Monthly Archives: March 2016

Ortodoksiset, karjalaiset ja ”meidän” perinteet – etnisyys konstruktiona

|

easter-1237585_1920

Blogissamme on viime aikoina kirjoitettu etnisyydestä. Teema on tärkeä myös minulle, olenhan tehnyt tutkimusta karjalaisista – tarkemmin siirtokarjalaisista – ortodoksinaisista. Termi viittaa siis talvi- ja jatkosodan yhteydessä kotinsa menettäneisiin suomenkarjalaisiin. Heitä oli yhteensä yli 400 000, joista ortodokseja noin 55 000.

Siirtolaisten kollektiivisen karjalaisen identiteetin rakentuminen alkoi vasta sotien jälkeen, kontaktissa ei-karjalaisten kanssa. Kuten salmilaisia siirtolaisia tutkinut etnologi Kaija Heikkinen on osoittanut, aikuisiällä evakkoon joutuneet yhdistivät ”karjalaisuuden” ensisijaisesti oman kylän tapoihin ja perinteisiin. Sen sijaan nuorempien ja toisen sukupolven siirtolaisten tulkinnoissa ”karjalaisuus” yhdistyi enenevässä määrin erilaisiin etnistettyihin, geneeristä karjalaisuutta määrittäviin symboleihin, kuten karjalanpiirakat tai karjalanpaisti.

Karjalaisen identiteetin rakentumisen prosessia tukivat sotienjälkeisessä Suomessa esimerkiksi erilaiset karjalaisjärjestöt, joita evakot ahkerasti perustivat. Ortodoksisiirtolaisten kohdalla prosessia edesauttoi myös se, että Suomen ortodoksinen kirkko korosti ”karjalaisen ortodoksisuuden” pitkiä perinteitä ja omaleimaisuutta – osittain vastavetona sotienjälkeisessä Suomessa yleiselle näkemykselle ortodokseista lojaliteetiltaan epäilyttävinä ”ryssänuskoisina”. Vuosisadan viimeiselle neljännekselle tultaessa tilanne oli kuitenkin jo huomattavan erilainen. Ortodoksisen kirkon aseman ja julkisuuskuvan kohentuessa ja ortodoksiväestön monimuotoistuessa ortodoksisuuden yhteys karjalaisuuteen menetti merkitystään. Samanaikaisesti Suomessa herännyt kiinnostus kansanperinteeseen ja paikalliskulttuureihin nosti valokeilaan myös erilaisia rajakarjalaisia tapoja, joita ryhdyttiin vaalimaan ja elvyttämään ”autenttisen” karjalais-ortodoksisen kulttuurin edustajina.

Tutkimani naiset pohtivat haastatteluissa paljon erilaisia karjalaisuuden ja karjalaisen ortodoksisuuden representaatioita, verraten näitä omiin kokemuksiinsa. Neuvottelua karjalaisten, ortodoksisten ja ”meidän” tapojen välillä käytiin muun muassa pääsiäisperinteiden kohdalla. Naiset saattoivat tarkastella lapsuudenkotinsa tapojen suhdetta esimerkiksi median kautta välittyvään näkemykseen ortodoksisista ja karjalaisista pääsiäisperinteistä, kuten ruoista. Yksi esille noussut ruokalaji oli pasha, joka ei kuulunut monen naisen lapsuuskodin pääsiäispöytään, niin perinteinen ortodoksinen pääsiäisruoka kuin onkin.

Ja, no pääsiäisruoat ol sitte semmoset just lihapotti (nyk. karjalanpaisti) aina tehtiin, mutta esimerkiks niinkun pashaa ja sellasia ei tehty. Ja nykysin kun tehään sitä pashaa, mieki oon tehny sitä jo monta kymmentä vuotta, mutta Karjalan puolella se ei ollu ihan tavallisten ihmisten, että pappilassa tehtii ja sellasissa. Et se on sitte vasta nyt oikeastaan yleistynyt. Eikä meillä monet ortodoksit tee semmoset nyt vieläkään.

Nyky-Suomessa pääsiäinen on verrattain ortodoksissävytteinen juhla. Monet ortodoksiset pääsiäistavat ovat levinneet myös valtaväestön pariin, tai vähintään niitä esitellään pääsiäisen aikaan mediassa myönteisessä sävyssä. Haastateltavani suhtautuivat tähän kehityskulkuun ristiriitaisesti. Yhtäältä kiinnostus ortodoksisuutta kohtaan on positiivinen ilmiö, mutta toisaalta siitä aiheutuu myös harmia: naiset saattoivat esimerkiksi todeta, että pääsiäisyön jumalanpalvelukseen ei ollut enää menemistä, koska sinne ”tulee muuta yleisöä niin paljon että siitä menee se oma, meiän henki kokonaan häipyy”. Monet naisista myös mainitsivat virpomisen esimerkkinä tavasta, jonka leviäminen valtaväestön pariin ja sekoittuminen länsisuomalaiseen trulliperinteeseen on muuttanut heille vieraaseen muotoon.

Siis mä oon surullinen siitä, että virpominenkin on menettänyt, ihan saanut uudet… Kun siinä on sekaantunut tää pohjalainen perinne niin. Kun me tosissaan niin aikasin aamulla lähdettiin ja juostiin tota hankiaisia pitkin. Se oli siihen aikaan oli hanget hirveen hyvät ni juostiin pitkin hankia ja tuota käytiin virpomassa sitten. Mutta ei siitä palkkaa saanu niinku tänä päivänä että. Se että pääsiäisenä kuka anto mitäkin sitten vasta.

easter-1196427_1920Monen haastateltavan lapsuudenkodissa värjättiin pääsiäisenä kananmunia. Niitä syötiin ja saatiin virpomispalkaksi. Niillä myös leikittiin iskemällä munien päitä yhteen; se kumman muna säilyi ehjänä, voitti.

Haastateltaville itselleen oma isoäiti edusti usein karjalaista ortodoksisuutta aidoimmillaan. Isoäiti kuvattiin erityisen hartaaksi, uskonsa syvästi eläneeksi ihmiseksi, jonka tapoihin liittyi myös jonkun verran vierautta, eksotiikkaakin. Kaija Heikkinen mainitsee saman ilmiön tutkimuksessaan, joka perustuu 1970-luvulla kerätylle haastatteluaineistolle; hyvin todennäköisesi myös haastateltavani näyttäytyvät lastenlastensa silmissä karjalaisen ortodoksisuuden perikuvina.

Mummo eli sen, ortodoksisen kirkon, oppien mukaan, hän aloitti jokaisen työn tekemällä ristinmerkin. Jos meidän talossa leivottiin, ikonin edessä paloi lampukka… ja leipätaikinankin hän siunasi ristinmerkillä ennen kuin alotti sitä alustamaan. Ja mikä minusta oli kanssa, että kun nykysin on tuo tekniikka ihmeellistä kun lehmät lypsetään koneella, niin niihin ei paljon taputella eikä niitä siunata, mutta minun kodissani ristinmerkillä siunattiin, lehmän selkään ristinmerkki joko ennen lypsämistä tai lypsämisen jälkeen.

Etnisyys on mielestäni latautuneisuudessaan kiehtova tutkimusteema. Siihen linkittyy vahvoja mielikuvia alkuperäisyydestä, kotiseudusta, juurista, perheistä, heimoista, verenperinnöstäkin. Samanaikaisesti kyse on pitkälti konstruktioista, Benedict Andersonin sanoin ”kuvitelluista yhteisöistä”. Eikä tämä monitulkintaisuus ja rakentuneisuus toki liity vain karjalaisuuteen; itse olen ajautunut aiheen pariin kipuiltuani koko ikäni oman ”sudeettipohjalaisen” identiteettini kanssa. Nyky-Suomessa ehdottomasti merkittävin ja samalla tulenarin keskustelu etnisyydestä ei kuitenkaan liity ”Suomen heimoihin” vaan suomalaisuuteen. Kysymykset siirtolaisista, heidän lapsistaan, uskonnosta ja suomalaisuudesta – sekä perinteistä, kuten virpomisesta – ovat jälleen mitä ajankohtaisimpia.

Sotien jälkeen ortodoksievakot joutuivat vakuuttamaan valtaväestön suomalaisuudestaan. Vieras uskonto asetti heidät epäilyksenalaiseksi aikana, jolloin luterilaisuus tulkittiin herkästi suomalaisuuden ehdoksi. Tänä päivänä ortodoksit ovat arvostettu uskonnollinen vähemmistö Suomessa, olennainen osa Suomen uskonnollista kenttää. Vanhimmat ortodoksisukupolvet kantavat kuitenkin mukanaan muistoja ajalta, jolloin heidät nähtiin muukalaisina, ”ryssinä”. Ortodoksievakoiden historiassa ja kokemuksissa on paljon ajattelemisen aihetta myös, mitä tulee tämän päivän maahanmuuttokeskusteluun.

 

Kirjallisuutta:

Anderson, Benedict. 2007. Kuvitellut yhteisöt: Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Suomentanut Joel Kuortti. Tampere: Vastapaino.

Heikkinen, Kaija. 1989. Karjalaisuus ja etninen itsetajunta: Salmin siirtokarjalaisia koskeva tutkimus. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Kananen, Heli Kaarina. 2010. Kontrolloitu sopeutuminen: Ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa (1946–1959). Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Kupari, Helena. 2015. “Sense of Religion: The Lifelong Religious Practice of the Evacuee Karelian Orthodox Women in Finland.” Väitöskirja, Helsingin yliopisto.

Martikainen, Tuomas, ja Teuvo Laitila. 2014. “Population Movements and Orthodox Christianity in Finland: Dislocations, Resettlements, Migrations and Identities.” Orthodox Identities in Western Europe: Migration, Settlement and Innovation, toimittaneet Maria Hämmerli ja Jean-François Mayer, 151–178. Farnham: Ashgate

 

Uskonnolliset naiset peitetyin päin

|

Viime vuonna Viron kristilliskonservatiiviseen Isamaaliit-puolueeseen kuuluva sosiaaliministeri Margus Tsahkna teki hallitukselle ehdotuksen kieltää burkien ja muiden kasvot peittävien vaatteiden julkinen käyttö Virossa, “jotta voisimme ennalta ehkäistä muissa Euroopan maissa syntyneitä ongelmia.” Virossa asui vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan vain 1508 muslimia, joista enemmistö ei käytä burkaa. Kysymys ei selvästikään ole ajankohtainen. Maahan tulleiden pakolaisten määrässä Viro on yksi EU:n pienimpiä, joten senkään ei pitäisi tehdä kysymystä muslimien pään peittämisestä ajankohtaisemmaksi. Näyttää siltä, että kyseessä oli konservatiivisen puolueen populistinen veto, jonka tavoitteena oli saada tukijoita pakolais- ja islaminpelkoisten äänestäjien joukosta. Sekä tuolloinen tasa-arvovaltuutettu Mari-Liis Sepper että Viron muslimien imaami olivat sitä mieltä, että tällainen kielto rajoittaisi uskonnollisten naisten ihmisoikeuksia, ja että se johtuu muukalaispelosta ja tietämättömyydestä.

Jos tunnettaisiin paremmin virolaista historiaa ja etnografiaa, tiedettäisiin, että perinne, jonka mukaan aviovaimon piti esiintyä julkisesti peitetyin päin, oli vielä 1800-luvulla tunnettu myös Viron luterilaisilla alueilla (ks. Suomen tilanteesta Kirsi Vainio-Korhosen artikkeli)

linik

Vieläkin pidempään perinteisiä vaatteita ja päähineitä käyttivät ortodoksiset setonaiset. Tämä pieni ortodoksinen kansanosa asuu nykyään Viron ja Venäjän välisen rajan molemmilla puolilla. Juhlatilaisuuksissa käytetään yhä isoäideiltä perittyjä vaatteita. Nykyäänkin saa “huonon” leiman, jos perinteistä asua käyttävä aviovaimo ei pidä “korrektia” päähinettä. Setoille korrekti vaimonpäähine tarkoittaa perinteistä “seitsemää” tai “yhdeksää kyynärää” pitkää, vaaleaa pellavaista kangasta. Kangas on kiedottu pään ympäri siten, että kauniilla kuvioilla ja pitseillä koristellut päät roikkuvat selän takana maahan asti. Pitkä pellavakangas on sidottu pään ympäri punaisella päävyöllä, jonka päällä voidaan käyttää puolestaan paljetein koristeltua helmilistä tai kuldrättiä ja kaiken päällä vielä huivia. Jotta pään muoto olisi luonnottoman kulmikas, pääliinan alla käytettiin erityistä kampausta: kaksi palmikkoa kierrettiin pään ympäri. Jos naisella ei ollut luonnostaan komeita ja paksuja lettejä, niin kankaan alla käytettiin pellavarohtimesta tehtyjä tekolettejä. Pääliinan piti peittää kulmakarvat ja hiukset, eikä naisen sopinut astua ilman liinaa edes huoneen päästä toiseen.

Miten setoperinteessä heijastuu naisten pään peittämisen tapa?

Setoperinteessä on paljon lauluja, joissa kuvataan vaimon ja neidon elämän eroja. Usein naiset katuvat lauluissa, että ovat joskus naimattomina kaivanneet pääliinan käyttäjiksi. Naiset kiroavat liinaansa ja samalla sen kautta aviovaimon elämää ja muistelevat kaipaavin sanoin menetettyä naimattoman neidon elämää. Liinan epämukavuudesta ja huoltamisen  vaikeudesta lauletaan: “Ei voi pää päivää nähdä, hiukset tuulessa liikkua”.

Voi sitä liinaa, listaa,

päänpaikka pakanaa!

Kymmenen kertaa sitoa pitää,

seitsemän kertaa asetella.

Pese sitä viidellä vedellä,

huuhdo kuudella huuhtelulla.

Silti jää korvan kohta keltaiseksi,

silmän paikat sinisiksi.

Lauloi Natalie Aasa vuonna 1925.

Pääliinaa koskeva perinne on samalla ambivalenttista. Setonaiset uskovat, että ikoneissa nähty Jumalanäiti käytti samanlaista päähinettä. Siitä johtuen uskotaan puolestaan, että setot ovat Jumalanäidin valittua kansaa. He pukeutuvat samoin kuin Jumalanäiti seuraten hänen tiukkoja pukeutumisvaatimuksiaan. Samoin on uskottu, että koko maailma säilyy niin kauan, kuin on sillä tavoin pukeutuvia.

setot

Setot ovat Neitsyt Marian kansaa

Pyhä Maria ilmestyy aina, kun sota alkaa. Hän ilmestyy niille, jotka ovat autuaita. Kun oli viimeksi isot taistelut, niin Pyhä Maria oli sanonut, että kun tuon taistelukentälle kansani, jolla on seitsemän kyynärän mittainen hattu päässä, niin tulee voittoni. Katsos, meidän kansan päähineen kangas on aina seitsemän kyynärää pitkä. Siksi pitää käyttää omia (perinteisiä) vaatteita, sanon sitä aina lapsillenikin.

Kertoi Ann Pääsläne, muistiin merkitty 1938.

Sain muutama vuosi sitten sedältäni perinnöksi hänen nuorena Setomaalta keräämiään kansanpukuja ja niiden joukossa muutaman pääliinan. Olin jo lapsena nähnyt liinapäisiä naisia, mutten ollut koskaan pitänyt kädessäni tai kosketellut liinoja. Joka kerran katsoessani niitä nyt, kylmät väreet juoksevat selkääni pitkin. Mietin tuntemattomia naisia, jotka ovat kutoneet ne ja käyttäneet niitä. Mieleeni tulevat myös liinasta kertovat runolaulut ja legendat setopukua käyttävästä Jumalanäidistä. Liinat kertovat rakkaudesta ja omistautumisesta niiden valmistamiseen ja niistä huolehtimiseen. Runolaulut kertovat naimattomien naisten kaipuusta liinojen pitämiseen, ja aviovaimojen vaivoista. Lisäksi ne kertovat myös setokulttuurin sisäisistä hiljaisista keskusteluista uskonnosta ja naisten oikeuksista.

Olisi helppoa sanoa vieraasta kulttuurista tai uskonnosta, että esimerkiksi naisten pään peittäminen on tapa, jota ei tarvitsisi jatkaa. Setokulttuurin tapauksessa naisten pään peittämistä pidetään nykyään tavallisesti vanhana ja kauniina tapana. Voi kysyä, miksi siis musliminaisten päähineet tuntuvat niin pelottavilta ja vaarallisilta?

Kuvat: Aivo Põlluäär

”Etniset” seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

|

Tulipa tässä maanantai-iltana katsottua televisiosta dokumenttiprojekti. Dokumentissa ”Minä ja pikkusiskoni” kuvataan saamelaisten suhtautumista homoseksuaalisuuteen. Dokumentin antama kuva kertoi vakuuttavasti siitä, miten homoseksuaalisuuden kohtaaminen oli selvästi vaikeaa ja uusi asia pienessä, traditionaalisessa vähemmistöyhteisössä.

Kuvakaappaus blogiin

Dokumentti herätti minussa paljon ajatuksia. Ehkäpä omaan tutkimusprojektiini nähden tärkein ajatuspolku käsitteli ”etnisyyden” – etniseen vähemmistöryhmään kuulumisen – ja seksuaalivähemmistöön kuulumisen kytköstä. Millaista ”vähemmistön vähemmistöön” kuuluminen on toisaalta suurimmaksi osaksi ”kantasuomalaisen”, mutta pitkälti myös heteronormatiivisen valtakulttuurin keskellä? Entä millaisia kokemuksia etniseen vähemmistöön sekä sen kulttuuriseen piiriin ja toisaalta samalla seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen tuottaa? Nämä ”vähemmistöläisen” etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen linkittymiset tulevat hyvin lähelle erästä tutkimusprojektimme piirissä esillä ollutta tutkimuksellista käsitteellisyyttä, nimittäin intersektionaalisuutta. Intersektionaalisessa tutkimuksessa hahmotetaan ja avataan erilaisten tekijöiden, kuten vaikkapa juuri etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen risteyskohtia ja leikkauspintoja.

Tutkin omassa tutkimusprojektissani vanhoillislestadiolaisten ja vanhoillislestadiolaistaustaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajien kokemuksia. Keräsin viime syksyn aikana omaelämäkerrallista kirjemateriaalia, jossa yksilöiden omat kokemukset pääsivät esiin. Tietyssä mielessä tämäkin materiaali kertoo vahvasti omaa kieltään ”vähemmistön vähemmistöön” kuulumisesta. Saamelaisdokumentin katsominen pysähdytti minut myös siksi, että olen viime aikoina miettinyt juuri tätä aspektia ja myös vanhoillislestadiolaisuuden ”etnisyyttä”. Vanhoillislestadiolaisuus on hyvinkin kiinteä liike, jossa voidaan nähdä monia ”heimomaisia” piirteitä, kuten monet valtakulttuurista eroavat käytännöt ja elämäntavat sekä jäsenten vahvat sosiaaliset siteet. Ei siksi liene kovinkaan yllättävää, että viimeisen vuosikymmenen aikana nettimaailmassa on syntynyt ”etnisen vanhoillislestadiolaisuuden” käsite, jolla viitataan vanhoillislestadiolaisuuden yhteisölliseen luonteeseen ja vahvaan merkitykseen yksilön elämässä. Liikkeeseen kasvetaan, ja ihminen on liikkeestä irrottauduttuaankin ”etninen” (eräs mahdollinen sanaleikki on tietysti leikittely sanaparilla entinen – etninen).

Tämä ”etninen vanhoillislestadiolaisuus” näkyy myös kokoamassani kirjemateriaalissa. Kaikki kirjoittajat kuvasivat vanhoillislestadiolaisuuden merkitystä omalle persoonalleen ja elämänkululleen. Liikkeestä oli saatettu irrottautua, mutta monet siihen liittyvät asiat, arvot ja käytännöt kulkivat yhä usein mukana. Ehkä hieman yllättävästikin tämä ”etnisyys” nähtiin enimmäkseen myönteisenä asiana. Vaikka yksilön omat kokemukset vanhoillislestadiolaisuuden ja oman seksuaalisen (ja sukupuolisen) identiteetin yhdistämisestä ja todeksi elämisestä omassa elämänkulussa saattoivat olla kipeitäkin, monia vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia asioita ja arvoja, kuten vaikkapa rehellisyyden ja ahkeruuden painottamista, saatettiin silti kiittää ja pitää arvokkaina oman identiteetin rakennuspuina. Vanhoillislestadiolaisuus kulki mukana ihmisen elämänkulussa eräänlaisena etnisyytenä ja syvänä pohjavirtana. Kuten eräs minulle kirjoittaneista asian ilmaisi: ”Kerran lestadiolainen, aina lestadiolainen. Se on veressä.”

Suomessakin on nykyisin paljon erilaisia vähemmistöjä ja ”etnisyyksiä”. Mikä onkaan homoseksuaalisuuden asema ja millaista on homoseksuaalina eläminen niiden piirissä? Ehkäpä ”etnisen” homoseksuaalisuuden tutkimuksesta tulee jatkossa oikea, oma tutkimushaaransa? Se, joka elää, näkee. Tilausta saattaisi olla. Tässä yhteydessä on tärkeää huomata myös uskonnon limittyminen etnisyyden ja seksuaalisen identiteetin kysymysten kanssa. Yksi esimerkki tästä oli katsomassani dokumentissa melkoisen viitteelliseksi jäänyt, mutta silti selkeästi esitetty huomio saamelaisuuden ja lestadiolaisuuden kytköksestä. Laadukkaalle uskonnontutkimukselle on täten tilausta myös alati kiristyvien yliopisto- ja tutkimusmaailman resurssien ja kulttuurissamme nousussa olevan uskontokriittisyyden ristipaineissa. Uskonnon, etnisyyden ja seksuaalisen identiteetin (kuten toki myös monien muiden tekijöiden) leikkauspisteet ja limittymiset osana yksilön elämänkulkua korostavat myös intersektionaalisen ja tutkimusperinteitä yhdistelevän tutkimusotteen merkitystä tutkittaessa uskontoa, sukupuolta, seksuaalisuutta ja etnisyyttä.

Ja sitten kirjoitan vielä ne pakolliset jälkisanat. Tutkimusryhmämme kesken syntyi keskustelua siitä, että myös saamelaisten, jotka ovat taustaltaan (vanhoillis)lestadiolaisia ja katsovat kuuluvansa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön, kokemuksia olisi mielenkiintoista saada mukaan projektimme aineistoon. Mikäli koet kuuluvasi tällaisiin viiteryhmiin, kirjoita kokemuksistasi allekirjoittaneelle! Mitä saamelaisuus, (vanhoillis)lestadiolaisuus ja seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen sekä niiden väliset kytkökset ovat merkinneet elämässäsi? Otan lisäksi vielä vastaan myös lisää ”ei-saamelaistenkin” vanhoillislestadiolaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajien kokemuksia. Tarkempaa tietoa tutkimuksestani ja siihen liittyvästä kirjoituspyynnöstä saat viimesyksyisestä blogipostauksestani, ja toki myös suoraan allekirjoittaneelta. Kiitos osallistumisestasi!