjakoa, jossa yhteiskunnan uudet jäsenet integroidaan osaksi yhteiskuntaa. Koulutuksen kautta ihminen saa kvalifikaation, todistuksen, joka avaa ja sulkee ovia elämänkulussa. Yhteiskunnallisin asemiin valikoituminen on sosiaalisten kerrosten uusintamista: lapsen tulisi valikoitua vähintään vanhempiensa sosiaalisen ryhmän mukaisiin tehtäviin työmarkkinoilla. Tätä kutsutaan yhdeksi koulutuksen piilofunktioksi, missä koulutus ylläpitää yhteiskunnassa vallitsevia sosiaalisia jakoja ja suhteita. Suomi ei enää elää sääty-yhteiskunnassa, mutta onko valikointiprosessi demokratisoituneessa yhteiskunnassa edelleen yhteiskuntarakenteita ylläpitävä mekanismi?
Bourdieun mukaan koulutus luokittelee ihmiset talouden, kulttuurin ja sosiaalisen elämän kentille. Voidaan nähdä, että taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma ovat periytyviä tekijöitä, toisin sanoen korkeassa sosiaalisessa asemassa olevan perheen lapsi perii vähintäänkin kulttuurista ja sosiaalista pääomaa: kielenkäyttö, käyttäytymistavat, ajattelutavat, korkeakulttuurin tuntemuksen ja vanhempien sosiaalisia suhteita. Tietysti alemman sosiaalisen aseman lapsi voi aktiivisella toiminnalla voi pyrkiä hankkimaan näitä pääomia koulutuksen kautta, mutta dominoivassa kulttuurissa ne, jotka eivät ole omaksuneet ”oikeaa” tyyliä, makua, puhetta, tapoja, tai pukeutumistapaa tulevat helposti koulussa luokitelluksi alempiin arvoasemiin – kaikista tasa-arvopyrkimyksistä huolimatta.
Bourdieu näkee, että koulutukseen on rakennettu luokittelujärjestelmä. Tämä luokittelujärjestelmä toteuttaa yhteiskunnallista syrjintää, mistä on usein kyse silloin kun puhutaan ”lahjakkuuseroista” tai ”yksilöllisistä kyvyistä”. Myös tytöiltä ja pojilta edellytetään tietynlaista käyttäytymistä, ja naisia usein sysätäänkin hoiva-alalle ja miehiä teknisille aloille.
Opettajan toiminnan ja vuorovaikutuksen (tiedostamattomat) piirteet antavat viestejä ja vinkkejä oppijalle, jonka pohjalta oppilas kehittää identiteettiään ja motivaatiotaan. On tutkimuksia siitä, miten ne oppilaat, joiden opettaja olettaa menestyvän, menestyvät: opettaja jakaa, usein tiedostamattaan, huomionsa epätasaisesti ja antaa erilaista ohjausta eri oppilaille. Tätä kutsutaan itseään toteuttavaksi ennusteeksi, joita on tarkastellut esimerkiksi 1960- luvulla Kaliforniassa tehty tutkimus. Kokeessa tutkijat testasivat oppilaiden älykkyysosamääriä, jonka jälkeen opettajille kerrottiin, että viidennes oppilaista on erityisen älykkäitä ja annettiin nimilista kyseisistä lupaavista oppilaista. Kahdeksan kuukautta myöhemmin, uudessa mittauksessa, nimilistassa olleet oppilaat olivat parantaneet tuloksiaan muita enemmän. Hauskaa on kuitenkin, että nimet olivat arvottuja: ”lupaavia” oppilaita oli alettu kohdella eri tavalla. Ilmiötä voidaan havainnollistaa myös esimerkillä junioriurheilusta: kun nuorta pidetään lupaavana, annetaan enemmän peliaikaa ja huomiota ja näin kehittyy hyväksi pelaajaksi. Ilmiö on myös todettu monien vähemmistöjen kohdalla, muun muassa afroamerikkalaisten kohdalla Jenkeissä. Lapsen vähäisellä kulttuurisella, sosiaalisella ja taloudellisella pääomalla voi siis olla hyvinkin kauaskantoisia ja epäoikeudenmukaisia seuraamuksia. Opettajan tulisikin pyrkiä olemaan tietoinen toimintansa vääristyneisyydestä ja monitasoisuudesta, sekä yrittää nähdä toimintatapojaan objektiivisesti tämän ilmiön näkökulmasta.
Erilaiset luokittelut, arviot ja diagnoosit ovat itseään toteuttavia ennusteita. Heikosti pärjäävä oppilas kehittää epäonnistumisten ja arvostelun seurauksena negatiivisen minäkäsityksen ja heikon itsetunnon, ja ei löydä paikkaansa koulusta. Diagnoosi on stigma, leima joka seuraa saajaansa kuin varjo. Epäonnistumisten kehä on valmis.
Arvostelu on kuitenkin välttämätön osa koulujärjestelmää, ja opettajan resurssit eivät riitä kaikkien oppilaiden erityistarpeiden huomioimiseen tai oman toiminnan alituiseen tarkkailuun. Olisiko jotain kuitenkin tehtävissä, jotta koulu olisi tasa-arvoisempi instituutio kaikille yhteiskunnan jäsenille? Voisiko kuvaa ideaali-oppilaasta laajentaa? Voisiko koulu motivoida useampaa nuorta kuin nykyhetkessä – miten? Voisiko kehittää vaihtoehtoisia koulutuspolkuja? Vaikka paperilla kaikilla on samat mahdollisuudet, onko lapsen tie työväenluokkaisesta kodista yliopistoon sama kuin keskiluokkaisen akateemisen lapsen tie? Jos lapsi ei sopeudu koulujärjestelmään, onko tämä suoralta kädeltä epänormaali? Erilaisia tapoja oppia on tutkittu paljon psykologiassa, mutta silti tuntuu, että koulu pyrkii enemmän kvalifiointiin kuin todelliseen oppimiseen ja motivoimiseen. Kun koulu välttämättä tuottaa identiteettejä ja lokeroi, tulisi prosessin tapahtua mahdollisen tasapuolisesti.
Kirjoituksessa lähteinä käytetty teosta Koulutussosiologia, Antikainen, Rinne ja Koski
ja Helsingin Sanomien artikkelia Itseä toteuttavista ennusteista: http://www.hs.fi/tiede/a1352096586452
