Tag Archives: I.33

Kun kuva on pielessä

|

Kuvan ja tekstin suhde on eräs kiinnostavimpia seikkoja kuvitetuissa kamppailukirjoissa. Tämä suhde kertoo paitsi teoksen synnystä, myös siitä, missä määrin kuvituksen yksityiskohtia kannattaa noudattaa yritettäessä jäljitellä niiden esittämiä liikkeitä.

Leeds, RA, I.33 fol. 23r.

I.33:sta löytyy alla oleva kohta, jossa kuvatekstin kirjoittaja kommentoi kuvittajan tekemää virhettä (23r, ks. kuva yllä):

Et nota quod non est plus depictum de illa frusto quam ille due ymagines quod fuit vicium pictoris.

‘Ja huomaa, että tästä kappaleesta ei ole kuvattuna enempää kuin alla olevat kaksi hahmoa, mikä oli kuvittajan vika.’ Yksikuvaiset kappaleet ovat teoksessa harvinaisia. (Kappaleen alku on merkitty ristinmerkillä.) Langortia käsittelevässä osiossa (lehdet 17v–23r) kappaleet toki alkavat kaikki teräkontaktista (mukaan lukien vidilpoge, 22r–23r), koska langort on kaikkien liikkeiden loppupiste; on siis luontevaa, että langortia koskevat kappaleet hyppäävät varoasento- ja plaga-vaiheen yli. Yllä käsitellyssä kohdassa ei ole kuitenkaan aivan selvää, millaisesta teräkontaktista on kyse, sillä kuvassa nähdään vain kappaleen päättävä osuma vatsaan (‘super ventrem’). Terien risteämiskohta on näemmä korjattu kuvassa niin, että papin miekka on oppilaan miekan päällä.

Talhofferin vuodelle 1462 päivätyssä koodeksissa on muutama vastaava kohta, joissa kuvateksti kommentoi kuvissa olevia virheitä. Yksi liittyy alla olevaan kuvaan, jossa otellaan švaabilaisen lain mukaisesti kilvellä ja miekalla:

München, BSB, cod. icon. 394a fol. 76r.

Tekstin mukaan vasemmanpuoleinen kamppailija on halunnut kääntää kilpensä ylös (‘Der hatt wöllen den schilt oben hinyn wünden’), kuvan perusteella vasemmalle puolelleen. Tätä liikettä vastaan toimivan oikeanpuoleisen kamppailijan kilven ja miekan asento eivät kuitenkaan vaikuta yhteensopivilta: kilpi osoittaa vastakkaiseen suuntaan (tai kohti vastustajaa), ja pisto tapahtuu sen yli. On vaikea hahmottaa, miten kilven on tarkoitus vaikuttaa sitomalla tai suojaamalla. Vastaus piilee kuvatekstissä, joka poikkeaa tavanomaisesta, yksittäisten hahmojen toimintaa kolmannessa persoonassa kuvailevasta muodosta todeten, että ‘kilven pitäisi näkyä sisäpuolelta ja piston olisi pitänyt tapahtua ristiin’ (‘Den schilt solt Man ynen Sehen vnd der stich geschrenck solt Sin gescheen’). Esimerkkinä tällaisesta asettelusta alla oleva yksityiskohta lehdeltä 67r:

BSB, cod. icon. 394a, fol. 67r.

Tällöin kilven vaikutus kohdistuisi vastustajan kilpeen (ja oletettavasti sen kahvaa myöten pidettävään, kuvassa näkymättömään miekkaan), mahdollistaen piston vapaana olevaa linjaa pitkin eli ristiin oman kilpikäden yli. Miekan ja kilven ääriviivat ovat sen verran lähellä toisiaan molemmissa asennoissa, että virhe on saattanut syntyä huolimattomasta luonnoksesta.

Kaksintaistelua švaabilaiseen tapaan kilvellä ja miekalla kuvataan myös kahdessa muussa Talhoffer-käsikirjoituksessa, mutta ne ovat tältä osin suppeampia eivätkä sisällä verrokkikuvaa. (En löytänyt vastaavaa tilannetta myöskään Baumannin koodeksista tai Gladiatoriasta).

Samankaltaista käsien ristimistä esiintyy myös I.33:ssa, jossa sisälinjaan kohdistuvat sidonnat tehdään ristiin oman kilpikäden yli, otaksuttavasti mahdollistamaan miekan vapaa käyttö sidontaa seuraavan kilpilyönnin (schiltslag, käytännössä sidonta kilvellä) jälkeen.

RA, I.33 fol. 9v.

Yllä olevassa kuvassa pappi (oikealla) on sitonut oppilaan vasemmalle. Vaikka terät näyttävät osoittavat jyrkästi alaspäin, on kyse todennäköisesti perspektiivistä, jonka avulla voidaan helpommin kuvata, kumman terä on sidottu.

Edellä käsitellyt kohdat osoittavat yksiselitteisesti, että kyse on kuvien sisältöä selventävistä kuvateksteistä eikä siitä, että kuvien funktio olisi selventää tekstiä, mitä tyyppiä edustaa esimerkiksi Lecküchnerin Münchenin-käsikirjoitus. Tämä ero tekstin ja kuvan funktiossa on eräs keskeinen piirre, joka on huomioitava kuvitettuja kamppailukirjoja tutkittaessa.

Miekkailu vai taistelu

|

Termityö johtaa kaikenlaisten asioiden pohdiskeluun. Otsikon ongelma, miekkailu vai taistelu, vaikuttaa ensisilmäyksellä varmasti triviaalilta, mutta on kuitenkin todellinen ongelma tietyissä tapauksissa.

Sellaiset saksankieliset termit kuin Bloßfechten, Harnischfechten ja Rossfechten on luontevaa suomentaa paljasmiekkailu, haarniskamiekkailu ja ratsumiekkailu. Nämä tarkoittavat siis järjestyksessä miekkailua ilman haarniskaa, haarniskassa ja ratsain.

Wassmannsdorffin neuvoma varoasento pistintaistelussa (s. 109).

Ongelmia syntyy kuitenkin silloin, kun kyseessä on esimerkiksi Stangenfechten tai Bayonettfechten. Vaikka saksan fechten tarkoittaakin nykyään lähtökohtaisesti miekkailua, se ei kuitenkaan samalla tavalla eksplisiittisesti viittaa miekkaan välineenä. Kuulostaisi hassulta suomeksi puhua sauvamiekkailusta tai pistinmiekkailusta. (Floretti-, säilä- ja kalpamiekkailu toimivat, koska floretti, säilä ja kalpa ovat eräänlaisia miekkoja.) Suomeksi jälkimmäisestä käytössä ollut termi onkin pistintaistelu, joka vertautuu turnajaisista tuttuun lajiin peitsitaistelu. Vanhempi termi nyrkkeilylle on ollut nyrkkitaistelu.

Säilyttääkseni tietyn harmonian sotatieteellisen terminologian kanssa pyrin olemaan käyttämättä sanaa taistelu muuten kuin varsinaisen taistelun eli sotilaallisen yhteenoton merkityksessä. Tässä mielessä pistintaistelu kuulostaa eräänlaiselta taistelulta kuten hyökkäystaistelu, puolustustaistelu ja lähitaistelu. Muutenkin olen samaa mieltä kuin Karl Wassmannsdorff (1864) siinä, että on ongelmallista puhua pistimestä (Bayonett), sillä kamppailla voidaan myös ilman sitä (ja lisäksi Wassmannsdorff vihasi ranskalaista terminologiaa).

Wassmannsdorff kuitenkin ajatteli edellistä sanoessaan pistimen vaihtoehtona kivääriin kiinnitettävää metsästystikaria (Hirschfänger), johon perustuu miekkapistimenä tunnettu pistintyyppi: varsinainen pistin eli bajonetti olisi siis vain hylsypistin. Suomeksi molempia kutsutaan pistimiksi. Itse näkisin ongelman siinä, että käsikähmässä voidaan käyttää kiväärin muitakin osia kuin pistintä, nimittäin perää ja myöhemmin myös lipasta. Näin ollen Gewehrfechten toimii siinä mielessä, että välineeksi mainitaan vain kivääri (Gewehr), mutta kiväärimiekkailu ja kivääritaistelu ovat molemmat suomeksi vähän ongelmallisia.

Ehkä paras ratkaisu on pitäytyä vakiintuneessa pistintaistelussa ja hyväksyä symmetrian puute ja muut ongelmat. Muutenkin perällä, lippaalla ja piipulla iskeminen kuuluvat ennemmin pistintaistelun jälkeiseen aikaan, “lähitaisteluun kylmin asein”.

Palatakseni kuitenkin paljas-, haarniska- ja ratsumiekkailuun on sanottava, ettei näissäkään “miekkailu” tapahdu välttämättä miekalla. En kuitenkaan lähtisi lanseeraamaan sellaisia termejä kuin paljastaistelu, haarniskataistelu tai ratsutaistelu. Huomattakoon vielä sekin, että nimityksen Fechtbuch eli fight book suomenkielinen vastine on kamppailukirja. Olisin tapuvainen hyväksymään sen, että sanan miekkailu merkitykseen näissä yhteyksissä vaikuttaa saksan sanan Fechten käyttö, vaikka tässä on tietyt oikeakielisyysongelmansa.

Samaan teemaan liittyy myös I.33:ssa käytettävä sana dimicare (ilmaisussa ars dimicatoria) ja sen tulkitseminen.

Konferenssiraportti

|

Kuten blogini säännölliset lukijat muistavat, olen ollut toukokuussa Leedsissä Royal Armouriesissa luennoimassa I.33:sta sekä viime että sitä edellisenä vuonna. Tänä vuonna vastaavan tapahtuman yhteydessä järjestettiin kuitenkin konferenssi, jonka esitelmäkutsun julkaisin aiemmin. Raportoin tapahtumasta kiireen ja muiden tekosyiden vuoksi vähän jälkijunassa.

Keynote-luennon piti I.33-tutkimuksen pioneeri Jeffrey L. Forgeng. Forgeng käsitteli I.33:n tutkimushistoriaa omasta erityisestä näkökulmastaan tuoden kiinnostavalla tavalla esille olosuhteet, joissa I.33 tuli laajempaan tietoisuuteen 1990-luvulla.

Seuraavana oli oma esitelmäni otsikolla ‘Liber vetustissimus: Reception history of MS I.33’. Otsikko saattaa tuoda mieleen Turussa toissa syksynä pitämäni esitelmän, mutta sisältö oli käytännössä täysin eri. Kolmantena Stuart Peers esitti, että I.33 käsittelee oikeudelliseen kaksintaisteluun valmistautumista viitaten Sachsenspiegeliin. Yhtenä lähtökohtanaan hän käytti kirjallisuudessa viitattua Alphons Lhotskyn kirjoittamaa lappua, jonka mukaan I.33 on peräisin 1200-luvun lopun Würzburgista. (Parhaan tietoni mukaan tällaista lappua ei ole olemassa, kyse on rikkinäisestä puhelimesta.)

Jeffrey puhuu.

Lounastauon jälkeisessä sessiosa Herbert Schmidt puhui siitä, mihin tarkoitukseen I.33 on hänen mielestään kirjoitettu. Tämän jälkeen Cornelius Berthold ja Ingo Petri esittivät varsin perustellun ja oikeana pitämäni näkemyksen siitä, että kuvituksissa näkyvät terien risteämiset eivät merkitse sitä, että kärjet osoittavat kohti maata, vaan tarjoavat vain mahdollisuuden nähdä, miten päin miekat ovat ristissä. Lopuksi kollegani Rolf Warming puhui (vaihteeksi) viikinkikilvistä kiinnittäen erityistä huomiota skandinaaviseen kupurakilven käyttöön.

Kahvitauon jälkeen kuultiin päivän lopuksi vielä kaksi esitystä. Ensimmäisessä Dieter Bachmann esitti omalaatuisen näkemyksensä I.33:n didaktisen runouden olemuksesta, minkä jälkeen miekkailuopettaja David Rawlings kertoi, millaista jalkatyötä hän tykkää käyttää miekan ja kupuran kanssa.

Konferenssia seurasi viikonlopun mittainen käytännönläheisempi osuus. Itse pidin molempina päivinä työpajan Heinrich von Günteroden tulkinnoista I.33:n teknisestä sisällöstä. Pidin myös tästä aiheesta  lauantaina lyhyen esitelmän. Muuten olin mukana, kun osallistujat vierailivat kirjastossa ihastelemassa alkuperäistä käsikirjoitusta.

Ohjelmaan kuului myös tuttuun tapaan tutustuminen museon esineistöön. Vanhoja tuttuja esineitä olivat kolmetuhatta vuotta vanha pronssimiekka (IX.7887), muutama muu miekka (IX.5614, IX.13, IX.1083, IX.915, IX.1106), messer-tyyppinen miekka (IX.5608), flaamilainen sapeli (IX.634), korikahvamiekka (IX.4427) sekä joukko kupurakilpiä (V.21, V.110, V.47, V.94).

Uusia tuttavuuksia olivat englantilainen munuaistikari 1400-luvulta (X.1743), mannereurooppalainen puolentoista käden miekka 1400-luvun alusta (ainakin terän osalta, IX.32), englantilainen, piikkiporan näköinen kiekkotikari 1400-luvulta (X.1708), sveitsiläinen (tai sksalainen) baselardi 1400- ja 1500-lukujen vaihteesta (IX.3482), italialainen väistötikari 1600-luvun puolivälistä (X.367), eksoottisempi sudanilainen kaskara 1800-luvulta (XXVIS.63) ja espanjalainen kuppikahvarapiiri 1600-luvulta (IX.884).

Kuvatodiste työnteosta.

Maanantaina ennätin vielä viettää aikaa kirjastossa ennen lähtöä kohti Manchesterin lentokenttää.

Muuan lyhytmiekkateksti

|

Johannes Liechtenauer runoili kamppailusta sekä ratsain että jalan, haarniskassa ja ilman. Miekkailu ilman haarniskaa tapahtuu pitkällä miekalla (mit dem langen schwert) eli pitäen miekkaa kaksin käsin kahvasta; haarniskoituna tapahtuva taistelumiekkailu (kampffechten) puolestaan tapahtuu keihäin, painiottein ja lyhyellä miekalla (mit dem kurczen schwert) eli pitäen vasemmalla kädellä miekan puolivälistä (kuten kuvassa alhaalla).

Liechtenauerin taistelumiekkailun miekkaa koskeva osa alkaa seuraavasti (Wierschinin editiosta, s. 152, säejako minun):

Wo man von schaiden
schwert zucken sicht von jn baiden,
so soll man stercken.
Die schutten recht eben mörcken.

Suomeksi mahdollisesti jotain sen suuntaista kuin ‘kun nähdään, että molemmt ovat vetäneet miekat esiin, silloin on vahvistettava ja muistettava vallit’. Stercken ja die schutten voidaan nähdä myös “muurien vahvistamisena” ja “piiritysvalleina” eli osana sotilasmetaforaa, jota käsittelin edellisessä konferenssiesitelmässäni, mutta palaan siihen toisella kertaa.

Taistelumiekkailua. (Augsburg, UB Augsburg – Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod. I.6.4to.2, fol. 84v.)

Yllä olevaan pätkään löytyy Peter von Danzigin kirjoittama lyhyehkö selitys eli glossa käsikirjoituksesta Rooma, Biblioteca dell’Academia Nazionale dei Lincei e Corsiniana, 44 A 8 (fol. 112rv), jonka mukaan vahvistaminen viittaa siihen, että vasen käsi tarttuu säilän keskiosaan, ja vallit siihen, että on suojattava voimakkaasti ja tarpeeksi korkealla; lisäksi on yritettävä lyödä ja pistää vastustajaa ja varottava, jos vastustaja tekee valehyökkäyksen ponnella.

Samoihin säkeisiin on myös anonyymi glossa, joka löytyy käsikirjoituksesta Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487 (fol. 98r-101v, 123rv, 126rv, ja 102r-103r, Wierschinin editio s. 152-154, 165-166; Wierschin jättää huomiotta sen, että toisen varoasennon lopun ja kolmannen alun sisältävät lehdet ovat väärässä paikassa; digiversiossa lehdet ovat 122 ja 125, ja muu teksti alkaa lehdeltä 97). Tämä edellistä huomattavasti pidempi teksti antaa ymmärtää, että die schutten viittaa Martin Hundfeldin vastaavasta tekstistä tuttuun neljään varoasentoon (die vier hůten mitt dem kurtzen schwert), joista vastustajaa pistetään, ja stercken siihen, että jos vastustaja sitoo aseen, on todettava, onko hän kova vai pehmeä (hert oder waich am schwert), ja toimittava sen mukaan. Tätä seuraa joukko kustakin varoasennosta alkavia esimerkkejä, joita on yhteensä parisenkymmentä kappaletta.

Kiinnostavaa tässä on se, että se vaikuttaa muodostavan oman Liechtenauerin säkeistä itsenäisen kokonaisuutensa, mikä ei ole sinänsä tavatonta, sillä runosäkeillä on – kuten Lecküchnerilläkin – lähes paratekstuaalinen funktio sisällyluettelona. Genren näkökulmasta kiinnostavinta on kuitenkin se, miten teksti eroaa Liechtenauerin esitystavasta siinä, että teksti jakaantuu varoasentohin, ja että varoasennot on numeroitu yhdestä neljään eikä nimetty enemmän tai vähemmän kummallisilla nimillä. Näiltä osin kyseessä on sama formaatti, joka tavataan myös vanhimmassa tunnetussa lähteessä eli I.33:ssa, ja henkisesti lähellä yhtä lailla varhaisen Fiore dei Liberin numeroituja mestareita, joiden alle liikkeet ja vastaliikkeet on järjestetty.

Call for Papers: Exploring medieval manuscript I.33

|

Royal Armouries järjestää 10.5.2019 konferenssin otsikolla “The heart of the art of combat: Exploring medieval manuscript I.33”, jonka jälkeen (11.-12.5.2019) on tarjolla myös käytännön työpajoja historiallisiin lähteisiin perustuvassa miekkailussa:

Keynote-puhuja on Jeffrey Forgeng. Alla yllä linkitettyyn mainoslehtisen kolmannelta sivulta löytyvä esitelmäkutsu:

The conference aims to provide a multidisciplinary understanding of I.33 and welcomes submissions from scholars from various fields of study.

Submissions of original research papers that consider I.33 from a range of perspectives and disciplines are encouraged, as well as those that consider I.33 in a wider context. Delivery of papers should not exceed 30-minutes.

Topics might include:

  • I.33 perspectives – the codicology, language, art history, arms and armour or fighting techniques of the manuscript
  • I.33 in context – other sword and buckler traditions, art in medieval fight books, women and clerics in fencing

Contributions should be previously unpublished and speakers should be willing to offer their work as a 6,000 – 10,000 word article for peer review and publication in a Royal Armouries conference proceedings volume, edited by Jeffrey Forgeng.

Paper proposals Please email a 300-word abstract and 100-word biography to henry.yallop@armouries.org.uk by 18 January 2019.

Kuvasarjojen typologiaa

|

Mainitsin aiemmin I.33:n kuvasarjojen eli kappaleiden (frustum lienee termin stück käännösvastine) viestinnällisen tehtävän esittää miekkailuliikkeitä. Tässä kirjoituksessa erittelen hieman näiden kuvasarjojen eri tyyppejä.

Ristillä merkityn alkuasetelman suhteen kuvasarjoja on kolmenlaisia: ensimmäisessä tyypissä yksi osapuoli kuvataan varoasennossa (custodia), toinen osapuoli jo hyökkäyksen aloittaneena. Tällaisia ovat folioilla 2r, 3r, 4r, 5r, 5v, 6v, 7v, 8v, 9r, 10r, 10v, 11v, 12r, 12v, 13r, 14r, 14v, 16r ja 17r, 23v, 24v ja 25r sekä 27v ja 28r alkavat sarjat, eli kaikki sarjat foliolle 17r asti (paitsi sekavasti alkava neljännen varoasennon sarja, 15r) sekä ensimmäiset papin erikoisvaroasentoa käsittelevät sarjat (23v – 25r).

Pappi (vas.) varoasennossa. Leeds, RA I.33, fol. 10r.

Toisessa tyypissä sarja alkaa teräkontaktista (17v, 19r, 20r, 20r, 21r, 22r, 22v ja 23r, joista viimeinen on muutenkin poikkeuksellinen yhden kuvan “sarja”), eli kaikki sarjat välillä 17v – 23r, aiheena ultima custodia ja vidilpoge).

Teräkontakti. Leeds, RA I.33, fol. 17v.

Kolmannessa tyypissä molemmat osapuolet ovat ensimmäisessä kuvassa varoasennossa, ja liike alkaa vasta toisessa kuvassa: tällaisia ovat folioilla 15r, 26r, 26v, 27r, 29r, 30r, 31r ja 32r alkavat sarjat eli kaikki sarjat välillä 26r – 32v alkavat sarjat, joissa papin erikoisvaroasento on asetettu jotain seitsemästä varoasennosta vastaan, sekä jo mainitsemani neljännen varoasennon sarja (15r) ja hieman poikkeuksellinen obsessio quaedam rara et valde bona (fol. 29r).

Valpuri (vas.) ja pappi varoasennoissa. Leeds, RA I.33, fol. 32r.

On kiinnostavaa, että teos voidaan jakaa karkeasti mutta kuitenkin jokseenkin koherentisti kolmeen, hieman lomittaiseen osaan yllä kuvattujen tyyppien esiintymiskohtien perusteella.

Etenemistavan suhteen kuvasarjoja on kahdenlaisia. Ensimmäinen tyyppi muodostaa lineaarisen sarjan, jossa ensimmäistä seuraavat kuvat edustavat aina edellistä kuvaa seuraavaa vaihetta. Tästä paras esimekki alla (hahmojen paikat eli kuvakulma ei edes vaihdu kesken kaiken):

Leeds, RA I.33, foll. 5v-6r.

TIlanteiden vaihtoehtoiset etenemiset muodostavat usein omat sarjansa. Ensimmäiset kaksi sarjaa ovat jopa siinä määrin epätaloudellisia, että kolme ensimmäistä kuvaa ovat tismalleen samat (vrt. foll. 2r ja 3r sekä kääntöpuolten ylemmät kuvat). Voidaankin sanoa, että ensimmäinen sarja esittää hyökkäyksen, jonka puolustus (mutatio gladii) näytetään toisen sarjan neljännessä kuvassa.

Edellä mainitun epätaloudellisen esitystavan sijaan yksittäisen sarjan tiukka lineaarinen eteneminen voidaan muuttaa siten, että seuraava kuva näyttää liikkeen, jonka olisi pitänyt tapahtua samalla tai ennen sitä edeltävässä kuvassa nähtävää liikettä. Yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, että piston näytetään ensin menevän perille, ja seuraavassa kuvassa näkyy väistö, jonka on tietysti täytynyt tapahtua yhtaikaa hyökkäyksen kanssa. Esimerkki alla:

Leeds, RA I.33, fol. 28v.

Ylemmän kuvatekstin mukaan pappi jättää puolustamatta (‘obmittit suam defensionem’), ja alemman kuvan kuvatekstin mukaan pappi puolustautuu ylemmässä kuvassa suoritettua pistoa vastaan (‘Hic sacerdos defendit illum actum superius ductum’. (Tämä esimerkki on kuitenkin siinä mielessä epätaloudellinen, että sarjan kaksi ensimmäistä kuvaa, alkuasetelma ja pisto, ovat samat kuin edellisen, jossa näytetään vaihtoehtoinen puolustus.) Hyökkäyksen ja sen puolustuksen näyttäminen peräkkäin on varsin luonteva esitystapa, josta löytyy muitakin esimerkkejä (fol. 9v, 11r, 17rv, 19v, 27v-28r ja 29v).

Hieman räväkämpiä ovat kaksi tapausta, jotka liittyvät painiotteisiin, ja jotka voisi myös tulkita tilanteen vaihtoehtoisiksi kehityksiksi saman kuvasarjan sisällä. Foliolla 4v näytetään, kuinka oppilas on sidonnasta sitonut papin molemmat kädet, mutta seuraavassa kuvassa (fol. 5r) näytetään, mitä papin olisi pitänyt sidonnasta tehdä (schiltslac) välttääkseen oppilaan vastatoimet. Kääntäen foliolla 18r näytetään sidonnasta tehtävä schiltslac, kun taas seuraavalla sivulla (fol. 18v) näytetään ote, jonka toinen osapuoli tekee samasta sidonnasta ennen schiltslacia.

Erityisen mielenkiintoinen lehdiltä 30v – 31r löytyvä tapaus, jota käsittelen toisella kertaa.

Kuvituksesta

|

I.33 koostuu ensisijaisesti miekkailijoiden kuvista (imagines), joiden yhdistelmät muodostavat esimerkkejä (exempla) eli meikäläisittäin “kuvia”, joiden sarjat muodostavat kappaleita (frusta). Kuvatekstit siis selittävät, mitä kuvissa tapahtuu, eikä kumpikaan riitä yksinään (tai välttämättä edes yhdessä) kuvaamaan kuvasarjojen esittämiä liikkeitä.

Taistelijoiden välissä kasvavat kukkaset eivät kuulu alkuperäiseen kuvitukseen. Leeds, RA MS I.33, fol. 25v.

Kuvat on piirretty ennen kuvatekstien lisäämistä, mikä käykin ilmi yllä olevasta kuvasta.

Kuvat ovat siis varsin oleellinen osa kirjaa, mutta miten hyvälaatuisia ne ovat? Alla kokoelma piirroksista eri yhteyksissä esitettyjä kommentteja, mukana myös pari kansallisia erityispiirteitä koskevaa huomiota:

  • ‘Die Figuren sind schlecht’ (Ukert 1838)
  • ‘the drawings have a markedly English look about them’, ‘drawn with great skill and spirit’ (James Gow Mann kirjeessään 1950)
  • ‘französisch beeinflußt’ (Leng 2008)
  • ‘Exquisitely illustrated with more than one hundred lively ink-and-watercolour drawings’ (Capwell 2012)
  • ‘The illustrations are handsome though not elaborate’ (Forgeng 2013)
  • ‘[T]he illustrations are handsome and appealing, albeit not lavish’ (Forgeng 2018)

Asia ei ole siinä mielessä pelkästään yhdentekevä makuasia, että kuvituksen laatu kertoo jotain siitä, miten paljon resursseja käsikirjoituksen tuottamiseen on käytetty ja siten ehkä jotain siitä, missä oloissa se on syntynyt. Yllä olevien lausuntojen valossa vaikuttaa hieman siltä, että arvion mairittelevuus on jokseenkin verrannollinen yleiseen kiinnostukseen käsikirjoitusta kohtaan. (Kansallisten piirteiden arviointiin vaikuttavat muut seikat.)

Kuvien laatuun liittyy myös piirtäjän taito kuvata asentoja, mikä auttaa piirrosten luotettavuuden arvioinnissa. Kuvituksia voi siis lähestyä käytännöllisestä näkökulmasta eli tarkastella, miten ne kuvaavat liikettä eli viestivät sitä oppia, jota teoksen on tarkoitus antaa. Sydney Anglo kirjoittaa teoksessaan The Martial Arts of Renaissance Europe (2000, s. 45) seuraavasti:

Yet, although the handling of the weapons, including the position of the fingers on the grip, is well indicated, leg and foot positions are wholly stylized: and this, together with the stereotyping of the postures, their ambiguity with regard to the direction of the blows, and the inadequacies of the verbal commentary, makes it difficult to reconstruct more than a general notion of the combat techniques depicted.

Tähän voisi lisätä vielä, että hahmojen etäisyys toisistaan ei vaikuta lainkaan relevantilta.

Viittasin kuvituksen ongelmiin erityisesti jalkatyön osalta jo aiemmin kirjoituksessa “Vasemmalla vai oikealla“.

Neljä paljasta sakaraa

|

Eräs vanhimmista miekkailun käsitteistä on “neljä paljasta” (käyttääkseni Oskari Väänäsen suomenkielistä termiä) eli neljä linjaa (sisä- ja ulko- sekä ylä- ja alalinjat), jotka kattavat mahdolliset hyökkäyssuunnat. Historiallisesti kyse on ollut vastustajan jakamisesta pystysuoralla ja vaakasuoralla suoralla neljään osaan (‘Teilung des Leibs’, ‘Theilung des Mans’), mutta miekkailutekniikan kannalta oleellista on tietenkin suhteuttaa hyökkäyslinjat vastustajan aseeseen eikä osuma-alueeseen (jos vastustajan ase siirtyy syystä tai toisesta sisäänpäin, aukeaa ulkolinja jne.). Nykyään linjojen nimeäminen sekoittuu toisinaan niiden sulkemiseen käytettyihin väistöihin, mistä seuraa, että saatetaan puhua vaikka kahdeksasta linjasta, joilla tarkoitetaan oikeastaan kahdeksaa eri väistöä: esimerkiksi yläulkolinja voidaan sulkea niin, että käsi on joko supinaatiossa (siksti) tai pronaatiossa (terssi).

Meyer, Gründtliche Beschreibung des Fechtens, 1570, kuva A (fol. 3r). Meyer kokee tarpeelliseksi jakaa myös pään erikseen neljään osaan, koska miekkailussa lyödään päähän.

I.33 ei suoranaisesti käsittele neljää paljasta: lähinnä aiheeseen liittyy maininta neljästä eri sidonnasta, jotka suoritetaan vasemmalle ja oikealle, vastustajan aseen päälle tai alle. Liechtenauer neuvoo hyökkäämään teräkontaktista yläpaljaisiin duplieren– ja alapaljaisiin mutieren-liikkeillä, ja Joachim Meyer (1570) antaa joukon erilaisia kuvioita, joilla hyökätä vastustajan paljaisiin. Heinrich von Günterode (1579) kääntää neljä paljasta latinaksi muodossa partes laesioni obnoxiae principales quatuor ‘neljä pääasiallista haavoittamiselle altista osaa’, joka on terminä paitsi kömpelö, myös hankala käyttää edes lyhennettynä, etenkin kuin pääsana on mitäänsanomaton pars.

Lecküchnerin duplieren vasemmalta vastustajan (oik.) yläpaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11r).

Paulus Hector Mairin latinankielisessä tekstissä Blöße on käännetty suoraan sanalla nuditas. Esimerkiksi kelpaa alla oleva ote, joka on itse asiassa latinankielinen käännös Hans Lecküchnerin messer-opista (BSB Cod.icon. 393(1, fol. 126v):

Qvid ex crebris ictibus id est militia exercendum sit, contra quatuor pinnas, id est contra quatuor nuditates iam intelliges, quatuor intorsiones militia dicuntur, atque habitus ex mucrone formati contra nuditates quatuor.

Sodassa (militia) käytetään neljää vääntöä (quatuor intorsiones) neljää paljasta (quatuor nuditates) eli neljää sakaraa (quatuor pinnae) vastaan. Militia on saksankielisen termin Krieg käännösvastine ja viittaa tilanteeseen, jossa on päädytty teräkontaktiin. (Tilanteeseen tarjotaan edellä mainitut, Liechtenaueriltakin tutut liikkeet duplatio ja mutatio).

Huomio kiinnittyy ilmaisuun quatuor pinnae, joka on käsitteen quatuor nuditates synonyymi. Sana pinna on saksankielisen sanan Zinne käännösvastine, joka esiintyy paitsi Mairin saksankielisessä alkutekstissä (esim. Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93, fol. 142v), myös Lecküchnerin molemmissa kirjoissa (Heidelberg, Universitätsbibliothek, Cod. Pal. 430, fol. 9r ja München, BSB, Cgm. 582, fol. 10r). Olen kääntänyt sanan Zinne yllä sanalla sakara, vaikka metaforana kyse lienee ennemminkin sakaramuurin sakaroiden välissä olevista ampuma-aukoista.

Lecküchnerin mutieren vastustajan alapaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11v).

Sekä Krieg että Zinne liittyvät samaan tematiikkaan kuin Lecküchnerin opista tutut ylä- ja alavaroasentojen nimet Luginsland ja Bastei. Palaan tähän kiehtovaan aiheeseen toisella kertaa toivottaen lukijoille näissä merkeissä hyvää juhannusta.

(PS. Latinan pinna voidaan toki ymmärtää myös samaksi sanaksi kuin penna eli sulka, josta tulee mieleen siipi ja Jesajan kirjan kohta 11:12, jossa “maan neljästä äärestä” käytettävä heprean sana כָּנָף tarkoittaa sananmukaisesti siipeä, jota merkitsevällä sanalla se on myös käännetty Septuaginassa, ‘ἐκ τῶν τεσσάρων πτερύγων τῆς γῆς’, mutta tämä on sen verran kaukaa haettu yhteys, ettei sitä kannata edes mainita.)

Matkakertomus

|

Vietin molemmista päistä pidennetyn viikonlopun Leedsissä. Lensin perjantaina Manchesteriin, mistä matka jatkui junalla ja lopulta taksilla päättyen tuttuun hotelliin Royal Armouriesin vieressä. Muuten perjantai kului lähinnä sosiaalisissa merkeissä. Ehdin tosin iltapäivällä nähdä myös museon elävöitystiimin näkemyksen I.33:n ensimmäisten sivujen sisällöstä.

Lauantaina oli KDF Internationalin yhteistyössä Society for Combat Archaeologyn ja Royal Armouriesin kanssa järjestämän miekka ja kupura -seminaarin ensimmäinen päivä. Osallistuin Herbert Schmidtin I.33-teemaiseen työpajaan, pidin oman työpajani sekä kävin koskettelemassa meitä varten esille asetettua esineistöä, joista kuusi yksilöä olivat ennestään tuttuja.

Luentomme museon ohjelmalehtisessä.

Vanhinta kantaa edustivat suunnilleen I.33:n aikoihin valmistetut perinteisen keskiaikaiset yhden käden miekat (IX.5614 ja IX.1083) sekä yksi puolentoista käden miekka (IX.2155). Astetta myöhemmäksi 1300-luvulle ajoitettuja olivat kolme muuta miekkaa (IX.13, IX.915 ja IX.1106). Vanha tuttu oli kullalla koristeltu saksalaismiekka (IX.949) 1400-luvun lopulta. Italialaisen miekkaestetiikan ystäville oli tarjolla puolentoista käden miekka (IX.763), ja olipa edustettuna englantilainen korikahvamiekkakin (IX.4427). Teeman mukaisesti paikalla oli myös neljä kupurakilpeä, joiden ajoitukset ovat välillä 1530 – 1600: yksi oli piikillä varustettu (V.21), toinen suorakulmainen (V.110), kolmas vain nyrkin peittävä (V.47) ja neljäs muodoltaan ja kooltaan perinteisin (V.93). Lisäksi nähtävillä oli pyhän Barbaran ja Katariinan kuvilla varustettu sapeli (IX.634), leveäteräinen siirtymärapiiri (IX.1225) ja turhankin pitkä varsinainen rapiiri (IX.2121), jonka terässä oli teksti ‘Johannes me fecit’. Pöydän päässä oli ainakin muutamien wingtsun-harrastajien iloksi näytteillä oli myös pari kiinalaisia perhosveitsiä (XXVIS.70), jotka todellakin ovat sileitä sisäpuoliltaan ja sopivat siten vastakkain. Sivulla telineessä oli salkokirves (VII.876) ja kahden käden miekka (IX.991).

Sunnuntaina ohjelmassa oli aamupäivän työpajojen jälkeen kolmen luennon sarja, jotka olivat avoimia muullekin museoyleisölle. Ensimmäisenä puhui Rolf Warming viikinkiaikaisista kilvistä, sitten Herbert Schmidt kupurakilvistä ja lopuksi minä I.33:sta. Luentojen jälkeen olivat vuorossa vielä viimeiset työpajat (mukaan lukien omani uusinta) ja tapahtuman lopetus. Kiitokset Dean Davidsonille järjestelyistä!

Maanantaina suuntasin kirjastoon. Kirjastonhoitaja Stuart Ivinsonin suosiollisella avulla aloitin aamupäivän tarkastelemalla vaihtelun vuoksi käsikirjoituksia I.34 ja I.35, nykyisiltä virallisilta numeroiltaan tietenkin RAR.0034 ja RAR.0035. Ensiksi mainittu eli I.34 on saksankielinen paperille kirjoitettu kuvitettu Feuerwerkbuch, joka käsittelee polttotaisteluaseita ja erilaisia piirityskoneita. I.35 on puolestaan kolme yhteensidottua ranskankielistä turnajaiskirjaa, joista kaksi on kirjoitettu pergamentille, yksi paperille; kahden ensiksi mainitun välissä on yksittäinen englanninkielinen paperilehti. Käsikirjoitukset edustavat kamppailukirjojen lähigenrejä ja ovat siksikin mielenkiintoisia tutkimukseni kannalta.

Tykkimerstari tarkastamassa työn laatua. Leeds, RA MS. I.34, fol. 88r.

Lounaan jälkeen tarkastelin kirjaston kokoelmiin kuuluvaa kappaletta Girard Thibault’n teoksesta L’academie de l’espée (1630). Huomasin myös ilmeisesti ensimmäisenä, että kirjaston kappaleesta puuttui jostain syystä kuva 24, jonka tilalla oli kuva 23 uudestaan. (Hieman vastaava painovirhe on Kansalliskirjaston Auerswald-niteessä, kuten totesin aiemmin.)

Vietin vielä tiistaiaamupäivänkin museossa, tällä kertaa konservointihuoneessa tarkastellen I.33:sta mikroskoopin alla. Sain nähtyä sen mitä halusinkin, minkä lisäksi vilkaisin Walpurgiksen päähän lisättyä kruunua (fol. 32) Herbert Schmidtin kanssa käydyn keskustelun innoittamana, ja vietin vielä pitkähkön hetken tarkastellen jotain, mistä en tullut hullua hurskaammaksi.

Huomenna suuntaan viikonlopuksi Hämeenlinnaan, mistä raportoin sitten ensi viikolla.

Latinankielisiä lähteitä

|

Esitelmöin parin viikon päästä Kielitieteen päivillä Langnetin historiallisen kielentutkimuksen, vanhojen kirjakielten ja tekstien teemaryhmän työpajassa latinankielisestä miekkailujargonista. Palaan toisella kertaa varsinaisiin teeseihini ja kaikkeen siihen, mikä näissä latinankielisissä lähteissä on erityisen kiinnostavaa; tässä kirjoituksessa luon vain pienen katsauksen käyttämiini latinankielisiin lähteisiin.

Ensimmäinen ja muutenkin varhaisin tunnettu miekkailuopas on tietenkin Leedsissä sijaitsevan Royal Armouriesin museon omistama I.33. Teoksen löysi 1500-luvun puolivälissä frankenilaisesta luostarista muuan Johannes Herbart von Würzburg, joka ilmeisesti antoi sen oppilaalleen Fredrik Vilhelmille, Saksi-Weimarin herttualle, mitä kautta se päätyi erinäisten mutkien kautta Gothan herttualliseen kirjastoon ja lopulta Leedsiin.  Kirjastonhoitaja Stuart Ivinson kirjoitti aiheesta hiljattain museon blogissa. Teos on kirjoitettu latinaksi, mutta seassa on muutamia saksankielisiä teknisiä termejä sekä yhteensä kaksikymmentäkaksi kehnoa heksametrisäettä. Tämä teos on väitöstutkimukseni varsinainen kohde. Teoksen alusta löytyy miekkailun määritelmä (fol. 1r):

Dimicatio est diversarum plagarum ordinatio et dividitur in septem partes.

‘Miekkailu on erilaisten lyöntien järjestelyä ja jakautuu seitsemään osaan.’ Alla määritelmään liittyviä runosäkeitä:

Septem custodie sunt sub brach incipiende
Humero dextrali datur altera terna sinistro.

‘Varoasentoja on seitsemän, alkaen käsivarren alta; toinen annetaan oikealle olkapäälle, kolmas vasemmalle.’

Varoasennoista viisi ovat lyöntien alkuasentoja (alhaalta ja ylhäältä vasemmalta ja oikelta sekä yksi pystysuoraan), yksi piston ja viimeinen on kaikkien liikkeiden loppuasento.

Fiore dei Liberin 1400-luvulle ajoittuvata neljästä säilyneestä käsikirjoituksesta Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 on kirjoitettu kokonaan latinaksi daktyyliseen heksametrimittaan. (Kirjoitin aiheesta hiljattain.) Folion 21r säkeet löytyvät latinaksi myös Pisani Dossi -versiosta (6A), ja Pisani Dossin segno (17A) sisältää muutamia latinankielisiä varoasentojen nimiä. Alla esimerkki latinankielisen Fioren eli Floriuksen tekstistä (fol. 10v) suomennettuna vastaavaan mittaan:

Ense meo faciens passum tego membra furenti,
Inde tuum pectus penetrabo protinus illo.

‘Astuissain suojaan jäsenet säilällä rajulla, / sitten suoraa päätä lävistän rintasi sillä.’

Protinus ‘oikopäätä’ on kätevä kokonaisen daktyylin (taa-ti-ti) muodostava sana, jonka voi lisätä lähes minne tahansa, missä sellaiselle on tarvetta.

Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 fol. 10v.

Nykyään Toronton yliopiston kokoelmissa oleva, sekalaisia tekstejä sisältävä käsikirjoitus (MS 01020) sisältää tekstin otsikolla Hec sunt guardie in dimicatione (fol. 105r). Kyseessä on yhden sivun mittainen luettelo varoasennoista, jotka esitetään pareina niin, että oppilaan varoasento asettuu opettajan varoasentoa vastaan. Koodeksi voidaan ajoittaa sen sisältämän vuosien 1424 – 1450 kalenteriaineiston perusteella n. 1423 (tätä sivuten kirjoitin jo aiemmin ajoittamisen kysymyksistä erään toisen käsikirjoituksen yhteydessä). Teksti on lyhyt, mutta siteeraan tässä siitä vain alun:

Hec sunt guardie in dimicatione .videlicet.
Si magister in cauda longa, dissipulus in cruce. Si magister in alto diss[i]pulus in stoccho. Si magister in spatula sinistra, dissipulus in dextra.

‘Tässä ovat miekkailun varoasennot, nimittäin: jos opettaja on pitkässä hännässä, oppilas ristissä; jos opettaja korkealla, oppilas pistossa; jos opettaja on vasemmalla olkapäällä, oppilas oikealla.’

Kuten näkyy, kirjoittaja on käyttänyt vapaasti italialaisia sanoja (guardia, stoccho) latinan seassa. Opettajan ja oppilaan roolien erottelu listamaisessa esityksessä on hämmästyttävän lähellä nykyaikaisista miekkailuoppaista tuttua esitystapaa.

Kolmas italialaiselta alueelta peräisin oleva teos on alkujaan espanjalaisen Pietro Monten massiivinen Collectanea, joka ilmestyi 1509. Teos käsittelee yksittäisten aseiden käyttöä sekä sotilas- ja liikunta-asioita laajemminkin. Collectanea ilmestyi äskettäin Jeffrey Forgengin englanninkielisenä käännöksenä. Teos on kuvittamaton ja varsin tiivislukuinen. Alla ote, joka käsittelee miekan ensimmäistä varoasentoa (de prima ensis custodia, 2,24):

Sepe nonnulli decertando cum ense in prima custodia ponuntur hoc est habentes brachium altum super latus dextrum. & hic insidiantur quousque vident alium agere ictum suum: & in transeundo veniunt retro post ipsum cum quodam findente vel descendente.

‘Taistellessaan miekalla monet asettuvat ensimmäiseen varoasentoon, siis pitäen käsivartta korkealla oikean puolen yläpuolella, ja väijyvät siellä kunnes näkevät toisen tekevän lyöntinsä, ja ohituksessa tulevat tämän taakse halkaisevalla eli laskevalla lyönnillä.’

Kuvattu tekniikka on hyvin lähellä Meyerin tussakan ensimmäistä varoasentoa (wacht) ja siitä tehtävää kurotusta (überlangen). Findens ‘halkaiseva [lyönti]’ on selvä latinisoitu vastine italian sanalle fendente.

Paulus Hector Mair (1517 – 1579) oli Augsburgin kaupungin kirstunvartija, joka todellakin harrasti historiallista miekkailua: hän nimittäin keräsi vanhempia miekkailuoppaita ja harjoitteli niiden sisältöä kahden miekkailuiasiantuntijan kanssa. Aineistonsa pohjalta hän tuotti 1500-luvun puolivälin tienoilla kolme kaksiniteistä käsikirjoitusta, joista yksi on saksankielinen (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93 – 94), toinen latinankielinen (München, BSB, Cod. icon. 393(1 – 2) ja kolmas saksan- ja latinankielinen (Wien, Österreichische Nationalbibliothek, Cod. 10825 – 10826). Mairin tuotanto tarjoaa siis lukuisia muualta tunnettuja saksalaisia lähteitä latinankielisinä käännöksinä, mm. version suurimmasta osasta Fabian von Auerswaldin 1539 ilmestyneistä painiotteista (Dresdenin jälkimmäinen nide, fol. 56r alkaen).

Samana vuonna, jona Paulus Hector Mair hirtettiin hänen kavallettuaan kaupungin rahoja harrastustensa rahoittamiseksi, Heinrich von Günterode sai loppuun käsin kirjoitetun kirjan otsikolla Sciomachia et hoplomachia sive de veris principiis artis dimicatoriae liber unus (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15). Runsaasti kuvitettu teos käsittelee miekkailutaidon puolimyyttistä historiaa ja syitä harrastaa miekkailua, varsinaisen tekniikan osalta ainoastaan yhden käden miekkaa (rapiiria). Alla esimekkinä Günteroden aseluettelon kahdestoista kohta:

Framea coniuncta Pelta, parma, clypeo (quem repererunt PROETVS et ACRISIVS inter se belligerantes, siue Chalcus Athamantis filius) vel scuto (quod Herodotus lib: 4 putat ab Ægÿptijs græcis esse traditum) Apud scotos hodie et Anglos in vsu. De quo genere præcipue tractant Monachi in isto libro, cuius supra memini.

‘Miekka sekä kupura, kilpi (jonka keksivät Proitos ja Akrisios taistellessaan keskenään, tai Khalkos, Athamasin poika) tai tarssi (jonka Herodotos neljännessä kirjassaan otaksuu tulleen kreikkalaisille egyptiläisiltä). Nykyään käytössä Skotlannissa ja Englannissa. Tätä aihetta käsittelevät erityisesti munkit siinä kirjassa, jonka mainitsin ylempänä.’

Mainittu kirja on tietenkin I.33, johon Günterode tutustui edellä mainitun Johannes Herbart von Würzburgin kautta. Ylipäänsä Günterode lainaa rutiininomaisesti klassisia auktoreita joko nimeltä mainiten tai mainitsematta (tässä tapauksessa Plinius Vanhemman Naturalis historia 7,200). Mielenkiintoisena sivuhuomiona Günteroden aikana englantilaiset eivät olleet vielä siirtyneet lyömämiekasta ja kupurasta Günterodenkin edustamaan rapiiriin. (Viittaan jälleen aiemmin kirjoittamaani.)

Günterodesta päästään sujuvasti painettuihin lähteisiin, sillä hänen teoksensa ilmestyi samana vuonna Wittembergissä painettuna kuvittamattomana lyhennelmänä nimellä De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, siis ilman yläotsikkoa ja ‘yhden kirjan’ sijaan ‘lyhyenä traktaattina’. Käsin kirjoitettuun versioon verrattuna teos on kiinnostava vain kirjallisuushistoriallisessa mielessä. Miekkailukirjallisuushistoriallisesti mainitsemina arvoista on muun muassa se, että Günterode mainitsee I.33:n lisäksi Joachim Meyerin ja Fabian von Auerswaldin.

Michael Hundtin Leipzigissa vuonna 1611 ilmestynyt mielikuvituksettomasti nimetty Ein new künstliches Fechtbuch im Rappier Zum Fechten und Balgen on saksankielinen esitys italialaistyylisestä rapiirista. Kukin opinkappale annetaan myös latinaksi jambisessa senaarissa, joka tuo opetusrunojen genressä mieleen lähinnä Aisopoksen eläinsadut. Jambisäkeet ja esipuhe elegisessä distikhon -mitassa ovat nimimerkin C. B. käsialaa (sig. A4, C1v).

Kiiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että otsikossakin esiintyvä dikotomia ‘im fechten oder im balgen’ selitetään latinaksi ‘seu serio pugnando, sive ludicrè’ (‘vakavasti taistellen tai leikillään’). Yksittäisissä kappaleissa puhutellaan Saksin vaaliruhtinasta Kristian II:ta, joka kuoli kaksi kuukautta omistuskirjoituksen päiväyksen jälkeen. (Kristianin alaikäisyyden aikana sijaishallitsijana oli toiminut ylempänä mainittu Saksi-Weimarin Fredrik Vilhelm.) Alla esimerkki saksankielisestä tekstistä (kappale 20): 

Wenn E. G. sehen / das wider einer nach jhren Beinen hawen wil / so ziehen sie den Schenkel weg / lassen mit der Klingen recht wol ablauffen / vnnd hawen jhm nach dem Kopff hinein.

‘Kun Teidän Armonne näkee, että taas joku haluaa lyödä jalkoihinne, niin vetäkää jalkanne pois, antakaa terän mennä kunnolla ohi, ja lyökää häntä päähän.’ Sama latinaksi:

SI videris novo pedem tuum modo
Mucrone quæri, Ei ut feratur impetus:
Velociter pedem inquietum subtrahe,
Et Ense verso & elevato cædito
Munitione destitutum synciput.

‘Jos näet hänen tavoittavan jalkaasi kärjellään uudella tavalla, jotta siihen osuisi lyönti: vedä nopeasti takaisin levoton jalkasi ja käännetyllä ja kohotetulla miekalla lyö suojattomaan päälakeen.’ Ensimmäisen säkeen novo … modo ‘uudella tavalla’ viitannee ylipäänsä vyötärön alle lyömiseen; tavan uutuutta kommentoidaan kappaleen 50 yhteydessä, ‘wie j[e]tzt der gemeine gebrauch ist’, latinankielisessä säkeessä ‘is usitatus nunc & est frequens modus’.

‘Die 20. Figur.’

Edellä mainittujen lisäksi on olemassa muitakin teoksia, joilla on Fechtbuch-genren piirteitä, esimerkiksi Christian Böhmin vuonna 1672 ilmestynyt oikeustieteellinen väitöskirja, joka käsittelee miekkailua. Teos on erityisen kiinnostava siksi, että siinä puhutaan hieman myös varsinaisesta tekniikasta Salvator Fabrisin opetuksien pohjalta. (Kyseessä ei kuitenkaan ole Fabrisin teoksen latinankielinen käännös, vaikka eräällä verkkosivustolla näin jostain syystä annetaan ymmärtää). Palatakseni siihen, mistä aloitin, alla teoksesta löytyvä määritelmä miekkailulle (sig. B1v):

Gladiatoria est Ars ritè suum corpus gladio defendendi, hostilesqve insultus minori negotio & securius punctim cæsimve propulsandi, in usum Reipublicæ introducta.

‘Miekkailu on taito asianmukaisesti puolustaa kehoaan miekalla, torjua vastustajan hyökkäykset vähäisellä vaivalla pistoilla tai lyönneillä, ja joka on otettu valtion käyttöön.’ Miekkailun historian ja oikeustieteellisten näkökulmien lisäksi Böhm käsittelee mm. piston etuja lyöntiin nähden (§ 68 – 70) sekä sitä, kummalla puolella muinaiset roomalaiset kantoivat miekkaa (§ 103).