Laulu on tradition siirtämistä, uusintamista ja jatkamista paitsi sen sanoitusten ja runouden, mutta myös laulutapojen muodossa. Tiedämme, että vähemmistöt laulavat: esimerkiksi romaneilla, lestadiolaisilla, saamelaisilla, körteillä ja suomenruotsalaisilla on kaikilla omanlaisensa tunnettu ja vaalittu lauluperinne.
Tunnetun setolaulajan Mikon Oden eli Jevdokia Kannisten haudalla laulettiin muistolaulu tälle arvostetulle laulajanaiselle. Tämän vanhan eeppisen laulun aiheena on äidin kuolema.
Marian kuolonuneen nukkumisen juhlan yhteydessä Petserin lähiseudulla Radajan kylässä Venäjällä setukaiset juhlivat oman perinteensä mukaisia folk-festivaaleja. Festavaalilla vieraillessa käy selväksi, että tämän kulttuurin ytimessä on laulu, onhan setukaisten laulutapa (leelo) listattu myös Unescon maailmanperintökohteiden listalle. Laulutapa muistuttaa suomalaista kansanmusiikkia, eihän perinne ole maantieteellisesti kovin kaukana Suomesta ja kuulumme suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Mutta laulutapa, sanat ja sointi ovat silti aivan ainutlaatuisia.
Elvi Nassar laulaa juhlaimprovisaation. Hänet on kaksi kerta valittu parhaaksi seton laulajaksi.
Laulu on eräänlainen elävän kulttuurin merkki. Soiva, elävä laulu kertoo kulttuurin hyvinvoinnista. Jos laulu kuolee ihmisten mielissä ja yhteisöjen äänimaisemassa, jotakin arvokasta katkeaa. Siksi lauluja lauletaan, ei vain nykyhetken hyvinvoinniksi, taakkojen keventämiseksi, tunteiden ilmaisemiseksi tai hauskanpidoksi, vaan myös kulttuurisen ja uskonnollisenkin jatkuvuuden turvaamiseksi. Laulun ihmeitä tekevään ja hyvinvointia lisäävään voimaan on kiinnitetty myös kansainvälisissä tutkimuksissa kasvavasti huomiota.
Setoissakin on erityisiä perinnelaulajia, esimerkillisiä laulujen taitajia, kuten Saatsen kirkossa kuulemamme jo iäkäs Maria Kõllamäe.
Arvostettu seto, kirkkolaulujen laulaja Maria Kõllamäe laulaa Saatsen kirkossa liturgisia osia
Maria Kõllamäen laulutyylistä kertoo Engelhardt (2014) seuraavasti: Kõllamäe lauloi “yksinkertaisesti ja vahvasti”. Hän tahtoi “johdattaa ihmisiä rukoukseen” sen sijaan, että seuraisi “ammattimaista” laulutapaa, joka oli tyypillistä “kaupunkikirkoissa”. Engelhardt (2014, 197) jatkaa Kõllamäen persoonallisen laulutyylin kuvaamista seuraavasti: 
Setojen lauluissa yhdistyvät siten oma kansanusko, ortodoksinen uskonto, sekä Venäjän ja Viron kulttuurit ja kansanperinne. Leeloperinne on myös jossain määrin sukupuolittunutta: naisilla on omat laulunsa, miehillä omansa ja niitä lauletaan ryhmissä naiset ja miehet erillään, mutta myös yhdessä. Seuraavassa videossa kuultu osa laulusta on kuuluisan “lauluemon” Veera Pähnapuun laulu, joka kertoo setolaulujen improvisoinnista: “Laulan yhden seto laulun, mitä äitini on opettanut minulle…”
Laululla on laulajalle ja myös kuulijalle ihmeellinen kannatteleva voima. Monen päivän ajan kestävä tutkimusmatka Setomaalle jätti mieleen monta soivaa kuvaa. Ihmismassassa korvan juuressa kuultu taitava laulu, liturgia kirkossa, kulkueen mukana kulkevien kanssavaeltajien hyminä, nais- ja miesryhmissä laulettu setomusiikki folk-festivaalilla tai nuotiotulen ääressä rallatettu perinneluritus kutsui ottamaan osaa. Vaikka sanoja en ulkopuolisena osannut, tunnelma tarttui.