Hei! 

On ryhmän 9 viimeisen blogipostauksen aika. Tässä postauksessa ajattelimme vielä kirjoittaa siitä, miten tutkimukseen tutustuminen on muokannut lähtökohtiamme ja tekstinlukutaitoamme.  

Kun tulimme kurssille, meillä ei ehkä ollut niin paljon valmiuksia lukea tieteellisiä tekstejä kriittisesti. Vaikka pääsykokeeseen päntätessä tuli monta artikkelia tutuksi, silloin keskittymisen kohteena oli enemmänkin aineistonhallinta kuin sen kriittisesti tulkitseminen.  Kun erikseen kävimme läpi tutkimuskysymyksiä, aineistoa ja sen keruuta, saimme myös paljon realistisemman kuvan tutkimuksien toteutuksesta. Emme ennen olleet kovin tietoisia siitä, mitä kaikkea tutkimuksen tekoon sisältyy. Nykyään tutkimuksen lukeminen on helpompaa, kun on idea siitä, miten tekstin voi jakaa pienempiin osiin.  Lukukokemus ei ole niin puuduttava, kun on enemmän ideaa siitä, mikä on artikkelissa olennaisinta. 

Tutkimuksemme perustui siis Helena Kontiolan tekemään pro graduun, jonka pohjalta Antti Rajala kirjoitti tutkimusartikkelin. Tutkimuksessa tutkittiin myötätuntokulttuuria alle 3-vuotiaiden päiväkotiryhmässä. Tutkijoiden aineiston analyysin mukaan myötätunto on yhteydessä päiväkodin toimintakulttuureihin. On tärkeää tutkia, miten päiväkodin aikuiset rakentavat myötätuntokulttuuria, ja rohkaisevat lapsia osallistumaan lohdutustilanteisiin. Näin kehitetään lasten toimijuutta, kun he saavat aktiivisesti osallistua näihin tilanteisiin. Tulokset antavat pohjaa artikkelissa esille tuodulle sosiokulttuuriselle teorialle, mutta ne eivät pienen otannan vuoksi ole tilastollisesti yleistettävissä.  

Tutkimus itsessään antoi meille uuden näkökulman myötätuntoon ja sen rakentamiseen. Aikaisemmin olimme lähinnä tarkastelleet myötätuntoa yksilöpsykologisesta näkökulmasta, emmekä olleet kiinnittäneet huomiota sosiokulttuuriseen puoleen.  Artikkeli haastoi tämän yksipuolisen lähestymistavan.  Myötätuntokulttuuri on aihe, joka tulee vaatimaan lisätutkimusta ja kasvatustieteissä yleisemminkin lisää tarkastelua.  

Toisimme vielä esiin kiinnostavan aiheeseemme liittyvän artikkelin Tutkittua varhaiskasvatuksesta – blogista, jossa Lasse Lipponen kertoo surusta sosiokulttuurisesta näkökulmasta.  

Kurssi on nyt lopuillaan ja tutkijatentin ja nimikkotutkimuksen myötä tieteelliseen tutkimukseen tutustuminen on avartanut paljon käsityksiä ja akateemista lukutaitoa. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kohti uusia haasteita!  

Terveisin Ryhmä 9 (Myötätuntokulttuuri) 

https://tutkittuavarhaiskasvatuksesta.com/2019/11/15/oikeus-surra-lasten-suru-ja-suremisen-kulttuuriset-kaytannot-varhaiskasvatuksessa/ 

Heippa! Tutkijatentti on vihdoin takanapäin. Tentin jälkeiset fiilikset ovat meidän ryhmässämme aivan mahtavat. Jännitettiin, ehtiikö tutkijamme Antti Rajala matkustaa New Yorkista tarpeeksi ajoissa tenttiin. Onneksi ehti!  

Tenttikysymysten muodostamista hieman ehkä vaikeutti se, että Rajalan artikkeli perustui Helena Kontiolan pro graduun. Tutkijamme ei siis itse kerännyt aineistoa, joten eräitä mielenkiintoisia kysymyksiä esimerkiksi hypoteesien muokkautumisesta tutkimuksen aikana on hankala esittää.  

Kuitenkin Rajalan vastaukset täydensivät ymmärrystämme hänen artikkelistaan, sekä myötätunnon tutkimisesta. Tentissä nostimme esiin esimerkiksi kysymyksiä myötätunnon negatiivisesta puolesta, josta Rajala oli keskustellut ensimmäisessä tutkijatapaamisessamme. Kun olimme maininneet tämän puolen muiden ryhmien kanssa keskusteltaessa, se oli herättänyt paljon kiinnostusta. Tämä inspiroi meitä yrittämään vielä tarkentamaan tätä puolta tutkijatentissä. Kuten Rajala kertoikin, myötätunnon negatiivista puolta ei ehkä tuotu esiin tutkimuksessa, johon hänen artikkelinsa perustuu. Kun puhutaan myötätunnosta, on kumminkin tärkeää miettiä, keihin myötätuntoa kohdistetaan, ja toteutuuko se esimerkiksi holhoavalla tavalla.  

Tietoa myötätunnosta voisi Rajalan mukaan lisätä videoinnin ja reflektiokeskustelun lisäksi työntekijöiden käyttäytymisen peilaamisella, vanhempien haastatteluilla ja laboratoriotutkimuksella. Videoinnin idea aiheutti tentin jälkeistä keskustelua ryhmässämme, sillä vaikka Rajala kertoi, että kamerat unohtavat tutkimuksen aikana aika nopeasti, mietimme vielä, onko mitään tapaa mitata, miten paljon videoiminen vaikuttaa videoitujen käytökseen. Ehkäpä tilanteen tapahtuessa spontaanisti videoitava opettaja unohtaa kamerat, mutta tilanteen jälkeen opettaja muistaa olevansa kuvattavana, ja uudelleenarvioi oliko tarpeeksi myötätuntoinen, sekä mahdollisesti palaa lohduttamaan lasta, jos kokee ettei ollut.  

Tutkimuksemme näkökulma oli sosiokulttuurinen, joka tarkoittaa, että oppiminen nähdään tapahtuvan kulttuurisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Näkökulma on vahvistunut vasta viime vuosina. (Lonka, 2014, s.72.) Sosiokulttuurinen näkökulma perustuu psykologi L.S.Vygotskyn oppimisen ajatteluun (Lonka, 2014, s.73). 

Aiemmin vallitsevana näkökulmana on ollut yksilöpsykologinen. Rajala kertoi, että tutkimuksen näkökulman valintaan vaikuttavat eri koulukunnat, joista tutkija useimmiten valitsee yhden. Ehkä jos olisi ollut enemmän aikaa käytettävänä, olisimme voineet vielä kysyä Rajalalta, kokeeko hän vallitsevan näkökulman vaihtuvan yksilöpsykologisesta johonkin muuhun lähitulevaisuudessa? 

Varjoryhmänä seuraaminen oli todella antoisaa, ja antoi myös uusia ideoita tutkijatentin rakenteen muokkaamisesta.  Myös toiselta ryhmältä myöhemmin saatu palaute tutkijatentistämme yllätti meidät positiivisesti. Varjoryhmän mielestä esimerkiksi kysymyksemme olivat pääosin hyviä ja mielenkiintoisia ja lisäksi puheenjohtajamme hoiti tenttitilanteen mallikkaasti.  

Vaikka tutkijatenttiä jännitettiin paljon, oli se meille positiivinen kokemus.  Toivottavasti teidänkin tutkijatenttinne menivät hyvin! 

Terveisin ryhmä 9 

 Lähde: Lonka, K. (2014). Oivaltava oppiminen. (s. 72-73). Otava