About Deleted User

Special user account.

Joulun ruumiillisuus

Joulukuusen pystyttäminen työpaikallani on varma, jokavuotinen joulunajan merkki. Aika useinkin sitä ja sen kauniisti loistavia valoja on ollut mukavaa pysähtyä ihailemaan, vaikka se tähän aikaan vuodesta oli osa päivittäistä työmatkaani ja elämäni maisemaa. Samoin on mukavaa, että nenääni on leijaillut silloin tällöin vieno kuusentuoksu, joka viritti mielen takuuvarmasti jouluun ja sen tunnelmaan. Joulunaika tarjoaa meille suomalaisille paljon ruumiillisia kokemuksia. Se ei ole vain ajatusten asia, vaan myös koettava ja monin aistein aistittava juhla. Ehkäpä osittain juuri siksi joulunvietto on useimmille meistä suomalaisista niin tärkeää. Nyt tuntuu jotenkin sopivalta jäädä vielä hetkeksi muistelemaan joulunaikaa ja sen herättämiä ajatuksia.

Joulun ruumiillisuus on aistittavissa monin eri tavoin. Jo mainitun joulukuusen ja sen tarjoamien tuoksu- ja näköelämysten lisäksi joulu on täynnä monenlaisia muitakin eri tavoin aisteihimme vaikuttavia asioita. Kukapa unohtaisi jouluruokien ja monenlaisten herkkujen, kuten vaikkapa piparkakkujen, glögin ja joulunajan suklaiden tarjoamat maut ja tuoksut? Joulu myös nähdään – joulukortit ja monenlaiset joulukoristeet sekä joulun koko värimaailma tarjoavat silmänruokaa.

Juhlaan liittyvä yhdessäolo on myös tulkittavissa ruumiillisuuden kautta. Perheet ja suvut kokoontuvat yhteen, ja yhdessäolo muokkaa meitä myös yksilöinä. Jouluruuhkassa tuskailemme samana massana yhdessä toisten kanssa, yritämme ehtiä paikasta toiseen ja hoitaa vielä sen ja tämän asian ja jouluostoksen. Monet, usein yksinäisyyteen tai korkeintaan perheensä pariin vetäytyviksi kuvatut suomalaiset kokoontuvat yhteen, toistensa läheisyyteen laulamaan kauneimpia joululauluja. Joululaulujen laulaminen on – tapahtuipa se sitten missä kokoonpanossa tahansa – mitä mainioin esimerkki konkreettisesta, ruumiillistuvasta joulunvietosta ja joulun odotuksesta. Joulu myös kuullaan – vaikkapa juuri joululaulujen tai jouluun liittyvän uskonnollisen sanoman kautta.

Uskonnontutkijalle mielenkiintoista ajateltavaa. Sen vietossa nimittäin uskonnollinen ja sekulaari sekoittuvat kiehtovalla tavalla. Joulun uskonnollinen sanoma on edelleen monille tärkeä – monet joululaulut ovat uskonnollisia, ja esimerkiksi joulukirkko tarjoaa monille uskonnollista sanomaa ruumiillisessakin muodossa, kuulemisen, näkemisen ja aistimisen kautta. Toisaalta joulu on monille nykyisin sangen maallinen juhla, jossa perheitten yhdessäolo ja myös kulutus korostuvat. Mutta samalla joulu on kuitenkin se hetki, jolloin moni muuten kirkkoon harvoin tuleva osallistuu seurakunnan toimintaan.

Joulu osoittaakin mielenkiintoisella tavalla yksilöllisten elämänvalintojen, kulttuuriperinnön ja uskonnollisen perinteen monenlaiset risteämät ja kerrostuneisuudet, kuten myös perinteiden ja nykypäivän elämänmenon limittymisen. Samalla joulu on, kuten edellä olevista esimerkeistä käy ilmi, mielenkiintoinen ruumiillisuuden ja toki myös ruumiillisen uskonnon havainnoinnin ja pohtimisen kannalta.

Päättyneen vuoden osalta joulu on taakse jäänyttä elämää, uusi vuosi on alkanut. Tämän postauksen myötä haluankin omasta ja koko tutkimusryhmämme puolesta toivottaa kaikille lukijoillemme oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta 2017!

image

Kuva: Eetu Kejonen.

Ei bikineissä rannalle – paljastamisen ja peittämisen problematiikkaa Malediiveilla

photo-29-10-2016-15-59-06

Tein juuri matkan Malediiveille, lomaa se oli, mutta en tutkijana osaa jättää kiinnostusta muihin uskontoihin ja kulttuureihin taka-alalle selvästikään edes lomalla. Värikäs, iloinen ja elämänmakuinen loma sujui hienosti, ja onnistuneesta lomasta voi kiittää paljolti lämmintä ja vieraanvarasita malediivilaiskulttuuria, jossa ihmiset rientävät auttamaan vierasta ilman pyytämistä ja vain epätietoisen katseen perusteella. Snorklailun ja ranta-elämän lomassa oli aikaa seurailla paikallista elämää pienellä Ukulhaksen saarella, jossa on vain noin tuhat asukasta. Ympäriinsä kirmaavat ja hyvää englantia puhuvat lapset, viidesti päivässä kuuluvat rukouskutsut saaren monesta moskeijasta sekä ajanviettäminen paikallisten kanssa synnyttivät viehättävää tunnelmaa, johon oli helppo asettua.

Malediivit ovat pieni saariryhmä Intian valtameressä. Noin tuhannesta pikkusaaresta koostuvan saarivaltion korkein kohta on vain 2 metriä merenpinnasta, joten se on erityisen altis luonnonkatastrofeille. Maan tulevaisuutta varjostaa merenpinnan kohoaminen. Maassa on ainoastaan hieman yli 300 000 asukasta, josta pääkaupunkisaari Malessa asuu noin 70 000 asukasta. Malediivit tunnetaan paratiisisaarina, jossa vuoden ympäri jatkuva lämpö, valkoinen hiekka, turkoosi meri ja uskomattoman kaunis vedenalainen elämä houkuttelevat turisteja.

article-1384538-0bf231d300000578-809_468x232

Kaksi kuvaa jäi verkkokalvolleni välkkymään tuolla reissulla. Naiset kokomustissa uima-asuissa julkisella uimarannalla, sekä naiset pelaamassa tenniksen kaltaista kansallispeliä, sitäkin burkat yllään. Malediivien väestöstä virallisten tietojen mukaan 100% on muslimeja, pääosin sunnimuslimeja. Islamistisen politiikan vuoksi alkoholin nauttiminen ja myyminen on laitonta, ja naisten tulee kulkea puettuina: turistit saavat käyttää bikineitä vain tietyillä yksityisillä saarilla ja rannoilla.

unspecified

unspecified-5

Arkista elämää seuratessani ja ihmisten kanssa jutellessani kiinnostavan kontrastin synnytti matkalukemistonani ollut Joann Scottin teos ranskalaisesta sekularismista The Politics of the Veil. Scott avaa ranskalaisen laicite-periaatteelle nojaavan uskonnollisten symbolien, kuten islamilaisen päähuivin, käyttökiellon syitä osana sekularismikeskustelua Ranskassa. Scottin mukaan syyt käyttää huivia modernissa yhteiskunnassa eivät itse asiassa kerro traditiosta, vaan ovat moderni uskonnollisen katsomuksen ilmaus sekularistisessa Ranskassa: huivin käyttäjän vastaus kysymykseen, miksi hän käyttää huivia, on kuulunut esimerkiksi “Se on osa minua”. Syyt käyttää huivia on Scottin mukaan julkisessa keskustelussa pitkälti sivuutettu, ja sen sijaan on tarjottu selityksiä, jotka eivät nouse muslimeista itsestään. Päähuivi on yhteiskunnallisessa keskustelussa nähty lähinnä poliittisen islamin ilmauksena tai miesten ylivaltana. Islamilaisten naisten pukeutumiskeskustelu kärjistyi tänäkin syksynä Ranskassa muslimien kokovartalouimapukujen kieltoon.

unspecified-9

Muslimien osuus Euroopassa kasvaa koko ajan. Toisaalta vaikutus on myös toisensuuntainen: länsimaiden vaikutus yltää muslimimaihin, kuten Malediiveille: paikalliset sanoivatkin, että “The culture is changing. Everyone has a smartphone”. Samalla islamistinen politiikka on saanut maassa viime vuosina vahvaa jalansijaa, sillä korruptoitunut hallitus pitää hallitsijanaan islamistista diktaattoria. Demokraattisesti valittu presidentti elää maanpaossa Englannissa.

Naisten pukeutuminen heijastelee mielenkiintoisesti kulttuurin vaiheita ja vaikutteiden monipuolisuutta. Mustat päähuivit, hijabit, ja naisten burqat eli vain kasvot (tai tiukimmillaan vain silmät) paljastavat kokomustat asut eivät Malediiveillakaan kerro itse asiassa traditiosta, vaan pikemminkin modernista. Aiemmin kansallisasuina käytetyt kirkkaanväriset leningit naisilla, koristellut värikkäät päähuivit ja vapaa uima-asujen käyttö vaihtuivat tiukasti hunnutettuun olemukseen ja mustaan väriin. Kuitenkin kun kysyin paikallisilta, onko uskonto poliittinen asia heille, he vastaaavat jyrkästi ”ei”. Siksi kokomustissa uima-asuissa uimista tai tenniksen pelaamista burqassa ei pitäisi nähdä vain uskonnon – tai politiikan – lävitse.

Burkan käytön merkityksiä on monia, ja yhtenä niistä paikallisten toteamus: ”It’s just our life here”. Tavallisessa elämässä annettuja merkityksiä ei pidä aliarvioida tai varsinkaan olettaa omiani, vieraan näkökulmia, oikeammaksi kuin paikallisten naisten näkökulmat ja syyt huivin käyttöön. Tavallista elämää ei pidä katsoa pelkästään uskonnon ja politiikan lävitse. Vieraaksi meneminen toiseen kulttuuriin tarkoittaa itselleni paikallisten olojen ja sääntöjen kunnioittamista. Silti kulkiessani kaduilla omasta mielestäni  peittävissä vaatteissa, eräs vanha nainen huomautti minun kaula-aukkoni olevan liian avara. Nykiessäni paitaa peittävämmäksi mietin ranskalaista sarjakuvapiirtäjää Catherine Beaunezia, jonka kuuluisa sarjakuva rinnastaa näkökulmat, jotka molemmat ovat kulttuurinsa tuotteita. Alla olevan sarjakuvan teksti kuuluu, että “En haluaisi olla hänen asemassaan”. Scottin tavoin voi todeta, että vaikka muslimikulttuuri on patriarkaalinen, sitä on myös länsimainen kulttuuri – ja paljastamisen ja peittämisen merkitykset saattavat lopulta olla osa samaa kertomusta. catherine-beaunez-081

 

Krishnan syntymäpäivillä Malminkylän kartanon temppelissa

Teksti ja kuvat Johanna Jylhä

Hare Krishna -liike on eräs tunnetuimmista intialaisperäisistä uskonnollisista ryhmistä Suomessa. Se on myös osa halki Intian harjoitettua hindulaisuuden vaishnava-perinnettä, joka keskittyy Vishnun, Krishnan tai Raman palvontaan. Vaishnava-kulttuurissa ja ylipäänsä hindulaisuudessa erilaiset uskonnolliset festivaalit ovat tärkeä osa elämäntapaa. Krishnan seuraajille vuoden suurin juhla on tietenkin Krishna Janmastami, eli Krishna-jumalan syntymäpäivät, joita juhlitaan hindulaisen kalenterin mukaan vuosittain elo-syyskuussa.

Malminkylän kartanon temppeli Krishna-liikkeen temppeli sijaitsee Malminkylän kartanon puutalomiljöössä Helsingissä.

Helsingissä Krishna Janmastamia vietetään viehättävässä, viime vuosisadan alussa rakennetussa Malminkylän puutalokartanossa, missä Krishna-liikkeen temppeli, munkkien ja nunnien asuntola sekä kasvisravintola viljelyksineen ovat toimineet vuodesta 2014 alkaen. Edellisen vuoden Krishna Janmastamissa oli läsnä ennätysmäärä ihmisiä. Kartanon päärakennus oli tupaten täynnä, eivätkä kaikki millään mahtuneet saliin seuraamaan festivaaliohjelmaa. Viime vuoden tungoksesta onkin otettu opiksi ja tänä vuonna tilaa on jatkettu pihalle, jonne on pystytetty suuri telttakatos ohjelmaa varten. Sekä sisä- että ulkotilat on koristeltu värikkäästi esimerkiksi ilmapalloin ja silkkipaperikukkasin.

MusiikkiohjelmaaKirtana-musiikista vastasivat sekä suomalaiset että eteläaasialaiset Krishnan seuraajat. 

Festivaalin ohjelma koostuu musiikista, mantralaulannasta, Krishna-uskontoa käsittelevästä luennosta, erilaisesta kulttuurisesta ohjelmasta, kuten tanssiesityksistä sekä juhla-ateriasta. Ohjelmasta vastaavat yhtä lailla niin suomalaiset kuin aasialaistaustaisetkin Krishnan ystävät. Istun pääsaliin kuuntelemaan kirtana-musiikkia, Krishnalle omistettua, yhdessä tapahtuvaa laulua ja soittoa. Krishnan nimien laulamista pidetään hyvin tärkeänä, sillä Jumalan ja hänen nimiensä pyhien äänteiden mietiskely on keino, jonka kautta jumalallisen suoraa kokemista pidetään mahdollisena.
Sali on täynnä erityisesti intialaisia perheitä. Musiikki sekoittuu puheensorinaan ja vauvojen itkuun. Osa yleisöstä laulaa mukana, osa ottaa valokuvia alttarin jumalhahmoista. Teinit näppäilevät älypuhelimiaan. Aika ajoin salin eteen syntyy darshan-jono ihmisten jonottaessa alttarille tervehtimään ja rukoilemaan jumalhahmoja. Monet myös haluavat itsestään perhekuvan hahmojen edessä. Ilmassa aistii alttarille uhrattujen tuoreiden kukkien tuoksun. Pihalla teltassa vallitsee varsinainen ”Krishna-ilon” täyttämä festaritunnelma. Pääsalin hartaaseen, perinteiseen mantralaulantaan verrattuna musiikki on nopearytmisempää ja modernimpaa. Ihmiset eläytyvät esityksiin mukaan innostuneesti käsiään taputtaen.

Gaura-Nitai -alttarihahmotKrishna-liikkeen temppelin koristeelliset Gaura-Nitai -alttarihahmot. 

Käväisen välillä temppelin pienessä kaupassa, jossa on esillä monenlaista myytävää kirjallisuudesta ja CD-levyistä teehen, mausteisiin ja suitsukkeisiin. Juttelen hetkisen puodin emännän kanssa. Nainen kertoo kuuluvansa ortodoksiseen seurakuntaan, mutta olleensa myös Krishnan ystävä siitä lähtien, kun liike tuli Suomeen. Hän kertoo mieltävänsä itsensä ensisijaisesti Jumalan palvelijaksi ja tavoittavansa Jumalan yhtä hyvin niin katedraalissa kuin temppelissäkin. Nykyihmisten elettyä uskonnollisuutta tarkasteltaessa onkin tavallista, että uskontoperinteet eivät välttämättä esiinny selvärajaisina ja toisistaan tiukasti erillisinä kokonaisuuksina, vaan limittyvät toinen toisiinsa.

Krishna-liikkeen vaikutuspiirissä on tilastollista kannattajamäärää huomattavasti enemmän ihmisiä. Myös liikkeen kulttuurinen merkitys on jäsenmäärää suurempi. Krishna-liike on varsin monikulttuurinen yhteisö ja avioliitot eri maista tulevien Krishnan seuraajien kesken ovat yleisiä. Malminkylän kartanon Krishna-temppelin festivaaleista on tullut erityisen suosittuja eteläaasialaisista maahanmuuttajista koostuvan hinduyhteisön parissa. Karkea arvioni on, että tämän vuoden Krishna Janmastamissa jopa 75 % mukana olijoista on Aasiasta kotoisin olevia maahanmuuttajia. Suurin osa heistä on intialaisia, mutta osallistujia on myös ainakin Sri Lankasta, Nepalista ja Mauritiukselta.

TelttatunnelmaaIntialainen Bharatanatyam-tanssiesitys sai juhlavieraat innostumaan. 

Ilta päättyy intialaisen mausteiseen juhla-ateriaan, joka koostuu dalista eli linssimuhennoksesta, riisistä, kotijuustocurrysta, uppopaistetuista puri-leipäsistä sekä mannaryyneistä valmistetusta makeasta ja pehmeästä halva-jälkiruuasta. Krishna-uskontoa on usein kutsuttu ”keittiöuskonnoksi” (The Kitchen Religion), sillä musiikin lisäksi myös ruoka on tässä uskonnossa hyvin tärkeässä osassa. Ruuan valmistaminen, kuten muutkin arjen tavalliset askareet, nähdään meditaationa ja Krishnan palvelemisena. Tätä kutsutaan bhakti-joogaksi eli Jumalan antaumuksellisen palvelun poluksi. Hare Krishnat syövät vain kasvisruokaa ja erityisen tärkeää on ruuan pyhittäminen Krishnalle kiitollisuuden osoituksena. Jumalalle uhratusta ruuasta tulee siunattua prasadaa, jonka ajatellaan kohottavan tietoisuutta siinä missä henkisten laulujenkin.

Lähtiessäni Krishna-sävelet jäävät soimaan pimenevään yöhön ja kaikuvat kauniisti korvissani bussimatkan ajan. Seuraavaa isompaa festivaalia, valon juhla diwalia, vietetään Krishna-temppelillä lokakuun lopulla.

Petserin luostarin ruumiillinen uskonto

Tutkimusryhmämme teki hiljattain tutkimusretken nykyisin Viron ja Venäjän kesken jakautuvalle Setumaalle. Setukaiset ovat suomalais-ugrilainen kansa, jolla on oma kieli ja ortodoksinen usko. Lähellä Viron ja Venäjän rajaa, venäläisessä Petserin pikkukaupungissa sijaitseva luostari on kaunis ortodoksisen uskon monumentti, jonka alue koostuu lukuisista kirkoista, kauniista rakennuksista ja vehreistä istutusalueista.

Käyntimme aikana luostarissa oli erityisen paljon elämää, koska siellä juhlittiin Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaa ristisaattoineen. Ilmassa oli suuren kansanjuhlan tuntua: suurissa väkijoukoissa kuuli sekä venäjän että viron kieltä, paljon erilaista väkeä huivipukuisista naisista aina mustakaapuisiin munkkeihin ja setukaisten kansallispukuja käyttäviin oli koolla.

Luostarialueella ollessani ja juhlaa seuratessani havainnoin ortodoksisen uskonharjoituksen kokonaisvaltaisuutta. Ortodoksinen usko tarjoaa harjoittajilleen kattavan uskonnollisen elämisen ja olemisen tavan, jossa on ruumiillisia ulottuvuuksia. Uskonnon ruumiillisia ulottuvuuksia tutkivan projektin jäsenenä kiinnitin huomiota näihin ulottuvuuksiin. Oli kiinnostavaa havainnoida paikan päällä, miten ortodoksisen uskonnonharjoittamisen kokonaisvaltaisuus konkretisoitui erilaisissa ruumiillisissa käytännöissä. Osa näistä oli konkreettisempia liikkeitä ja eleitä, osa taas enemmänkin aistikokemuksia.

Juhlaan liittyi juhlava ristisaatto, jonka ruumiillisista aspekteista Vilja on kirjoittanut jo aiemmin. Käveleminen ja pysähtyminen rytmittivät tätä ristisaattoa eräänlaisena ruumiillisena käytäntönä, ja saaton lopuksi ihmisten päälle heitetty viileä vihkivesi oli sekin – ainakin luterilaiselle eksoottinen – konkreettinen, ruumiillisuuteen linkittyvä uskonnollinen tapahtuma.

Tässä yhteydessä on mainittava myös ne kauniit, suuret kukkamatot, joita pitkin ristisaaton ikonia kannettiin. Kukkamattoja valmistivat naiset, mikä viittaa uskonnonharjoittamisen sukupuolittuneisiin piirteisiin, mutta samalla itse valmistamistapahtuma viittasi vahvasti myös uskonnonharjoittamisen ruumiillisuuteen. Kukkamattojen valmistaminen vaati pitkäaikaista polvillaan olemista ja käsillä tekemistä. Kukkamattojen ääreen polvistuneita naisia katsoessani en voinut olla ajattelematta kukkamattojen tekemistä eräänlaisena ruumiillistuneena uskonnonharjoituksen, hurskauden, kuuliaisuuden ja antaumuksen osoittamisen tai meditaation muotona. Elina Vuola nimittikin kukkamattojen tekemistä aiemmassa postauksessaan ”kauneuden ja käsin tekemisen hurskaudeksi”, jossa on visuaalisen ja ruumiillisen hurskauden piirteitä.

kukkamattoeetu Kukkamattojen tekeminen voidaan nähdä ruumiillisen uskonnollisuuden ja hurskauden muotona. Kuva: Eetu Kejonen.

Kukkamattoja rakentavat naiset olivat tulleet pitkienkin matkojen takaa ympäri Venäjää – kuten eräs haastattelemamme aina kaukaa eteläiseltä Venäjältä asti – joten kukkamattojen tekemiseen (ja toki myös muuhun juhlaan) liittyy myös pyhiinvaellukseen viittaavia merkityksiä, jotka voidaan nähdä kouluesimerkkinä uskonnon ruumiillisuudesta.

Meri-Annan_ihmiset Ikonin saattamista seurasi paljon väkeä. Kuva: Meri-Anna Hintsala

setot2Kansallispukuisia setonaisia. Kuva: Eetu Kejonen

Ortodoksinen uskonnonharjoitus tarjoaa monia aistikokemuksia. Eräs näistä oli kirkoissa läsnä ollut tuoksujen maailma – suitsukkeen savu sekoittui tuohusten vienoon tuoksuun. Samalla tuohukset tarjosivat myös pehmeää valoaan ja tätä kautta näköaistin kautta puhuttelevaa uskonnollista kokemusta, johon liittyi toki myös kirkkojen runsas koristeellisuus. Tuohusten sytyttäminen ristinmerkkeineen oli myös konkreettisesti ruumiillisena käytäntönä näkyvä uskonnonharjoittamisen muoto, samoin kuin ristinmerkit, ikonien katseleminen ja suuteleminen sekä kumartumiset ja polvistumiset.

tuohuseetu Tuohusmeri. Kuva: Eetu Kejonen

Meri-Annan_tuohus ja ikoni Ortodoksiseen kirkkorakennukseen ja jumalanpalvelukseen kiinteästi kuuluvat tuohukset ja ikonit tarjoavat kokonaisvaltaisen elämyksen. Kuva Meri-Anna Hintsala.

Myös itse kirkkotilojen ulkopuolella havainnoiva silmä tavoitti merkkejä uskonnon ruumiillisuudesta. Sekä luostarin alueella että myös sen ulkopuolella ravintoloissa ja kahviloissa oli tarjolla myös kasvispitoista paastoruokaa. Paasto on yksi esimerkki siitä, miten uskonto ja sen ruumiilliset aspektit nivoutuvat arkielämään.

Matkan aikana mietin monesti ympärilläni näkemäni ortodoksisen kulttuurin ja oman kulttuurisen identiteettini eroja. Olen itäisessä Suomessa kasvaneena ollut jonkinlaisessa kosketuksessa ortodoksiseen uskoon ja kulttuuriin, mutta Venäjällä ortodoksinen kulttuuri tuli laajemmin näkyväksi minulle, ulkopuoliselle, luterilaisen perinteen kasvatille. Ortodoksinen perinteen kohtaaminen sisälsi ainakin omalla kohdallani vahvoja toiseuden ja vierauden, mutta samalla myös myönteisen ihmettelyn ja ihastelun elementtejä. Tällaiset reaktiot ovat luonnollisia siksi, että olen elänyt luterilaisen ”Sanan kirkon” ja siten tietyllä tapaa ruumiillisuutta ja aistikokemuksia uskonnon ytimestä etäännyttävän hengellisyyden ja uskonnonharjoituksen piirissä. Tämänkin vuoksi matkani Petseriin oli minulle sekä elämysten että kasvun paikka tutkijana. Luostarin juhlintaa seurattuani ymmärrän kenties vähän paremmin, mitä ruumiillinen uskonto ja sen tutkiminen voivat olla.

luostari Petserin luostari oli kaunis ja monimuotoinen kokonaisuus. Kuva: Eetu Kejonen

ristisaattoRistisaatto tarjosi konkreettisen uskonnonharjoittamisen väylän ja voimakkaan aistielämyksen. Kuva: Eetu Kejonen

Laulun kannattelemana

FullSizeRender-6

unspecified-7

Laulu on tradition siirtämistä, uusintamista ja jatkamista paitsi sen sanoitusten ja runouden, mutta myös laulutapojen muodossa. Tiedämme, että vähemmistöt laulavat: esimerkiksi romaneilla, lestadiolaisilla, saamelaisilla, körteillä ja suomenruotsalaisilla on kaikilla omanlaisensa tunnettu ja vaalittu lauluperinne.

Tunnetun setolaulajan Mikon Oden eli Jevdokia Kannisten haudalla laulettiin muistolaulu tälle arvostetulle laulajanaiselle. Tämän vanhan eeppisen laulun aiheena on äidin kuolema. 

Marian kuolonuneen nukkumisen juhlan yhteydessä Petserin lähiseudulla Radajan kylässä Venäjällä setukaiset juhlivat oman perinteensä mukaisia folk-festivaaleja. Festavaalilla vieraillessa käy selväksi, että tämän kulttuurin ytimessä on laulu, onhan setukaisten laulutapa (leelo) listattu myös Unescon maailmanperintökohteiden listalle.  Laulutapa muistuttaa suomalaista kansanmusiikkia, eihän perinne ole maantieteellisesti kovin kaukana Suomesta ja kuulumme suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Mutta laulutapa, sanat ja sointi ovat silti aivan ainutlaatuisia.

Elvi Nassar laulaa juhlaimprovisaation. Hänet on kaksi kerta valittu parhaaksi seton laulajaksi.

Laulu on eräänlainen elävän kulttuurin merkki. Soiva, elävä laulu kertoo kulttuurin hyvinvoinnista. Jos laulu kuolee ihmisten mielissä ja yhteisöjen äänimaisemassa, jotakin arvokasta katkeaa. Siksi lauluja lauletaan, ei vain nykyhetken hyvinvoinniksi, taakkojen keventämiseksi, tunteiden ilmaisemiseksi tai hauskanpidoksi, vaan myös kulttuurisen ja uskonnollisenkin jatkuvuuden turvaamiseksi. Laulun ihmeitä tekevään  ja hyvinvointia lisäävään voimaan on kiinnitetty myös kansainvälisissä tutkimuksissa kasvavasti huomiota.

Setoissakin on erityisiä perinnelaulajia, esimerkillisiä laulujen taitajia, kuten Saatsen kirkossa kuulemamme jo iäkäs Maria Kõllamäe.

 Arvostettu seto, kirkkolaulujen laulaja Maria Kõllamäe laulaa Saatsen kirkossa liturgisia osia

Maria Kõllamäen laulutyylistä kertoo Engelhardt (2014) seuraavasti: Kõllamäe lauloi “yksinkertaisesti ja vahvasti”. Hän tahtoi “johdattaa ihmisiä rukoukseen” sen sijaan, että seuraisi “ammattimaista” laulutapaa, joka oli tyypillistä “kaupunkikirkoissa”. Engelhardt (2014, 197) jatkaa Kõllamäen persoonallisen laulutyylin kuvaamista seuraavasti: unspecified-8

Setojen lauluissa yhdistyvät siten oma kansanusko, ortodoksinen uskonto, sekä Venäjän ja Viron kulttuurit ja kansanperinne. Leeloperinne on myös jossain määrin sukupuolittunutta: naisilla on omat laulunsa, miehillä omansa ja niitä lauletaan ryhmissä naiset ja miehet erillään, mutta myös yhdessä. Seuraavassa videossa kuultu osa laulusta on kuuluisan “lauluemon” Veera Pähnapuun laulu, joka kertoo setolaulujen improvisoinnista: “Laulan yhden seto laulun, mitä äitini on opettanut minulle…”

Laululla on laulajalle ja myös kuulijalle ihmeellinen kannatteleva voima. Monen päivän ajan kestävä tutkimusmatka Setomaalle jätti mieleen monta soivaa kuvaa. Ihmismassassa korvan juuressa kuultu taitava laulu, liturgia kirkossa, kulkueen mukana kulkevien kanssavaeltajien hyminä, nais- ja miesryhmissä laulettu setomusiikki folk-festivaalilla tai nuotiotulen ääressä rallatettu perinneluritus kutsui ottamaan osaa. Vaikka sanoja en ulkopuolisena osannut, tunnelma tarttui.

 

 

Jumalan terve! -tervehdyksen teologisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia

tervehdysEi siitä ole pitkäkään aika kun viimeksi erään lestadiolaisen tuttavan tavatessani hän kysyi minulta: “Tiedätkö sinä, miksi he eivät enää tervehdi minua Jumalan terveellä?” tarkoittaen vanhoillislestadiolaisia lähituttaviaan. Kysyjä hieman epätoivosena ihmetteli, mikä on saanut lähiyhteisön epäämään häneltä yhteisön yhteisen tervehdyksen, ja tämän seurauksena oli alkanut pohtia aiemmin niin tavallisena pitämänsä, yhteisön sisällä käytetyn tervehdyksen merkitystä. Mitä se oikein tarkoittaa? Mitä se tarkoittaa, kun jollekin sanotaan ja jollekin ei? Kysymys on ollut toistuva, joten avaan sitä hieman. Myös julkisuudessa tervehtimättömyys on yhteinen piirre niille kertomuksille, joita vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä lähteneet tai siitä erotetut ihmiset ovat kertoneet tapahtuneen.

Tervehtiminen, ihmisten kommunikaatioon kuuluva arkinen piirre, voi saada monitasoisia uskonnollisia merkityksiä, kun sitä tarkastellaan osa uskonnollista merkityksenannon järjestelmää, traditiota ja arkisia tapoja. Tervehtiminen on osa sosiaalista vuorovaikutusta ihmisten välillä. Markku Ihonen on kuvannut lestadiolaisuuden kieltä yhteisön yhdeksi tärkeäksi yhteisyyden tuottajaksi ja ylläpitäjäksi.

Jumalan terveellä tervehtiminen on osa kokonaista kielijärjestelmää, jota liikkeessä kutsutaan kaanaan kieleksi. Kaanaan kieli pohjautuu vanhaan kirkkoraamattuun, ja lisäksi siinä kulkee mukana monia elettyjä uskon ilmauksia ja tulkintoja. Kielelliset ratkaisut siten ikään kuin paketoivat myös oppia: miten näistä asioista ajatellaan yhteisössä ja miten Raamattua tulkitaan.

Tervehtiminen tietyillä sanoilla, tai tervehtimättömyys, voi siis saada uskonnollisessa yhteisössä sosiaalisten merkitysten lisäksi teologisia merkityksiä. Vanhoillislestadiolaisuuden yhteydessä Jumalan tervettä on pidetty hengellisen vallankäytön ilmentymänä, mutta myös kauniina kristillisenä tervehdyksenä, jonka perimmäinen tarkoitus on hyvää sanomaa välittävä. Mille nämä käsitykset sitten perustuvat? Tässä blogipostauksessa hahmottelen näitä merkityksiä teologisen perinteen näkökulmasta, mutta myös vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvinä sosiaalisina tekijöinä lyhyesti. Syvemmälle analyysille ei ole tässä mahdollisuutta, ja siksi tässä olisikin jollekulle hyvä tutkimuskohde.

Mistä tulee tervehdys “Jumalan terve”?

Tulkinnat siitä, mistä tulee tervehdys “Jumalan terve”, vaihtelevat. Alkulähteitä voi olla monia. Epäilemättä tervehdyksellä on myös juuria muissa kristillisissä tervehdyksissä, joista vanhoillislestadiolaisten käyttämä muoto on juuri tähän yhteisöön muotoutunut, ja yhteisöllisiin merkityksiin kiinnittynyt. Esimerkiksi Saksassa käytössä oleva, katolisesta kirkosta alkujaan lähtöisin oleva tervehdys “Grüss Gott”, tai englannin “Goodbye” (God be with ye) eivät enää sisällä uskonnollista merkitystä samoin kuin alkuperäisinä käyttöaikoina. Maailmalla on käytössä paljon Jumalaan viittaavia tervehdyksiä, joissa toivotetaan tavatessa tai hyvästellessä terveyttä, siunausta tai hyvinvointia Jumalan nimissä. Vanhoillislestadiolaiset käyttävät hyvästellessä muotoa “Jumalan rauhaa” tai “Jumalan rauhaan”, ja Amerikan lestadiolaisuudessa “God’s Peace!” toimii tervehdyksenä sekä tavatessa että hyvästellessä.

“Jumalan terve” ei ole kuitenkaan mikä tahansa tervehdys. Eri lestadiolaisuuden haarat käyttävät sitä eri tavoin: jotkut toivottavat sitä tavatessaan kaikille, mutta vanhoillislestadiolaiset käyttävät sitä vain omaan yhteisöön kuuluville ihmisille. Yksi tulkinta on, että tervehdys sisältää kysymyksen “Oletko Jumalassa terve?”, johon samoin vastaamalla todetaan, että tervehtijät ovat samassa oikeaksi pidetyssä uskossa, “Jumalassa terveitä”. Kaanaankielisesti tuo kysymys voisi myös kuulua “Oletko jaksanut kilvoitella?”. Tapaamisessa tärkeämpää kuin maallisten asioiden toteaminen, on hengellisen tilan kysyminen ja sen jakaminen toisen uskovaisen kanssa. Teologisesti ajateltuna tervehdys kiinnittää ihmiset samaan uskoon. Kysymys liittyy vanhoillislestadiolaiseen uskontulkintaan siitä, että usko on henkilökohtainen asia, joka tapahtuu oikeimmin osana “Jumalan valtakunnaksi” ymmärrettyä yhteisöä. Osallisuus tästä yhteisöstä “tunnustetaan” muiden jäsenten toimesta, ja tämä toinen toisensa tunnustaminen oikein uskovaksi toteutuu esimerkiksi tervehdyksessä.

Olisi mielenkiintoista selvittää, mikä on tervehdyksen kehitys, sillä juuria ja perustaa saattaa olla monissa lähteissä. Eräässä tulkinnassa tervehdyksen juuret ovat Raamatussa, mutta on vaikea sanoa missä määrin tervehdys perustuu Raamattuun vai ovatko raamatulliset kytkökset haettu käytännön perusteeksi myöhemmin. Rauhan ja terveyden toivottaminen taloon tullessa on kansaperinteestäkin tuttua, ja sille löytyy Raamatusta vastine. Luukkaan evankeliumissa Jeesus opettaa opetuslapsiaan (Luuk. 10:5-6): “Ja kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensiksi ‘Rauha tälle kodille’. Jos siellä on joku, joka on rauhan arvoinen, hän saa teidän toivottamanne rauhan. Ellei ole, toivotuksenne palaa teille”. Tämä kohta ohjaa katsomaan tervehdyksen yleisempää, rauhaa ja hyvää toivottavaa luonnetta.

Raamatussa myös esimerkiksi toisessa Johanneksen kirjeessä, kohta 1:10-11 on ymmärretty yhdeksi tervehdyskäytännön juureksi: “Jos joku tulee teidän luoksenne eikä opeta tällä tavoin, älkää ottako häntä kotiinne älkääkä edes tervehtikö häntä. Se, joka lausuu hänet tervetulleeksi, osallistuu hänen pahoihin tekoihinsa.” Raamatunkohdassa puhutaan toisinuskovien kohtaamisesta sekä siitä, miten toisinuskovia ei tule “tunnustaa” uskoviksi. Jos toisinuskovaa tervehtii, tulee osalliseksi “hänen pahoihin tekoihinsa”. Tämä kohta ohjaa tulkitsemaan sitä, miksi vanhoillislestadiolaiset eivät tervehdi toisin ajattelevaa.

Kuten huomata saattaa, nämä kaksi tervehtimiseen liittyvää raamatunkohtaa ohjaavat erilaiseen tervehtimiskäytäntöön. Olennainen ero on juuri tunnustamisessa: Luukkaan kohdassa rauhan toivotuksen osuminen kohteeseensa ei ole tervehtijästä kiinni. Johanneksen kirjeen kohdassa toisen uskon tunnustaminen tai tunnustamattomuus on nimenomaan tervehtijän vastuulla. Syvällisempään analyysiin näiden kohtien eroista ja taustoista, sekä mahdollisista muista juurista ei tämän kirjoituksen puitteissa ole mahdollisuutta. Kuitenkin molempiin tulkintoihin olen törmännyt lestadiolaisuuden piirissä.

Tervehdyksen sosiaalisia ulottuvuuksia

Kielellisten ja teologisten merkitysten lisäksi tervehdyksellä on monia sosiaalisesti vakiintuneita, uskonnollisesti merkityksellisiä käyttötapoja. Tämä tuttavani kanssa käymäni keskustelu liittyi osaltaan sellaiseen: missä kohden yhteisössä on soveliasta tervehtiä toisinajattelevaa? Kysyy sosiaalista rohkeutta poiketa ryhmässä vallitsevista käyttötavoista, sillä tervehtiminen on rajan merkki, ja sen ylittäminen tai toisin käyttäminen rikkoo yhteisössä miellettyä rajaa. Toisaalta tervehtiminen tietyillä sanoilla saa merkityksiä hyväksynnästä tai hylkäämisestä, ja siksi tervehtimättömyys on voitu kokea hylkäämisenä, vaikka ihmiset muuten käyttäytyisivät ystävällisesti tai samoin kuin ennen. Rajan vetäminen ilmenee juuri hyväksynnän ja hylkäämisen välisissä kokemuksissa, ja näitä molempia kertomuksia löytyy vanhoillislestadiolaisuuden parissa käytävästä verkkokeskustelusta paljon. Tässä esimerkiksi lainaus vuodelta 2005:

Kun on kiusauksissa, miettii että uskallanko tervehtiä Jumalan terveellä. Kun sen kuitenkin, vaikka arkaillen sanoo ja saa samanlaisen vastauksen, niin jo siihen sisältyy lohdun ja rohkaisun sana. Pelkästä tervehdyksestäkin virvoittuu, tulee vahvistetuksi, että vielä minä heikko saan uskoa, vielä kuljen pyhien matkasaatossa.

Epäilemättä, jos tervehdykseen ei vastata tunnustavasti, kokemus voi olla vastakohtainen. Teologiset ja sosiaaliset selitysmallit kytkeytyvät tervehdyksessä toisiinsa, toista ei ole ilman toista. Tervehdyksen taustoista ja kokemuksista avautuu mielenkiintoisia polkuja paitsi tervehdyksen kielellisiin muotoihin ja historiaan, sen teologisiin merkityksiin sekä sosiaalisiin käyttötarkoituksiin, myös tämänhetkisen lestadiolaisuuden eletyn uskon muotoihin.

Kuva: Meri-Anna Hintsala

Maailman oudoin sukupuolivalistustunti

books-1099067_1280

Omien havaintojeni mukaan uskonnosta ja seksuaalisuudesta puhuminen herättää kuulijoissa usein samankaltaista valpastumista ja kuhinaa kuin koulusta ja seksuaalisuudesta puhuminen. Tämä ei ole ihme, sillä kummassakin aihepiirissä ollaan tabun – yhteisöä uhkaavan asian – äärellä. Kuulijoiden pelko, innostus tai jopa suoranainen tyrmistys kumpuavat pyhänhäväistyksen ja kumouksellisuuden potentiaalista; saako ”noista asioista” edes puhua?

Se, mikä piilotasolla uhkaa yhteisön koossapysymistä, kääntyy julkisessa puheessa helposti opiskelijoiden ja opettajien yksityisasiaksi, johon ei koulun arjessa tulisi puuttua. Seksuaalisuuden näennäisestä neutraloinnista huolimatta koulumaailma tuottaa sukupuolta ja seksuaalisuutta – joidenkin tutkijoiden mukaan jopa voimakkaammin kuin mikään toinen julkinen instanssi. Oppikirjoissa, erilaisissa koulun käytänteissä ja rituaaleissa sekä opiskelijoiden vertaissuhteissa vahvistetaan jatkuvasti käsitystä siitä, mitä on olla normaali mies tai nainen.

Kärjistetysti voi sanoa, että koulun tarjoama ihmisen mitta on perinteisesti ollut heteroseksuaali mies tai nainen, joka ymmärtää seksuaalisuutensa biologisena nautinto- ja lisääntymiskykynä, josta on eri tavoin pidettävä huolta. Muutos on ollut hitaanlaista. Esimerkiksi tulevana syksynä käyttöön otettavan lukion opetussuunnitelman perusteissa sana seksuaalisuus mainitaan kahdeksan kertaa. Puolet maininnoista liittyy terveystiedon kurssien sisältöihin (mm. ”seksuaalioikeudet” ja ”seksuaali- ja lisääntymisterveys”). Elämänkatsomustiedon (”sukupuolisuus ja seksuaalisuus”), psykologian (”seksuaali-identiteetin kehittyminen”) ja biologian (”lisääntyminen: sukupuolinen kehitys ja seksuaalisuus”) kurssikuvauksista löytyy yksi maininta kustakin.

Kaksoisroolissani lukion uskonnonopettajana ja uskonnon ja sukupuolen tutkijana olen huolestuneena pannut merkille seksuaalisuuden ja sukupuolen kysymysten näkymättömyydestä koulumaailman eri tasoilla. Oppikirjoista ja opetussuunnitelmista on vaikea löytää vastapainoa biologispainotteiselle näkökulmalle; sukupuolentutkimus ja sen tulokset ovat tuntemattomia valtaosalle lukiolaisista. Sukupuolittuneisiin käytänteisiin tai sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuuteen osataan kiinnittää huomiota vain, jos kyky sellaiseen on hankittu virallisen koulun ulkopuolella. Sukupuolisokeudesta kärsii lopulta koko kouluyhteisö.

Myönteistä kehitystä on kuitenkin aistittavissa. Vierailin tänä keväänä omalla koulullani puhumassa sukupuolentutkimuksesta otsikolla ”maailman oudoin sukupuolivalistustunti”. Tarkoitukseni oli avata kuhisevan valppaalle lukiolaisjoukolle queer-tutkimuksen luonnetta opetussuunnitelman korostusten vastapainoksi. Opiskelijat – koulun epävirallinen taso – yllättivät. Ajatukset esimerkiksi sukupuolen tai seksuaalisten identiteettien kulttuurisidonnaisuudesta tai ihmisiä määrittävistä intersektionaalisista eroista eivät tuntuneet olevan kummoisiakaan. Suhteessa koulun viralliseen tasoon maailman oudoin sukupuolivalistustunti alkoikin vääntyä todella oudoksi, mutta hyvällä tavalla.

Näyttääkin siltä, että sukupuolen ja seksuaalisuuden kohdalla katkos koulun epävirallisen ja virallisen tason välillä on yhä leveä, ellei jopa levenemässä. Virallisen tason puhe – ne kaikki kahdeksan sanaa seksuaalisuudesta – tuskin kykenee vastaamaan niihin kysymyksiin, joita epävirallisella tasolla pohditaan ja esitetään. Ymmärrys sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on muuttunut viime vuosikymmeninä niin nopeasti, että tilausta olisi jo uudelle oppiaineelle tai vähintäänkin monien oppiaineiden sisältöjen päivittämiselle. Jääviydestäni huolimatta uskallan väittää, että sukupuolentutkimuksen tarjoamalle tiedolle olisi tilausta myös koulumaailmassa.

Uusi lukion opetussuunnitelma otetaan käyttöön elokuussa, joten suurempia muutoksia joudutaan odottamaan vielä tovi. Onneksi tuleva opetussuunnitelma on muutamalla alueella huomattavasti edeltäjäänsä parempi: se esimerkiksi huomioi koulun sukupuolisokeuden määrittelemällä opetuksen yleiseksi tavoitteeksi ”sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuuden” ymmärtämisen. Vielä on vain toivottava, että tämä tavoite kyetään toteuttamaan mahdollisimman laajasti kouluyhteisöjen sisällä. Suunta näyttäisi olevan ainakin oikea, sillä uusi opetussuunnitelma on yhdellä alueella peräti 160 prosenttia edeltäjäänsä kehittyneempi – vuoden 2003 opetussuunnitelman perusteissa seksuaalisuus mainittiin nimittäin vain kolme kertaa.

Taivaslaulun ruumiillinen uskonto – teatterimatkalla Oulussa ja Tampereella

Teksti Vilja Alanko ja Eetu Kejonen

seurat

Seuralaulua sydämen kyllyydestä. Kuva: Oulun kaupunginteatteri/Jussi Tuokkola.

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilaisen kirkon sisällä vaikuttava herätysliike, joka tunnetaan laajalti suurista perheistään niiden parissa, joilla ei ole liikkeeseen omakohtaista kosketusta. Julkisuudessa on viime vuosina noussut keskustelua muun muassa liikkeessä noudatetusta niin sanotusta ehkäisykiellosta. Aihetta käsittelee Pauliina Rauhalan kaunokirjallinen teos Taivaslaulu (Gummerus 2013), joka sai kiittävän vastaanoton ja on menestynyt myös myyntiluvuissa ja palkinnoissa mitattuna. Suositun kirjan näyttämösovitus sai kantaesityksensä viime syksynä Tampereen Työväen Teatterissa, ja vain vähän myöhemmin se oli ensi-illassa myös Oulun kaupunginteatterissa. Molemmissa teattereissa lavalle tuodaan Seija Holman dramatisointi, jonka ohjauksesta vastaa Tampereella Heidi Räsänen ja Oulussa Heta Haanperä. Sovitus tavoittaa hienosti kirjan eri tasot: se välittää rakastumisen huuman ja löytämisen riemun, joka saa pian synkän kontrastin toistuvien raskauksien tuomassa uupumuksessa sekä avuttomuudessa sen edessä. Se näyttää yhteisön tuoman turvan ja uskon kauneuden, mutta myös opetuksen julmuuden ja yhteisön sisäisen väkivallan.

Taivaslaulu kuvaa uskonnollisen yhteisön arkea ja juhlaa sekä myönteisesti että kriittisesti vanhoillislestadiolaisen nuorenparin, Aleksin ja Viljan, tarinan kautta. Nuoret tapaavat toisensa liikkeen toiminnan suojissa, mutta siirtävät naimisiinmenoa siihen, että molemmat saavat opintonsa valmiiksi. Odotettua, kahdenkeskistä avioaikaa kestää kuitenkin vain hetken, kunnes lapsia alkaa tulla yksi toisensa jälkeen. Eletty elämä johtaa lopulta kyseenalaistamaan liikkeen tarjoamat ihanteet, jotka aiemmin vaikuttivat ongelmattomilta ja omilta. Kirjassa soljuvan runollinen kieli ei etäännytä lukijaa käsiteltävien asioiden vakavuudesta, ja myös teatterissa se välittää kokemusta arjen herkästä kauneudesta. Taivaslaulu on paitsi vanhoillislestadiolaisen liikkeen käytäntöjä avaava teos, myös lyyrinen rakkaustarina sekä uskon ja uskomisen pohdintaa. Opilliset näkökohdat ja yksilöiden kokemukset muodostavat mielenkiintoisen ja mieleen jäävän kudelman.

Moni hankkeemme tutkijoista oli viime joulukuussa työmatkalla Oulussa, jolloin saimme idean käydä katsomassa, miltä Taivaslaulu näyttää Oulun kaupunginteatterin näyttämöllä. Teoksessa nousee esiin meitä yhdistäviä kysymyksiä uskonnollisesta toimijuudesta, ruumiillisuudesta ja sukupuolen merkityksestä, minkä lisäksi hankkeemme tutkimuksista kaksi käsittelee suoraan teemojen ilmenemistä juuri vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. Teatteriesitys palautti luetun teoksen mieleen tavalla, joka sysäsi monia ajatuksia liikkeelle, ja päätimme yhdessä lähteä huhtikuussa myös Tampereelle. Molemmat teatteriesitykset tuovat kirjan hahmot näyttämölle kaikessa ilossaan, uskossaan ja kivussaan, vaikka ovat toteutukseltaan erilaisia teoksia.

 

rakkaus

Rakastuneet Vilja (Eriikka Väliahde) ja Aleksi (Tommi Raitolehto). Kuva: Tampereen Työväen Teatteri.

Ei mahdollisuutta perhesuunnitteluun

Taivaslaulu on samaan aikaan riemullinen ja elämänmakuinen kuvaus rakkaudesta, joka toisaalta nojaa yhteisöstä nousevaan viitekehykseen ja toisaalta uhkaa tulla saman viitekehyksen tukahduttamaksi. Tiheään toistuvat raskaudet ja suurperhearki määrittävät elämän rytmin ja vievät voimat, eikä ehkäisykiellon myötä vaihtoehtoja tai keinoja hallita elämäänsä tunnu olevan saatavilla.  Toisaalta suuperheen ihanne on vahva ja lapset nähdään Jumalan lahjana, josta ei sovi kieltäytyä. Taivaslaulussa Aleksi vitsailee, että liikkeen opetukseen kuuluu myös ”panemispakko”, sillä myös pidättäytyminen sotkee Jumalan suunnitelmat kohtuihin lähettävien lasten aikatauluista. Pidättäytyminen ja selibaatti elämäntapana on varattu sinkuille ja seksuaalivähemmistöille, joilta sitä puolestaan edellytetään.

lapset haluavat

Lapset haluavat lähteä mukaan. Kuva: Tamperen työväenteatteri.

”Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana”

Taivaslaulu tekee näkyväksi ehkäisykiellon sukupuolittuneet seuraukset. Raskaudet, synnytykset ja usein merkittävissä määrin myös kodinhoito väsyttävät naisen, kun taas miestä painaa naisen kivun näkeminen. Taivaslaulu ei rakenna vastakkainasettelua miehen ja naisen välillä, mutta näyttää molempien näkökulman ja erilaisen tilanteen. Opetus siitä, että kaikkien lasten on annettava tulla, eletään todeksi erityisesti naisen ruumiissa. Se koettelee myös Aleksin ja Viljan keskinäistä rakkautta ja tuo etäisyyttä heidän välilleen.  Taivaslaulu kuvaa hienosyisesti Aleksin ristiriitaista suhdetta miehen osaan lestadiolaisessa liikkeessä. On erilaisia maskuliinisuuden vaatimuksia, jotka jäävät tavoittamatta. Suurperheen elatus on pitkälti hänen varassaan eivätkä lahjakortit niskahartiahierontaan tai kasvohoitoihin auta vaimon kipuun, jonka edessä mies jää avuttomaksi. Vilja ja Aleksi kamppailevat uupumuksen kanssa tilanteessa, jossa suuri perhe on heidän toiveidensa ja arvojensa mukaista. Kuitenkin heistä molemmat pohtivat tahoillaan kriittisestikin lisääntymisvelvoitteen yhteyttä uskoon ja pelastukseen. Aleksi saa kysymykseen enemmän etäisyyttä kuin Vilja, ja tuon etäisyyden turvin hän voi jäsentää omaa näkemystään liikkeen seksuaalieettisestä opetuksesta.

Taivaslaulu kuvaa, miten miehen ja naisen valinnanmahdollisuudet ovat epäsuhtaisia, vaikka tilanne voi käydä molemmille raskaaksi.  Taivaslaulussa Vilja pohtii, miten mies voi valita jäädä, mutta nainen voi vain jäädä. Tätä epäsuhtaa vastaan Vilja taistelee, kun hän suunnittelee lähtöä uuden raskauden ahdistamana. Lähdön suunnittelu on pakoa tilanteesta jonka painoa ei enää tahdo kestää, mutta rakkaus ja sen ruokkima toivo paremmasta saavat kuitenkin jäämään. Pakosuunnitelma on epätoivon ilmaus, mutta pari ei vielä löydä keinoja ratkaista tilannetta merkittävästi. Epätoivoisena Vilja rukoilee Jumalalta sairautta, joka säästäisi hengen mutta veisi kohdun. Hänen jouduttuaan sairaalahoitoon ”masentuneena, harhaisena ja loppuun palaneena” Aleksi tekee lopulta liikkeen opetuksesta erkanevan ratkaisun, joka pelastaa heidät molemmat.

Taivaslaulun kuvaamassa vanhoillislestadiolaisuudessa perhesuunnittelun torjuminen liittyy patriarkaalisen rakenteen säilyttämiseen. Viljan ja Aleksin tarina tuo kuitenkin esiin, miten sen valta ei ole horjumaton. Erityisesti nuorella ja koulutetulla parilla on mahdollisuuksia käydä eettistä ja uskonnollista neuvottelua, jonka vaihtoehtoina eivät näyttäydy ainoastaan liikkeen sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevan opetuksen mukaan eläminen tai liikkeen jättäminen.

vilja-aleksi

Nuoren parin rakkautta ja tuskaa oululaisittain: Vilja (Merja Pietilä) ja Aleksi (Jyri Ojansivu). Kuva: Oulun kaupunginteatteri/Jussi Tuokkola.

Taivaslaulu sillanrakentajana

Monille liikkeen ulkopuolisille vanhoillislestadiolaisuus todennäköisesti näyttäytyy vieraana. Taivaslaulun kuvauksessa vanhoillislestadiolaisuuden alakulttuurisuutta käsiteltiin Aleksin lapsuusmuistojen kautta, kun muut lapset osoittivat konstailematta vieroksuvan suhteensa toiseutena näyttäytyvään vanhoillislestadiolaisuuteen. Taivaslaulu kuitenkin näyttää, miten uskontoon kytköksissä olevaa itseymmärrystä, elämänvalintoja ja toiminnan mahdollisuuksia neuvotellaan ja eletään todeksi nykyisessä Suomessa. Sen myötä teos rakentaa siltaa uskonnollisen ja sekulaarin ajattelun välillä, sillä se näyttäää uskon ja yhteisön molemmat puolet. Teos tarjonnee välineitä myös lestadiolaisen liikkeen sisäiseen neuvotteluun, johon sen seksuaalieettinen opetus väistämättä johtaa.

Teatterien näyttämöillä sukelletaan Viljan ja Aleksin kysymyksiin, ahdistukseen ja voimattomuuteen, mutta myös heidän rakkauteensa ja onnenhetkiinsä.  Teatteri tuo ruumiillistuvan uskonnon iholle tuoden paljaana esille uskon molemmat puolet. Romaani ja sen näytelmäsovitukset tarjoavat myös monelle vanhoillislestadiolaisuuden piiriin kuulumattomalle suhteen silmiä avaavan ja tietoa lisäävän kokemuksen.

  • Pauliina Rauhala, Taivaslaulu. Gummerus 2013.
  • Taivaslaulu Tampereen Työväen Teatterissa, sovitus ohjaus näyttelijät, ensi-ilta 12.9.2015, viimeiset esitykset huhtikuussa 2016.
  • Taivaslaulu Oulun kaupungin teatterissa, sovitus ohjaus näyttelijät, ensi-ilta 12.9.2015, esityksiä myös syyskaudella 2016.

 

 

 

Ruumiillista uskonnollisuutta ja tunteita Tiibetissä

Teksti Johanna Jylhä

Heinäkuun viimeiset päivät vuonna 2014 olivat helteisiä ja minä pakkasin vimmaisesti rinkkaani pitkää matkaa varten. Olimme kuvataiteilijaystäväni kanssa lähdössä kauan odotetulle reissulle Aasiaan. Tutustuimme aikoinaan opiskellessamme uskontotiedettä Turun yliopistossa ja siitä saakka meitä on yhdistänyt kiinnostus Aasian maihin, kulttuureihin ja uskontoihin. Olimme suhteellisen kokeneita ja riuskoja Aasian reissaajia jo ennestään, mutta tällä kertaa matkustimme Suomesta Intiaan saakka maata pitkin, pääasiassa junilla. Matkamme eteni niin kutsuttua Trans-Mongolia -junareittiä pitkin Moskovasta Baikal-järven ja Mongolian kautta Pekingiin, mistä jatkoimme Tiibetin ja Nepalin kautta Intiaan. Reissu kokonaisuudessaan oli unohtumaton, mutta kaikkein voimakkaimman vaikutuksen minuun teki Tiibet.

Tiibet on kiehtonut länsimaalaisia matkaajia pitkään ja käsitys ”mystisestä Tiibetistä” henkisyyden tyyssijana elää edelleen vahvana. Itse en odottanut henkistyväni Tiibetissä, mutta muistan ajatelleeni, että Tiibet (ja reissun päälle lähteminen ylipäänsä) voisi tarjota jonkinlaista irtiottoa kiireisestä ja tehokkuutta korostavasta nyky-yhteiskunnasta.

Reissuun lähtiessä meillä ei ollut varmuutta siitä, pääsisimmekö Tiibetiin. Virallisesti Tiibet on yksi Kiinan kansantasavallan maakunnista ja tunnetaan nimellä Tiibetin autonominen alue tai Keski-Tiibet. Niin sanottu etninen tai kulttuurinen Tiibet muodostaa yhtä kaikki paljon laajemman alueen. Tiibetin autonomiselle alueelle matkustaakseen ulkomaalaiset tarvitsevat matkustusluvan, jonka saaminen on viime vuosina vaihdellut. Itsenäisenä matkaajana Keski-Tiibetiin ei pääse lainkaan, vaan täytyy olla osa oppaan vetämää ryhmää ja matka pitää järjestää virallisen matkatoimiston kautta. Kuitenkin jo kaksi ihmistä voi muodostaa ryhmän ja parin viikon odottamisen jälkeen pääsimme matkaamaan Pekingistä Lhasaan maailman korkeinta Qinghai-Tiibet -junarataa pitkin.

Jylhä, Vuorten voimaTiibetiläistä maisemaa Qinghai-Tiibet -junan ikkunasta : jylhiä lumihuippuisia vuoria ja karun kaunista ruohoaroa. Kuva: Johanna Jylhä.

Tiibetiä kutsutaan toisinaan ”maailman katoksi”, sillä Tiibet sijaitsee keskimäärin yli 4,5 km merenpinnan yläpuolella ja käsittää maailman suurimman vuoristoalueen, Tiibetin ylängön. Junaradan korkein kohta on yli 5000 metrissä ja maisemat ovat henkeäsalpaavat. Vaikka junavaunuihin pumpattiin lisähappea, ilma oli niin ohutta, että saimme jo siellä lieviä vuoristotaudin oireita, kuten hengitysvaikeuksia ja pään kiristystä. Välillä mietin reissun aikana, johtuvatko hengen salpautuminen ja sydämen tykytys huimaavan kauniista maisemista, vai ilman ohuudesta. Luultavasti molemmista! Kehon ja mielen ollessa yhteensulautunut kokonaisuus voimistivat korkeudesta johtuneet fyysiset oireet entisestään tunnetta maiseman ja kokemuksen ainutlaatuisuudesta ja ihmeellisyydestä.

Perille päästyämme vietimme ensin pääkaupungissa Lhasassa viitisen päivää tutustuen alueen luostareihin, temppeleihin ja tiibetiläiseen pyhiinvaelluselämään. Lhasa on reilun puolen miljoonan asukkaan kaupunki ja Tiibetin hengellinen keskus, mikä näkyy pyhiinvaeltajien suuressa määrässä.

Jylhä, Levähdystauko pyhiinvaelluksella

Lhasan pyhiinvaeltajat rukousnauhoineen levähdystauolla. Kuva: Johanna Jylhä.

Tämän jälkeen aloitimme paikallisen oppaan ja kuljettajan kanssa vajaan viikon kestävän jeeppimatkan Tiibetin vuoristoisten maisemien halki kohti Nepalin Kathmandua Friendship Highway -nimellä tunnettua reittiä pitkin. Matkan varrella pysähdyimme muun muassa pyhällä Yamdrok-järvellä sekä yövyimme Gyantsen, Shigatsen ja Zhangmun kaupungeissa. Mukanamme oli tiibetiläinen opas, joka oli nuoruudessaan asunut ja opiskellut neljä vuotta tiibetinbuddhalaisessa Tashilhunpon luostarissa Shigatsessa. Häneltä saimme tärkeää tietoa Tiibetin kulttuurista, uskonnosta sekä tiibetiläisten asemasta Kiinan miehityksen alla.

Minkälaisen Tiibetin minä löysin? Ensinnäkin niin materiaaliselta kuin henkiseltä kulttuuriltaan hyvin rikkaan ja värikkään. Mieleeni painuivat muun muassa kallio- ja seinämaalaukset, tiibetiläiset kodit, luostarit ja muut perinteiset rakennukset, kankaalle tehdyt uskonnolliset kuvat eli thangkat, uskonnolliset esineet (esimerkiksi alttareilla esiintyneet, jakin voista veistetyt patsaat), tiibetiläisten perinteiset asut, korut sekä rituaalit ja muut yhteisöllisen kulttuurin muodot. Koristeelliset jumalhahmot ovat hyvin näkyvä osa perinteistä kulttuuria, samoin erilaiset uskonnolliset symbolit. Tuulessa heiluvia rukouslippuja näimme kaikkialla. Perinteinen kulttuuri olikin Tiibetissä edelleen vahvemmin läsnä kuin olisin osannut odottaa.

Jylhä, Valkoinen Tara

Kaikkien tuntevien olentojen äitinä ja myötätunnon ruumiillistumana nähty Valkoinen Tara on tärkeä hahmo tiibetiläisille. Kumbum-stupa, Gyantse. Kuva: Johanna Jylhä.

Tämä värikäs kansankulttuurinen Tiibet on kuitenkin vain eräs näkökulma Tiibetiin. Tiibetiläisten ja tiibetiläisen kulttuurin asema Kiinan kontrollin alla on tukala. Kohtasin myös köyhän Tiibetin, jonka asukkaat ovat omassa maassaan monin tavoin epätasa-arvoisessa asemassa koulutuksesta lähtien. Tiibet toki muuttuu ja modernisoituu, mutta modernisoituminen tarkoittaa usein kiinalaistumista. Han-kiinalaisten maahanmuutto lisääntyy jatkuvasti ja Lhasassa heidän määränsä ylittää tiibetiläisten määrän. Lhasa jakautuu selkeästi tiibetiläiseen vanhaan kaupunkiin Barkhoriin sekä alati laajenevaan Chinatowniin. Myös länsimaistuminen näkyy vahvasti suuremmissa kaupungeissa. Oppaamme mukaan luostareissa tiibetinbuddhalainen kulttuuri säilyy, mutta luostareitakin valvotaan tarkastuksin. Ympäröivässä yhteiskunnassa tiibetin kielen ja kulttuurin säilyminen käy yhä hankalammaksi.

 
Toki olin jo etukäteen tietoinen Tiibetin vaikeasta tilanteesta, mutta silti vasta paikan päällä silmäni todella avautuivat Kiinan ylivallalle, välillä tragikoomiselle propagandaretoriikalle sekä Tiibetin kiinalaistamiselle. Esimerkiksi Lhasan Tiibet-museossa Kiinan kansanarmeijan hyökkäystä ja Tiibetin miehitystä kutsuttiin ”Tiibetin rauhanomaiseksi vapauttamiseksi” ja ”demokraattiseksi uudistamiseksi”. Esillä oli myös mitä mielenkiintoisempia todisteluita sille, kuinka Tiibet on aina ollut osa ”suurta Äiti-Kiinaa”. Jeeppimatkamme opas oli avoimen kriittinen Tiibetin nykytilannetta kohtaan. 14. dalai-laman, Tenzin Gyatson Intian Dharamsalaan perustamaa Tiibetin pakolaishallitusta ei ole kansainvälisesti tunnustettu, mutta oppaamme piti sitä Tiibetin todellisena hallituksena.

Tiibetiläisten vapaudet heidän omassa maassaan ovat rajoitetut. Saimme matkallamme konkreettisesti nähdä Kiinan viranomaisten vallankäytön seuratessamme oppaamme ja kuljettajamme lukuisia yrityksiä saada leimat papereihinsa matkamme jatkumiseksi Nepalin rajalle. Tiibetiläiset eivät pääse edes Tiibetin sisällä matkustamaan vapaasti, vaan heidän täytyy hakea leimat poliisilaitokselta kaupungista toiseen matkustaessaan. Joskus näitä matkustusleimoja voidaan evätä täysin mielivaltaisesti. Tilanne oli nurinkurinen. Meidän viisumimme ja matkustuslupamme olivat pian umpeutumassa ja virallisen matkaohjelman aikataulun mukaan meidän piti tiettynä päivänä ylittää raja Nepalin puolelle. Ilman opasta ja kuljettajaa emme voineet sitä tehdä, koska ulkomaalaiset eivät saa Tiibetissä matkustaa omin päin tai käyttää julkista liikennettä. Opas ja kuljettaja olivat matkanjärjestäjän taholta palkattu ajamaan meidät rajakaupunki Zhangmuun, mutta meille tuntemattomasta syystä jouduimme odottamaan ja jännittämään matkan jatkumista leimojen eväämisen takia. Viidennellä yrityksellä (kun matkaa oli pakko päästä jatkamaan) leimat lopulta lyötiin. Oppaamme kertoi myös, että juuri vuonna 2014 oli 12 vuoden välein koittava erityinen vuosi pyhiinvaeltaa Kailash-vuorelle Länsi-Tiibetiin. Matkustuslupia oli kuitenkin evätty paljon, mikä oli ollut monelle tiibetiläiselle vaikea paikka.

Kohtasin matkalla myös uskonnollisesti hyvin hartaan Tiibetin. Oppaamme mukaan Tiibetin kulttuuri on yhtä kuin tiibetinbuddhalaisuus. Niin keskeisellä sijalla tiibetinbuddhalaiset uskomukset ja tavat edelleen ovat ihmisten päivittäisessä elämässä, tukahduttamisesta huolimatta.

Jylhä, Kaupungin laitamillaRukoukseen syventynyt tiibetiläisnainen Gyantsen perinteisen pikkukaupungin laitamilla. Kuva: Johanna Jylhä.

Ruumiilliset uskonnolliset rituaalit, kuten esimerkiksi kellonsuuntainen temppelien ja muiden pyhien paikkojen kiertäminen (kora) sekä rukousmyllyjen ja -nauhojen avulla tapahtuva rukoilu ovat edelleen olennainen osa tiibetiläistä elämänmenoa. Erityisen vaikuttavaa, monesti suorastaan liikuttavaa oli se suuri hartaus, jolla pyhiinvaeltajat ja ylipäänsä tiibetiläiset ihmiset suhtautuvat uskontoonsa. Seurasin Lhasassa Jokhangin temppelin edustalla, kuinka pyhiinvaeltajat tekivät tuntikausia keskittyen fyysisesti raskaita prostraatioita eli täyskumarruksia maahan heittäytymällä. Suojanaan ihmiset käyttivät kapeita, ohuita patjoja tai mattoja. Jotkut pyhiinvaeltajista myös kiersivät temppelialuetta ympäri täyskumarruksin.

 

Jylhä, TäyskumarruksetTäyskumarruksia tekevät pyhiinvaeltajat Jokhangin temppelin edustalla Lhasassa. Kuva: Johanna Jylhä.

Oppaamme korosti, että uhrausten, pyhiinvaellusten ja muiden tiibetinbuddhalaisten käytänteiden painopiste ei ole tässä, vaan seuraavassa elämässä. Uskonto kuitenkin eittämättä tuo tiibetiläisille voimaa ja rauhaa vaikeassa tilanteessa. Miehityksen seurauksena tiibetiläisten keskuudessa on entisestään vahvistunut pyrkimys suojella omaa kulttuuriperintöä ja tiibetinbuddhalaisuutta, jotka usein nähdään tiibetiläisten autonomiaa koskevien tavoitteiden symboleina.

Matkamme Tiibet-osuuden viimeinen etappi oli Zhangmun kaupunki Nepalin rajalla. Muutos korkeudessa ja maisemassa oli suuri. Vaikka komeat vuoristomaisemat ympäröivät myös Zhangmua, on maisema karun sijasta rehevää. Henki alkoi pitkästä aikaa kulkea normaalisti, mutta lähdön hetki Tiibetistä sekä ero oppaasta ja kuljettajasta kuristivat jälleen kurkkua. Olimme viettäneet tiiviisti aikaa yhdessä matkatessamme Lhasasta Nepalin rajalle saakka, nähneet ja oppineet paljon. Ylipäänsä Tiibet oli minulle emotionaalisesti hyvin voimakas kokemus. Muistan olleeni tämän tästä kyynelissä, olivat syynä sitten maisemat, kulttuurin ja perinteiden kauneus (ja tieto niiden uhanalaisuudesta) tai suru ja suuttumus tiibetiläisten epäoikeudenmukaisesta tilanteesta. En voi olla varma, kohtaammeko enää Tiibetin kanssa, mutta vahvat kokemukset kulkevat tunnemuistissa mukanani.

Kirjallisuutta:

Cantwell, Cathy & Hiroko Kawanami (2009). Buddhism. Teoksessa Linda Woodhead, Hiroko Kawanami & Christopher Partridge (toim.): Religions in the Modern World. Traditions and Transformations. London and New York: Routledge, 67-102.

Janhunen, Juha (2008). Tiibet – unelmien ja todellisuuden maa. Teoksessa Marjo-Riitta Saloniemi & Tiina Hyytiäinen (toim.): Muuttuva Tiibet. Tampere: Vapriikki, 10-39.

”Etniset” seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

Tulipa tässä maanantai-iltana katsottua televisiosta dokumenttiprojekti. Dokumentissa ”Minä ja pikkusiskoni” kuvataan saamelaisten suhtautumista homoseksuaalisuuteen. Dokumentin antama kuva kertoi vakuuttavasti siitä, miten homoseksuaalisuuden kohtaaminen oli selvästi vaikeaa ja uusi asia pienessä, traditionaalisessa vähemmistöyhteisössä.

Kuvakaappaus blogiin

Dokumentti herätti minussa paljon ajatuksia. Ehkäpä omaan tutkimusprojektiini nähden tärkein ajatuspolku käsitteli ”etnisyyden” – etniseen vähemmistöryhmään kuulumisen – ja seksuaalivähemmistöön kuulumisen kytköstä. Millaista ”vähemmistön vähemmistöön” kuuluminen on toisaalta suurimmaksi osaksi ”kantasuomalaisen”, mutta pitkälti myös heteronormatiivisen valtakulttuurin keskellä? Entä millaisia kokemuksia etniseen vähemmistöön sekä sen kulttuuriseen piiriin ja toisaalta samalla seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen tuottaa? Nämä ”vähemmistöläisen” etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen linkittymiset tulevat hyvin lähelle erästä tutkimusprojektimme piirissä esillä ollutta tutkimuksellista käsitteellisyyttä, nimittäin intersektionaalisuutta. Intersektionaalisessa tutkimuksessa hahmotetaan ja avataan erilaisten tekijöiden, kuten vaikkapa juuri etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen risteyskohtia ja leikkauspintoja.

Tutkin omassa tutkimusprojektissani vanhoillislestadiolaisten ja vanhoillislestadiolaistaustaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajien kokemuksia. Keräsin viime syksyn aikana omaelämäkerrallista kirjemateriaalia, jossa yksilöiden omat kokemukset pääsivät esiin. Tietyssä mielessä tämäkin materiaali kertoo vahvasti omaa kieltään ”vähemmistön vähemmistöön” kuulumisesta. Saamelaisdokumentin katsominen pysähdytti minut myös siksi, että olen viime aikoina miettinyt juuri tätä aspektia ja myös vanhoillislestadiolaisuuden ”etnisyyttä”. Vanhoillislestadiolaisuus on hyvinkin kiinteä liike, jossa voidaan nähdä monia ”heimomaisia” piirteitä, kuten monet valtakulttuurista eroavat käytännöt ja elämäntavat sekä jäsenten vahvat sosiaaliset siteet. Ei siksi liene kovinkaan yllättävää, että viimeisen vuosikymmenen aikana nettimaailmassa on syntynyt ”etnisen vanhoillislestadiolaisuuden” käsite, jolla viitataan vanhoillislestadiolaisuuden yhteisölliseen luonteeseen ja vahvaan merkitykseen yksilön elämässä. Liikkeeseen kasvetaan, ja ihminen on liikkeestä irrottauduttuaankin ”etninen” (eräs mahdollinen sanaleikki on tietysti leikittely sanaparilla entinen – etninen).

Tämä ”etninen vanhoillislestadiolaisuus” näkyy myös kokoamassani kirjemateriaalissa. Kaikki kirjoittajat kuvasivat vanhoillislestadiolaisuuden merkitystä omalle persoonalleen ja elämänkululleen. Liikkeestä oli saatettu irrottautua, mutta monet siihen liittyvät asiat, arvot ja käytännöt kulkivat yhä usein mukana. Ehkä hieman yllättävästikin tämä ”etnisyys” nähtiin enimmäkseen myönteisenä asiana. Vaikka yksilön omat kokemukset vanhoillislestadiolaisuuden ja oman seksuaalisen (ja sukupuolisen) identiteetin yhdistämisestä ja todeksi elämisestä omassa elämänkulussa saattoivat olla kipeitäkin, monia vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia asioita ja arvoja, kuten vaikkapa rehellisyyden ja ahkeruuden painottamista, saatettiin silti kiittää ja pitää arvokkaina oman identiteetin rakennuspuina. Vanhoillislestadiolaisuus kulki mukana ihmisen elämänkulussa eräänlaisena etnisyytenä ja syvänä pohjavirtana. Kuten eräs minulle kirjoittaneista asian ilmaisi: ”Kerran lestadiolainen, aina lestadiolainen. Se on veressä.”

Suomessakin on nykyisin paljon erilaisia vähemmistöjä ja ”etnisyyksiä”. Mikä onkaan homoseksuaalisuuden asema ja millaista on homoseksuaalina eläminen niiden piirissä? Ehkäpä ”etnisen” homoseksuaalisuuden tutkimuksesta tulee jatkossa oikea, oma tutkimushaaransa? Se, joka elää, näkee. Tilausta saattaisi olla. Tässä yhteydessä on tärkeää huomata myös uskonnon limittyminen etnisyyden ja seksuaalisen identiteetin kysymysten kanssa. Yksi esimerkki tästä oli katsomassani dokumentissa melkoisen viitteelliseksi jäänyt, mutta silti selkeästi esitetty huomio saamelaisuuden ja lestadiolaisuuden kytköksestä. Laadukkaalle uskonnontutkimukselle on täten tilausta myös alati kiristyvien yliopisto- ja tutkimusmaailman resurssien ja kulttuurissamme nousussa olevan uskontokriittisyyden ristipaineissa. Uskonnon, etnisyyden ja seksuaalisen identiteetin (kuten toki myös monien muiden tekijöiden) leikkauspisteet ja limittymiset osana yksilön elämänkulkua korostavat myös intersektionaalisen ja tutkimusperinteitä yhdistelevän tutkimusotteen merkitystä tutkittaessa uskontoa, sukupuolta, seksuaalisuutta ja etnisyyttä.

Ja sitten kirjoitan vielä ne pakolliset jälkisanat. Tutkimusryhmämme kesken syntyi keskustelua siitä, että myös saamelaisten, jotka ovat taustaltaan (vanhoillis)lestadiolaisia ja katsovat kuuluvansa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön, kokemuksia olisi mielenkiintoista saada mukaan projektimme aineistoon. Mikäli koet kuuluvasi tällaisiin viiteryhmiin, kirjoita kokemuksistasi allekirjoittaneelle! Mitä saamelaisuus, (vanhoillis)lestadiolaisuus ja seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen sekä niiden väliset kytkökset ovat merkinneet elämässäsi? Otan lisäksi vielä vastaan myös lisää ”ei-saamelaistenkin” vanhoillislestadiolaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajien kokemuksia. Tarkempaa tietoa tutkimuksestani ja siihen liittyvästä kirjoituspyynnöstä saat viimesyksyisestä blogipostauksestani, ja toki myös suoraan allekirjoittaneelta. Kiitos osallistumisestasi!