Seminaariraportti

Osallistuin tiistaina Turussa Kertomusten keskiaika -seminaariin. Kiitokset järjestelyistä Miika Norrolle, Erika Pihlille ja Hanneli Seppäselle!

Esitelmäni otsikko oli “Liber vetustissimus: erään keskiaikaisen miekkailuoppaan reseptiohistoriasta”. Esitelmä syntyi ikään kuin sivutuotteena tehdessäni taustatyötä väitöskirjani kirjallisuuskatsausta varten. Keskeisenä mainitsemani seikka oli, että I.33 on jäänyt konkreettisesti Talhofferin varjoon, eikä siinä ole kiinnostanut ketään ennen vuotta 1997 juuri muu kuin se, että siinä käytetään saksankielisiä miekkailutermejä. (Tämä aihepiiri on tietysti kiinnostava oman tutkimukseni kannalta.) Walpurgiksen esiintyminen on aiemmin herättänyt omituisen vähän huomiota verrattuna Talhofferin kuvaukseen miehen ja naisen välisestä kaksintaistelusta, mikä saattaa johtua muun muassa siitä, että Ukert (1838) ei mainitse hahmoa lainkaan.

Mitä I.33:sta ajateltiin Kolmannessa valtakunnassa?

Oma esitelmäni oli seminaarin toiseksi viimeinen. Samassa työryhmässä Bo Pettersson kertoi, mitä voimme oppia Chaucerin teoksesta Parlement of Foules, Teemu Korpijärvi puhui menneisyyden käytöstä tulevaisuuden oikeutukseen Liivinmaan kristillistämisen aikana ja lopuksi Mikko Kauko käsitteli hiljattain suomeksi ilmestyneen Naantalin luostarin kirjan (Tukholma, Kungliga Biblioteket, A 49) antia. Muista työryhmistä mieleen jäivät erityisesti Stefan Schröderin esitelmä ensimmäisen ristiretken kronikan tulkinnoista myöhempinä aikoina sekä Kendra Willsonin kuvaus Sigurðr hringrin tarinan suomalaisesta sovituksesta Peking-oopperaksi, josta en ollut jostain syystä kuullut aikaisemmin yhtään mitään.

Populäärikirjallisuutta

Kävin viikonloppuna Hämeenlinnassa, minkä yhteydessä olin myös Vanaja Tournament 2017:n yleisössä. Kyseinen tapahtuma oli varsin viihdyttävä, ja buhurt (kansainväliseltä nimeltään “Historical medieval battles”) vaikuttaa eittämättä hauskalta harrastukselta, mutta tutkijan näkökulmasta kokonaisuus ei ole ongelmaton. Maallikkonäkemys keskiaikaisesta aseenkäytöstä vastaa edelleen pitkälti Oskari Väänäsen aiemmin siteeraamaani kuvausta raskaisiin rautapukuihin pukeutuneista kömpelöistä ritareista kokeilemassa, kumman miekka ja panssari kestävät enemmän osumia. Elokuvat, televisiosarjat ja Vanaja Tournament lähinnä vahvistavat tätä näkemystä, ja aivan erityisesti viimeksi mainitun kohdalla tilannetta ei ainakaan helpota se, että kyseessä on Kansallismuseon siunaama “keskiaikainen kamppailulaji”, jonka esitteen mukaan “taistelut kädään autenttisilla, keskiajalla käytettyjen haarniskoiden ja aseiden […] varustekopioilla”. Turnauksen juontaja myös toistuvasti korosti varusteiden painoa, joka tuli selväksi myös kun niitä kierrätettiin yleisön käsissä.

Tietyssä mielessä tällaisilla asioilla ei olisi merkitystä, mutta omalta näkyvältä ja mieleen jäävältä osaltaan tällainen toiminta vääristää suuren yleisön historiakuvaa “pimeästä” ja kehittymättömästä keskiajasta, jolloin ei ymmärretty tehdä muuta kuin paukuttaa panssareita oikein olan takaa, sikäli kun noitien polttamiselta ja mudassa kierimiseltä ehdittiin. Toki muinoinkin harrastettiin urheilua, jonka eroa taistelukenttätoimintaan ainakin varusteiden osalta Hämeen linnan viimevuotinen Grazin asevaraston aarteita esitellyt Heavy Metal -näyttely pyrki kiitettävästi yleisölle avaamaan. Toivoisin, että opetuksellisissa yhteyksissä kamppailullisten domeenien eroja korostettaisiin nykyistä enemmän, sillä asia on kaikkea muuta kuin selvä.

Hieman edelliseen sivujuonteeseen liittyen päästään itse asiaan. Väitöskirjaani sisältyvä kirjallisuuskatsaus jakaantuu tutkimuskohteeni erityispiirteistä johtuen kahteen kokonaisuuteen, tieteelliseen ja populaariin. Koska esitelmöin aihetta sivuten Turussa vajaan parin viikon päästä, on ehkä hyvä noudattaa itse itselleni asettamaani aikataulua ja saada tämä luku alta pois. Vielä vahvemmaksi kiihokkeeksi lupauduin esittelemään relevanttia työpaperia kaksi päivää edellä mainitun jälkeen. Nämä päämäärät mielessä kaivan asiaankuuluvan kirjallisuuden hyllystäni ja levitän sen tähän kirjoitukseen. Kyseessä ei ole tiivistelmä teosten sisällöstä!

(Ennen kuin joku kysyy, pitäisin Günterodea populaarikirjoittajana, ellen käsittelisi häntä erikseen esimerkkinä teoksen reseptiosta varhaisena uutena aikana.)

Kirjallisuutta.

Samana vuonna Forgengin edition ja käännöksen kanssa ilmestyi Paul Wagnerin ja Stephen Handin Medieval Art of Sword & Shield: The Combat System of Royal Armouries MS I.33 (2003). Olen hieman käsitellyt näiden kahden teoksen suhdetta kirjoituksessani “Ad sensum & ad verbum“. Stephen Hand päivitti tulkintojaan I.33:sta artikkelissa “Re-interpreting Aspects of the Sword & Buckler System in Royal Armouries MS. I.33” teoksessa Spada 2: Anthology of Swordsmanship (2005). Enimmäkseen uudistukset liittyvät eri asentojen (guard positions) korjauksiin, mutta on mukana yksi aiemmasta teoksesta puuttuva tekniikkakin (s. 97, jossa ‘vtilis plaga faciendo separacionem gladij & scuti’, fol. 24r, on kuvattuna alhaalta ylös suuntautuvana lyöntinä vastustajan käsivarsiin). Eräässä kohdassa käsitellään I.33:ssa saksankielisellä nimellä tunnettua tekniikkaa durchtritt/durchtreten seuraavasti (s. 101):

[T]he key is in the name, Tread Through. The identifying feature of the Tread Through is the footwork. Just as many different attacks can be launched with a lunge, or a pass, so they can with a Tread Through.

Tulkinta, että kyseessä on Forgengin käännösvastineena käyttämän englannin sanan tread vuoksi yksinkertaisesti eräänlainen askel, ei mielestäni ole lähdeaineistolla perusteltavissa, mutta palaan tähän toisella kertaa. (Keskesistä on, että durchtreten on saksan kielen sana, mutta tread through ei ole englannin kielen sana.)

Herbert Schmidtin 2008 ilmestynyt Schwertkampf: Der Kampf mit dem kurzen Schwert und Buckler nach der Deutschen Schule on jatko-osa teokselle Schwertkampf: Der Kampf mit dem langen Schwert nach der Deutschen Schule (2007). Teoksessä käsitellään päälähteen I.33:n (sivut 28 – 177) lisäksi Andre Liegnitzerin (sivut 186 – 200), Hans Talhofferin (sivut 202 – 208) ja Paulus Kalin (sivut 209 – 216) kappaleita miekasta ja kupurakilvestä. Schmidt tulkitsee yllä mainitun durchtreten-tekniikan vastaavan liechtenaueriaanisen tradition duplierenia.

Edellisen jälkeen on ilmestynyt halvin saatavilla oleva lähde eli Andrew N. Kennerin I33: Fencing in the Style of the Walpurgis Manuscript: A Manual for the Sword and Buckler Fencer (2013), joka Handin & Wagnerin tapaan nojaa Forgengin käännökseen. Kenner käyttää käsikirjoituksen viimeisessä kappaleessa (fol. 32) esiintyvän Walpurgiksen nimeä viitatessaan paitsi käsikirjoitukseen, myös miekkailutyyliin itseensä (Walpurgis style). Kenner yleistää alkutekstissä yhdessä kohdassa esiintyvän termin nucken (fol. 3v; Kennerillä säännöllisesti muodossa Nuchen) viittaamaan kaikkiin sidontaa ja schiltslachia seuraaviin lyönteihin. Kenner sekoittaa durchtretenin käsikirjoituksessa sen vaihtoehtoina annettuihin lyönteihin vasemmalta ja oikealta (s. 54 – 55, vrt. fol. 9rv).

Andrea Morinin, Riccardo Rudilosson ja Federica Germana Giordanin Manoscritto I. 33: Il più antico (vai primo?) trattato di scherma occidentale (2016) sisältää lähestulkoon lukukelpoisen faksimilen väreissä folioista 1 – 16 ja mustavalkoisena folioista 17 – 32, Cinaton ja Surprenantin editiosta kopioidun latinankielisen tekstin höystettynä muutamilla enemmän tai vähemmän omituisilla virheillä (generals pro generales f. 1v, adversaries pro adversarius f. 9r, temen pro tamen f. 9v, continua pro contingat f. 9v, prima sacerdos pro sacerdos f. 11v, ylimääräinen signum crucis f. 11 v, feceret pro faceret f. 12r, secundum pro secundo f. 16r, vide licet pro videlicet ff. 17v & 20v, kolme kertaa destri pro dextris f. 20v & 21r, fuigit pro fugit f. 20v, scolari bus pro scolaribus f. 21r, quei pro querit f. 21v, recepit pro recipit f. 27v, cum fixuram pro cum fixura f. 28r, irate pro irati f. 30v ja pria pro prius f. 32v), nähtävästi ranskankieliseen nojaavan perustuvan italiankielisen käännöksen sekä käytännöllisen tulkinnan teoksen sisällöstä (sivut 163-219). Miekkailutyyliä kutsutaan nimellä la scherma di Lutegerus (s. 181). Kirjan alusta löytyy Giordanin varsin oppinut tutkielma teoksen historiasta. Kuten Kenner, myös Morini et al. sekoittavat durchtretenin sen vaihtoehtoina annettuihin kahteen lyöntiin (s. 206 – 207).

Merkille pantavana yhteisenä piirteenä mainittakoon, että kaikki tulkinnat joutuvat käsittelemään jalkatyötä (Wagner & Hand 2003: 23 – 49, Hand 2010: 99 – 102, Schmidt 2010: 26 – 27, Kenner 2013: 76 – 84, Morini et al. 2016: 173 – 177), jota I.33 ei juurikaan käsittele. Kenner kertoo alkuperäistä käsikirjoitusta tutkittuaan päätelleensä 200 kuvan ostalta, kumpi jalka on edessä: 150 tapauksessa oikea jalka on edessä, 50:ssä vasen (Kenner 2013: 80). (Kennerin tarkoittamia kuvia on koodeksissa yhteensä 255.) Tuloksen reliaabeliudesta on vaikea sanoa mitään tietämättä tarkemmin, mistä kuvista on kyse, mutta joka tapauksessa sen validius vaikuttaa suoralta kädeltä heikolta: ei ole mielestäni syytä olettaa, että vaatteiden laskoksia (tai edes varpaiden asentoja) olisi piirretty elävästä mallista, ja jos kuvittaja olisi ollut tietoinen jalkojen asennon merkityksellisyydestä, olisi tämän ilmaisemiseen varmasti nähty enemmän vaivaa.

Walpurgis ja specificata custodia secunda sacerdotis (vas.), pappi aloittaa liikkeensä priimista (ylh. oik.). Leeds, RA MS I.33 fol. 32r.

Lopuksi on mielenkiintoista havaita, että kaikki paitsi Morini et al. kutsuvat alkutekstin viimeisellä foliolla esiintyvää varoasentoa specificata custodia secunda sacerdotis (ks. kuva yllä) sen mallina toimivan Walpurgiksen nimellä: Walpurgis’ Ward (Wagner & Hand), die Walpurgis (Schmidt) ja Walpurgis Custodia (Kenner). Italialaisessa teoksessa varoasennon nimi on johdonmukaisesti Speciale Seconda Guardia.

Matkakertomus

Osallistuin kuun alussa kuunteluoppilaana Leedsin yliopistossa järjestettyyn International Medieval Congressiin. Käsittelen tässä muutamia blogin teeman kannalta relevantteja seikkoja.

Sunnuntaina olin Sara Mackin pitämässä kalligrafiatyöpajassa. Kun opiskelin paleografiaa, kopioin usein tekstiotteita ihan harjoitusmielessä, mutta oikean tekniikan oppiminen kädestä pitäen kieltämättä helpottaa jatkossa tätäkin harrastusta. (Samaan aikaan kollegani pitivät miekkailutyöpajaa, johon en katsonut mielekkääksi osallistua.)

Maanantain ensimmäinen sessio otsikolla “The Clergy and Violence in the Late Middle Ages” oli erittäin mielenkiintoinen. Gerhard Jaritz puhui tapauksista, joissa pappismies oli puolustautunut humalaista maallikkoa vastaan, mikä oli päättynyt kyseisen maallikon kuolemaan ja papin vakuutukseen siitä, että hän ei ollut syyllinen tappoon. Lawrence Duggan käsitteli sääntökuntalaisten oikeutta kantaa aseita, mikä on tietysti äärimmäisen kiinnostava aihe I.33:a ympäröivien olosuhteiden osalta. Mukaan tarttui kirjaviite Armsbearing and the Clergy in the History and Canon Law of Western Christianity (2013).

Maanantai-iltana menin Royal Armouriesiin esittelemään muutamia I.33-tulkintojani paikalliselle miekkailuseuralle (KDF Leeds). Sisällöksi olin päättänyt ottaa “kuvittamattomat” tekniikat, vaikka jälkikäteen tulin ajatelleeksi, olisiko jokin käytännöllisempi aihe ollut sittenkin mielekkäämpi. Ensimmäinen kappale oli Liegnitzerin kuudennen kappaleen kaltainen kilvenriisto, jonka kuvitus puuttuu koodeksin lehtien 16 ja 17 väliltä, vaikka tekniikka pääpiirteissään selitetään itse tekstissä (‘si scolaris dat plagam capiti, protectionem duc gladio connexoque scuto quod habetur in sinistra manu & sic frangis scutum de manibus tui aduersarij vt patet infra proximo exemplo.’). Toinen kappale oli toisen varoasennon yhteydestä sivulta 9v: sidonnasta annetaan yhteensä kolme jatkomahdollisuutta, joista vain yksi on kuvitettu (durchtrit), ja kaksi selitetään puolustuksineen itse tekstissä (‘Secundo [scolaris] potest recipere [plagam] latere dextro, tertio potest recipere plagam latere sinistro […] Contrarium illarum duarum viarum erit sacerdotis euntis cum gladio sub brach qui tunc attingit manus nudas ducentis plagas supradictas’).

Tiistaina osallistuin aamupäivän sessioiden ja lounaan jälkeen ekskursiolle Royal Armouriesiin, mikä olikin ainoa mahdollisuuteni vierailla museossa tämänkertaisen matkani aikana. Ekskursio alkoi bussikuljetuksella yliopistolta museoon, minkä jälkeen osallistujilla oli pari tuntia aikaa omaehtoiseen kiertelyyn näyttelyissä. Sulkemisaikaan tapasimme itämaisen osaston kuraattorin Natasha Bennettin, joka johdatti meidät itämaiseen galleriaan pystytetylle käsittelypisteelle. Paikalla olivat myös Bob Savage, Mark Murray-Flutter ja Stefan Mäder.

Monet näytteillä olevista aseista olivat tuttuja entuudestaan. Tikareista tuttu oli englantilainen kivestikari 1400-luvulta (X.1705), uusia saksalainen kiekkotikari 1400-luvun loppupuolelta (X.1807) ja flaamilainen kivestikari 1400-luvun lopulta (X.283).  Kiinnostava oli myös saksalainen sotavasara 1500-luvun alkupuolelta (VIII.78). Miekoista esillä oli tuttu yhden käden jokilöytö (IX.1083) 1300-luvun taitteesta. Stefan kiinnitti huomioni siihen, että veriura ei jatku kahvaan saakka ja että noin puoli senttiä juuresta on teroittamaton. Oakeshott (Records of the Medieval Sword, s. 149) mainitsee väistimen olevan taivutettu hieman taaksepäin, mihin en kiinnittänyt itse lainkaan huomiota. Toinen vanha tuttu oli suurehko väkipuukko, joka esiteltiin metsästysmiekaksi (IX.5608). Pidin tämän käyttötarkoituksen valossa hieman outona nagel-tyyppistä kädensuojusta, mutta toisaalta kärki oli väkipuukoille epätyypillistä keihäänkärkimallia. Tuttuja olivat myös saksalaismiekka kullattuine kahvoineen 1400-luvun lopulta (IX.949) ja Edvard IV omistamana pidetty salkokirves (VII.1542). Uusi tuttavuus oli kahden käden miekka satavuotisen sodan ajoilta (IX.1106). Muita uusia tuttavuuksia olivat käsikanuuna 1400-luvun lopulta (XII.10721) sekä itämaiset aseet, rengaspanssari ja kypärät. Nähtävillä oli myös krokotiilinnahkaisella kouraimella varustettu miekka (XXVIS.63), johon ei tosin saanut koskea.

Eräässä esitelmässä mainittiin ohimennen, että ratsuväkirynnäkkö kuvaillaan samalla tavalla sekä Vegetiuksen että Rabanus Mauruksen oppaissa. Koska Rabanus Mauruksen kontribuutio on, että hän kirjoitti lyhennelmän osasta Vegetiusta (joka puolestaan oli aikanaan kirjoittanut koosteen vanhemmasta kirjallisuudesta), kysyin, sanooko Rabanus Maurus asiasta jotain sellaista joka ei ole peräisin Vegetiukselta. Esitelmöitsijä vastasi, että kiinnostavaa on ensisijaisesti se, mitä Rabanus Maurus on pitänyt oleellisena nostaa esiin Vegetiuksesta: Vegetius keskittyy jalkaväkeen, Rabanus Maurus ratsuväkeen. Vaikka olen samaa mieltä siitä, että Rabanus Mauruksen lyhennelmä on juuri tästä syystä kiinnostava lähde Vegetiuksen karolingiseen reseptioon, olin tästä vastauksesta hieman hämmentynyt, sillä kyseinen lyhennelmä ei nähdäkseni käsittele ratsuväkirynnäkköä lainkaan: ainoa kohta, jossa suoraan käsittellään mitään hevosiin liittyvää, koskee puuhevosten käyttöä selkäännousun harjoittelussa. (Toisaalta ei Vegetiuskaan taida erityisemmin kuvailla ratsuväkirynnäkköä, sillä hänhän toteaa aselajin kehittyneen niin paljon, että ohjeita ei kannata etsiä vanhasta kirjallisuudesta.)

En keksi muuta syytä edellä mainittuun kuin sen, että tutkimuksessa ei ollut käytetty tämän yksityiskohdan osalta alkuperäislähteitä vaan jonkinlaista tutkimuskirjallisuuden rikkinäistä puhelinta.

Akateemisten sessioiden välillä ja jälkeen ehdin tutustua kirjamessuihin (kirjaten ahkerasti ylös kiinnostavan näköisiä kirjoja), seuraamaan historiallisia taistelunäytöksiä ja nauttimaan kongressioluesta. Tätä kirjoittaessani sain myös raapustettua esitelmäehdotukseni ensi vuotta varten, koska ajattelin kerrankin olla liikkeellä hyvissä ajoin.

Matkakertomus

Tauon pitämisen sijaan lensin pitkänäperjantaina Manchesteriin ja jatkoin sieltä täpötäydessä junassa Leedsiin. Royal Armouriesin kirjasto oli pyhäpäivän vuoksi kiinni, joten vietin päivän museossa. Iltapäivän turnajaisesitys oli loppuunmyyty, mutta hotellihuoneeni ikkunasta oli sattumalta täydellinen näkymä areenalle.

Lauantaina osallistuin Royal Armouriesin, Society for Combat Archaeologyn ja KDF Internationalin järjestämään miekka ja kupurakilpi -seminaariin. Ensimmäiseksi osallistuin väkipuukkotyöpajaan. Väkipuukko eli messer on perinteinen talonpoikaisase, joka muotonsa puolesta muistuttaa veistä, mutta kokonsa ja käyttötapansa puolesta miekkaa. Keskeinen saksankielinen messer-lähde Hans Lecküchner vaikuttaakin muotoilleen oppinsa pitkälti Liechtenauerin pitkänmiekan perusteella. (Forgengin laatima Lecküchnerin englanninkielinen käännös löytyy Kansalliskirjastosta.)

Ohjattua tekstinlukua.

Ennen lounastaukoa pidin luennon käsin kirjoitettujen primäärilähteiden tutkimisen eri osa-alueista käyttäen esimerkkitapauksena yhtä I.33:ssa esiintyvää lausetta, joka on käännetty väärin englanniksi (Forgeng 2003/2013), ranskaksi (Cinato & Surprenant 2009) ja italiaksi (Morini et al. 2016). Valitsin kyseisen tekstikohdan siksi, että sen kautta oli mukava osoittaa paleografisen ja korpuslingivistisen tutkimuksen merkitys tekstin sisällön tulkinnassa. Mikä huvittavinta, puutteelliset tai väärät käännökset eivät tässä nimenomaisessa tapauksessa muuta tulkintaa kyseisestä kohdasta kokonaisuutena.

Lounaan jälkeen pidin I.33-teemaisen työpajan, jossa esittelin tämänhetkisiä näkemyksiäni siitä, miten custodiae ja obsessiones käytännössä liittyvät toisiinsa. Lopuksi osallistuin toiseen, Andre Liegnitzerin miekka- ja kupurakilpitekniikoita käsittelevään työpajaan.

Kirjastossa.

Kaiken muun lisäksi tutkin itse käsikirjoitusta Royal Armouriesin kirjastossa. Sunnuntaina käsiteltiin lisää väkipuukkoa sekä Rolf Warmingin esinekulttuuriin perustuvia johtopäätöksiä viikinkikilven käytöstä. Rolf oli edellisenä päivänä pitänyt samasta aiheesta luennon ennen omaani sekä työpajan samaan aikaan omani kanssa.

Maanantaina vietin aamupäivän museossa, iltapäivällä matkustin jälleen tupaten täynnä olevassa junassa Manchesteriin ja edelleen lentäen takaisin Helsinkiin.

Jatkokoulutusseminaariraportti

Eilen oli ensimmäinen varsinainen ja virallinen jatkokoulutusseminaarini. Seminaaripaperini otsikko oli ‘Carmina haud docta – Didactic verse in Royal Armouries MS I.33’. Kirjoitin paperin siistiksi kokonaisuudeksi, vaikka sisällöllisessä mielessä kyse on luonnoksesta väitöskirjani luvuista, jotka käsittelevät I.33:n runosäkeitä. Laajensin tekstiä muutamilla ymmärrettävän kokonaisuuden kannalta välttämättömillä seikoilla, joita tulen varsinaisessa väitöskirjassa käsittelemään ensisijaisesti toisaalla. En jostain syystä ole halukas antamaan keskeneräisen näköisiä luonnoksia “julkiseen levitykseen” muiden luettavaksi.

(Jos joku tämän blogin lukija haluaa lukea kyseisen paperin kommentoidakseen sitä minulle, se onnistuu toistaiseksi lähettämällä minulle sähköpostia.)

'Carmina haud docta' - Didactic verse in Royal Armouries MS I.33

Aiheen fringe-luonteen vuoksi esittelin sitä aluksi yleisemmällä tasolla, minkä jälkeen kävin läpi runosäkeiden ensimmäistä varoasentoa koskevan osion sitoen sen kuvamateriaaliin. Keskeinen pointtini eli se, että säkeet eivät ole lähtöisin samasta tekijästä kuin muu teksti, oli hieman hankala tässä yhteydessä perustella, sillä se olisi vaatinut koko tekstin käsittelyä. Esittämäni perustelut olivat ilmeisesti riittävän uskottavia, koska niitä ei erityisemmin pyritty haastamaan.

Sain metriikkaan ja didaktiseen runouteen läjän hyviä kirjallisuusviitteitä, joten taaskaan ei tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi tekisin. Keskustelussa nousi esille monia seikkoja, joista kirjaan muutaman tähän.

Yksi kysymys koski sitä, miksi I.33:ssa kuvattua miekkailua on harjoiteltu, vahingoittamistarkoituksessa vai vain urheilun vuoksi. Mitään varmaa en koe voivani tähän sanoa, mutta mahdollista on, että sekä-että: ei ole mitenkään mahdoton ajatus, etteikö jossain pappisporukassa olisi harjoiteltu sinänsä tappavaa taitoa entisen sotilashenkilön johdolla ensisijaisesti liikunnan vuoksi. (Kaksintaisteluihin osallistuminen on heillekin toki ollut todellinen mahdollisuus.) Harjoittelu itsessään on luonnollisesti suoritettava tähän soveltuvilla välineillä, mutta kyseiseltä ajalta on harmillisen vähän tietoa saatavilla.

Toinen seikka liittyi tekstin ajoitukseen erotuksena käsikirjoituksen ajoituksesta. Koska mielestäni ei ole syytä olettaa, että I.33 olisi kopio, on käsikirjoituksen ajoitus yhtä kuin tekstin ajoitus. Koodeksi vaikuttaa enemmän opetustilanteessa tehdyiltä muistiinpanoilta kuin sen sisältämän opin hallitsevan henkilön laatimalta kirjalta.

Kolmas yleisempi kysymys koski näkemystäni I.33:n ja ristiretkien ajallisesta yhteydestä. Tähän en osannut sanoa muuta kuin että tekstissä esiintyy samanlaisia välineitä (miekka ja kupurakilpi) kuin mitä oli olemassa ja käytössä jo ristiretkien aikaan. (Mielessäni kävi ottaa puheeksi ristiretkiläisistä polveutuneiksi spekuloidut Georgian khevsuretilaiset, joiden tanhukulttuuriin kuuluu rituaalinomainen taistelu miekalla ja pienellä kilvellä rengaspanssariin pukeutuneena.)

Neljäs kysymys liittyi siihen, että säkeitä ei tunneta mistään muusta lähteestä, ja siihen, missä määrin samoja asioita käsitellään samassa järjestyksessä eri teoksissa. Kirjoitin jo ylempänä epäilyksestäni I.33:n syntyoloista, mihin liittyen ei olisi yllättävää, että säkeet ovat pysyneet pienessä piirissä. Mainittava on myös, että miekkailun kaltaista aktiviteettia sitovat konventioiden lisäksi fysikaaliset rajoitteet, joten tekniset yhtäläisyydet eri tekstien kuvaamien oppien välillä eivät välttämättä (!) kerro tekstuaalisesta yhteydestä. Selkeitä yhteyksiäkin tokin löytyy, mutta tästä lisää toisella kertaa. I.33:a on todistetusti luettu 1500- ja 1600-luvuilla, mutta sen merkitys tutkimuksen kannalta ei mielestäni synny sen vaikutuksesta sinänsä, vaan siitä, mikä siihen on vaikuttanut, ja mistä se näin ollen kertoo.

Apologia

Kun tulin sattumaan rinnastettavista syistä tajunneeksi, että Helsingin yliopisto tarjoaa blogialustan, päätin aloittaa tämän blogin yhtäältä tehdäkseni tutkimustani kaikkine sivupolkuineen näkyväksi, toisaalta voidakseni kirjoittaa aiheesta välillä myös suomeksi.

(Tämä blogi ei millään tavalla korvaa Filologogrammataa, joka jatkossakin toimii kielellis-historiallisen tajunnanvirtani laskujokena.)

Teen väitöskirjaa latinan kielen oppiaineessa vanhimman tunnetun miekkailuoppaan (Fechtbuch) kielestä. Kyseinen latinankielinen opas (Leeds, Royal Armouries, MS. I.33) tunnetaan yleisesti nimellä “I.33” sen aikaisemman hyllymerkin mukaan. Kyseessä on uniikki käsikirjoitus 1300-luvun alusta, jonka olemassaolo on dokumentoitu kommenttien ja luetteloiden muodossa 1500-luvun loppupuolelta alkaen. Koodeksi koostuu 32 foliosta, joista kullakin on kaksi kuvaa niitä selittävine teksteineen. Kuvissa esiintyvät hahmot ovat sacerdos (‘pappi’) ja scolaris (‘oppilas’). Viimeisellä lehdellä esiintyy naishahmo nimeltä Walpurgis. Teksti liittyy latinankielisyydestään huolimatta saksalaiseen Fechtbuch-traditioon niin teknisen terminologiansa kuin asaisisältönsäkin puolesta sisältäen sanalla monia ainutlaatuisia piirteitä.

Ajautumiseni keskiajan tutkijaksi alkoi virallisesti käydessäni keskiajan tutkimuksen peruskurssin tutkinto-opintojeni pääaineessa englantilaisessa filologiassa. Tein kandidaatin tutkielmani germaanisesta syntaksista vertaillen varhais- ja sydänkeskiaikaisia muinaisenglannin ja gootinkielisiä raamatunkäännöksiä latinan- ja kreikankielisiin alkuteksteihin. Koska pro gradu -tutkielman tekeminen samasta aiheesta ei onnistunut, päädyin tutkimaan itsellenikin hämäristä syistä Ælfric Eynshamilaisen saarnojen pragmatiikkaa. Kun minun annettiin ymmärtää, että mahdollinen väitöskirja tulisi tehdä “ehdottomasti” samasta aiheesta, päädyin hetkellisen hämmennyksen jälkeen ainoaan järkevään ratkaisuun, joka oli vaihtaa pääainetta ja aihetta.

Erityisesti tähän tutkimukseen liittyviä kiinnostuksen kohteitani ovat tekninen terminologia, historiallinen semantiikka, pragmatiikka ja fraseologia sekä kielikontaktit.