”Etniset” seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

Tulipa tässä maanantai-iltana katsottua televisiosta dokumenttiprojekti. Dokumentissa ”Minä ja pikkusiskoni” kuvataan saamelaisten suhtautumista homoseksuaalisuuteen. Dokumentin antama kuva kertoi vakuuttavasti siitä, miten homoseksuaalisuuden kohtaaminen oli selvästi vaikeaa ja uusi asia pienessä, traditionaalisessa vähemmistöyhteisössä.

Kuvakaappaus blogiin

Dokumentti herätti minussa paljon ajatuksia. Ehkäpä omaan tutkimusprojektiini nähden tärkein ajatuspolku käsitteli ”etnisyyden” – etniseen vähemmistöryhmään kuulumisen – ja seksuaalivähemmistöön kuulumisen kytköstä. Millaista ”vähemmistön vähemmistöön” kuuluminen on toisaalta suurimmaksi osaksi ”kantasuomalaisen”, mutta pitkälti myös heteronormatiivisen valtakulttuurin keskellä? Entä millaisia kokemuksia etniseen vähemmistöön sekä sen kulttuuriseen piiriin ja toisaalta samalla seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen tuottaa? Nämä ”vähemmistöläisen” etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen linkittymiset tulevat hyvin lähelle erästä tutkimusprojektimme piirissä esillä ollutta tutkimuksellista käsitteellisyyttä, nimittäin intersektionaalisuutta. Intersektionaalisessa tutkimuksessa hahmotetaan ja avataan erilaisten tekijöiden, kuten vaikkapa juuri etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen risteyskohtia ja leikkauspintoja.

Tutkin omassa tutkimusprojektissani vanhoillislestadiolaisten ja vanhoillislestadiolaistaustaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajien kokemuksia. Keräsin viime syksyn aikana omaelämäkerrallista kirjemateriaalia, jossa yksilöiden omat kokemukset pääsivät esiin. Tietyssä mielessä tämäkin materiaali kertoo vahvasti omaa kieltään ”vähemmistön vähemmistöön” kuulumisesta. Saamelaisdokumentin katsominen pysähdytti minut myös siksi, että olen viime aikoina miettinyt juuri tätä aspektia ja myös vanhoillislestadiolaisuuden ”etnisyyttä”. Vanhoillislestadiolaisuus on hyvinkin kiinteä liike, jossa voidaan nähdä monia ”heimomaisia” piirteitä, kuten monet valtakulttuurista eroavat käytännöt ja elämäntavat sekä jäsenten vahvat sosiaaliset siteet. Ei siksi liene kovinkaan yllättävää, että viimeisen vuosikymmenen aikana nettimaailmassa on syntynyt ”etnisen vanhoillislestadiolaisuuden” käsite, jolla viitataan vanhoillislestadiolaisuuden yhteisölliseen luonteeseen ja vahvaan merkitykseen yksilön elämässä. Liikkeeseen kasvetaan, ja ihminen on liikkeestä irrottauduttuaankin ”etninen” (eräs mahdollinen sanaleikki on tietysti leikittely sanaparilla entinen – etninen).

Tämä ”etninen vanhoillislestadiolaisuus” näkyy myös kokoamassani kirjemateriaalissa. Kaikki kirjoittajat kuvasivat vanhoillislestadiolaisuuden merkitystä omalle persoonalleen ja elämänkululleen. Liikkeestä oli saatettu irrottautua, mutta monet siihen liittyvät asiat, arvot ja käytännöt kulkivat yhä usein mukana. Ehkä hieman yllättävästikin tämä ”etnisyys” nähtiin enimmäkseen myönteisenä asiana. Vaikka yksilön omat kokemukset vanhoillislestadiolaisuuden ja oman seksuaalisen (ja sukupuolisen) identiteetin yhdistämisestä ja todeksi elämisestä omassa elämänkulussa saattoivat olla kipeitäkin, monia vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia asioita ja arvoja, kuten vaikkapa rehellisyyden ja ahkeruuden painottamista, saatettiin silti kiittää ja pitää arvokkaina oman identiteetin rakennuspuina. Vanhoillislestadiolaisuus kulki mukana ihmisen elämänkulussa eräänlaisena etnisyytenä ja syvänä pohjavirtana. Kuten eräs minulle kirjoittaneista asian ilmaisi: ”Kerran lestadiolainen, aina lestadiolainen. Se on veressä.”

Suomessakin on nykyisin paljon erilaisia vähemmistöjä ja ”etnisyyksiä”. Mikä onkaan homoseksuaalisuuden asema ja millaista on homoseksuaalina eläminen niiden piirissä? Ehkäpä ”etnisen” homoseksuaalisuuden tutkimuksesta tulee jatkossa oikea, oma tutkimushaaransa? Se, joka elää, näkee. Tilausta saattaisi olla. Tässä yhteydessä on tärkeää huomata myös uskonnon limittyminen etnisyyden ja seksuaalisen identiteetin kysymysten kanssa. Yksi esimerkki tästä oli katsomassani dokumentissa melkoisen viitteelliseksi jäänyt, mutta silti selkeästi esitetty huomio saamelaisuuden ja lestadiolaisuuden kytköksestä. Laadukkaalle uskonnontutkimukselle on täten tilausta myös alati kiristyvien yliopisto- ja tutkimusmaailman resurssien ja kulttuurissamme nousussa olevan uskontokriittisyyden ristipaineissa. Uskonnon, etnisyyden ja seksuaalisen identiteetin (kuten toki myös monien muiden tekijöiden) leikkauspisteet ja limittymiset osana yksilön elämänkulkua korostavat myös intersektionaalisen ja tutkimusperinteitä yhdistelevän tutkimusotteen merkitystä tutkittaessa uskontoa, sukupuolta, seksuaalisuutta ja etnisyyttä.

Ja sitten kirjoitan vielä ne pakolliset jälkisanat. Tutkimusryhmämme kesken syntyi keskustelua siitä, että myös saamelaisten, jotka ovat taustaltaan (vanhoillis)lestadiolaisia ja katsovat kuuluvansa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön, kokemuksia olisi mielenkiintoista saada mukaan projektimme aineistoon. Mikäli koet kuuluvasi tällaisiin viiteryhmiin, kirjoita kokemuksistasi allekirjoittaneelle! Mitä saamelaisuus, (vanhoillis)lestadiolaisuus ja seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen sekä niiden väliset kytkökset ovat merkinneet elämässäsi? Otan lisäksi vielä vastaan myös lisää ”ei-saamelaistenkin” vanhoillislestadiolaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajien kokemuksia. Tarkempaa tietoa tutkimuksestani ja siihen liittyvästä kirjoituspyynnöstä saat viimesyksyisestä blogipostauksestani, ja toki myös suoraan allekirjoittaneelta. Kiitos osallistumisestasi!

 

 

Leave a Reply

Your email address will not be published.