Vähemmistötutkimus ja valtavirtauskonto

Mitä oikeastaan on suomalainen luterilaisuus? Tämä on kysymys, jonka olen kuullut uskontotieteilijä Heikki Pesosen esittävän useampaan otteeseen, puoliksi leikillään ja puoliksi vakavissaan. Kysymyksen tarkoitus on (minun tulkintani mukaan) herätellä pohtimaan sitä, kuinka haastavaa voi olla tutkia valtavirtaa, hiljaisia massoja ja yleistä ilmapiiriä. Valtavirta on helposti liian lähellä ja tuttua, jotta siitä saisi otetta – jotta siihen osaisi edes kiinnittää huomiota. On vaikea nähdä metsää puilta.

Toki luterilaisuutta on tutkittu ja tutkitaan koko ajan. Suomalaisen uskonnollisuuden suuria linjoja valottavat laajoille kyselyaineistoille perustuvat tutkimukset, yksittäisten tapaustutkimusten ja niiden kokoelmien (hyvänä esimerkkinä Terhi Utriaisen ja Päivi Salmesvuoren toimittama Finnish Women Making Religion) rakentaessa hienosyisempää kuvaa sen monista muodoista. Kolmas tapa lähestyä suomalaista uskonnollisuutta on tarkastella sitä vähemmistöjen näkökulmasta.

Yksi hankkeemme painopisteistä on suomalaisten uskonnollisten vähemmistöjen tutkimus. Tietyn yhteisön jäsenten tarkastelu ei kuitenkaan kerro vain kyseisestä yhteisöstä. En olekaan koskaan mieltänyt itseäni ensisijaisesti ortodoksisuuden tutkijaksi; pikemminkin tutkin ortodoksivähemmistön kautta uskontoa suomalaisessa arjessa, historiassa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Haastattelemieni ortodoksinaisten puheessa luterilaisuus määrittyi keskeiseksi ”toiseksi”, johon omaa uskonnollisuutta verrattiin. Samalla tavalla luterilaisuus, ja yleisemmin enemmistökulttuuri, vaikuttaa myös esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten (jotka ovat toki itsekin luterilaisia) ja Hare Krishna – liikkeeseen liittyneiden suomalaisten tulkinnoissa. Vähemmistö saa hahmonsa enemmistön muodostamaa taustaa vasten, mistä johtuen suomalainen vähemmistöuskonnollisuuskin on usein jossain mielessä ”ei-luterilaisuutta”.

Ortodoksien, vanhoillislestadiolaisten ja Hare Krishna – liikkeen jäsenten vertailut oman uskonnollisuutensa ja peilinä toimivan ”valtavirtauskonnon” kanssa kääntyvät valtaosin jälkimmäisen tappioksi. Tämä on luonnollista, koska vertailuiden tehtävänä on tukea omaa vähemmistöidentiteettiä. Näitä mielipiteitä onkin aina tarkasteltava osana sitä kontekstia, jonka puitteissa ne on tuotettu. Esimerkiksi se, että sekä monet iäkkäät ortodoksinaiset että intialaisperäiseen henkisyyteen mieltyneet naiset kuvasivat haastatteluissa luterilaisia rituaaleja ilottomiksi ja esteettisesti köyhiksi, ei siis ole todistus luterilaisuuden ankeudesta; pikemminkin nämä kommentit heijastavat luterilaisesta perinteestä poikkeavan uskonnollisen elämyksellisyyden ja estetiikan suosiota tämän päivän Suomessa.

Suorasanaisten erontekojen ohella vähemmistöjä kuunteleva tutkimus nostaa kuitenkin esille myös yhtymäkohtia, joiden kautta suomalaisen uskonnollisuuden stereotypiat laajenevat koskettamaan myös muita ryhmiä kuin luterilaisia. Haastattelemani ortodoksinaiset muun muassa korostivat ahkeruutta ja työteliäisyyttä keskeisenä hyveenä, joka oli ”niin luterilaisille kuin ortodokseillekin tärkeää”. Samoin he painottivat vaatimattomuuden merkitystä, kritisoiden ihmisiä, jotka toivat esiin omaa uskonnollisuuttaan. Toini esimerkiksi totesi: ”Meillä sanottiin, – – että ei siitä saanut tehdä numeroa näistä rukoilemisista eikä omasta hurskaudesta. Ei sitä saanut toitottaa. – – Että se oli enemmän tommoista hiljaista, kammiossa rukoilemista.” Aineistoni ei siten kuvastakaan vain ortodoksista vähemmistöuskontoa, vaan myös suomalaista uskonnollisuutta yleisemmin.

Vähemmistöä tutkittaessa eroa valtavirrasta on helppo ylikorostaa. Omassa tutkimuksessani tämä asetelma johti yhteen virhearvioon, johon havahduin jälkikäteen. Lastensa uskonnollisesta kasvatuksesta puhuessaan haastattelemani ortodoksinaiset korostivat usein sitä, että he eivät olleet ”tuputtaneet” uskontoa lapsilleen. Lasten uskonnollisuutta pidettiin heidän omana asianaan, mutta samalla saatettiin epäsuorasti harmitella sitä, että he eivät osoittaneet suurempaa hengellistä aktiivisuutta. Analyysihetkellä yhdistin naisten kokemuksen heidän vähemmistöasemaansa ja siihen, että valtaosa heidän lapsistaan oli kastettu luterilaisen kirkon jäseniksi. Myöhemmin, analysoidessani saman ikäisten luterilaisten naisten kirjoituksia, löysin sieltä aivan saman painotuksen, ja surun siitä että suvun henkisen perinnön välittäminen eteenpäin ei ollut onnistunut toivotusti. Kyse olikin enemmän määrättyä suomalaista sukupolvea kuin uskonnollista ryhmää edustavien naisten kokemuksesta.

Tutkijan on tärkeää tunnistaa oma asemansa suhteessa ympäröivään uskonnolliseen kenttään. Itse luterilaisesta kirkosta eronneena havahduin ortodoksinaisia haastatellessani siihen, kuinka syvällä minussa onkaan kokemus siitä, että oma uskonnollinen taustani on sopusoinnussa ympäröivän valtakulttuurin kanssa. Tämä havainto auttoi minua lähestymään haastateltavien kertomuksia niiden erilaisia lähtökohtia kunnioittaen, mutta turhaa eksotisointia välttäen. Ilman kriittistä etäisyyttä omaan taustaan enemmistön edustajan voi olla vaikea ymmärtää, että vähemmistöasema on kantajalleen yhtä lailla luonnollinen osa identiteettiä. Tästä kertoo esimerkiksi Katrin anekdootti: ”Kun vaihdoin koulua ja olin ortodoksi, ja muut luokkatoverit kaikki olivat luterilaisia. Niin kysyivät, että ’miltä sinusta tuntuu olla ortodoksi’. Miltä se nyt tuntuu, kun on koko elämänsä ollut ortodoksi. Sitä on mitä on, ei se tunnu sen kummemmalta!”

”Jos tunnet yhden, et tunne yhtäkään”, totesi Friedrich Max Müller, yksi vertailevan uskontotieteen perustajista. Vähemmistöuskontoa on tärkeä tutkia suhteessa enemmistöuskontoon ja muihin merkittäviin sosiaalisiin eroihin kuten ikään ja sukupuoleen. Samalla vähemmistöjen edustama näkökulma tarjoaa väylän myös enemmistön tarkasteluun, sekä hallitsevaan asemaan sisältyvien ennakko-oletusten kyseenalaistamiseen. Hankkeessamme tehtävä uskonnollisten vähemmistöryhmien tutkimus on siten myös tutkimusta suomalaisen uskonnollisuuden sosiaalisesta ja historiallista rakentumisesta. Se ei kerro vain poikkeuksista vaan myös valtavirrasta – ja jotain myös siitä, mitä oikeastaan on suomalainen luterilaisuus.

ebbinghaus

Niin kutsutussa Ebbinghausin illuusiossa ympäröivät pallot vaikuttavat tulkintaamme keskimmäisen pallon koosta. Samantapaiset harhatulkinnat ovat mahdollisia myös vähemmistöuskontoa tutkittaessa.

 

Jumalan terve! -tervehdyksen teologisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia

tervehdysEi siitä ole pitkäkään aika kun viimeksi erään lestadiolaisen tuttavan tavatessani hän kysyi minulta: “Tiedätkö sinä, miksi he eivät enää tervehdi minua Jumalan terveellä?” tarkoittaen vanhoillislestadiolaisia lähituttaviaan. Kysyjä hieman epätoivosena ihmetteli, mikä on saanut lähiyhteisön epäämään häneltä yhteisön yhteisen tervehdyksen, ja tämän seurauksena oli alkanut pohtia aiemmin niin tavallisena pitämänsä, yhteisön sisällä käytetyn tervehdyksen merkitystä. Mitä se oikein tarkoittaa? Mitä se tarkoittaa, kun jollekin sanotaan ja jollekin ei? Kysymys on ollut toistuva, joten avaan sitä hieman. Myös julkisuudessa tervehtimättömyys on yhteinen piirre niille kertomuksille, joita vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä lähteneet tai siitä erotetut ihmiset ovat kertoneet tapahtuneen.

Tervehtiminen, ihmisten kommunikaatioon kuuluva arkinen piirre, voi saada monitasoisia uskonnollisia merkityksiä, kun sitä tarkastellaan osa uskonnollista merkityksenannon järjestelmää, traditiota ja arkisia tapoja. Tervehtiminen on osa sosiaalista vuorovaikutusta ihmisten välillä. Markku Ihonen on kuvannut lestadiolaisuuden kieltä yhteisön yhdeksi tärkeäksi yhteisyyden tuottajaksi ja ylläpitäjäksi.

Jumalan terveellä tervehtiminen on osa kokonaista kielijärjestelmää, jota liikkeessä kutsutaan kaanaan kieleksi. Kaanaan kieli pohjautuu vanhaan kirkkoraamattuun, ja lisäksi siinä kulkee mukana monia elettyjä uskon ilmauksia ja tulkintoja. Kielelliset ratkaisut siten ikään kuin paketoivat myös oppia: miten näistä asioista ajatellaan yhteisössä ja miten Raamattua tulkitaan.

Tervehtiminen tietyillä sanoilla, tai tervehtimättömyys, voi siis saada uskonnollisessa yhteisössä sosiaalisten merkitysten lisäksi teologisia merkityksiä. Vanhoillislestadiolaisuuden yhteydessä Jumalan tervettä on pidetty hengellisen vallankäytön ilmentymänä, mutta myös kauniina kristillisenä tervehdyksenä, jonka perimmäinen tarkoitus on hyvää sanomaa välittävä. Mille nämä käsitykset sitten perustuvat? Tässä blogipostauksessa hahmottelen näitä merkityksiä teologisen perinteen näkökulmasta, mutta myös vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvinä sosiaalisina tekijöinä lyhyesti. Syvemmälle analyysille ei ole tässä mahdollisuutta, ja siksi tässä olisikin jollekulle hyvä tutkimuskohde.

Mistä tulee tervehdys “Jumalan terve”?

Tulkinnat siitä, mistä tulee tervehdys “Jumalan terve”, vaihtelevat. Alkulähteitä voi olla monia. Epäilemättä tervehdyksellä on myös juuria muissa kristillisissä tervehdyksissä, joista vanhoillislestadiolaisten käyttämä muoto on juuri tähän yhteisöön muotoutunut, ja yhteisöllisiin merkityksiin kiinnittynyt. Esimerkiksi Saksassa käytössä oleva, katolisesta kirkosta alkujaan lähtöisin oleva tervehdys “Grüss Gott”, tai englannin “Goodbye” (God be with ye) eivät enää sisällä uskonnollista merkitystä samoin kuin alkuperäisinä käyttöaikoina. Maailmalla on käytössä paljon Jumalaan viittaavia tervehdyksiä, joissa toivotetaan tavatessa tai hyvästellessä terveyttä, siunausta tai hyvinvointia Jumalan nimissä. Vanhoillislestadiolaiset käyttävät hyvästellessä muotoa “Jumalan rauhaa” tai “Jumalan rauhaan”, ja Amerikan lestadiolaisuudessa “God’s Peace!” toimii tervehdyksenä sekä tavatessa että hyvästellessä.

“Jumalan terve” ei ole kuitenkaan mikä tahansa tervehdys. Eri lestadiolaisuuden haarat käyttävät sitä eri tavoin: jotkut toivottavat sitä tavatessaan kaikille, mutta vanhoillislestadiolaiset käyttävät sitä vain omaan yhteisöön kuuluville ihmisille. Yksi tulkinta on, että tervehdys sisältää kysymyksen “Oletko Jumalassa terve?”, johon samoin vastaamalla todetaan, että tervehtijät ovat samassa oikeaksi pidetyssä uskossa, “Jumalassa terveitä”. Kaanaankielisesti tuo kysymys voisi myös kuulua “Oletko jaksanut kilvoitella?”. Tapaamisessa tärkeämpää kuin maallisten asioiden toteaminen, on hengellisen tilan kysyminen ja sen jakaminen toisen uskovaisen kanssa. Teologisesti ajateltuna tervehdys kiinnittää ihmiset samaan uskoon. Kysymys liittyy vanhoillislestadiolaiseen uskontulkintaan siitä, että usko on henkilökohtainen asia, joka tapahtuu oikeimmin osana “Jumalan valtakunnaksi” ymmärrettyä yhteisöä. Osallisuus tästä yhteisöstä “tunnustetaan” muiden jäsenten toimesta, ja tämä toinen toisensa tunnustaminen oikein uskovaksi toteutuu esimerkiksi tervehdyksessä.

Olisi mielenkiintoista selvittää, mikä on tervehdyksen kehitys, sillä juuria ja perustaa saattaa olla monissa lähteissä. Eräässä tulkinnassa tervehdyksen juuret ovat Raamatussa, mutta on vaikea sanoa missä määrin tervehdys perustuu Raamattuun vai ovatko raamatulliset kytkökset haettu käytännön perusteeksi myöhemmin. Rauhan ja terveyden toivottaminen taloon tullessa on kansaperinteestäkin tuttua, ja sille löytyy Raamatusta vastine. Luukkaan evankeliumissa Jeesus opettaa opetuslapsiaan (Luuk. 10:5-6): “Ja kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensiksi ‘Rauha tälle kodille’. Jos siellä on joku, joka on rauhan arvoinen, hän saa teidän toivottamanne rauhan. Ellei ole, toivotuksenne palaa teille”. Tämä kohta ohjaa katsomaan tervehdyksen yleisempää, rauhaa ja hyvää toivottavaa luonnetta.

Raamatussa myös esimerkiksi toisessa Johanneksen kirjeessä, kohta 1:10-11 on ymmärretty yhdeksi tervehdyskäytännön juureksi: “Jos joku tulee teidän luoksenne eikä opeta tällä tavoin, älkää ottako häntä kotiinne älkääkä edes tervehtikö häntä. Se, joka lausuu hänet tervetulleeksi, osallistuu hänen pahoihin tekoihinsa.” Raamatunkohdassa puhutaan toisinuskovien kohtaamisesta sekä siitä, miten toisinuskovia ei tule “tunnustaa” uskoviksi. Jos toisinuskovaa tervehtii, tulee osalliseksi “hänen pahoihin tekoihinsa”. Tämä kohta ohjaa tulkitsemaan sitä, miksi vanhoillislestadiolaiset eivät tervehdi toisin ajattelevaa.

Kuten huomata saattaa, nämä kaksi tervehtimiseen liittyvää raamatunkohtaa ohjaavat erilaiseen tervehtimiskäytäntöön. Olennainen ero on juuri tunnustamisessa: Luukkaan kohdassa rauhan toivotuksen osuminen kohteeseensa ei ole tervehtijästä kiinni. Johanneksen kirjeen kohdassa toisen uskon tunnustaminen tai tunnustamattomuus on nimenomaan tervehtijän vastuulla. Syvällisempään analyysiin näiden kohtien eroista ja taustoista, sekä mahdollisista muista juurista ei tämän kirjoituksen puitteissa ole mahdollisuutta. Kuitenkin molempiin tulkintoihin olen törmännyt lestadiolaisuuden piirissä.

Tervehdyksen sosiaalisia ulottuvuuksia

Kielellisten ja teologisten merkitysten lisäksi tervehdyksellä on monia sosiaalisesti vakiintuneita, uskonnollisesti merkityksellisiä käyttötapoja. Tämä tuttavani kanssa käymäni keskustelu liittyi osaltaan sellaiseen: missä kohden yhteisössä on soveliasta tervehtiä toisinajattelevaa? Kysyy sosiaalista rohkeutta poiketa ryhmässä vallitsevista käyttötavoista, sillä tervehtiminen on rajan merkki, ja sen ylittäminen tai toisin käyttäminen rikkoo yhteisössä miellettyä rajaa. Toisaalta tervehtiminen tietyillä sanoilla saa merkityksiä hyväksynnästä tai hylkäämisestä, ja siksi tervehtimättömyys on voitu kokea hylkäämisenä, vaikka ihmiset muuten käyttäytyisivät ystävällisesti tai samoin kuin ennen. Rajan vetäminen ilmenee juuri hyväksynnän ja hylkäämisen välisissä kokemuksissa, ja näitä molempia kertomuksia löytyy vanhoillislestadiolaisuuden parissa käytävästä verkkokeskustelusta paljon. Tässä esimerkiksi lainaus vuodelta 2005:

Kun on kiusauksissa, miettii että uskallanko tervehtiä Jumalan terveellä. Kun sen kuitenkin, vaikka arkaillen sanoo ja saa samanlaisen vastauksen, niin jo siihen sisältyy lohdun ja rohkaisun sana. Pelkästä tervehdyksestäkin virvoittuu, tulee vahvistetuksi, että vielä minä heikko saan uskoa, vielä kuljen pyhien matkasaatossa.

Epäilemättä, jos tervehdykseen ei vastata tunnustavasti, kokemus voi olla vastakohtainen. Teologiset ja sosiaaliset selitysmallit kytkeytyvät tervehdyksessä toisiinsa, toista ei ole ilman toista. Tervehdyksen taustoista ja kokemuksista avautuu mielenkiintoisia polkuja paitsi tervehdyksen kielellisiin muotoihin ja historiaan, sen teologisiin merkityksiin sekä sosiaalisiin käyttötarkoituksiin, myös tämänhetkisen lestadiolaisuuden eletyn uskon muotoihin.

Kuva: Meri-Anna Hintsala