Heippa kaikki ja hyvää maanantaita! 🙂 Täällä kirjoittelevat musaryhmän Anni ja Anna. Päätimme pohdiskella blogitekstissämme musikaalisuutta ja sen periytyvyyttä.
Hiljattain julkaistun suomalaisen tutkimuksen mukaan musikaalisuudelle tosiaan löytyy biologista taustaa, mutta sen ilmenemiseen vaaditaan musiikille altistumista ja ympäristöä, jossa musiikkikulttuuri on esillä. Tämä herättääkin kysymyksen siitä että kuinka suuri osa musikaalisuudesta on perittyä ja voiko perimältään ”epämusikaalisesta” ihmisestä harjoituksen kautta kehittyä huippumuusikko? Onko musikaalisuus ylipäätään mitattavissa tai arvioitavissa oleva ilmiö?
Varmasti kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän musikaalisia omalla tavallaan. Jollain voi olla hyvä rytmitaju, vaikka laulaminen ei suju laisinkaan. Toisella taas saattaa olla erittäin tarkka sävelkorva, mutta sorminäppäryys ei riitä esimerkiksi kitaran kielien hallintaan. Musikaalisuus, kuten kaikki muutkin taide- ja taitolajit ovat harjoittelulla kehitettäviä asioita: harva syntyy mestarimuusikkona. Jotkut kuitenkin tuntuvat tarvitsevan vähemmän harjoitusta vaikkapa uuden soittimen kanssa kuin toiset – voisiko perimällä olla osuutta asiaan?
Perhe on varmasti myös suuri vaikuttava tekijä musikaalisuuden kehittymisessä. Usein vanhemmat, joille musiikki on tärkeä osa elämää, johdattelevat lastaankin musiikin pariin esimerkiksi ehdottamalla musiikkiharrastuksen aloittamista. Tällaisissa perheissä lapsi altistuu arjessakin musiikille enemmän, kuin perheessä, jossa musikaalisuus ei ole niin vahvasti läsnä muiden perheenjäsenten elämässä. Näin vanhempien musikaalisuus vaikuttaa lapseen myös ulkoapäin – geneettisen perimän lisäksi.
Kuulisimme mielellämme teidän omia kokemuksia musikaalisuudesta. Löytyykö teidän suvustanne taipumusta musikaalisuuteen? Ja jos löytyy, niin uskotteko sen johtuvan perimästä, vai kenties ihan muista syistä?
-Anni ja Anna/”Peruskoulun musiikinopetuksessa ei ole mitään järkeä”-ryhmä