About Deleted User

Special user account.

Ei bikineissä rannalle – paljastamisen ja peittämisen problematiikkaa Malediiveilla

photo-29-10-2016-15-59-06

Tein juuri matkan Malediiveille, lomaa se oli, mutta en tutkijana osaa jättää kiinnostusta muihin uskontoihin ja kulttuureihin taka-alalle selvästikään edes lomalla. Värikäs, iloinen ja elämänmakuinen loma sujui hienosti, ja onnistuneesta lomasta voi kiittää paljolti lämmintä ja vieraanvarasita malediivilaiskulttuuria, jossa ihmiset rientävät auttamaan vierasta ilman pyytämistä ja vain epätietoisen katseen perusteella. Snorklailun ja ranta-elämän lomassa oli aikaa seurailla paikallista elämää pienellä Ukulhaksen saarella, jossa on vain noin tuhat asukasta. Ympäriinsä kirmaavat ja hyvää englantia puhuvat lapset, viidesti päivässä kuuluvat rukouskutsut saaren monesta moskeijasta sekä ajanviettäminen paikallisten kanssa synnyttivät viehättävää tunnelmaa, johon oli helppo asettua.

Malediivit ovat pieni saariryhmä Intian valtameressä. Noin tuhannesta pikkusaaresta koostuvan saarivaltion korkein kohta on vain 2 metriä merenpinnasta, joten se on erityisen altis luonnonkatastrofeille. Maan tulevaisuutta varjostaa merenpinnan kohoaminen. Maassa on ainoastaan hieman yli 300 000 asukasta, josta pääkaupunkisaari Malessa asuu noin 70 000 asukasta. Malediivit tunnetaan paratiisisaarina, jossa vuoden ympäri jatkuva lämpö, valkoinen hiekka, turkoosi meri ja uskomattoman kaunis vedenalainen elämä houkuttelevat turisteja.

article-1384538-0bf231d300000578-809_468x232

Kaksi kuvaa jäi verkkokalvolleni välkkymään tuolla reissulla. Naiset kokomustissa uima-asuissa julkisella uimarannalla, sekä naiset pelaamassa tenniksen kaltaista kansallispeliä, sitäkin burkat yllään. Malediivien väestöstä virallisten tietojen mukaan 100% on muslimeja, pääosin sunnimuslimeja. Islamistisen politiikan vuoksi alkoholin nauttiminen ja myyminen on laitonta, ja naisten tulee kulkea puettuina: turistit saavat käyttää bikineitä vain tietyillä yksityisillä saarilla ja rannoilla.

unspecified

unspecified-5

Arkista elämää seuratessani ja ihmisten kanssa jutellessani kiinnostavan kontrastin synnytti matkalukemistonani ollut Joann Scottin teos ranskalaisesta sekularismista The Politics of the Veil. Scott avaa ranskalaisen laicite-periaatteelle nojaavan uskonnollisten symbolien, kuten islamilaisen päähuivin, käyttökiellon syitä osana sekularismikeskustelua Ranskassa. Scottin mukaan syyt käyttää huivia modernissa yhteiskunnassa eivät itse asiassa kerro traditiosta, vaan ovat moderni uskonnollisen katsomuksen ilmaus sekularistisessa Ranskassa: huivin käyttäjän vastaus kysymykseen, miksi hän käyttää huivia, on kuulunut esimerkiksi “Se on osa minua”. Syyt käyttää huivia on Scottin mukaan julkisessa keskustelussa pitkälti sivuutettu, ja sen sijaan on tarjottu selityksiä, jotka eivät nouse muslimeista itsestään. Päähuivi on yhteiskunnallisessa keskustelussa nähty lähinnä poliittisen islamin ilmauksena tai miesten ylivaltana. Islamilaisten naisten pukeutumiskeskustelu kärjistyi tänäkin syksynä Ranskassa muslimien kokovartalouimapukujen kieltoon.

unspecified-9

Muslimien osuus Euroopassa kasvaa koko ajan. Toisaalta vaikutus on myös toisensuuntainen: länsimaiden vaikutus yltää muslimimaihin, kuten Malediiveille: paikalliset sanoivatkin, että “The culture is changing. Everyone has a smartphone”. Samalla islamistinen politiikka on saanut maassa viime vuosina vahvaa jalansijaa, sillä korruptoitunut hallitus pitää hallitsijanaan islamistista diktaattoria. Demokraattisesti valittu presidentti elää maanpaossa Englannissa.

Naisten pukeutuminen heijastelee mielenkiintoisesti kulttuurin vaiheita ja vaikutteiden monipuolisuutta. Mustat päähuivit, hijabit, ja naisten burqat eli vain kasvot (tai tiukimmillaan vain silmät) paljastavat kokomustat asut eivät Malediiveillakaan kerro itse asiassa traditiosta, vaan pikemminkin modernista. Aiemmin kansallisasuina käytetyt kirkkaanväriset leningit naisilla, koristellut värikkäät päähuivit ja vapaa uima-asujen käyttö vaihtuivat tiukasti hunnutettuun olemukseen ja mustaan väriin. Kuitenkin kun kysyin paikallisilta, onko uskonto poliittinen asia heille, he vastaaavat jyrkästi ”ei”. Siksi kokomustissa uima-asuissa uimista tai tenniksen pelaamista burqassa ei pitäisi nähdä vain uskonnon – tai politiikan – lävitse.

Burkan käytön merkityksiä on monia, ja yhtenä niistä paikallisten toteamus: ”It’s just our life here”. Tavallisessa elämässä annettuja merkityksiä ei pidä aliarvioida tai varsinkaan olettaa omiani, vieraan näkökulmia, oikeammaksi kuin paikallisten naisten näkökulmat ja syyt huivin käyttöön. Tavallista elämää ei pidä katsoa pelkästään uskonnon ja politiikan lävitse. Vieraaksi meneminen toiseen kulttuuriin tarkoittaa itselleni paikallisten olojen ja sääntöjen kunnioittamista. Silti kulkiessani kaduilla omasta mielestäni  peittävissä vaatteissa, eräs vanha nainen huomautti minun kaula-aukkoni olevan liian avara. Nykiessäni paitaa peittävämmäksi mietin ranskalaista sarjakuvapiirtäjää Catherine Beaunezia, jonka kuuluisa sarjakuva rinnastaa näkökulmat, jotka molemmat ovat kulttuurinsa tuotteita. Alla olevan sarjakuvan teksti kuuluu, että “En haluaisi olla hänen asemassaan”. Scottin tavoin voi todeta, että vaikka muslimikulttuuri on patriarkaalinen, sitä on myös länsimainen kulttuuri – ja paljastamisen ja peittämisen merkitykset saattavat lopulta olla osa samaa kertomusta. catherine-beaunez-081

 

Laulun kannattelemana

FullSizeRender-6

unspecified-7

Laulu on tradition siirtämistä, uusintamista ja jatkamista paitsi sen sanoitusten ja runouden, mutta myös laulutapojen muodossa. Tiedämme, että vähemmistöt laulavat: esimerkiksi romaneilla, lestadiolaisilla, saamelaisilla, körteillä ja suomenruotsalaisilla on kaikilla omanlaisensa tunnettu ja vaalittu lauluperinne.

Tunnetun setolaulajan Mikon Oden eli Jevdokia Kannisten haudalla laulettiin muistolaulu tälle arvostetulle laulajanaiselle. Tämän vanhan eeppisen laulun aiheena on äidin kuolema. 

Marian kuolonuneen nukkumisen juhlan yhteydessä Petserin lähiseudulla Radajan kylässä Venäjällä setukaiset juhlivat oman perinteensä mukaisia folk-festivaaleja. Festavaalilla vieraillessa käy selväksi, että tämän kulttuurin ytimessä on laulu, onhan setukaisten laulutapa (leelo) listattu myös Unescon maailmanperintökohteiden listalle.  Laulutapa muistuttaa suomalaista kansanmusiikkia, eihän perinne ole maantieteellisesti kovin kaukana Suomesta ja kuulumme suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Mutta laulutapa, sanat ja sointi ovat silti aivan ainutlaatuisia.

Elvi Nassar laulaa juhlaimprovisaation. Hänet on kaksi kerta valittu parhaaksi seton laulajaksi.

Laulu on eräänlainen elävän kulttuurin merkki. Soiva, elävä laulu kertoo kulttuurin hyvinvoinnista. Jos laulu kuolee ihmisten mielissä ja yhteisöjen äänimaisemassa, jotakin arvokasta katkeaa. Siksi lauluja lauletaan, ei vain nykyhetken hyvinvoinniksi, taakkojen keventämiseksi, tunteiden ilmaisemiseksi tai hauskanpidoksi, vaan myös kulttuurisen ja uskonnollisenkin jatkuvuuden turvaamiseksi. Laulun ihmeitä tekevään  ja hyvinvointia lisäävään voimaan on kiinnitetty myös kansainvälisissä tutkimuksissa kasvavasti huomiota.

Setoissakin on erityisiä perinnelaulajia, esimerkillisiä laulujen taitajia, kuten Saatsen kirkossa kuulemamme jo iäkäs Maria Kõllamäe.

 Arvostettu seto, kirkkolaulujen laulaja Maria Kõllamäe laulaa Saatsen kirkossa liturgisia osia

Maria Kõllamäen laulutyylistä kertoo Engelhardt (2014) seuraavasti: Kõllamäe lauloi “yksinkertaisesti ja vahvasti”. Hän tahtoi “johdattaa ihmisiä rukoukseen” sen sijaan, että seuraisi “ammattimaista” laulutapaa, joka oli tyypillistä “kaupunkikirkoissa”. Engelhardt (2014, 197) jatkaa Kõllamäen persoonallisen laulutyylin kuvaamista seuraavasti: unspecified-8

Setojen lauluissa yhdistyvät siten oma kansanusko, ortodoksinen uskonto, sekä Venäjän ja Viron kulttuurit ja kansanperinne. Leeloperinne on myös jossain määrin sukupuolittunutta: naisilla on omat laulunsa, miehillä omansa ja niitä lauletaan ryhmissä naiset ja miehet erillään, mutta myös yhdessä. Seuraavassa videossa kuultu osa laulusta on kuuluisan “lauluemon” Veera Pähnapuun laulu, joka kertoo setolaulujen improvisoinnista: “Laulan yhden seto laulun, mitä äitini on opettanut minulle…”

Laululla on laulajalle ja myös kuulijalle ihmeellinen kannatteleva voima. Monen päivän ajan kestävä tutkimusmatka Setomaalle jätti mieleen monta soivaa kuvaa. Ihmismassassa korvan juuressa kuultu taitava laulu, liturgia kirkossa, kulkueen mukana kulkevien kanssavaeltajien hyminä, nais- ja miesryhmissä laulettu setomusiikki folk-festivaalilla tai nuotiotulen ääressä rallatettu perinneluritus kutsui ottamaan osaa. Vaikka sanoja en ulkopuolisena osannut, tunnelma tarttui.

 

 

Jumalan terve! -tervehdyksen teologisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia

tervehdysEi siitä ole pitkäkään aika kun viimeksi erään lestadiolaisen tuttavan tavatessani hän kysyi minulta: “Tiedätkö sinä, miksi he eivät enää tervehdi minua Jumalan terveellä?” tarkoittaen vanhoillislestadiolaisia lähituttaviaan. Kysyjä hieman epätoivosena ihmetteli, mikä on saanut lähiyhteisön epäämään häneltä yhteisön yhteisen tervehdyksen, ja tämän seurauksena oli alkanut pohtia aiemmin niin tavallisena pitämänsä, yhteisön sisällä käytetyn tervehdyksen merkitystä. Mitä se oikein tarkoittaa? Mitä se tarkoittaa, kun jollekin sanotaan ja jollekin ei? Kysymys on ollut toistuva, joten avaan sitä hieman. Myös julkisuudessa tervehtimättömyys on yhteinen piirre niille kertomuksille, joita vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä lähteneet tai siitä erotetut ihmiset ovat kertoneet tapahtuneen.

Tervehtiminen, ihmisten kommunikaatioon kuuluva arkinen piirre, voi saada monitasoisia uskonnollisia merkityksiä, kun sitä tarkastellaan osa uskonnollista merkityksenannon järjestelmää, traditiota ja arkisia tapoja. Tervehtiminen on osa sosiaalista vuorovaikutusta ihmisten välillä. Markku Ihonen on kuvannut lestadiolaisuuden kieltä yhteisön yhdeksi tärkeäksi yhteisyyden tuottajaksi ja ylläpitäjäksi.

Jumalan terveellä tervehtiminen on osa kokonaista kielijärjestelmää, jota liikkeessä kutsutaan kaanaan kieleksi. Kaanaan kieli pohjautuu vanhaan kirkkoraamattuun, ja lisäksi siinä kulkee mukana monia elettyjä uskon ilmauksia ja tulkintoja. Kielelliset ratkaisut siten ikään kuin paketoivat myös oppia: miten näistä asioista ajatellaan yhteisössä ja miten Raamattua tulkitaan.

Tervehtiminen tietyillä sanoilla, tai tervehtimättömyys, voi siis saada uskonnollisessa yhteisössä sosiaalisten merkitysten lisäksi teologisia merkityksiä. Vanhoillislestadiolaisuuden yhteydessä Jumalan tervettä on pidetty hengellisen vallankäytön ilmentymänä, mutta myös kauniina kristillisenä tervehdyksenä, jonka perimmäinen tarkoitus on hyvää sanomaa välittävä. Mille nämä käsitykset sitten perustuvat? Tässä blogipostauksessa hahmottelen näitä merkityksiä teologisen perinteen näkökulmasta, mutta myös vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvinä sosiaalisina tekijöinä lyhyesti. Syvemmälle analyysille ei ole tässä mahdollisuutta, ja siksi tässä olisikin jollekulle hyvä tutkimuskohde.

Mistä tulee tervehdys “Jumalan terve”?

Tulkinnat siitä, mistä tulee tervehdys “Jumalan terve”, vaihtelevat. Alkulähteitä voi olla monia. Epäilemättä tervehdyksellä on myös juuria muissa kristillisissä tervehdyksissä, joista vanhoillislestadiolaisten käyttämä muoto on juuri tähän yhteisöön muotoutunut, ja yhteisöllisiin merkityksiin kiinnittynyt. Esimerkiksi Saksassa käytössä oleva, katolisesta kirkosta alkujaan lähtöisin oleva tervehdys “Grüss Gott”, tai englannin “Goodbye” (God be with ye) eivät enää sisällä uskonnollista merkitystä samoin kuin alkuperäisinä käyttöaikoina. Maailmalla on käytössä paljon Jumalaan viittaavia tervehdyksiä, joissa toivotetaan tavatessa tai hyvästellessä terveyttä, siunausta tai hyvinvointia Jumalan nimissä. Vanhoillislestadiolaiset käyttävät hyvästellessä muotoa “Jumalan rauhaa” tai “Jumalan rauhaan”, ja Amerikan lestadiolaisuudessa “God’s Peace!” toimii tervehdyksenä sekä tavatessa että hyvästellessä.

“Jumalan terve” ei ole kuitenkaan mikä tahansa tervehdys. Eri lestadiolaisuuden haarat käyttävät sitä eri tavoin: jotkut toivottavat sitä tavatessaan kaikille, mutta vanhoillislestadiolaiset käyttävät sitä vain omaan yhteisöön kuuluville ihmisille. Yksi tulkinta on, että tervehdys sisältää kysymyksen “Oletko Jumalassa terve?”, johon samoin vastaamalla todetaan, että tervehtijät ovat samassa oikeaksi pidetyssä uskossa, “Jumalassa terveitä”. Kaanaankielisesti tuo kysymys voisi myös kuulua “Oletko jaksanut kilvoitella?”. Tapaamisessa tärkeämpää kuin maallisten asioiden toteaminen, on hengellisen tilan kysyminen ja sen jakaminen toisen uskovaisen kanssa. Teologisesti ajateltuna tervehdys kiinnittää ihmiset samaan uskoon. Kysymys liittyy vanhoillislestadiolaiseen uskontulkintaan siitä, että usko on henkilökohtainen asia, joka tapahtuu oikeimmin osana “Jumalan valtakunnaksi” ymmärrettyä yhteisöä. Osallisuus tästä yhteisöstä “tunnustetaan” muiden jäsenten toimesta, ja tämä toinen toisensa tunnustaminen oikein uskovaksi toteutuu esimerkiksi tervehdyksessä.

Olisi mielenkiintoista selvittää, mikä on tervehdyksen kehitys, sillä juuria ja perustaa saattaa olla monissa lähteissä. Eräässä tulkinnassa tervehdyksen juuret ovat Raamatussa, mutta on vaikea sanoa missä määrin tervehdys perustuu Raamattuun vai ovatko raamatulliset kytkökset haettu käytännön perusteeksi myöhemmin. Rauhan ja terveyden toivottaminen taloon tullessa on kansaperinteestäkin tuttua, ja sille löytyy Raamatusta vastine. Luukkaan evankeliumissa Jeesus opettaa opetuslapsiaan (Luuk. 10:5-6): “Ja kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensiksi ‘Rauha tälle kodille’. Jos siellä on joku, joka on rauhan arvoinen, hän saa teidän toivottamanne rauhan. Ellei ole, toivotuksenne palaa teille”. Tämä kohta ohjaa katsomaan tervehdyksen yleisempää, rauhaa ja hyvää toivottavaa luonnetta.

Raamatussa myös esimerkiksi toisessa Johanneksen kirjeessä, kohta 1:10-11 on ymmärretty yhdeksi tervehdyskäytännön juureksi: “Jos joku tulee teidän luoksenne eikä opeta tällä tavoin, älkää ottako häntä kotiinne älkääkä edes tervehtikö häntä. Se, joka lausuu hänet tervetulleeksi, osallistuu hänen pahoihin tekoihinsa.” Raamatunkohdassa puhutaan toisinuskovien kohtaamisesta sekä siitä, miten toisinuskovia ei tule “tunnustaa” uskoviksi. Jos toisinuskovaa tervehtii, tulee osalliseksi “hänen pahoihin tekoihinsa”. Tämä kohta ohjaa tulkitsemaan sitä, miksi vanhoillislestadiolaiset eivät tervehdi toisin ajattelevaa.

Kuten huomata saattaa, nämä kaksi tervehtimiseen liittyvää raamatunkohtaa ohjaavat erilaiseen tervehtimiskäytäntöön. Olennainen ero on juuri tunnustamisessa: Luukkaan kohdassa rauhan toivotuksen osuminen kohteeseensa ei ole tervehtijästä kiinni. Johanneksen kirjeen kohdassa toisen uskon tunnustaminen tai tunnustamattomuus on nimenomaan tervehtijän vastuulla. Syvällisempään analyysiin näiden kohtien eroista ja taustoista, sekä mahdollisista muista juurista ei tämän kirjoituksen puitteissa ole mahdollisuutta. Kuitenkin molempiin tulkintoihin olen törmännyt lestadiolaisuuden piirissä.

Tervehdyksen sosiaalisia ulottuvuuksia

Kielellisten ja teologisten merkitysten lisäksi tervehdyksellä on monia sosiaalisesti vakiintuneita, uskonnollisesti merkityksellisiä käyttötapoja. Tämä tuttavani kanssa käymäni keskustelu liittyi osaltaan sellaiseen: missä kohden yhteisössä on soveliasta tervehtiä toisinajattelevaa? Kysyy sosiaalista rohkeutta poiketa ryhmässä vallitsevista käyttötavoista, sillä tervehtiminen on rajan merkki, ja sen ylittäminen tai toisin käyttäminen rikkoo yhteisössä miellettyä rajaa. Toisaalta tervehtiminen tietyillä sanoilla saa merkityksiä hyväksynnästä tai hylkäämisestä, ja siksi tervehtimättömyys on voitu kokea hylkäämisenä, vaikka ihmiset muuten käyttäytyisivät ystävällisesti tai samoin kuin ennen. Rajan vetäminen ilmenee juuri hyväksynnän ja hylkäämisen välisissä kokemuksissa, ja näitä molempia kertomuksia löytyy vanhoillislestadiolaisuuden parissa käytävästä verkkokeskustelusta paljon. Tässä esimerkiksi lainaus vuodelta 2005:

Kun on kiusauksissa, miettii että uskallanko tervehtiä Jumalan terveellä. Kun sen kuitenkin, vaikka arkaillen sanoo ja saa samanlaisen vastauksen, niin jo siihen sisältyy lohdun ja rohkaisun sana. Pelkästä tervehdyksestäkin virvoittuu, tulee vahvistetuksi, että vielä minä heikko saan uskoa, vielä kuljen pyhien matkasaatossa.

Epäilemättä, jos tervehdykseen ei vastata tunnustavasti, kokemus voi olla vastakohtainen. Teologiset ja sosiaaliset selitysmallit kytkeytyvät tervehdyksessä toisiinsa, toista ei ole ilman toista. Tervehdyksen taustoista ja kokemuksista avautuu mielenkiintoisia polkuja paitsi tervehdyksen kielellisiin muotoihin ja historiaan, sen teologisiin merkityksiin sekä sosiaalisiin käyttötarkoituksiin, myös tämänhetkisen lestadiolaisuuden eletyn uskon muotoihin.

Kuva: Meri-Anna Hintsala

Maailman oudoin sukupuolivalistustunti

books-1099067_1280

Omien havaintojeni mukaan uskonnosta ja seksuaalisuudesta puhuminen herättää kuulijoissa usein samankaltaista valpastumista ja kuhinaa kuin koulusta ja seksuaalisuudesta puhuminen. Tämä ei ole ihme, sillä kummassakin aihepiirissä ollaan tabun – yhteisöä uhkaavan asian – äärellä. Kuulijoiden pelko, innostus tai jopa suoranainen tyrmistys kumpuavat pyhänhäväistyksen ja kumouksellisuuden potentiaalista; saako ”noista asioista” edes puhua?

Se, mikä piilotasolla uhkaa yhteisön koossapysymistä, kääntyy julkisessa puheessa helposti opiskelijoiden ja opettajien yksityisasiaksi, johon ei koulun arjessa tulisi puuttua. Seksuaalisuuden näennäisestä neutraloinnista huolimatta koulumaailma tuottaa sukupuolta ja seksuaalisuutta – joidenkin tutkijoiden mukaan jopa voimakkaammin kuin mikään toinen julkinen instanssi. Oppikirjoissa, erilaisissa koulun käytänteissä ja rituaaleissa sekä opiskelijoiden vertaissuhteissa vahvistetaan jatkuvasti käsitystä siitä, mitä on olla normaali mies tai nainen.

Kärjistetysti voi sanoa, että koulun tarjoama ihmisen mitta on perinteisesti ollut heteroseksuaali mies tai nainen, joka ymmärtää seksuaalisuutensa biologisena nautinto- ja lisääntymiskykynä, josta on eri tavoin pidettävä huolta. Muutos on ollut hitaanlaista. Esimerkiksi tulevana syksynä käyttöön otettavan lukion opetussuunnitelman perusteissa sana seksuaalisuus mainitaan kahdeksan kertaa. Puolet maininnoista liittyy terveystiedon kurssien sisältöihin (mm. ”seksuaalioikeudet” ja ”seksuaali- ja lisääntymisterveys”). Elämänkatsomustiedon (”sukupuolisuus ja seksuaalisuus”), psykologian (”seksuaali-identiteetin kehittyminen”) ja biologian (”lisääntyminen: sukupuolinen kehitys ja seksuaalisuus”) kurssikuvauksista löytyy yksi maininta kustakin.

Kaksoisroolissani lukion uskonnonopettajana ja uskonnon ja sukupuolen tutkijana olen huolestuneena pannut merkille seksuaalisuuden ja sukupuolen kysymysten näkymättömyydestä koulumaailman eri tasoilla. Oppikirjoista ja opetussuunnitelmista on vaikea löytää vastapainoa biologispainotteiselle näkökulmalle; sukupuolentutkimus ja sen tulokset ovat tuntemattomia valtaosalle lukiolaisista. Sukupuolittuneisiin käytänteisiin tai sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuuteen osataan kiinnittää huomiota vain, jos kyky sellaiseen on hankittu virallisen koulun ulkopuolella. Sukupuolisokeudesta kärsii lopulta koko kouluyhteisö.

Myönteistä kehitystä on kuitenkin aistittavissa. Vierailin tänä keväänä omalla koulullani puhumassa sukupuolentutkimuksesta otsikolla ”maailman oudoin sukupuolivalistustunti”. Tarkoitukseni oli avata kuhisevan valppaalle lukiolaisjoukolle queer-tutkimuksen luonnetta opetussuunnitelman korostusten vastapainoksi. Opiskelijat – koulun epävirallinen taso – yllättivät. Ajatukset esimerkiksi sukupuolen tai seksuaalisten identiteettien kulttuurisidonnaisuudesta tai ihmisiä määrittävistä intersektionaalisista eroista eivät tuntuneet olevan kummoisiakaan. Suhteessa koulun viralliseen tasoon maailman oudoin sukupuolivalistustunti alkoikin vääntyä todella oudoksi, mutta hyvällä tavalla.

Näyttääkin siltä, että sukupuolen ja seksuaalisuuden kohdalla katkos koulun epävirallisen ja virallisen tason välillä on yhä leveä, ellei jopa levenemässä. Virallisen tason puhe – ne kaikki kahdeksan sanaa seksuaalisuudesta – tuskin kykenee vastaamaan niihin kysymyksiin, joita epävirallisella tasolla pohditaan ja esitetään. Ymmärrys sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on muuttunut viime vuosikymmeninä niin nopeasti, että tilausta olisi jo uudelle oppiaineelle tai vähintäänkin monien oppiaineiden sisältöjen päivittämiselle. Jääviydestäni huolimatta uskallan väittää, että sukupuolentutkimuksen tarjoamalle tiedolle olisi tilausta myös koulumaailmassa.

Uusi lukion opetussuunnitelma otetaan käyttöön elokuussa, joten suurempia muutoksia joudutaan odottamaan vielä tovi. Onneksi tuleva opetussuunnitelma on muutamalla alueella huomattavasti edeltäjäänsä parempi: se esimerkiksi huomioi koulun sukupuolisokeuden määrittelemällä opetuksen yleiseksi tavoitteeksi ”sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuuden” ymmärtämisen. Vielä on vain toivottava, että tämä tavoite kyetään toteuttamaan mahdollisimman laajasti kouluyhteisöjen sisällä. Suunta näyttäisi olevan ainakin oikea, sillä uusi opetussuunnitelma on yhdellä alueella peräti 160 prosenttia edeltäjäänsä kehittyneempi – vuoden 2003 opetussuunnitelman perusteissa seksuaalisuus mainittiin nimittäin vain kolme kertaa.

Uskonnollisen miehen kriisi

'Adam's_Creation_Sistine_Chapel_ceiling'_by_Michelangelo_JBU33cut

Miehuuden kriisi on ollut alkuvuoden puheenaiheita. Julkisessa keskustelussa on kannettu huolta erityisesti miesten kokemasta ulkopuolisuudesta parisuhteissa ja perheissä. Psykologi Tony Dunderfelt (HS Elämä 21.1.) näki ilmiön taustalla tasa-arvokehityksen ja sen myötä kadonneen tosimiehuuden. Jyväskylän yliopiston tutkijat (HS Mielipide 22.1.) nostivat puolestaan esiin valtarakenteet, jotka saavat naiset kantamaan miehiä suuremman vastuun kotitöistä ja parisuhteen hyvinvoinnista.

Perheneuvoja Pekka Puukko (HS Mielipide 29.1.) peräänkuulutti omassa puheenvuorossaan suomalaisen miehuuden uudistamisen tärkeyttä: yksinpärjäämiselle, oman riippuvuuden kieltämiselle ja yksioikoiselle tunneilmaisulle perustuva miehuuden kulttuurinen kuva ei kanna pitkälle modernissa, intiimiin vuorovaikutukseen pohjautuvassa parisuhteessa.

Mielenkiintoista kyllä, kirkon piirissä on käyty hyvin samankaltaista keskustelua miesten asemasta jo vuosien ajan. Monet miehet ovat olleet huolissaan kirkon naisistumisesta. Kun suurin osa aktiivisista kirkon jäsenistä ja työntekijöistä (papisto toistaiseksi vielä pois lukien) on naisia, on pelätty, että myös kirkon toimintatavat ja kielenkäyttö ”naisistuvat”. Esimerkiksi feminiinisiksi miellettyjen hiljaisuuden retriittien ja kirkossa lisääntyneen tunnepuheen ei ajatella vetoavan miehiin. Miesten pakoa kirkosta onkin pyritty patoamaan esimerkiksi etsimällä rinnalle enemmän ”miesmäisiä” toimintamuotoja.

Miehistä kannettu huoli kertoo mielenkiintoisella tavalla siitä, kuinka uskonto ja sukupuoli kytkeytyvät toisiinsa. Vaikka pintatasolla näytetään keskustelevan sukupuolten välisestä tasa-arvosta, todellisuudessa keskusteluissa määritellään jatkuvasti sitä, millaista on olla mies.

Samalla miehuudesta käytävä määrittelytaistelu kytkeytyy laajempiin kysymyksiin ihmisten välisestä tasa-arvosta, erilaisuuden hyväksynnästä ja – kaiken tämän kautta – ihmisen pelastumisesta. Voi ajatella, että keskustelut esimerkiksi naispappeudesta tai parisuhdelaista ovat niin latautuneita juuri sen vuoksi, että piilotasolla niissä keskustellaan hyväksyttynä (hetero)miehenä olemisen ehdoista.

Kaiken ytimessä näyttäisi lopulta olevan miehen suhde Jumalaan. Kun Jumalaa on viime vuosikymmenien psykologisoitumiskehityksen myötä käyty ymmärtämään yhä enemmän terapeutinkaltaisena tukijana ja ymmärtäjänä, joutuvat juuri miehet suurten kysymysten eteen. Kuinka yksinpärjäävä ja riippuvuutensa kieltävä mies voi avautua tunteistaan Jumalalle, jos hän ei kykene siihen edes parisuhteessaan? Ei kenties ole sattumaa, että tutkimusten mukaan juuri miehet muodostavat enemmistön fundamentalistien ja ateistien joukossa.

Maskuliinisuuden normit, jos mitkä, näyttäisivät kaipaavan purku-, tai vähintäänkin höllentämistalkoita. Julkinen keskustelu miehuudesta onkin otettava ilolla vastaan, sillä sitä kautta nousee yhteisesti käsiteltäväksi niitä puolia maskuliinisuudesta, jotka usein vaietaan kuoliaaksi miehisen kunnian vuoksi. Parhaimmassa tapauksessa keskustelun seurauksena voi syntyä uudistunut suomalainen mies, joka osaa käsitellä monimuotoisuutta myös itsessään.

Vanhoillislestadiolaisia meemejä: uskonnollisen uskon arkipäiväisyys

Yle lähetti viime viikolla dokumenttielokuvan Suomen suurimmista hengellisistä kesäjuhlista, vanhoillislestadiolaisten suviseuroista. Tuossa dokumentissa ilmeni aistivoimaisesti se merkittävyys, joka suviseuroilla on vanhoillislestadiolaiselle uskovalle. Suviseurat lähes koko liikkeen yhteen kokoavana tapahtumana, massiivisena yhteistyön ponnistuksena ja yhteisöllisyyden kruununa ovat liikkeen jäsenille tärkeä tapahtuma. “Keidas”, kuten ohjelmassa eräs haastateltava mies kertoi.

Screenshot 2016-01-15 10.31.07

Ohjelma on katsottavissa rajallisen aikaa, mutta sen pääsee vielä hetken näkemään kuvaa klikkaamalla.

Lähes 70 000 ihmistä samaan aikaan, samaan paikkaan kokoava tapahtuma on massiivisuudessaan häikäisevä. Se on myös eräänlainen yhteisöllisyyden ja organisoinnin taidonnäyte. Koska suurin osa vanhoillislestadiolaisista pyrkii pääsemään paikalle vuosittain, suviseurat oat myös tärkeä yhteisen, jaetun kokemusmaailman synnyttäjä. Jokainen suviseuroissa ollut tietää miltä puuhake tuoksuu sateisen yön jälkeen teltasta noustessa, tai miten kaiuttimista kajahtava virsi tai siionin laulu herättää aamulla lyhyiden yöunien jälkeen. Suviseurat siis synnyttävät yhteisiä, materiaalisia (tuoksut, äänet) mutta myös arkiseen elämää limittyviä jaettuja kokemuksia, jotka ovat eräänlaista liikkeen sosiaalista, yhteisöllistä pääomaa. Näiden materiaalisten kokemusten perusteella tietää kuuluvansa joukkoon. Aistivoimaisiin kokemuksiin limittyvät muut tapahtuman ulottuvuudet, kuten hengellinen sanoma, läheiset ihmiset – ja toisaalta myös ne kokemukset, joissa ei tunne kuuluvansa joukkoon. Yksinäisyys, tai kriittisyys kaiuttimista kuuluvalle sanomalle voivat tehdä materiaalisista ulottuvuuksista vastenmielisiä, mikä vaikuttaa siihen, miten ihminen suhtautuu koko tapahtumaan, myös sen tuoksuihin, ääniin ja tunnelmiin. Näin usko, jota pidetään tärkeimpänä syynä lähteä suviseuroihin, tulee osaksi arkisia, ruumiillisia käytäntöjä, osaksi elettyä elämää.

Suviseurat rakentuvat peltoaukeille, leiriolosuhteisiin. Leiriolosuhteissa ollaan vahvasti sään armoilla. Dokumentissakin kerrottu vuoden 2015 suviseurojen sääolosuhteet olivat seurojen alkaessa vaikeat, sillä vettä tuli taivaalta liikaa ja peltoalue alkoi pehmentyä painavien autojen, asuntovaunujen- ja autojen alla. Vuosia suviseuroissa vierailleet jakavat myös tämän sääolosuhteisiin mukautumisen ja siihen liittyvän jännityksen: kuinkahan tänä vuonna sää suosii? Kun kenttä ennen suviseurojen alkua alkoi vaikuttaa kuraiselta ja jopa mahdottomalta autolla kulkea, jännittyneet suviseuravieraat ympäri maata jakoivat tilannetietoa sukujen WhatsApp-ryhmissä, Facebookissa ja sosiaalisessa mediassa. Jännitys purkautui yhteisten jaetun kokemuksen kääntämisellä huumoriksi: suviseurameemeiksi.

simokura

Internet-meemit ovat kullttuurisia tuotteita: kuvia, videoita, äänitteitä tms, jotka kopioituvat ja leviävät nopeasti netissä. Ne toisintavat jotakin kulttuurista ilmiötä ja kopioitumisen seurauksena syntyvät erilaiset versiot luovat kiinnostavan maaston tarkastella kulttuurien ilmentymiä – ja muuttumista. Uskonnolliset meemit voidaan nähdä meemien alakategoriana, ja niillä voi olla uskonnollisen uskon kannalta katsottuna monenlaisia merkityksiä. Joskus meemit niin sanotusti kantavat mukanaan uskoa: ne toistavat jotakin uskonnollisesti tärkeänä pidettyä, ja meemien muotoon tuotettuna ne leviävät nopeasti, muovautuvat ja limittyvät osaksi ihmisten arkipäiväistä elämää. Meemit kertovat uskonnollisen uskon arkipäiväisyydestä: netissä leviävät meemit sekoittavat teknologiaa ja uskonnollista traditiota.

Meemit myös voivat kantaa mukanaan, toistaa, uskonnon ruumiillisia ja sukupuolittuneita muotoja. Yllä oleva Simo-meemi on esimerkki Simo-meemien sarjasta, joka syntyi vuoden 2015 suviseurojen huonojen sääolosuhteiden yhteydessä. Se kuvaa miestä – Simoa, joka voisi olla kuka tahansa vanhoillislestadiolainen mies. Kuvan päällä on teksti “Meiän Simo kävi siellä – ja kuulemma tosi huono pohja”. Simo voisi olla myös aviomies, jonka vaimo lausuu nämä sanat, kuulopuheena, toisille suviseuroihin menijöille. Tekstin puhuttu muoto toistaa vanhoillislestadiolaista yhteisöllisyyttä: Kuulopuhe leviää nopeasti jopa tuhansille ihmisille isojen sukujen WhatsApp-ryhmissä. Simo on tyyppiesimerkki vanhoillislestadiolaisesta miehestä. Toimelias ja ahkera, kulkee perheensä edellä katsastaen tilanteen, jonka jälkeen muulla väellä (tyyppiesimerkin mukaisesti vaimolla ja lapsilla) on turvallista tulla.  Simo ei kaihda vaikeita olosuhteita, vaan laittaa itsensä likoon (kirjaimellisesti). Simo on myös kuva vanhoillislestadiolaisesta maskuliinisuudesta: rohkeasta, itsensä uhraavasta, perheensä puolesta taistelevasta miehestä, joka tekee ruumiillisia töitä.

simomelooToinen Simo-meemi toisintaa samaa kuvaa vanhoillislestadiolaisesta maskullinisuudesta. Uppoava asuntovaunu taustalla Simo meloo tarkastellen tilannetta ja välittäen tilannetietoa sitä kaipaaville. Simosta kerrotaan taas toisen henkilön suulla: “Simo kävi siellä melomassa”. Meemien humoristinen ote kuvaa liikkeen jäsenten itseensä kohdistuvaa huumoria tilanteessa, joka voisi olla vaikea, mutta myönteiseen suviseurojen odotukseen kytkeytyvänä meemit näyttäytyvät hyväntahtoisina kulttuurin toistamisena ja sille nauramisena. Samaan kulttuuriseen tai uskonnolliseen kontekstiin liittyvät meemit voivat olla myös muunlaisia, ja toivon, että tulevaisuudessa minulla on aikaa analysoida niitä lisää. Erilaiset meemien kategoriat ja alakategoriat avaavat mielenkiintoisen ikkunan vanhoilllislestadiolaisuuteen yhtenä uskonnollisten meemien elinvoimaisena suomalaisena keskittymänä. Tässä blogipostauksessa käytetyt meemit ovat osa laajempaa meemikokoelmaa, joka on kerätty vanhoillislestadiolaisten ja vanhoillislestadiolaistaustaisten internet-yhteisöistä.

telttavene

Tässä kuvassa tulva-aihetta on varioitu yhdistämällä suviseurojen keskuspaikka, seurateltta, täydessä toiminnassa olevaan pelastuspartioon. 

Synti vai Jumalan lahja? – seksuaalisuuden muodonmuutoksia etsimässä

”Koska kysymyksessä on lahja, ei sitä ole voinut valita, ei myöskään vaihtaa tai palauttaa. En voi myöskään olla vihainen lahjasta tai hävetä tai halveksia sitä, kun muistaa, kuka on lahjan antaja. Tämän seikan huomaaminen teki mieleni nöyräksi.”

Näin kuvaa kokemuksiaan yksi väitöstutkimukseni (2014) aineistona olleiden kirjeiden kirjoittaja. Hänen kertomuksessaan tiivistyy monen nykyihmisen ymmärrys seksuaalisuudesta. Asia, josta vielä 1900-luvun alkupuolella puhuttiin synnin, puhtauden ja väärien tekojen käsitteiden avulla, koetaan nyt yhä voimakkaammin ihmisen syvimmän minuuden luovuttamattomana piirteenä. Kyse on siitä, mitä ihminen aidoimmillaan on. Esimerkiksi aiemmin syntinä ja sairautena nähty homoseksuaalisuus on nyt monelle ihmiselle Jumalan lahja. Tällöin ajatellaan, että Jumala hyväksyy ihmisen juuri sellaisena seksuaalisena olentona kuin hän on, sillä sellaiseksi Jumala on hänet luonut.

Tänä syksynä aloittamassani tutkimuksessani kysyn, kuinka tämä ajatuksellinen ja kokemuksellinen muutos on tapahtunut. Kuinka olemme luopuneet synnin ja sairauden korostamisesta ja käyneet ajattelemaan seksuaalisuudesta ilmiönä, joka määrittää lopulta koko olemassaoloamme ja hyväksyttävyyttämme? Ilmiö on kiinnostava erityisesti uskonnon näkökulmasta, sillä monet ajattelevat juuri uskonnon pitävän itsepintaisesti yllä käsitystä seksistä syntinä. Näyttää kuitenkin siltä, että esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ajatus seksin synnillisyydestä – jos kirkolla sellaista on koskaan yksiselitteisesti ollutkaan – on hiljalleen haihtunut 1900-luvun loppupuolen aikana. Vielä vastausta vailla oleva kysymykseni kuuluukin: kuinka kirkossa on käyty ajattelemaan synnistä Jumalan lahjana?

Edellä mainitun muutoksen tarkastelu edellyttää muutaman arkiajattelumme mukaisen oletuksen kyseenalaistamista. Ensinnäkin seksuaalisuutta ei pidä olettaa muuttumattomana tai selitettävissä olevana tosiasiana, vaan pikemminkin sosiaalisissa suhteissa ja kulttuurissa sekä yhteiskunnassa vaikuttavien ajattelumallien ja käytänteiden synnyttämänä – ja siksi jatkuvasti muuttuvana – ilmiönä ja kokemuksena. Toiseksi, myös kirkon opetusta seksuaalisuudesta on tarkasteleva sosiaalisesti rakentuvana, ja ennen kaikkea sosiaalista maailmaa rakentavana ilmiönä.

Lopputuloksena on monimutkainen vuorovaikutussuhteiden verkosto: kirkon kulloinenkin opetus on osallistumista laajempaan kulttuuriseen seksuaalisuutta koskevaan neuvottelu- ja rakennusprosessiin. Tämä prosessi muuttaa omalta osaltaan kirkon opetusta, mutta ennen kaikkea se muokkaa ihmisen kokemusta omasta itsestään seksuaalisena (ja uskonnollisena) olentona. Alun sitaatin sisältämä ymmärrys seksuaalisuudesta onkin tullut mahdolliseksi vain tietynlaisessa hetkessä ja paikassa, jossa uskonnon ja seksuaalisuuden suhde ymmärretään aivan erityisellä tavalla.

Seksuaalisuutta koskevan muutoksen yhtenä merkittävänä vaikuttajana on ollut kulttuurin psykologisoitumiseksi kutsuttu ilmiö. Sillä tarkoitetaan kehityskulkua, jonka seurauksena erilaiset psykologiset – erityisesti psykoanalyyttiset ja -dynaamiset – ajattelumallit ja toimintatavat ovat tulleet osaksi kielenkäyttöämme sekä ihmistä koskevaa arkiymmärrystämme. Alitajunta, estoisuus tai yliminä ovat esimerkkejä psykodynaamisista käsitteistä, joita avulla ymmärrämme itseämme ja toisiamme. Puhumme myös seksuaalisuuden kehittymisestä, identiteeteistä tai parisuhteen kehitysvaiheista, kun asettelemme seksuaalisuuteen liittyviä kokemuksiamme psykologiseen sielunmaisemaan.

Psykologisoitumista ei tule ymmärtää sinällään hyvänä tai pahana, vaikkakin psykologisen ja teologisen tiedon ja ajattelun suhde onkin ollut merkittävä kiistakysymys suomalaisessa teologisessa keskustelussa viime vuosikymmeniin asti. Kyse on laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta, jonka periaatteet kaikki hyväksyvät tiettyyn pisteeseen asti. Teologisessa mielessä niin liberaalit kuin konservatiivitkin voivat vaivatta vedota ”lapsen hyvään” tai ”ydinperheen hyvinvointiin” puolustaessaan omia näkemyksiään. ”Sielutieteen” tuloksia onkin eri tavoin hyödynnetty ja sovellettu teologian tekemisessä jo 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä saakka.

teemublogi

Oma tutkimukseni kysyy, kuinka psykologinen tieto eri muodoissaan on vaikuttanut kirkon ymmärrykseen sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmiöistä. Tämän kehityskulun keskiössä ovat kirkon perheneuvojat, sielunhoitajat ja diakonit. Juuri näiden toimintamuotojen sisällä omaksuttiin 1950-luvulta alkaen työvälineitä, jotka johtivat näkemään sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmiöt uudenlaisen linssin läpi. Samalla perinteiset hahmotukset avioliitosta, seksuaalisuudesta ja synnistä alkoivat murtua: onko seksuaalisuus todella syntiä? Mikä avioliitossa on tärkeintä? Entä mitä pitäisi ajatella ehkäisystä, avoliitosta tai homoseksuaalisuudesta uuden psykologisen tiedon valossa?

Tutkimukseni tarkoitus on myös valaista tämän hetken keskusteluja uskonnon, seksuaalisuuden ja sukupuolen välisistä suhteista. Esimerkiksi kirkon vaikea sisäinen keskustelu seksuaalisuudesta nousee pitkälti siitä muutoksesta, joka seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmiöitä on 1900-luvun loppupuolella kohdannut. Kirkko ei suinkaan ole ollut tämän kehityksen ulkopuolella vaan pikemminkin kiinteänä osana sitä. Vaikka kirkollinen keskustelu on ollut moniäänistä ja joskus jopa sisäisesti ristiriitaista, sen puitteissa on viime vuosikymmenien aikana synnytetty sellaisia psykologista tietoa ja teologista ymmärrystä yhdistäviä ajattelumalleja, joiden varassa moni nykyihminen voi nähdä ja ymmärtää oman seksuaalisuutensa hyväksyttynä Jumalan lahjana. Siitä, kuinka tämä kaikki on tapahtunut, tulen tulevaisuudessa kertomaan myös tässä blogissa.

Kirjallisuutta:

Kivivuori, Janne (1999): Psykokirkko. Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta. Hanki ja Jää. Helsinki: Gaudeamus.

Ratinen, Teemu (2014): Torjuttu Jumalan lahja. Yksilön kamppailu häpeällistä seksuaalisuutta vastaan. Käytännöllisen teologian väitöskirja. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.

Coca Colaa, kansalaisoikeuksia ja muita konferenssikuulumisia Atlantasta

FullSizeRender-2Atlantan silhuettia Ihmis- ja kansalaisoikeuskeskuksen edustalta katsottuna.

Embodied religion-tutkimushankkeemme tutkijoita osallistui marraskuussa 2015 yhdysvaltalaisen uskonnontutkimuksen kattojärjestön American Academy of Religionin (AAR) vuosikokoukseen Atlantassa. Tapahtuma järjestetään vuosittain marraskuun loppupuolella; samaan aikaan pidetään myös raamatuntutkimuksen kattojärjestön Society of Biblical Literaturen (SBL) vuosikokous. Kyseessä on maailman suurin konferenssi uskonnontutkimuksen saralla. Tänä vuonna kokouksissa oli puhujia yhteensä noin 4400 ja osallistujia (kuulopuheiden mukaan) kaiken kaikkiaan 9000.

Kuten osallistujamääräkin kertoo, konferenssi oli massiivinen. Se järjestettiin kolmen toisiinsa kävelysilloilla yhdistetyn pilvenpiirtäjähotellin kompleksissa. Kymmeninen yhtäaikaisten paneelien tarjonnasta auttoi tekemään selkoa paitsi 500-sivuinen ohjelmakirja myös konferenssin oma kännykkäsovellus, jonka avulla oli kätevä suunnitella lukujärjestys joka päivälle.

Konferenssin ohjelma toi mieleen uskonnontutkijan karkkikaupan. Paneeleita oli yllin kyllin ja niiden skaala oli laaja. Suurin osa paneeleista koostui perinteisistä esitelmistä, mutta mukana oli myös ryhmäkeskusteluja, ennalta jaossa olleita esitelmiä käsitteleviä seminaareja, tiettyjen kirjojen ympärille rakennettuja paneeleita, plenaryesitelmiä, verkostoitumistilaisuuksia sekä tutkijantaitoja hiovia työryhmiä. Paneeleiden järjestämisestä vastasi yli 160 temaattisesti jakautunutta ryhmää, mikä takasi niiden suuren sisällöllisen variaation. Uusia ryhmiä syntyy – ja vanhoja kuolee – jatkuvasti, ja konferenssissa järjestettiinkin tilaisuuksia myös ryhmien perustamisen byrokratiasta. Seuraavassa esittelemmekin joitakin huomioita, joita teimme päivien aikana ohjelmatarjonnasta, sisällöistä ja omista esityksistämme. Kirjoittajina ovat Helena Kupari, Meri-Anna Hintsala, Johanna Hurtig ja Elina Vuola.

Helena

Kuten aina konferensseissa, paneelien sisältöä ei voinut täysin ennustaa edes abstrakteihin tutustumalla, ja valintani sisälsivät sekä positiivisia yllätyksiä että pettymyksiä. Eräs antoisa kokemus oli Pentecostal-Charismatic Movements – ryhmän organisoima paneeli teemasta “After Marie Griffith’s Gods Daughters: Narrating the Power of Submission in Contemporary Pentecostalism”. Nimensä mukaisesti sessiossa puitiin Griffithin klassikkoetnografian antia amerikkalaisen evankelikaalisuuden tutkimukselle usean panelistin voimin, mukana myös kirjailija itse. Yhtäältä keskittyminen yhteen kirjaan teki paneelista tavanomaista fokusoidumman. Toisaalta panelistien puheenvuoroissa ja yleisessä keskustelussa nostettiin esille monia teemoja ja kysymyksiä, jotka kiinnostavat myös muita kuin evankelikaalisuuden tutkijoita. Näitä olivat esimerkiksi toimijuus, sukupuoli, uskonnon ja politiikan suhde, uskonnon terapisoituminen, etnografinen metodi, teorian paikka uskonnontutkimuksessa sekä tutkijanura. Kaiken kaikkiaan tilaisuudesta välittyi tunnelma, että tässä tutkimusyhteisö pohtii kriittisesti ja rakentavasti omaa historiaansa yhden merkkiteoksen tarjoamasta perspektiivistä käsin. Jäin pohtimaan, voisiko vastaavia tilaisuuksia järjestää Suomessakin: Onko meillä samanlaisia yhteisöjä tai samanlaisia teoksia? Vai ovatko tutkijoiden verkostot kuitenkin lähinnä kansainvälisiä, vaikka tutkimuskohteena olisikin Suomi?AAR2Plenary session. Ann Taves ja Graham Ward keskustelivat uskontotieteen ja teologian suhteesta.

Minulla oli konferenssissa myös oma esitelmä, jossa käsittelin suomalaisten ortodoksinaisten uskonnollisen maun rakentumista suhteessa luterilaisuuteen Pierre Bourdieun teorian valossa. Paneelissa oli mukana kolme esitelmää, joista kaikissa hyödynnettiin Bourdieuta ja kahdessa kolmesta puhuttiin ensisijaisesti yhteiskuntaluokasta ja uskonnosta. Ennen esitystä minua hermostutti paneelin luokkapainotteisuus, sen otsikkokin oli “Class, Cohort, and Aesthetics in the Study of Religion”. Omassa tutkimuksessani yhteiskuntaluokka ei ole ollut relevantti teema – sukupuoleen, etnisyyteen ja vähemmistöasemaan liittyvät sosiaaliset hierarkiat kylläkin. Sijoittuminen luokkapaneeliin sai minut kuitenkin miettimään yhteiskuntaluokan asemaa suomalaisessa uskontotieteessä. Ehkäpä tämä teema ansaitsisi enemmän huomiota paitsi omassa tutkimuksessani myös suomalaisessa tutkimuksessa laajemmin?

Konferenssiin osallistui sekä uskontotieteilijöitä että teologeja, ja ylipäänsä uskontoa monesta eri suunnasta lähestyviä henkilöitä. Laaja-alaisuus mahdollisti erilaisia kiinnostavia keskusteluja, kuten uskontotieteilijän (Ann Taves) ja teologin (Graham Ward) dialogin varaan rakentuneen plenarypaneelin aiheesta “’Normativity’ and the Academic Study of Religion: Reframing the Conversation about Theology and Religious Studies”. Kaiken kaikkiaan konferenssi herättelikin minua pohtimaan uudella tavalla henkilökohtaisen, eettisen, poliittisen, normatiivisen ja deskriptiivisen yhteyksiin liittyviä kysymyksiä omassa tutkimuksessani. Tätä pidän merkittävänä, yhden konferenssimatkan väärtinä antina.

Meri-Anna

Piipahdimme Martin Luther King Jr:n elämäntyötä kunnioittavassa museossa ja vuoden 1996 olympialaisille omistetussa puistossa, jotka molemmat sijaitsivat kävelyetäisyydellä hotelleista. Martin Luther King Juniorin elämäntyö näkyi paitsi tässä mustan Amerikan keskuksessa olevassa muistomerkillä, myös konferenssiesityksissä. Atlanta tunnetaan ”syvän etelän” kaupungeista erityisen suvaitsevaisena. Religion, Media and Culture – paneelin eräässä esityksessä tarkasteltiin Atlantasta löytyvän National Center for Civil and Human Rights -keskuksen yhteyksiä Coca Cola -korporaatioon, joka on lahjoittanut maata tälle ihmis- ja kansalaisoikeuskeskukselle. Näin ollen Coca Cola -maailma ja ihmisoikeuskeskus löytyvät samasta korttelista Atlantan downtownista. Molemmat turistinähtävyydet keskittyvät etelävaltioiden kansalaisoikeuksien historiaan, ja mielenkiintoisena kombinaationa Coca Cola ja kansalaisoikeudet ohjaavat kiinnittämään uskonnon- ja kulttuurintutkijoiden huomion instituutioihin ja tapahtumiin, jotka limittyvät yhtäaikaisesti yhteiskunnassa. Samaan aikaan myös vapautumisesta kertovat poliittiset narraatiot ohjaavat huomioimaan sitä, kuinka mielikuvat ihmisyksilöistä ovat poliittisesti ilmaistuja ja uskonnollisesti sekoittuneita. Coca cola –pullojen kyljissä olevat ihmisten nimet eivät vain personoi juomaa ostajalle sopivaksi, vaan viittaavat siihen, miten jokaisella ihmisellä on oikeus tunnustettuun nimeen tasaveroisena kansalaisena. Kulttuurintutkimuksen kannalta kiinnostavaa on ”jälki-rodullisen ihmisoikeusliikkeen” perustuminen kansainvälisille vapaille markkinoille.

king1Tuliaisiksi ajateltavaa Martin Luther King Juniorilta.

Löysin ohjelmasta useampiakin uskontoa, mediaa ja kulttuuria käsitteleviä sessioita, joissa yhdessä oli runsaammin mukana myös sosiaalisen median tutkijoita. Coloradon yliopiston professori Stewart M. Hoover analysoi digitaalisen median ulottuvuuksia kolmannen tilan (third space) näkökulmasta. Digitaalinen media ikään kuin muodostaa uskonnon ja median yhteyteen kolmannen tilan, joka versioi uskontoa uudelleen erilaisin tavoin. Kolmas tila ei viittaa mihinkään fyysiseen tilaan, vaan tekemisen uudenlaisiin käytäntöihin, jotka muokkaavat, muovaavat ja määrittävät uskontoa uusin tavoin. Kolmatta tilaa leimaa eräänlainen välitilassa oleminen: se asettuu erilaisten vastakkaisuuksien jatkumolle. Näitä vastakkaisuuksia voisivat olla vaikkapa yksityinen vs. julkinen, yhteisöllinen rakenne vs. yksilön kokemus tai globaali vs. paikallinen. Teknologia näyttäytyy tässä prosessissa lähinnä mahdollistajana, jonka avulla ihmiset voivat muodostaa todellisuutta mutta myös performoida sitä. Teoreettisena käsitteenä kolmas tila voi auttaa uskonnontutkijaa hahmottamaan digitaalisen median käytäntöjä, rajoituksia ja rakenteita suhteessa uskontoon.

Minulta on usein kysytty kansainvälisiin konferensseihin mennessäni, että mitä sieltä voi saada sellaiseen tutkimukseen, jossa tutkitaan suomalaista pientä herätysliikettä, vanhoillislestadiolaisuutta. Oma tutkimusaiheeni vanhoillislestadiolaisuus verkkokeskusteluissa voi avautua hedelmällisesti esimerkiksi kolmannen tilan käsitteen kautta. Sosiaalinen media on luonut perinteiseen kasvokkaiseen yhteisöllisyyteen uusia muotoja, jotka eivät välttämättä ilman teknologiaa olisi olleet mahdollisia. Vaikka konferenssi tarjosi paljon nimenomaan käsitteellisiä ja teoreettisia apuvälineitä tutkimukseeni, se myös auttoi hahmottamaan samankaltaisia ilmiöitä muissa uskonnollisissa yhteyksissä. Vaikka jokaisessa uskonnollisessa yhteisössä on omat erityispiirteensä, uskonnontutkijan näkökulmasta on kiinnostavaa tarkastella sitä, miten uskonto ja sekulaari, pyhä ja maallinen käyvät vuoropuhelua. Internetin nähdään muun maussa rikkovan pyhän ja arkisen rajaa. Mediatuotteet ovat fyysisiä ja aistittavia tuotteita, jolla sekulaarin rajoja materialisoidaan uskontojen sisällä eri tavoin. Jokaisella uskonnolla on myös oma viestinnällinen historiansa, johon tutkijankin on syytä kiinnittää huomiota, jos on kiinnostunut uskonnon ja median yhteyksistä.

Vaikka monessa sessiossa tuli sellainen olo, että esitelmän täysin ymmärtääkseen asiaa pitäisi katsoa samasta kontekstuaalisesta ikkunasta esitelmän pitäjän kanssa, löysin ohjelmasta myös monia “täsmäosumia”. Sellaisesta voisin mainita toisen digitaalista uskonnontutkimusta käsitelleen session, jossa aiheena oli digitaalinen juutalaisuus.Erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä median vaikutuksia ihmisen elämään pyritään usein hallitsemaan ja kontrolloimaan: media nähdään uskonnollisuutta haastavana asiana. Tällaista kontrollia edustaa esimerkiksi Israelin ortodoksijuutalaisten kosher-puhelimet ja internet-selaimet, joissa jo teknologian rakennusvaiheessa otetaan huomioon ihmisen uskonnollinen vakaumus ja pyrkimys olla erossa viihteellisestä ja uskonnollisuutta uhkaavasta sisällöstä. Kosher-puhelimissa on esimerkiksi rajoitettu pääsy internetiin ja muun muassa sopimattomia kuvia on suodatettu pois. Tarjolla on myös esimerkiksi täysin kuvattomia, ainoastaan tekstimateriaalia sisältäviä internetselaimia. Internetin ”kosherisoimisella”, eli tekemällä sitä ortodoksijuutalaiselle sopivammaksi, pyritään ylläpitämään kommunikaation ”puhtautta” uskonnon kannalta. Lisäksi sen avulla pyritään ylläpitämään juutalaista yhteisöä ja uskoa.  Kosherisoimisen taustalla on eettinen ja moraalinen huoli, mutta se näyttäytyy myös yhteisöllisenä kontrollina yksittäiselle yhteisön jäsenelle. Session eräänä aiheena olivat myös juutalaisten perhe-elämään liittyvät blogit, sekä pyhään kirjaan Tooraan perustuvat digitaaliset pelit, joilla voi olla käyttöä muun muassa pedagogisessa mielessä. Monet kiinnostavat esitelmät olivatkin juuri tällaisia empiirisiä tapaustutkimuksia. Vähintään yhtä tärkeää kuin niiden kuunteleminen, on esitelmän pitäjiin tutustuminen. Samankaltaisia aiheita tutkivat tutkijat ympäri maailmaa muodostavat toisilleen tärkeän kollegiaalisen verkoston, jonka kautta tutkimustyöhön tulee tärkeä uusi ulottuvuus.

Konferenssin huikaisevaa antia itselleni oli myös laaja kirjanäyttely, josta löysin paljon kotiin viemistä. Vaikka pääasiassa etsin tutkimuskirjallisuutta, mukaani tarttui myös Women’s Bible Commentary, Raamatun kirjojen kommentaari naisnäkökulmasta. Se on aivan ehdoton kirjahyllyssä. Toisin katsominen on tärkeää sekä tutkimuksessa että muussa elämässä, ja erityisen tärkeältä se usein tuntuu juuri uskonnon kontekstissa.

Johanna
Milloin konferenssimatkaa voi pitää onnistuneena? Tietenkin silloin, kun matkaaja osallistuu, antaa ja saa, saa kommentteja, jotka voi kokea merkityksellisiksi, työtä ja ajattelua edistäviksi tai tulosten julkistamista edesauttaviksi.  Parhaimmillaan kävijä verkostoituu, keskustelee ja kysyy, virkistyy ja vahvistuu ammatillisesti.  Hyvä konferenssimatkaaja on rohkea, avoin, peloton ja väsymätön.

Minäkin rakensin ohjelman, jota noudatin, pidin esityksen ja inspiroiduin kuulemastani. Mutta jos olen ihan rehellinen: myös väsyin ja vetäydyin. Väillä en saanut esityksistä kiinni ja siitä, mistä sain, en pitänyt. Omaa paperia käsittelevässä sessiossa keskustelu oli kohteliasta, kiinnostunutta ja kiinnostavaakin, mutta eivät kommentit tarjonneet mitään kovin erityistä uutta.

Muutamat sessiot herättivät pohtimaan johtuiko kokemani pieni ajoittainen pettymyksen ja vierauden tunne siitä, että olin yhteiskuntatieteilijänä uskonnon tutkijoiden markkinoilla, itselleni vieraalla maalla. En niellyt selitystä, sillä uskonnon tutkimus kiinnostaa itseäni, totta puhuen yhteiskuntatieteilijäksi jopa liiankin paljon, aivan loputtomasti.

Yksi suurimmista oivalluksista oli, että se, että ymmärsin, että sen tavan lisäksi, miten itse lähestyn uskontoa, on hurjan paljon muita. Minulle ominaista on katsoa uskontoa empiirisenä, todellisuuteen, ihmisten kokemuksiin ja nykyhetkeen kiinnittyvänä, kollektiivista ja yksilöllistä tasoa toisiinsa yhdistävänä sekä kollektiivisen toimijuuden seurauksia ja ongelmia ja ratkaisuja luotaavana. Minun tapani ei ole aivan tyypillinen tapa lähestyä uskontoa niiden parissa, jotka ovat sen tutkimiseen erikoistuneita.

Hakeuduin oikeuksia, väkivaltaa, moraalia ja uskonnon ja sosiaalitieteiden suhteita pohtiviin ryhmiin ja paljon hyödyllistäkin kuulin ja sain. Monissa kuulemissani esityksissä käsiteltiin kuitenkin vanhoja tekstejä, historian hahmoja tai lähestyttiin uskontoa jonkin teoreettisen idean tai käsitteen kautta. Jos yhteys empiiriseen todellisuuteen oli olemassa, sitä lähestyttiin neutraalisti.

Itselleni läheistä tutkimuksen avulla tehtävää oikeudenmukaisuustyön ulottuvuutta, en aivan kiinnostukseni kaltaisena tarjonnasta tavoittanut. Tutkittava uskonnollinen todellisuus oli monissa esityksissä kuin korttitalo, johon mentiin varoen, ettei yksikään kortti, tutkittavan todellisuuden seinä liikahtaisi.

Silti: kannatti lähteä! Olen tyytyväinen reissuuni. Eräs filosofinen esitys inspiroi niin paljon, että erilliset virikkeet, joita en ollut onnistunut liittämään toisiinsa loksahtelivat kuulemani myötä paikalleen ja tutkimukseni astui oman pääni sisällä valtavan askeleen eteenpäin. Nyt olen siirtänyt oivallukseni seuraavaan konferenssipaperiin.

Matkalla saadusta flunssasta, univelasta ja pysähtyneisyyden hetkistä huolimatta hyöty ei rajoittunut yhteen esitykseen.  Pari kiinnostavaa kontaktia on takataskussa myös. Äsken liimasin Martin Luther Kingin museossa ostamani julisteet työhuoneeni ulkopuolelle opiskelijoita ja muita ohikulkijoita inspiroimaan. Ihmissoikeustyö jatkuu! Sitä tehdään ja pitää tehdä myös uskontojen sisällä!

IMG_7400

Martin Luther King Jr. syntymäkoti päiväkävelyreitin varrella.

Elina

Olen vakiintunut AAR-kävijä, joten itselleni konferenssissa ei sinänsä ollut paljon uutta, vaikka joka vuosi tietenkin on paljon uusia sessioita. Itselleni AAR-kytköksestä on kautta vuosien ollut eniten hyötyä verkostoitumismielessä, varsinkin post doc –vaiheessa. Joka konferenssissa sovin etukäteen myös tapaamisia työni kannalta tärkeiden tutkijoiden kanssa. Viime vuonna kiersin Neitsyt Maria –kirjani englanninkielistä käännöstä tarjoamassa eri kustantajien edustajille – ja koppi tuli!

AAR:ssa on enenevässä määrin muitakin kuin teologeja, mikä on todella hyvä – myös yhteiskuntatieteilijöitä, joskin vähemmän. Dialogi tieteenalojen välillä on tärkeää. Yhdysvallat on volyyminsä ja houkuttelevuutensa vuoksi konferenssin fokuksessa, mutta pitää muistaa, että valtava osa USA:n yliopistoissa työskentelevistä tulee muualta. Viime vuonna olin itsekin yhdysvaltalaisen yliopiston ”nimissä” konferenssissa.

Suomalaisten aiheiden – joita meillä kaikilla tänä vuonna osallistuneilla oli – tuominen kansainväliseen kontekstiin on tärkeää. Kyse ei ole vain tiedosta, jota me voimme muille jakaa omasta kontekstistamme, vaan myös teoreettisten – kaikille eri puolilla maailmaa yhteisten – keskustelujen ja kysymyksenasettelujen valottaminen omasta kontekstistamme käsin. Se voi olla myös teoreettista, ei vain kontekstisidonnaista empiriaa. Juuri tämä meidän on hyvä kansainvälisillä foorumeilla muistaa. Ja varmaan kaikki huomasimme, että itse kontekstikin kiinnostaa erimaalaisia kollegoja.

AAR on uuvuttava, massiivinen, hektinen – jetlagin lisäksi! – ja paras tapa asennoitua on rohkea ja reipas surffailu kunnon yhdysvaltalaiseen tapaan. Kaikki tietävät, että konferenssissa voi mennä vetämään staraa hihasta ja verkostoitua, tehdä itseään tykö. Koko AAR on valtava tarjotin, josta voi noukkia itselleen hyödyllisintä ja samalla antaa oman osansa runsaudensarveen.

FullSizeRender-4Buddhalaiset munkit valmistivat neljän konferenssipäivän ajan Mandala hiekkamaalausta. Valmistuttuaan se vain pyyhittiin pöydältä pois: kaikki on katoavaa.

AAR-konferenssiin osallistumista voi suositella suomalaisille uskonnontutkijoille ja teologeille, varsinkin jos oma tutkimusaihe linkittyy kansainväliseen kontekstiin tai sivuaa kansainvälisiä teoreettis-metodologisia keskusteluja. Isäntäkaupunki vaihtuu vuosittain: vuoden 2016 kokouspaikka on San Antonio ja vuoden 2017 Boston houkuttelevat jo turismimielessäkin huomattavasti Atlantaa enemmän!

Helenan raportti konferenssista ilmestyy joulukuun aikana Uskonnontutkija-verkkolehdessä: http://uskonnontutkija.fi/

HALAUKSIA, RUUSUSADETTA JA INTIALAISTA TUNNELMAA VANTAAN ENERGIA AREENALLA

Teksti ja kuvat: Johanna Jylhä

Sanskriitinkieliset säkeet Ayi giri nandini nandita medini… raikaavat rytmikkäästi intialaisten soittimien säestäminä Vantaan Energia Areenalla aamuyön tunteina. Tämän Durga-jumalatarta ylistävän hymnin myötä Intiaan liittyvät muistoni heräävät välittömästi ja tekisi melkein mieli hypätä tanssimaan. Kehoni muistaa, että olen laulanut tätä hymniä kenttätyömatkallani Äiti Amman Intian keskuksen pienessä, täpötäydessä Kalari-temppelissä joulun aikaan 2006. Tutkijana ja etnografina minulle on luontevaa käyttää kenttätyössäni osallistuvia ja ruumis-perustaisia metodeja. Tavoitteenani on omaa kehoani ja aistejani hyödyntäen sukeltaa tilanteisiin, eläytyä ja yrittää ymmärtää tutkimiani uskonnollisia ilmiöitä niin syvällisesti kuin mahdollista. Erityisesti musiikki on muodostunut minulle tärkeäksi kanavaksi tavoittaa tutkimani intialaisen henkisyyden perspektiivejä ja tunnelmia.

Hindulaisessa uskontoperinteessä tunteet ja kokemuksellisuus ovat aina olleet tärkeitä. Pyrkimys jumaluuden läsnäolon aistimiseen ja kokemiseen nähdään keskeisenä osana uskonnollisuutta. Tästä johtuen värikkäät kuvat, musiikki, tuoksut, maut sekä Äiti Amman tapauksessa myös kosketus ovat vahvasti läsnä.

Mittavista hyväntekeväisyysprojekteistaan ja halauksistaan tunnettu intialainen Äiti Amma (s. 1953) vieraili Suomessa loka-marraskuun vaihteessa 13. kerran. Vantaan Energia Areenalla järjestetty tilaisuus oli osa Amman Euroopan kiertuetta. Suomi oli kiertueen ainoa pohjoismaalainen kohde ja tapahtumaan saapuikin paljon kävijöitä myös Ruotsista ja muista Pohjoismaista sekä Venäjältä ja Virosta.

Amman ohjelmaÄiti Amman halaukseen jonotti runsaasti ihmisiä jo ohjelman avajaispäivän aamuna. Kuva: Johanna Jylhä

Saavuttuani ohjelman avajaispäivänä paikan päälle Energia Areenalle, hätkähdän ihmisten paljoutta. Perjantain aamuohjelmassa huomio kiinnittyy erityisesti kantoliinoissa kulkevien pienokaisten sekä ylipäänsä lapsiperheiden suureen määrään. Törmäänkin pian tuttuun suomalais-intialaiseen Pienimäen perheeseen. Amman vierailu on heille tärkeä tapahtuma, sillä he ovat alun perin tutustuneet toisiinsa Amman Lontoon ohjelmassa. Nyt he ovat tulleet paikalle saadakseen Ammalta nimen parin kuukauden ikäiselle vauvalleen.

Itse asetun havainnoimaan valkeaan sariin pukeutunutta halaavaa Ammaa. Amman taustalla on kuva vihreästä metsämaisemasta ja sen yläpuolella teksti Love is our true nature. – Rakkaus on todellinen luontomme. Osa ihmisistä menee Amman halaukseen eli darshaniin yksin, osa pariskunnittain tai koko perheen voimin. Halaukseen ei kuitenkaan noin vain marssita, sillä valtavan ihmismäärän vuoksi Amman ohjelmassa on jonotussysteemi vuorolipukkeineen. Halaus ei myöskään ole vain Amman ja halattavien välinen tapahtuma, vaan avustajat ohjaavat välillä varsin reippain ottein ihmisiä halaukseen ja halauksesta pois. Amma vaikuttaa rennolta, hymyilevältä ja puheliaalta. Välillä hän innostuu halatessaan juttelemaan muiden ympärillä olijoiden kanssa, jolloin halattava saa levätä Amman sylissä kauemmin. Sitten hän painaa halattavan vielä tiukemmin rintaansa vasten. Välillä hän myös moiskauttaa suukon halattavan poskelle ja nauraa hersyvästi. Kun Amma saa syliinsä pienen vauvan, hän nostaa tämän ilmaan, juttelee vauvalle ja ottaa sitten syleilyyn myös lapsen vanhemmat. Musiikki ja erityisesti intialaiset henkiset laulut, bhajanit, ovat keskeisellä sijalla Amman ohjelmien tunnelman luojana. Osa bhajaneista on hyvin vanhoja, osa puolestaan Amman tai hänen oppilaidensa säveltämiä. Henkisten laulujen ja sanskriitinkielisten hymnien lisäksi halaamisen kuluessa esitetään monen muunkinlaista musiikkia, kuten suomalaisia kansanlauluja sekä Sweet Jeena and her Sweethearts -yhtyeen esittämää rockabillya. Avajaispäivän iltana Amma johtaa itse henkisiä lauluja intialaisten soittimien säestäessä. Amma eläytyy laulamiseen voimakaseleisesti, lopussa jopa ekstaattisesti.

Amma vieraili Helsingissä ensimmäisen kerran jo vuonna 1998 käytyään sitä ennen vuosittain Ruotsissa. Amman ensimmäisen vierailun yli 5000 ihmisen kävijämäärä yllätti järjestäjät täysin, sillä Ruotsissa Amma oli kerännyt paikan päälle enimmillään kuutisensataa ihmistä. Suomessa vierailut ovat huolellisesti organisoituja ja niitä valmistellaan pitkään satojen vapaaehtoisten voimin. Kävijämäärät ovat viime vierailukertoina lähennelleet kymmentä tuhatta. Ihmisille jaettavien halauslipukkeiden perusteella tapahtuman järjestäjät arvioivat tämän vuoden kävijämäärät vielä edellisiä kertoja suuremmiksi, mihin lienee vaikuttanut myös tapahtuman sijoittuminen Pyhäinpäivän viikonlopulle. Myös mediassa Äiti Amma sekä etenkin hänen julkisuudesta tunnetut suomalaisseuraajansa ovat olleet paljon esillä.

Mutta mikä sitten saa vuosi vuoden jälkeen tuhannet suomalaiset saapumaan Amman ohjelmaan pitkienkin matkojen takaa? Motiivit, joista halaus on vain yksi, ovat toki mitä moninaisimmat. Tässä muutamia perusteluja, joita tuli esiin jututtaessani ihmisiä Energia Areenalla Pyhäinpäivän viikonlopun kuluessa. Amman sitoutuneille seuraajille Äiti Amma on hindulaisen perinteen mukaisesti ns. valaistunut mestari, joka pystyy ohjaamaan seuraajiaan henkisellä polulla. Tämän vuoksi mahdollisuutta olla Amman läheisyydessä pidetään hyvin tärkeänä. Amman ohjelmassa vapaaehtoistyötä tehnyt helsinkiläisnainen mainitsikin totuuden ja rauhan etsinnän syiksi tulla ohjelmaan. Myös vapaaehtoistyö tapahtuman hyväksi tuntui itsessään hyvältä ja oikealta. Eräs Amman Intian ashramissa eli henkisessä keskuksessa useamman kerran käynyt helsinkiläisnainen kertoi tulleensa paikalle paitsi Amman kohtaamisen myös hyvän tunnelman takia. Hän kuvaili Amman ohjelman toimivan kuin energia- tai valohoitona syksyn pimeän ajan keskellä.

Pohjois-Karjalasta Energia Areenalle matkustanut nainen nosti esiin ohjelman intialaisen hengen, johon hän listasi kuuluviksi erityisesti ruuan, musiikin ja mantrat. Hän ei ole Amman seuraaja, mutta on työnsä puolesta asunut aiemmin Intiassa ja maa on tullut hänelle tärkeäksi. Nainen mainitsi, että Amman ohjelmassa myös tapaa muita Intiasta kiinnostuneita ihmisiä. Varsinaissuomalainen mies toi esiin tapahtuman musiikin. Hänestä oli hienoa päästä kuulemaan intialaista bhajan-musiikkia huipputasolla esitettynä sekä seuraamaan läheltä intialaisten instrumenttien soittoa. Mies mainitsi myös, että Intia on yleisesti ottaen varsin heikosti edustettuna Suomen kulttuurielämässä, kun taas Amman tapahtumassa maa on läsnä monin tavoin, jopa ajoittaisena tungoksena, kaaoksena ja jatkuvana odottamisena. Ensimmäistä kertaa Amman ohjelmaan osallistunut helsinkiläismies puolestaan kertoi tulleensa ohjelmaan avopuolisonsa pyynnöstä. Hän tiesi etukäteen Amman kiertävän maailmaa ja halaavan ihmisiä, ei juuri muuta. Hindulaistaustaiset rituaalit, rukoukset ja meditaatio tuntuivat vierailta ja hän kuvasikin tapahtumaa ”intialaisiksi herätysjuhliksi”. Mies itse ei käynyt halauksessa, mutta kuvaili, että oli ihmeellistä seurata sitä intensiteettiä, jolla ihmiset darshaniin jonottivat. Amman ohjelma oli kuitenkin ”ehdottomasti parempi tapa viettää lauantai-iltaa kuin vaikkapa baarissa remuaminen”. Koska tapahtuman uskonnolliset aspektit jäivät miehelle etäisiksi, piti hänkin illan parhaina puolina iloista tunnelmaa, hyvä ruokaa sekä elävää musiikkia. Jututin myös Intian Mumbaista kotoisin olevaa maahanmuuttajaperheen äitiä. Miehen työn perässä muuttanut kahden lapsen perhe oli asunut Suomessa jo useita vuosia ja tapasi Amman täällä nyt kolmatta kertaa. Koko perhe oli menossa Amman halaukseen ja äidin mukaan darshanin merkitys heille on prathana, rukous koko perheen hyvinvoinnin ja onnellisuuden puolesta.

Energia Areenan väkimäärä lisääntyy entisestään iltaan tultaessa ja lipukejono iltaohjelman halaukseen kiemurtelee pitkänä jo useampi tunti ennen ohjelman alkua. Avajaispäivän iltana Amman toivottavat puheineen tervetulleiksi Suomen ja Viron Intian suurlähettiläs Ashok Kumar sekä tv-persoonana ja hyvinvointivalmentajana tunnetuksi tullut Kirsi Salo. Pitämissään puheissa Amma nostaa esiin tämän päivän ongelmia, erityisesti ympäristön saastumisen. Syiksi useimpiin ongelmiin Amma näkee viime kädessä myötätunnon puutteen ja kehottaa ihmisiä miettimään sitä, mitä seuraisi, jos pyrkisimmekin näkemään esimerkiksi puut pyhinä jatkuvan hyödyntämisen sijasta. Amma korostaa myös kiitollisuuden merkitystä. Luonto ja koko elämä ovat suuria siunauksia eikä ihmiskunta tule hetkeäkään toimeen ilman luontoa. Kumpaankin ohjelmapäivään kuuluvat myös yhteismeditaatio ja -rukoukset maailmanrauhan puolesta.

Pienimäen perhe Amman ohjelmassaPienimäen perheen pienokainen sai nimen Äiti Ammalta. Kuva: Johanna Jylhä.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä törmään uudelleen Pienimäen perheeseen. Onnellisina he kertovat poikansa saaneen nimen, jonka Amma oli valinnut vanhempien ehdotusten joukosta. Eräs suomalaisista bhajan-ryhmistä aloittaa soittamisen, johon tempaudun mukaan ja puoli neljän maissa huomaan orastavan väsymykseni olevan tipotiessään. Viiden aikaan aamulla halattavia riittää edelleen ja Amma vaikuttaa yhtä eloisalta ja hyväntuuliselta kuin aamullakin. Hän nauraa paljon ja juttelee halatessaan pitkiä toveja ihmisten kanssa. Amman halaaminen ei ole tehokasta eikä tuottavaa, mutta selkeästi sille on tarvetta. Läpi yön kestäneen halausrupeaman lopussa Amma suorittaa vielä koristeelliset hääseremoniat kahdelle perinteisiin intialaisasuihin pukeutuneelle parille. Lopuksi Amma halaa molempia pareja pitkään ja parit saavat aplodien saattelemana ylleen ruusun terälehtiä siunauksen osoituksena. Myös itse ohjelma päättyy ruususateeseen Amman viskellessä bhajan-rytmien tahdissa marssivien, laulavien ja nauravien ihmisten päälle kukkien terälehtiä. Hieman aamuseitsemän jälkeen ohjelma vihdoin päättyy ja Äiti Amma komentaa hymyillen lapsensa nukkumaan. Välillä olen kuullut huhuja, että 62-vuotias Amma olisi jo vähentämässä matkustelua, mutta ainakin toistaiseksi kiertue-elämä on jatkunut tiiviinä. Mahdollisesti Amma nähdään Suomessa jälleen kahden vuoden kuluttua.