Tag Archives: sukupuoli

Laulun kannattelemana

|

FullSizeRender-6

unspecified-7

Laulu on tradition siirtämistä, uusintamista ja jatkamista paitsi sen sanoitusten ja runouden, mutta myös laulutapojen muodossa. Tiedämme, että vähemmistöt laulavat: esimerkiksi romaneilla, lestadiolaisilla, saamelaisilla, körteillä ja suomenruotsalaisilla on kaikilla omanlaisensa tunnettu ja vaalittu lauluperinne.

Tunnetun setolaulajan Mikon Oden eli Jevdokia Kannisten haudalla laulettiin muistolaulu tälle arvostetulle laulajanaiselle. Tämän vanhan eeppisen laulun aiheena on äidin kuolema. 

Marian kuolonuneen nukkumisen juhlan yhteydessä Petserin lähiseudulla Radajan kylässä Venäjällä setukaiset juhlivat oman perinteensä mukaisia folk-festivaaleja. Festavaalilla vieraillessa käy selväksi, että tämän kulttuurin ytimessä on laulu, onhan setukaisten laulutapa (leelo) listattu myös Unescon maailmanperintökohteiden listalle.  Laulutapa muistuttaa suomalaista kansanmusiikkia, eihän perinne ole maantieteellisesti kovin kaukana Suomesta ja kuulumme suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Mutta laulutapa, sanat ja sointi ovat silti aivan ainutlaatuisia.

Elvi Nassar laulaa juhlaimprovisaation. Hänet on kaksi kerta valittu parhaaksi seton laulajaksi.

Laulu on eräänlainen elävän kulttuurin merkki. Soiva, elävä laulu kertoo kulttuurin hyvinvoinnista. Jos laulu kuolee ihmisten mielissä ja yhteisöjen äänimaisemassa, jotakin arvokasta katkeaa. Siksi lauluja lauletaan, ei vain nykyhetken hyvinvoinniksi, taakkojen keventämiseksi, tunteiden ilmaisemiseksi tai hauskanpidoksi, vaan myös kulttuurisen ja uskonnollisenkin jatkuvuuden turvaamiseksi. Laulun ihmeitä tekevään  ja hyvinvointia lisäävään voimaan on kiinnitetty myös kansainvälisissä tutkimuksissa kasvavasti huomiota.

Setoissakin on erityisiä perinnelaulajia, esimerkillisiä laulujen taitajia, kuten Saatsen kirkossa kuulemamme jo iäkäs Maria Kõllamäe.

 Arvostettu seto, kirkkolaulujen laulaja Maria Kõllamäe laulaa Saatsen kirkossa liturgisia osia

Maria Kõllamäen laulutyylistä kertoo Engelhardt (2014) seuraavasti: Kõllamäe lauloi “yksinkertaisesti ja vahvasti”. Hän tahtoi “johdattaa ihmisiä rukoukseen” sen sijaan, että seuraisi “ammattimaista” laulutapaa, joka oli tyypillistä “kaupunkikirkoissa”. Engelhardt (2014, 197) jatkaa Kõllamäen persoonallisen laulutyylin kuvaamista seuraavasti: unspecified-8

Setojen lauluissa yhdistyvät siten oma kansanusko, ortodoksinen uskonto, sekä Venäjän ja Viron kulttuurit ja kansanperinne. Leeloperinne on myös jossain määrin sukupuolittunutta: naisilla on omat laulunsa, miehillä omansa ja niitä lauletaan ryhmissä naiset ja miehet erillään, mutta myös yhdessä. Seuraavassa videossa kuultu osa laulusta on kuuluisan “lauluemon” Veera Pähnapuun laulu, joka kertoo setolaulujen improvisoinnista: “Laulan yhden seto laulun, mitä äitini on opettanut minulle…”

Laululla on laulajalle ja myös kuulijalle ihmeellinen kannatteleva voima. Monen päivän ajan kestävä tutkimusmatka Setomaalle jätti mieleen monta soivaa kuvaa. Ihmismassassa korvan juuressa kuultu taitava laulu, liturgia kirkossa, kulkueen mukana kulkevien kanssavaeltajien hyminä, nais- ja miesryhmissä laulettu setomusiikki folk-festivaalilla tai nuotiotulen ääressä rallatettu perinneluritus kutsui ottamaan osaa. Vaikka sanoja en ulkopuolisena osannut, tunnelma tarttui.

 

 

Taivaslaulun ruumiillinen uskonto – teatterimatkalla Oulussa ja Tampereella

|

Teksti Vilja Alanko ja Eetu Kejonen

seurat

Seuralaulua sydämen kyllyydestä. Kuva: Oulun kaupunginteatteri/Jussi Tuokkola.

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilaisen kirkon sisällä vaikuttava herätysliike, joka tunnetaan laajalti suurista perheistään niiden parissa, joilla ei ole liikkeeseen omakohtaista kosketusta. Julkisuudessa on viime vuosina noussut keskustelua muun muassa liikkeessä noudatetusta niin sanotusta ehkäisykiellosta. Aihetta käsittelee Pauliina Rauhalan kaunokirjallinen teos Taivaslaulu (Gummerus 2013), joka sai kiittävän vastaanoton ja on menestynyt myös myyntiluvuissa ja palkinnoissa mitattuna. Suositun kirjan näyttämösovitus sai kantaesityksensä viime syksynä Tampereen Työväen Teatterissa, ja vain vähän myöhemmin se oli ensi-illassa myös Oulun kaupunginteatterissa. Molemmissa teattereissa lavalle tuodaan Seija Holman dramatisointi, jonka ohjauksesta vastaa Tampereella Heidi Räsänen ja Oulussa Heta Haanperä. Sovitus tavoittaa hienosti kirjan eri tasot: se välittää rakastumisen huuman ja löytämisen riemun, joka saa pian synkän kontrastin toistuvien raskauksien tuomassa uupumuksessa sekä avuttomuudessa sen edessä. Se näyttää yhteisön tuoman turvan ja uskon kauneuden, mutta myös opetuksen julmuuden ja yhteisön sisäisen väkivallan.

Taivaslaulu kuvaa uskonnollisen yhteisön arkea ja juhlaa sekä myönteisesti että kriittisesti vanhoillislestadiolaisen nuorenparin, Aleksin ja Viljan, tarinan kautta. Nuoret tapaavat toisensa liikkeen toiminnan suojissa, mutta siirtävät naimisiinmenoa siihen, että molemmat saavat opintonsa valmiiksi. Odotettua, kahdenkeskistä avioaikaa kestää kuitenkin vain hetken, kunnes lapsia alkaa tulla yksi toisensa jälkeen. Eletty elämä johtaa lopulta kyseenalaistamaan liikkeen tarjoamat ihanteet, jotka aiemmin vaikuttivat ongelmattomilta ja omilta. Kirjassa soljuvan runollinen kieli ei etäännytä lukijaa käsiteltävien asioiden vakavuudesta, ja myös teatterissa se välittää kokemusta arjen herkästä kauneudesta. Taivaslaulu on paitsi vanhoillislestadiolaisen liikkeen käytäntöjä avaava teos, myös lyyrinen rakkaustarina sekä uskon ja uskomisen pohdintaa. Opilliset näkökohdat ja yksilöiden kokemukset muodostavat mielenkiintoisen ja mieleen jäävän kudelman.

Moni hankkeemme tutkijoista oli viime joulukuussa työmatkalla Oulussa, jolloin saimme idean käydä katsomassa, miltä Taivaslaulu näyttää Oulun kaupunginteatterin näyttämöllä. Teoksessa nousee esiin meitä yhdistäviä kysymyksiä uskonnollisesta toimijuudesta, ruumiillisuudesta ja sukupuolen merkityksestä, minkä lisäksi hankkeemme tutkimuksista kaksi käsittelee suoraan teemojen ilmenemistä juuri vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. Teatteriesitys palautti luetun teoksen mieleen tavalla, joka sysäsi monia ajatuksia liikkeelle, ja päätimme yhdessä lähteä huhtikuussa myös Tampereelle. Molemmat teatteriesitykset tuovat kirjan hahmot näyttämölle kaikessa ilossaan, uskossaan ja kivussaan, vaikka ovat toteutukseltaan erilaisia teoksia.

 

rakkaus

Rakastuneet Vilja (Eriikka Väliahde) ja Aleksi (Tommi Raitolehto). Kuva: Tampereen Työväen Teatteri.

Ei mahdollisuutta perhesuunnitteluun

Taivaslaulu on samaan aikaan riemullinen ja elämänmakuinen kuvaus rakkaudesta, joka toisaalta nojaa yhteisöstä nousevaan viitekehykseen ja toisaalta uhkaa tulla saman viitekehyksen tukahduttamaksi. Tiheään toistuvat raskaudet ja suurperhearki määrittävät elämän rytmin ja vievät voimat, eikä ehkäisykiellon myötä vaihtoehtoja tai keinoja hallita elämäänsä tunnu olevan saatavilla.  Toisaalta suuperheen ihanne on vahva ja lapset nähdään Jumalan lahjana, josta ei sovi kieltäytyä. Taivaslaulussa Aleksi vitsailee, että liikkeen opetukseen kuuluu myös ”panemispakko”, sillä myös pidättäytyminen sotkee Jumalan suunnitelmat kohtuihin lähettävien lasten aikatauluista. Pidättäytyminen ja selibaatti elämäntapana on varattu sinkuille ja seksuaalivähemmistöille, joilta sitä puolestaan edellytetään.

lapset haluavat

Lapset haluavat lähteä mukaan. Kuva: Tamperen työväenteatteri.

”Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana”

Taivaslaulu tekee näkyväksi ehkäisykiellon sukupuolittuneet seuraukset. Raskaudet, synnytykset ja usein merkittävissä määrin myös kodinhoito väsyttävät naisen, kun taas miestä painaa naisen kivun näkeminen. Taivaslaulu ei rakenna vastakkainasettelua miehen ja naisen välillä, mutta näyttää molempien näkökulman ja erilaisen tilanteen. Opetus siitä, että kaikkien lasten on annettava tulla, eletään todeksi erityisesti naisen ruumiissa. Se koettelee myös Aleksin ja Viljan keskinäistä rakkautta ja tuo etäisyyttä heidän välilleen.  Taivaslaulu kuvaa hienosyisesti Aleksin ristiriitaista suhdetta miehen osaan lestadiolaisessa liikkeessä. On erilaisia maskuliinisuuden vaatimuksia, jotka jäävät tavoittamatta. Suurperheen elatus on pitkälti hänen varassaan eivätkä lahjakortit niskahartiahierontaan tai kasvohoitoihin auta vaimon kipuun, jonka edessä mies jää avuttomaksi. Vilja ja Aleksi kamppailevat uupumuksen kanssa tilanteessa, jossa suuri perhe on heidän toiveidensa ja arvojensa mukaista. Kuitenkin heistä molemmat pohtivat tahoillaan kriittisestikin lisääntymisvelvoitteen yhteyttä uskoon ja pelastukseen. Aleksi saa kysymykseen enemmän etäisyyttä kuin Vilja, ja tuon etäisyyden turvin hän voi jäsentää omaa näkemystään liikkeen seksuaalieettisestä opetuksesta.

Taivaslaulu kuvaa, miten miehen ja naisen valinnanmahdollisuudet ovat epäsuhtaisia, vaikka tilanne voi käydä molemmille raskaaksi.  Taivaslaulussa Vilja pohtii, miten mies voi valita jäädä, mutta nainen voi vain jäädä. Tätä epäsuhtaa vastaan Vilja taistelee, kun hän suunnittelee lähtöä uuden raskauden ahdistamana. Lähdön suunnittelu on pakoa tilanteesta jonka painoa ei enää tahdo kestää, mutta rakkaus ja sen ruokkima toivo paremmasta saavat kuitenkin jäämään. Pakosuunnitelma on epätoivon ilmaus, mutta pari ei vielä löydä keinoja ratkaista tilannetta merkittävästi. Epätoivoisena Vilja rukoilee Jumalalta sairautta, joka säästäisi hengen mutta veisi kohdun. Hänen jouduttuaan sairaalahoitoon ”masentuneena, harhaisena ja loppuun palaneena” Aleksi tekee lopulta liikkeen opetuksesta erkanevan ratkaisun, joka pelastaa heidät molemmat.

Taivaslaulun kuvaamassa vanhoillislestadiolaisuudessa perhesuunnittelun torjuminen liittyy patriarkaalisen rakenteen säilyttämiseen. Viljan ja Aleksin tarina tuo kuitenkin esiin, miten sen valta ei ole horjumaton. Erityisesti nuorella ja koulutetulla parilla on mahdollisuuksia käydä eettistä ja uskonnollista neuvottelua, jonka vaihtoehtoina eivät näyttäydy ainoastaan liikkeen sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevan opetuksen mukaan eläminen tai liikkeen jättäminen.

vilja-aleksi

Nuoren parin rakkautta ja tuskaa oululaisittain: Vilja (Merja Pietilä) ja Aleksi (Jyri Ojansivu). Kuva: Oulun kaupunginteatteri/Jussi Tuokkola.

Taivaslaulu sillanrakentajana

Monille liikkeen ulkopuolisille vanhoillislestadiolaisuus todennäköisesti näyttäytyy vieraana. Taivaslaulun kuvauksessa vanhoillislestadiolaisuuden alakulttuurisuutta käsiteltiin Aleksin lapsuusmuistojen kautta, kun muut lapset osoittivat konstailematta vieroksuvan suhteensa toiseutena näyttäytyvään vanhoillislestadiolaisuuteen. Taivaslaulu kuitenkin näyttää, miten uskontoon kytköksissä olevaa itseymmärrystä, elämänvalintoja ja toiminnan mahdollisuuksia neuvotellaan ja eletään todeksi nykyisessä Suomessa. Sen myötä teos rakentaa siltaa uskonnollisen ja sekulaarin ajattelun välillä, sillä se näyttäää uskon ja yhteisön molemmat puolet. Teos tarjonnee välineitä myös lestadiolaisen liikkeen sisäiseen neuvotteluun, johon sen seksuaalieettinen opetus väistämättä johtaa.

Teatterien näyttämöillä sukelletaan Viljan ja Aleksin kysymyksiin, ahdistukseen ja voimattomuuteen, mutta myös heidän rakkauteensa ja onnenhetkiinsä.  Teatteri tuo ruumiillistuvan uskonnon iholle tuoden paljaana esille uskon molemmat puolet. Romaani ja sen näytelmäsovitukset tarjoavat myös monelle vanhoillislestadiolaisuuden piiriin kuulumattomalle suhteen silmiä avaavan ja tietoa lisäävän kokemuksen.

  • Pauliina Rauhala, Taivaslaulu. Gummerus 2013.
  • Taivaslaulu Tampereen Työväen Teatterissa, sovitus ohjaus näyttelijät, ensi-ilta 12.9.2015, viimeiset esitykset huhtikuussa 2016.
  • Taivaslaulu Oulun kaupungin teatterissa, sovitus ohjaus näyttelijät, ensi-ilta 12.9.2015, esityksiä myös syyskaudella 2016.

 

 

 

”Etniset” seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

|

Tulipa tässä maanantai-iltana katsottua televisiosta dokumenttiprojekti. Dokumentissa ”Minä ja pikkusiskoni” kuvataan saamelaisten suhtautumista homoseksuaalisuuteen. Dokumentin antama kuva kertoi vakuuttavasti siitä, miten homoseksuaalisuuden kohtaaminen oli selvästi vaikeaa ja uusi asia pienessä, traditionaalisessa vähemmistöyhteisössä.

Kuvakaappaus blogiin

Dokumentti herätti minussa paljon ajatuksia. Ehkäpä omaan tutkimusprojektiini nähden tärkein ajatuspolku käsitteli ”etnisyyden” – etniseen vähemmistöryhmään kuulumisen – ja seksuaalivähemmistöön kuulumisen kytköstä. Millaista ”vähemmistön vähemmistöön” kuuluminen on toisaalta suurimmaksi osaksi ”kantasuomalaisen”, mutta pitkälti myös heteronormatiivisen valtakulttuurin keskellä? Entä millaisia kokemuksia etniseen vähemmistöön sekä sen kulttuuriseen piiriin ja toisaalta samalla seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen tuottaa? Nämä ”vähemmistöläisen” etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen linkittymiset tulevat hyvin lähelle erästä tutkimusprojektimme piirissä esillä ollutta tutkimuksellista käsitteellisyyttä, nimittäin intersektionaalisuutta. Intersektionaalisessa tutkimuksessa hahmotetaan ja avataan erilaisten tekijöiden, kuten vaikkapa juuri etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen risteyskohtia ja leikkauspintoja.

Tutkin omassa tutkimusprojektissani vanhoillislestadiolaisten ja vanhoillislestadiolaistaustaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajien kokemuksia. Keräsin viime syksyn aikana omaelämäkerrallista kirjemateriaalia, jossa yksilöiden omat kokemukset pääsivät esiin. Tietyssä mielessä tämäkin materiaali kertoo vahvasti omaa kieltään ”vähemmistön vähemmistöön” kuulumisesta. Saamelaisdokumentin katsominen pysähdytti minut myös siksi, että olen viime aikoina miettinyt juuri tätä aspektia ja myös vanhoillislestadiolaisuuden ”etnisyyttä”. Vanhoillislestadiolaisuus on hyvinkin kiinteä liike, jossa voidaan nähdä monia ”heimomaisia” piirteitä, kuten monet valtakulttuurista eroavat käytännöt ja elämäntavat sekä jäsenten vahvat sosiaaliset siteet. Ei siksi liene kovinkaan yllättävää, että viimeisen vuosikymmenen aikana nettimaailmassa on syntynyt ”etnisen vanhoillislestadiolaisuuden” käsite, jolla viitataan vanhoillislestadiolaisuuden yhteisölliseen luonteeseen ja vahvaan merkitykseen yksilön elämässä. Liikkeeseen kasvetaan, ja ihminen on liikkeestä irrottauduttuaankin ”etninen” (eräs mahdollinen sanaleikki on tietysti leikittely sanaparilla entinen – etninen).

Tämä ”etninen vanhoillislestadiolaisuus” näkyy myös kokoamassani kirjemateriaalissa. Kaikki kirjoittajat kuvasivat vanhoillislestadiolaisuuden merkitystä omalle persoonalleen ja elämänkululleen. Liikkeestä oli saatettu irrottautua, mutta monet siihen liittyvät asiat, arvot ja käytännöt kulkivat yhä usein mukana. Ehkä hieman yllättävästikin tämä ”etnisyys” nähtiin enimmäkseen myönteisenä asiana. Vaikka yksilön omat kokemukset vanhoillislestadiolaisuuden ja oman seksuaalisen (ja sukupuolisen) identiteetin yhdistämisestä ja todeksi elämisestä omassa elämänkulussa saattoivat olla kipeitäkin, monia vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia asioita ja arvoja, kuten vaikkapa rehellisyyden ja ahkeruuden painottamista, saatettiin silti kiittää ja pitää arvokkaina oman identiteetin rakennuspuina. Vanhoillislestadiolaisuus kulki mukana ihmisen elämänkulussa eräänlaisena etnisyytenä ja syvänä pohjavirtana. Kuten eräs minulle kirjoittaneista asian ilmaisi: ”Kerran lestadiolainen, aina lestadiolainen. Se on veressä.”

Suomessakin on nykyisin paljon erilaisia vähemmistöjä ja ”etnisyyksiä”. Mikä onkaan homoseksuaalisuuden asema ja millaista on homoseksuaalina eläminen niiden piirissä? Ehkäpä ”etnisen” homoseksuaalisuuden tutkimuksesta tulee jatkossa oikea, oma tutkimushaaransa? Se, joka elää, näkee. Tilausta saattaisi olla. Tässä yhteydessä on tärkeää huomata myös uskonnon limittyminen etnisyyden ja seksuaalisen identiteetin kysymysten kanssa. Yksi esimerkki tästä oli katsomassani dokumentissa melkoisen viitteelliseksi jäänyt, mutta silti selkeästi esitetty huomio saamelaisuuden ja lestadiolaisuuden kytköksestä. Laadukkaalle uskonnontutkimukselle on täten tilausta myös alati kiristyvien yliopisto- ja tutkimusmaailman resurssien ja kulttuurissamme nousussa olevan uskontokriittisyyden ristipaineissa. Uskonnon, etnisyyden ja seksuaalisen identiteetin (kuten toki myös monien muiden tekijöiden) leikkauspisteet ja limittymiset osana yksilön elämänkulkua korostavat myös intersektionaalisen ja tutkimusperinteitä yhdistelevän tutkimusotteen merkitystä tutkittaessa uskontoa, sukupuolta, seksuaalisuutta ja etnisyyttä.

Ja sitten kirjoitan vielä ne pakolliset jälkisanat. Tutkimusryhmämme kesken syntyi keskustelua siitä, että myös saamelaisten, jotka ovat taustaltaan (vanhoillis)lestadiolaisia ja katsovat kuuluvansa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön, kokemuksia olisi mielenkiintoista saada mukaan projektimme aineistoon. Mikäli koet kuuluvasi tällaisiin viiteryhmiin, kirjoita kokemuksistasi allekirjoittaneelle! Mitä saamelaisuus, (vanhoillis)lestadiolaisuus ja seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen sekä niiden väliset kytkökset ovat merkinneet elämässäsi? Otan lisäksi vielä vastaan myös lisää ”ei-saamelaistenkin” vanhoillislestadiolaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajien kokemuksia. Tarkempaa tietoa tutkimuksestani ja siihen liittyvästä kirjoituspyynnöstä saat viimesyksyisestä blogipostauksestani, ja toki myös suoraan allekirjoittaneelta. Kiitos osallistumisestasi!

 

 

Vanhoillislestadiolaisia meemejä: uskonnollisen uskon arkipäiväisyys

|

Yle lähetti viime viikolla dokumenttielokuvan Suomen suurimmista hengellisistä kesäjuhlista, vanhoillislestadiolaisten suviseuroista. Tuossa dokumentissa ilmeni aistivoimaisesti se merkittävyys, joka suviseuroilla on vanhoillislestadiolaiselle uskovalle. Suviseurat lähes koko liikkeen yhteen kokoavana tapahtumana, massiivisena yhteistyön ponnistuksena ja yhteisöllisyyden kruununa ovat liikkeen jäsenille tärkeä tapahtuma. “Keidas”, kuten ohjelmassa eräs haastateltava mies kertoi.

Screenshot 2016-01-15 10.31.07

Ohjelma on katsottavissa rajallisen aikaa, mutta sen pääsee vielä hetken näkemään kuvaa klikkaamalla.

Lähes 70 000 ihmistä samaan aikaan, samaan paikkaan kokoava tapahtuma on massiivisuudessaan häikäisevä. Se on myös eräänlainen yhteisöllisyyden ja organisoinnin taidonnäyte. Koska suurin osa vanhoillislestadiolaisista pyrkii pääsemään paikalle vuosittain, suviseurat oat myös tärkeä yhteisen, jaetun kokemusmaailman synnyttäjä. Jokainen suviseuroissa ollut tietää miltä puuhake tuoksuu sateisen yön jälkeen teltasta noustessa, tai miten kaiuttimista kajahtava virsi tai siionin laulu herättää aamulla lyhyiden yöunien jälkeen. Suviseurat siis synnyttävät yhteisiä, materiaalisia (tuoksut, äänet) mutta myös arkiseen elämää limittyviä jaettuja kokemuksia, jotka ovat eräänlaista liikkeen sosiaalista, yhteisöllistä pääomaa. Näiden materiaalisten kokemusten perusteella tietää kuuluvansa joukkoon. Aistivoimaisiin kokemuksiin limittyvät muut tapahtuman ulottuvuudet, kuten hengellinen sanoma, läheiset ihmiset – ja toisaalta myös ne kokemukset, joissa ei tunne kuuluvansa joukkoon. Yksinäisyys, tai kriittisyys kaiuttimista kuuluvalle sanomalle voivat tehdä materiaalisista ulottuvuuksista vastenmielisiä, mikä vaikuttaa siihen, miten ihminen suhtautuu koko tapahtumaan, myös sen tuoksuihin, ääniin ja tunnelmiin. Näin usko, jota pidetään tärkeimpänä syynä lähteä suviseuroihin, tulee osaksi arkisia, ruumiillisia käytäntöjä, osaksi elettyä elämää.

Suviseurat rakentuvat peltoaukeille, leiriolosuhteisiin. Leiriolosuhteissa ollaan vahvasti sään armoilla. Dokumentissakin kerrottu vuoden 2015 suviseurojen sääolosuhteet olivat seurojen alkaessa vaikeat, sillä vettä tuli taivaalta liikaa ja peltoalue alkoi pehmentyä painavien autojen, asuntovaunujen- ja autojen alla. Vuosia suviseuroissa vierailleet jakavat myös tämän sääolosuhteisiin mukautumisen ja siihen liittyvän jännityksen: kuinkahan tänä vuonna sää suosii? Kun kenttä ennen suviseurojen alkua alkoi vaikuttaa kuraiselta ja jopa mahdottomalta autolla kulkea, jännittyneet suviseuravieraat ympäri maata jakoivat tilannetietoa sukujen WhatsApp-ryhmissä, Facebookissa ja sosiaalisessa mediassa. Jännitys purkautui yhteisten jaetun kokemuksen kääntämisellä huumoriksi: suviseurameemeiksi.

simokura

Internet-meemit ovat kullttuurisia tuotteita: kuvia, videoita, äänitteitä tms, jotka kopioituvat ja leviävät nopeasti netissä. Ne toisintavat jotakin kulttuurista ilmiötä ja kopioitumisen seurauksena syntyvät erilaiset versiot luovat kiinnostavan maaston tarkastella kulttuurien ilmentymiä – ja muuttumista. Uskonnolliset meemit voidaan nähdä meemien alakategoriana, ja niillä voi olla uskonnollisen uskon kannalta katsottuna monenlaisia merkityksiä. Joskus meemit niin sanotusti kantavat mukanaan uskoa: ne toistavat jotakin uskonnollisesti tärkeänä pidettyä, ja meemien muotoon tuotettuna ne leviävät nopeasti, muovautuvat ja limittyvät osaksi ihmisten arkipäiväistä elämää. Meemit kertovat uskonnollisen uskon arkipäiväisyydestä: netissä leviävät meemit sekoittavat teknologiaa ja uskonnollista traditiota.

Meemit myös voivat kantaa mukanaan, toistaa, uskonnon ruumiillisia ja sukupuolittuneita muotoja. Yllä oleva Simo-meemi on esimerkki Simo-meemien sarjasta, joka syntyi vuoden 2015 suviseurojen huonojen sääolosuhteiden yhteydessä. Se kuvaa miestä – Simoa, joka voisi olla kuka tahansa vanhoillislestadiolainen mies. Kuvan päällä on teksti “Meiän Simo kävi siellä – ja kuulemma tosi huono pohja”. Simo voisi olla myös aviomies, jonka vaimo lausuu nämä sanat, kuulopuheena, toisille suviseuroihin menijöille. Tekstin puhuttu muoto toistaa vanhoillislestadiolaista yhteisöllisyyttä: Kuulopuhe leviää nopeasti jopa tuhansille ihmisille isojen sukujen WhatsApp-ryhmissä. Simo on tyyppiesimerkki vanhoillislestadiolaisesta miehestä. Toimelias ja ahkera, kulkee perheensä edellä katsastaen tilanteen, jonka jälkeen muulla väellä (tyyppiesimerkin mukaisesti vaimolla ja lapsilla) on turvallista tulla.  Simo ei kaihda vaikeita olosuhteita, vaan laittaa itsensä likoon (kirjaimellisesti). Simo on myös kuva vanhoillislestadiolaisesta maskuliinisuudesta: rohkeasta, itsensä uhraavasta, perheensä puolesta taistelevasta miehestä, joka tekee ruumiillisia töitä.

simomelooToinen Simo-meemi toisintaa samaa kuvaa vanhoillislestadiolaisesta maskullinisuudesta. Uppoava asuntovaunu taustalla Simo meloo tarkastellen tilannetta ja välittäen tilannetietoa sitä kaipaaville. Simosta kerrotaan taas toisen henkilön suulla: “Simo kävi siellä melomassa”. Meemien humoristinen ote kuvaa liikkeen jäsenten itseensä kohdistuvaa huumoria tilanteessa, joka voisi olla vaikea, mutta myönteiseen suviseurojen odotukseen kytkeytyvänä meemit näyttäytyvät hyväntahtoisina kulttuurin toistamisena ja sille nauramisena. Samaan kulttuuriseen tai uskonnolliseen kontekstiin liittyvät meemit voivat olla myös muunlaisia, ja toivon, että tulevaisuudessa minulla on aikaa analysoida niitä lisää. Erilaiset meemien kategoriat ja alakategoriat avaavat mielenkiintoisen ikkunan vanhoilllislestadiolaisuuteen yhtenä uskonnollisten meemien elinvoimaisena suomalaisena keskittymänä. Tässä blogipostauksessa käytetyt meemit ovat osa laajempaa meemikokoelmaa, joka on kerätty vanhoillislestadiolaisten ja vanhoillislestadiolaistaustaisten internet-yhteisöistä.

telttavene

Tässä kuvassa tulva-aihetta on varioitu yhdistämällä suviseurojen keskuspaikka, seurateltta, täydessä toiminnassa olevaan pelastuspartioon. 

Synti vai Jumalan lahja? – seksuaalisuuden muodonmuutoksia etsimässä

|

”Koska kysymyksessä on lahja, ei sitä ole voinut valita, ei myöskään vaihtaa tai palauttaa. En voi myöskään olla vihainen lahjasta tai hävetä tai halveksia sitä, kun muistaa, kuka on lahjan antaja. Tämän seikan huomaaminen teki mieleni nöyräksi.”

Näin kuvaa kokemuksiaan yksi väitöstutkimukseni (2014) aineistona olleiden kirjeiden kirjoittaja. Hänen kertomuksessaan tiivistyy monen nykyihmisen ymmärrys seksuaalisuudesta. Asia, josta vielä 1900-luvun alkupuolella puhuttiin synnin, puhtauden ja väärien tekojen käsitteiden avulla, koetaan nyt yhä voimakkaammin ihmisen syvimmän minuuden luovuttamattomana piirteenä. Kyse on siitä, mitä ihminen aidoimmillaan on. Esimerkiksi aiemmin syntinä ja sairautena nähty homoseksuaalisuus on nyt monelle ihmiselle Jumalan lahja. Tällöin ajatellaan, että Jumala hyväksyy ihmisen juuri sellaisena seksuaalisena olentona kuin hän on, sillä sellaiseksi Jumala on hänet luonut.

Tänä syksynä aloittamassani tutkimuksessani kysyn, kuinka tämä ajatuksellinen ja kokemuksellinen muutos on tapahtunut. Kuinka olemme luopuneet synnin ja sairauden korostamisesta ja käyneet ajattelemaan seksuaalisuudesta ilmiönä, joka määrittää lopulta koko olemassaoloamme ja hyväksyttävyyttämme? Ilmiö on kiinnostava erityisesti uskonnon näkökulmasta, sillä monet ajattelevat juuri uskonnon pitävän itsepintaisesti yllä käsitystä seksistä syntinä. Näyttää kuitenkin siltä, että esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ajatus seksin synnillisyydestä – jos kirkolla sellaista on koskaan yksiselitteisesti ollutkaan – on hiljalleen haihtunut 1900-luvun loppupuolen aikana. Vielä vastausta vailla oleva kysymykseni kuuluukin: kuinka kirkossa on käyty ajattelemaan synnistä Jumalan lahjana?

Edellä mainitun muutoksen tarkastelu edellyttää muutaman arkiajattelumme mukaisen oletuksen kyseenalaistamista. Ensinnäkin seksuaalisuutta ei pidä olettaa muuttumattomana tai selitettävissä olevana tosiasiana, vaan pikemminkin sosiaalisissa suhteissa ja kulttuurissa sekä yhteiskunnassa vaikuttavien ajattelumallien ja käytänteiden synnyttämänä – ja siksi jatkuvasti muuttuvana – ilmiönä ja kokemuksena. Toiseksi, myös kirkon opetusta seksuaalisuudesta on tarkasteleva sosiaalisesti rakentuvana, ja ennen kaikkea sosiaalista maailmaa rakentavana ilmiönä.

Lopputuloksena on monimutkainen vuorovaikutussuhteiden verkosto: kirkon kulloinenkin opetus on osallistumista laajempaan kulttuuriseen seksuaalisuutta koskevaan neuvottelu- ja rakennusprosessiin. Tämä prosessi muuttaa omalta osaltaan kirkon opetusta, mutta ennen kaikkea se muokkaa ihmisen kokemusta omasta itsestään seksuaalisena (ja uskonnollisena) olentona. Alun sitaatin sisältämä ymmärrys seksuaalisuudesta onkin tullut mahdolliseksi vain tietynlaisessa hetkessä ja paikassa, jossa uskonnon ja seksuaalisuuden suhde ymmärretään aivan erityisellä tavalla.

Seksuaalisuutta koskevan muutoksen yhtenä merkittävänä vaikuttajana on ollut kulttuurin psykologisoitumiseksi kutsuttu ilmiö. Sillä tarkoitetaan kehityskulkua, jonka seurauksena erilaiset psykologiset – erityisesti psykoanalyyttiset ja -dynaamiset – ajattelumallit ja toimintatavat ovat tulleet osaksi kielenkäyttöämme sekä ihmistä koskevaa arkiymmärrystämme. Alitajunta, estoisuus tai yliminä ovat esimerkkejä psykodynaamisista käsitteistä, joita avulla ymmärrämme itseämme ja toisiamme. Puhumme myös seksuaalisuuden kehittymisestä, identiteeteistä tai parisuhteen kehitysvaiheista, kun asettelemme seksuaalisuuteen liittyviä kokemuksiamme psykologiseen sielunmaisemaan.

Psykologisoitumista ei tule ymmärtää sinällään hyvänä tai pahana, vaikkakin psykologisen ja teologisen tiedon ja ajattelun suhde onkin ollut merkittävä kiistakysymys suomalaisessa teologisessa keskustelussa viime vuosikymmeniin asti. Kyse on laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta, jonka periaatteet kaikki hyväksyvät tiettyyn pisteeseen asti. Teologisessa mielessä niin liberaalit kuin konservatiivitkin voivat vaivatta vedota ”lapsen hyvään” tai ”ydinperheen hyvinvointiin” puolustaessaan omia näkemyksiään. ”Sielutieteen” tuloksia onkin eri tavoin hyödynnetty ja sovellettu teologian tekemisessä jo 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä saakka.

teemublogi

Oma tutkimukseni kysyy, kuinka psykologinen tieto eri muodoissaan on vaikuttanut kirkon ymmärrykseen sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmiöistä. Tämän kehityskulun keskiössä ovat kirkon perheneuvojat, sielunhoitajat ja diakonit. Juuri näiden toimintamuotojen sisällä omaksuttiin 1950-luvulta alkaen työvälineitä, jotka johtivat näkemään sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmiöt uudenlaisen linssin läpi. Samalla perinteiset hahmotukset avioliitosta, seksuaalisuudesta ja synnistä alkoivat murtua: onko seksuaalisuus todella syntiä? Mikä avioliitossa on tärkeintä? Entä mitä pitäisi ajatella ehkäisystä, avoliitosta tai homoseksuaalisuudesta uuden psykologisen tiedon valossa?

Tutkimukseni tarkoitus on myös valaista tämän hetken keskusteluja uskonnon, seksuaalisuuden ja sukupuolen välisistä suhteista. Esimerkiksi kirkon vaikea sisäinen keskustelu seksuaalisuudesta nousee pitkälti siitä muutoksesta, joka seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmiöitä on 1900-luvun loppupuolella kohdannut. Kirkko ei suinkaan ole ollut tämän kehityksen ulkopuolella vaan pikemminkin kiinteänä osana sitä. Vaikka kirkollinen keskustelu on ollut moniäänistä ja joskus jopa sisäisesti ristiriitaista, sen puitteissa on viime vuosikymmenien aikana synnytetty sellaisia psykologista tietoa ja teologista ymmärrystä yhdistäviä ajattelumalleja, joiden varassa moni nykyihminen voi nähdä ja ymmärtää oman seksuaalisuutensa hyväksyttynä Jumalan lahjana. Siitä, kuinka tämä kaikki on tapahtunut, tulen tulevaisuudessa kertomaan myös tässä blogissa.

Kirjallisuutta:

Kivivuori, Janne (1999): Psykokirkko. Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta. Hanki ja Jää. Helsinki: Gaudeamus.

Ratinen, Teemu (2014): Torjuttu Jumalan lahja. Yksilön kamppailu häpeällistä seksuaalisuutta vastaan. Käytännöllisen teologian väitöskirja. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.