Uskonnollisen miehen kriisi

'Adam's_Creation_Sistine_Chapel_ceiling'_by_Michelangelo_JBU33cut

Miehuuden kriisi on ollut alkuvuoden puheenaiheita. Julkisessa keskustelussa on kannettu huolta erityisesti miesten kokemasta ulkopuolisuudesta parisuhteissa ja perheissä. Psykologi Tony Dunderfelt (HS Elämä 21.1.) näki ilmiön taustalla tasa-arvokehityksen ja sen myötä kadonneen tosimiehuuden. Jyväskylän yliopiston tutkijat (HS Mielipide 22.1.) nostivat puolestaan esiin valtarakenteet, jotka saavat naiset kantamaan miehiä suuremman vastuun kotitöistä ja parisuhteen hyvinvoinnista.

Perheneuvoja Pekka Puukko (HS Mielipide 29.1.) peräänkuulutti omassa puheenvuorossaan suomalaisen miehuuden uudistamisen tärkeyttä: yksinpärjäämiselle, oman riippuvuuden kieltämiselle ja yksioikoiselle tunneilmaisulle perustuva miehuuden kulttuurinen kuva ei kanna pitkälle modernissa, intiimiin vuorovaikutukseen pohjautuvassa parisuhteessa.

Mielenkiintoista kyllä, kirkon piirissä on käyty hyvin samankaltaista keskustelua miesten asemasta jo vuosien ajan. Monet miehet ovat olleet huolissaan kirkon naisistumisesta. Kun suurin osa aktiivisista kirkon jäsenistä ja työntekijöistä (papisto toistaiseksi vielä pois lukien) on naisia, on pelätty, että myös kirkon toimintatavat ja kielenkäyttö ”naisistuvat”. Esimerkiksi feminiinisiksi miellettyjen hiljaisuuden retriittien ja kirkossa lisääntyneen tunnepuheen ei ajatella vetoavan miehiin. Miesten pakoa kirkosta onkin pyritty patoamaan esimerkiksi etsimällä rinnalle enemmän ”miesmäisiä” toimintamuotoja.

Miehistä kannettu huoli kertoo mielenkiintoisella tavalla siitä, kuinka uskonto ja sukupuoli kytkeytyvät toisiinsa. Vaikka pintatasolla näytetään keskustelevan sukupuolten välisestä tasa-arvosta, todellisuudessa keskusteluissa määritellään jatkuvasti sitä, millaista on olla mies.

Samalla miehuudesta käytävä määrittelytaistelu kytkeytyy laajempiin kysymyksiin ihmisten välisestä tasa-arvosta, erilaisuuden hyväksynnästä ja – kaiken tämän kautta – ihmisen pelastumisesta. Voi ajatella, että keskustelut esimerkiksi naispappeudesta tai parisuhdelaista ovat niin latautuneita juuri sen vuoksi, että piilotasolla niissä keskustellaan hyväksyttynä (hetero)miehenä olemisen ehdoista.

Kaiken ytimessä näyttäisi lopulta olevan miehen suhde Jumalaan. Kun Jumalaa on viime vuosikymmenien psykologisoitumiskehityksen myötä käyty ymmärtämään yhä enemmän terapeutinkaltaisena tukijana ja ymmärtäjänä, joutuvat juuri miehet suurten kysymysten eteen. Kuinka yksinpärjäävä ja riippuvuutensa kieltävä mies voi avautua tunteistaan Jumalalle, jos hän ei kykene siihen edes parisuhteessaan? Ei kenties ole sattumaa, että tutkimusten mukaan juuri miehet muodostavat enemmistön fundamentalistien ja ateistien joukossa.

Maskuliinisuuden normit, jos mitkä, näyttäisivät kaipaavan purku-, tai vähintäänkin höllentämistalkoita. Julkinen keskustelu miehuudesta onkin otettava ilolla vastaan, sillä sitä kautta nousee yhteisesti käsiteltäväksi niitä puolia maskuliinisuudesta, jotka usein vaietaan kuoliaaksi miehisen kunnian vuoksi. Parhaimmassa tapauksessa keskustelun seurauksena voi syntyä uudistunut suomalainen mies, joka osaa käsitellä monimuotoisuutta myös itsessään.

Leave a Reply

Your email address will not be published.