Taivaslaulun ruumiillinen uskonto – teatterimatkalla Oulussa ja Tampereella

Teksti Vilja Alanko ja Eetu Kejonen

seurat

Seuralaulua sydämen kyllyydestä. Kuva: Oulun kaupunginteatteri/Jussi Tuokkola.

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilaisen kirkon sisällä vaikuttava herätysliike, joka tunnetaan laajalti suurista perheistään niiden parissa, joilla ei ole liikkeeseen omakohtaista kosketusta. Julkisuudessa on viime vuosina noussut keskustelua muun muassa liikkeessä noudatetusta niin sanotusta ehkäisykiellosta. Aihetta käsittelee Pauliina Rauhalan kaunokirjallinen teos Taivaslaulu (Gummerus 2013), joka sai kiittävän vastaanoton ja on menestynyt myös myyntiluvuissa ja palkinnoissa mitattuna. Suositun kirjan näyttämösovitus sai kantaesityksensä viime syksynä Tampereen Työväen Teatterissa, ja vain vähän myöhemmin se oli ensi-illassa myös Oulun kaupunginteatterissa. Molemmissa teattereissa lavalle tuodaan Seija Holman dramatisointi, jonka ohjauksesta vastaa Tampereella Heidi Räsänen ja Oulussa Heta Haanperä. Sovitus tavoittaa hienosti kirjan eri tasot: se välittää rakastumisen huuman ja löytämisen riemun, joka saa pian synkän kontrastin toistuvien raskauksien tuomassa uupumuksessa sekä avuttomuudessa sen edessä. Se näyttää yhteisön tuoman turvan ja uskon kauneuden, mutta myös opetuksen julmuuden ja yhteisön sisäisen väkivallan.

Taivaslaulu kuvaa uskonnollisen yhteisön arkea ja juhlaa sekä myönteisesti että kriittisesti vanhoillislestadiolaisen nuorenparin, Aleksin ja Viljan, tarinan kautta. Nuoret tapaavat toisensa liikkeen toiminnan suojissa, mutta siirtävät naimisiinmenoa siihen, että molemmat saavat opintonsa valmiiksi. Odotettua, kahdenkeskistä avioaikaa kestää kuitenkin vain hetken, kunnes lapsia alkaa tulla yksi toisensa jälkeen. Eletty elämä johtaa lopulta kyseenalaistamaan liikkeen tarjoamat ihanteet, jotka aiemmin vaikuttivat ongelmattomilta ja omilta. Kirjassa soljuvan runollinen kieli ei etäännytä lukijaa käsiteltävien asioiden vakavuudesta, ja myös teatterissa se välittää kokemusta arjen herkästä kauneudesta. Taivaslaulu on paitsi vanhoillislestadiolaisen liikkeen käytäntöjä avaava teos, myös lyyrinen rakkaustarina sekä uskon ja uskomisen pohdintaa. Opilliset näkökohdat ja yksilöiden kokemukset muodostavat mielenkiintoisen ja mieleen jäävän kudelman.

Moni hankkeemme tutkijoista oli viime joulukuussa työmatkalla Oulussa, jolloin saimme idean käydä katsomassa, miltä Taivaslaulu näyttää Oulun kaupunginteatterin näyttämöllä. Teoksessa nousee esiin meitä yhdistäviä kysymyksiä uskonnollisesta toimijuudesta, ruumiillisuudesta ja sukupuolen merkityksestä, minkä lisäksi hankkeemme tutkimuksista kaksi käsittelee suoraan teemojen ilmenemistä juuri vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. Teatteriesitys palautti luetun teoksen mieleen tavalla, joka sysäsi monia ajatuksia liikkeelle, ja päätimme yhdessä lähteä huhtikuussa myös Tampereelle. Molemmat teatteriesitykset tuovat kirjan hahmot näyttämölle kaikessa ilossaan, uskossaan ja kivussaan, vaikka ovat toteutukseltaan erilaisia teoksia.

 

rakkaus

Rakastuneet Vilja (Eriikka Väliahde) ja Aleksi (Tommi Raitolehto). Kuva: Tampereen Työväen Teatteri.

Ei mahdollisuutta perhesuunnitteluun

Taivaslaulu on samaan aikaan riemullinen ja elämänmakuinen kuvaus rakkaudesta, joka toisaalta nojaa yhteisöstä nousevaan viitekehykseen ja toisaalta uhkaa tulla saman viitekehyksen tukahduttamaksi. Tiheään toistuvat raskaudet ja suurperhearki määrittävät elämän rytmin ja vievät voimat, eikä ehkäisykiellon myötä vaihtoehtoja tai keinoja hallita elämäänsä tunnu olevan saatavilla.  Toisaalta suuperheen ihanne on vahva ja lapset nähdään Jumalan lahjana, josta ei sovi kieltäytyä. Taivaslaulussa Aleksi vitsailee, että liikkeen opetukseen kuuluu myös ”panemispakko”, sillä myös pidättäytyminen sotkee Jumalan suunnitelmat kohtuihin lähettävien lasten aikatauluista. Pidättäytyminen ja selibaatti elämäntapana on varattu sinkuille ja seksuaalivähemmistöille, joilta sitä puolestaan edellytetään.

lapset haluavat

Lapset haluavat lähteä mukaan. Kuva: Tamperen työväenteatteri.

”Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana”

Taivaslaulu tekee näkyväksi ehkäisykiellon sukupuolittuneet seuraukset. Raskaudet, synnytykset ja usein merkittävissä määrin myös kodinhoito väsyttävät naisen, kun taas miestä painaa naisen kivun näkeminen. Taivaslaulu ei rakenna vastakkainasettelua miehen ja naisen välillä, mutta näyttää molempien näkökulman ja erilaisen tilanteen. Opetus siitä, että kaikkien lasten on annettava tulla, eletään todeksi erityisesti naisen ruumiissa. Se koettelee myös Aleksin ja Viljan keskinäistä rakkautta ja tuo etäisyyttä heidän välilleen.  Taivaslaulu kuvaa hienosyisesti Aleksin ristiriitaista suhdetta miehen osaan lestadiolaisessa liikkeessä. On erilaisia maskuliinisuuden vaatimuksia, jotka jäävät tavoittamatta. Suurperheen elatus on pitkälti hänen varassaan eivätkä lahjakortit niskahartiahierontaan tai kasvohoitoihin auta vaimon kipuun, jonka edessä mies jää avuttomaksi. Vilja ja Aleksi kamppailevat uupumuksen kanssa tilanteessa, jossa suuri perhe on heidän toiveidensa ja arvojensa mukaista. Kuitenkin heistä molemmat pohtivat tahoillaan kriittisestikin lisääntymisvelvoitteen yhteyttä uskoon ja pelastukseen. Aleksi saa kysymykseen enemmän etäisyyttä kuin Vilja, ja tuon etäisyyden turvin hän voi jäsentää omaa näkemystään liikkeen seksuaalieettisestä opetuksesta.

Taivaslaulu kuvaa, miten miehen ja naisen valinnanmahdollisuudet ovat epäsuhtaisia, vaikka tilanne voi käydä molemmille raskaaksi.  Taivaslaulussa Vilja pohtii, miten mies voi valita jäädä, mutta nainen voi vain jäädä. Tätä epäsuhtaa vastaan Vilja taistelee, kun hän suunnittelee lähtöä uuden raskauden ahdistamana. Lähdön suunnittelu on pakoa tilanteesta jonka painoa ei enää tahdo kestää, mutta rakkaus ja sen ruokkima toivo paremmasta saavat kuitenkin jäämään. Pakosuunnitelma on epätoivon ilmaus, mutta pari ei vielä löydä keinoja ratkaista tilannetta merkittävästi. Epätoivoisena Vilja rukoilee Jumalalta sairautta, joka säästäisi hengen mutta veisi kohdun. Hänen jouduttuaan sairaalahoitoon ”masentuneena, harhaisena ja loppuun palaneena” Aleksi tekee lopulta liikkeen opetuksesta erkanevan ratkaisun, joka pelastaa heidät molemmat.

Taivaslaulun kuvaamassa vanhoillislestadiolaisuudessa perhesuunnittelun torjuminen liittyy patriarkaalisen rakenteen säilyttämiseen. Viljan ja Aleksin tarina tuo kuitenkin esiin, miten sen valta ei ole horjumaton. Erityisesti nuorella ja koulutetulla parilla on mahdollisuuksia käydä eettistä ja uskonnollista neuvottelua, jonka vaihtoehtoina eivät näyttäydy ainoastaan liikkeen sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevan opetuksen mukaan eläminen tai liikkeen jättäminen.

vilja-aleksi

Nuoren parin rakkautta ja tuskaa oululaisittain: Vilja (Merja Pietilä) ja Aleksi (Jyri Ojansivu). Kuva: Oulun kaupunginteatteri/Jussi Tuokkola.

Taivaslaulu sillanrakentajana

Monille liikkeen ulkopuolisille vanhoillislestadiolaisuus todennäköisesti näyttäytyy vieraana. Taivaslaulun kuvauksessa vanhoillislestadiolaisuuden alakulttuurisuutta käsiteltiin Aleksin lapsuusmuistojen kautta, kun muut lapset osoittivat konstailematta vieroksuvan suhteensa toiseutena näyttäytyvään vanhoillislestadiolaisuuteen. Taivaslaulu kuitenkin näyttää, miten uskontoon kytköksissä olevaa itseymmärrystä, elämänvalintoja ja toiminnan mahdollisuuksia neuvotellaan ja eletään todeksi nykyisessä Suomessa. Sen myötä teos rakentaa siltaa uskonnollisen ja sekulaarin ajattelun välillä, sillä se näyttäää uskon ja yhteisön molemmat puolet. Teos tarjonnee välineitä myös lestadiolaisen liikkeen sisäiseen neuvotteluun, johon sen seksuaalieettinen opetus väistämättä johtaa.

Teatterien näyttämöillä sukelletaan Viljan ja Aleksin kysymyksiin, ahdistukseen ja voimattomuuteen, mutta myös heidän rakkauteensa ja onnenhetkiinsä.  Teatteri tuo ruumiillistuvan uskonnon iholle tuoden paljaana esille uskon molemmat puolet. Romaani ja sen näytelmäsovitukset tarjoavat myös monelle vanhoillislestadiolaisuuden piiriin kuulumattomalle suhteen silmiä avaavan ja tietoa lisäävän kokemuksen.

  • Pauliina Rauhala, Taivaslaulu. Gummerus 2013.
  • Taivaslaulu Tampereen Työväen Teatterissa, sovitus ohjaus näyttelijät, ensi-ilta 12.9.2015, viimeiset esitykset huhtikuussa 2016.
  • Taivaslaulu Oulun kaupungin teatterissa, sovitus ohjaus näyttelijät, ensi-ilta 12.9.2015, esityksiä myös syyskaudella 2016.

 

 

 

”Etniset” seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

Tulipa tässä maanantai-iltana katsottua televisiosta dokumenttiprojekti. Dokumentissa ”Minä ja pikkusiskoni” kuvataan saamelaisten suhtautumista homoseksuaalisuuteen. Dokumentin antama kuva kertoi vakuuttavasti siitä, miten homoseksuaalisuuden kohtaaminen oli selvästi vaikeaa ja uusi asia pienessä, traditionaalisessa vähemmistöyhteisössä.

Kuvakaappaus blogiin

Dokumentti herätti minussa paljon ajatuksia. Ehkäpä omaan tutkimusprojektiini nähden tärkein ajatuspolku käsitteli ”etnisyyden” – etniseen vähemmistöryhmään kuulumisen – ja seksuaalivähemmistöön kuulumisen kytköstä. Millaista ”vähemmistön vähemmistöön” kuuluminen on toisaalta suurimmaksi osaksi ”kantasuomalaisen”, mutta pitkälti myös heteronormatiivisen valtakulttuurin keskellä? Entä millaisia kokemuksia etniseen vähemmistöön sekä sen kulttuuriseen piiriin ja toisaalta samalla seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen tuottaa? Nämä ”vähemmistöläisen” etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen linkittymiset tulevat hyvin lähelle erästä tutkimusprojektimme piirissä esillä ollutta tutkimuksellista käsitteellisyyttä, nimittäin intersektionaalisuutta. Intersektionaalisessa tutkimuksessa hahmotetaan ja avataan erilaisten tekijöiden, kuten vaikkapa juuri etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen risteyskohtia ja leikkauspintoja.

Tutkin omassa tutkimusprojektissani vanhoillislestadiolaisten ja vanhoillislestadiolaistaustaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajien kokemuksia. Keräsin viime syksyn aikana omaelämäkerrallista kirjemateriaalia, jossa yksilöiden omat kokemukset pääsivät esiin. Tietyssä mielessä tämäkin materiaali kertoo vahvasti omaa kieltään ”vähemmistön vähemmistöön” kuulumisesta. Saamelaisdokumentin katsominen pysähdytti minut myös siksi, että olen viime aikoina miettinyt juuri tätä aspektia ja myös vanhoillislestadiolaisuuden ”etnisyyttä”. Vanhoillislestadiolaisuus on hyvinkin kiinteä liike, jossa voidaan nähdä monia ”heimomaisia” piirteitä, kuten monet valtakulttuurista eroavat käytännöt ja elämäntavat sekä jäsenten vahvat sosiaaliset siteet. Ei siksi liene kovinkaan yllättävää, että viimeisen vuosikymmenen aikana nettimaailmassa on syntynyt ”etnisen vanhoillislestadiolaisuuden” käsite, jolla viitataan vanhoillislestadiolaisuuden yhteisölliseen luonteeseen ja vahvaan merkitykseen yksilön elämässä. Liikkeeseen kasvetaan, ja ihminen on liikkeestä irrottauduttuaankin ”etninen” (eräs mahdollinen sanaleikki on tietysti leikittely sanaparilla entinen – etninen).

Tämä ”etninen vanhoillislestadiolaisuus” näkyy myös kokoamassani kirjemateriaalissa. Kaikki kirjoittajat kuvasivat vanhoillislestadiolaisuuden merkitystä omalle persoonalleen ja elämänkululleen. Liikkeestä oli saatettu irrottautua, mutta monet siihen liittyvät asiat, arvot ja käytännöt kulkivat yhä usein mukana. Ehkä hieman yllättävästikin tämä ”etnisyys” nähtiin enimmäkseen myönteisenä asiana. Vaikka yksilön omat kokemukset vanhoillislestadiolaisuuden ja oman seksuaalisen (ja sukupuolisen) identiteetin yhdistämisestä ja todeksi elämisestä omassa elämänkulussa saattoivat olla kipeitäkin, monia vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia asioita ja arvoja, kuten vaikkapa rehellisyyden ja ahkeruuden painottamista, saatettiin silti kiittää ja pitää arvokkaina oman identiteetin rakennuspuina. Vanhoillislestadiolaisuus kulki mukana ihmisen elämänkulussa eräänlaisena etnisyytenä ja syvänä pohjavirtana. Kuten eräs minulle kirjoittaneista asian ilmaisi: ”Kerran lestadiolainen, aina lestadiolainen. Se on veressä.”

Suomessakin on nykyisin paljon erilaisia vähemmistöjä ja ”etnisyyksiä”. Mikä onkaan homoseksuaalisuuden asema ja millaista on homoseksuaalina eläminen niiden piirissä? Ehkäpä ”etnisen” homoseksuaalisuuden tutkimuksesta tulee jatkossa oikea, oma tutkimushaaransa? Se, joka elää, näkee. Tilausta saattaisi olla. Tässä yhteydessä on tärkeää huomata myös uskonnon limittyminen etnisyyden ja seksuaalisen identiteetin kysymysten kanssa. Yksi esimerkki tästä oli katsomassani dokumentissa melkoisen viitteelliseksi jäänyt, mutta silti selkeästi esitetty huomio saamelaisuuden ja lestadiolaisuuden kytköksestä. Laadukkaalle uskonnontutkimukselle on täten tilausta myös alati kiristyvien yliopisto- ja tutkimusmaailman resurssien ja kulttuurissamme nousussa olevan uskontokriittisyyden ristipaineissa. Uskonnon, etnisyyden ja seksuaalisen identiteetin (kuten toki myös monien muiden tekijöiden) leikkauspisteet ja limittymiset osana yksilön elämänkulkua korostavat myös intersektionaalisen ja tutkimusperinteitä yhdistelevän tutkimusotteen merkitystä tutkittaessa uskontoa, sukupuolta, seksuaalisuutta ja etnisyyttä.

Ja sitten kirjoitan vielä ne pakolliset jälkisanat. Tutkimusryhmämme kesken syntyi keskustelua siitä, että myös saamelaisten, jotka ovat taustaltaan (vanhoillis)lestadiolaisia ja katsovat kuuluvansa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön, kokemuksia olisi mielenkiintoista saada mukaan projektimme aineistoon. Mikäli koet kuuluvasi tällaisiin viiteryhmiin, kirjoita kokemuksistasi allekirjoittaneelle! Mitä saamelaisuus, (vanhoillis)lestadiolaisuus ja seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen sekä niiden väliset kytkökset ovat merkinneet elämässäsi? Otan lisäksi vielä vastaan myös lisää ”ei-saamelaistenkin” vanhoillislestadiolaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajien kokemuksia. Tarkempaa tietoa tutkimuksestani ja siihen liittyvästä kirjoituspyynnöstä saat viimesyksyisestä blogipostauksestani, ja toki myös suoraan allekirjoittaneelta. Kiitos osallistumisestasi!