Mitä oikeastaan on suomalainen luterilaisuus? Tämä on kysymys, jonka olen kuullut uskontotieteilijä Heikki Pesosen esittävän useampaan otteeseen, puoliksi leikillään ja puoliksi vakavissaan. Kysymyksen tarkoitus on (minun tulkintani mukaan) herätellä pohtimaan sitä, kuinka haastavaa voi olla tutkia valtavirtaa, hiljaisia massoja ja yleistä ilmapiiriä. Valtavirta on helposti liian lähellä ja tuttua, jotta siitä saisi otetta – jotta siihen osaisi edes kiinnittää huomiota. On vaikea nähdä metsää puilta.
Toki luterilaisuutta on tutkittu ja tutkitaan koko ajan. Suomalaisen uskonnollisuuden suuria linjoja valottavat laajoille kyselyaineistoille perustuvat tutkimukset, yksittäisten tapaustutkimusten ja niiden kokoelmien (hyvänä esimerkkinä Terhi Utriaisen ja Päivi Salmesvuoren toimittama Finnish Women Making Religion) rakentaessa hienosyisempää kuvaa sen monista muodoista. Kolmas tapa lähestyä suomalaista uskonnollisuutta on tarkastella sitä vähemmistöjen näkökulmasta.
Yksi hankkeemme painopisteistä on suomalaisten uskonnollisten vähemmistöjen tutkimus. Tietyn yhteisön jäsenten tarkastelu ei kuitenkaan kerro vain kyseisestä yhteisöstä. En olekaan koskaan mieltänyt itseäni ensisijaisesti ortodoksisuuden tutkijaksi; pikemminkin tutkin ortodoksivähemmistön kautta uskontoa suomalaisessa arjessa, historiassa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Haastattelemieni ortodoksinaisten puheessa luterilaisuus määrittyi keskeiseksi ”toiseksi”, johon omaa uskonnollisuutta verrattiin. Samalla tavalla luterilaisuus, ja yleisemmin enemmistökulttuuri, vaikuttaa myös esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten (jotka ovat toki itsekin luterilaisia) ja Hare Krishna – liikkeeseen liittyneiden suomalaisten tulkinnoissa. Vähemmistö saa hahmonsa enemmistön muodostamaa taustaa vasten, mistä johtuen suomalainen vähemmistöuskonnollisuuskin on usein jossain mielessä ”ei-luterilaisuutta”.
Ortodoksien, vanhoillislestadiolaisten ja Hare Krishna – liikkeen jäsenten vertailut oman uskonnollisuutensa ja peilinä toimivan ”valtavirtauskonnon” kanssa kääntyvät valtaosin jälkimmäisen tappioksi. Tämä on luonnollista, koska vertailuiden tehtävänä on tukea omaa vähemmistöidentiteettiä. Näitä mielipiteitä onkin aina tarkasteltava osana sitä kontekstia, jonka puitteissa ne on tuotettu. Esimerkiksi se, että sekä monet iäkkäät ortodoksinaiset että intialaisperäiseen henkisyyteen mieltyneet naiset kuvasivat haastatteluissa luterilaisia rituaaleja ilottomiksi ja esteettisesti köyhiksi, ei siis ole todistus luterilaisuuden ankeudesta; pikemminkin nämä kommentit heijastavat luterilaisesta perinteestä poikkeavan uskonnollisen elämyksellisyyden ja estetiikan suosiota tämän päivän Suomessa.
Suorasanaisten erontekojen ohella vähemmistöjä kuunteleva tutkimus nostaa kuitenkin esille myös yhtymäkohtia, joiden kautta suomalaisen uskonnollisuuden stereotypiat laajenevat koskettamaan myös muita ryhmiä kuin luterilaisia. Haastattelemani ortodoksinaiset muun muassa korostivat ahkeruutta ja työteliäisyyttä keskeisenä hyveenä, joka oli ”niin luterilaisille kuin ortodokseillekin tärkeää”. Samoin he painottivat vaatimattomuuden merkitystä, kritisoiden ihmisiä, jotka toivat esiin omaa uskonnollisuuttaan. Toini esimerkiksi totesi: ”Meillä sanottiin, – – että ei siitä saanut tehdä numeroa näistä rukoilemisista eikä omasta hurskaudesta. Ei sitä saanut toitottaa. – – Että se oli enemmän tommoista hiljaista, kammiossa rukoilemista.” Aineistoni ei siten kuvastakaan vain ortodoksista vähemmistöuskontoa, vaan myös suomalaista uskonnollisuutta yleisemmin.
Vähemmistöä tutkittaessa eroa valtavirrasta on helppo ylikorostaa. Omassa tutkimuksessani tämä asetelma johti yhteen virhearvioon, johon havahduin jälkikäteen. Lastensa uskonnollisesta kasvatuksesta puhuessaan haastattelemani ortodoksinaiset korostivat usein sitä, että he eivät olleet ”tuputtaneet” uskontoa lapsilleen. Lasten uskonnollisuutta pidettiin heidän omana asianaan, mutta samalla saatettiin epäsuorasti harmitella sitä, että he eivät osoittaneet suurempaa hengellistä aktiivisuutta. Analyysihetkellä yhdistin naisten kokemuksen heidän vähemmistöasemaansa ja siihen, että valtaosa heidän lapsistaan oli kastettu luterilaisen kirkon jäseniksi. Myöhemmin, analysoidessani saman ikäisten luterilaisten naisten kirjoituksia, löysin sieltä aivan saman painotuksen, ja surun siitä että suvun henkisen perinnön välittäminen eteenpäin ei ollut onnistunut toivotusti. Kyse olikin enemmän määrättyä suomalaista sukupolvea kuin uskonnollista ryhmää edustavien naisten kokemuksesta.
Tutkijan on tärkeää tunnistaa oma asemansa suhteessa ympäröivään uskonnolliseen kenttään. Itse luterilaisesta kirkosta eronneena havahduin ortodoksinaisia haastatellessani siihen, kuinka syvällä minussa onkaan kokemus siitä, että oma uskonnollinen taustani on sopusoinnussa ympäröivän valtakulttuurin kanssa. Tämä havainto auttoi minua lähestymään haastateltavien kertomuksia niiden erilaisia lähtökohtia kunnioittaen, mutta turhaa eksotisointia välttäen. Ilman kriittistä etäisyyttä omaan taustaan enemmistön edustajan voi olla vaikea ymmärtää, että vähemmistöasema on kantajalleen yhtä lailla luonnollinen osa identiteettiä. Tästä kertoo esimerkiksi Katrin anekdootti: ”Kun vaihdoin koulua ja olin ortodoksi, ja muut luokkatoverit kaikki olivat luterilaisia. Niin kysyivät, että ’miltä sinusta tuntuu olla ortodoksi’. Miltä se nyt tuntuu, kun on koko elämänsä ollut ortodoksi. Sitä on mitä on, ei se tunnu sen kummemmalta!”
”Jos tunnet yhden, et tunne yhtäkään”, totesi Friedrich Max Müller, yksi vertailevan uskontotieteen perustajista. Vähemmistöuskontoa on tärkeä tutkia suhteessa enemmistöuskontoon ja muihin merkittäviin sosiaalisiin eroihin kuten ikään ja sukupuoleen. Samalla vähemmistöjen edustama näkökulma tarjoaa väylän myös enemmistön tarkasteluun, sekä hallitsevaan asemaan sisältyvien ennakko-oletusten kyseenalaistamiseen. Hankkeessamme tehtävä uskonnollisten vähemmistöryhmien tutkimus on siten myös tutkimusta suomalaisen uskonnollisuuden sosiaalisesta ja historiallista rakentumisesta. Se ei kerro vain poikkeuksista vaan myös valtavirrasta – ja jotain myös siitä, mitä oikeastaan on suomalainen luterilaisuus.
Niin kutsutussa Ebbinghausin illuusiossa ympäröivät pallot vaikuttavat tulkintaamme keskimmäisen pallon koosta. Samantapaiset harhatulkinnat ovat mahdollisia myös vähemmistöuskontoa tutkittaessa.