Päivystävän folkloristin kollektiivista kukaan ei saanut ylioppilaskirjoituksissa yhtäkään laudaturia. Pääsykoevalinnat yliopistoihin avasivat kaikille polun, joka on kuljettanut jo jatko-opintoihin asti.
Kahdentoista laudaturin ylioppilas aikoo opiskella lääkäriksi! Yhdentoista laudaturin ylioppilaalle kaikki ovet avoinna! Joka kevät ylioppilaskirjoitusten aikaan mediaan nousee juttuja, joissa esitellään vuosikurssin parhaimmat ylioppilaskokeiden arvosanat saaneita nuoria, näiden opiskelutapoja sekä tulevaisuuden suunnitelmia.
Viime vuosina ylioppilastodistuksen painoarvo on noussut entisestään jatko-opintopaikkoja hakiessa. Viimeisen vuoden aikana mediassa on kirjoitettu paljon siitä, kuinka erityisesti pitkän matematiikan yo-arvosana vaikuttaa harvinaisen paljon monen sellaisenkin opiskelupaikan haussa, joissa matematiikkaa ei varsinaisesti tarvita. Sen sijaan humanististen aineiden, kuten historian, uskonnon tai filosofian, tai kielten painoarvo on entistä vähäisempi. Historian tai ranskan kielen arvosanat ovat merkitykseltään pienempiä kuin pitkän matematiikan, vaikka hakisit yliopistoon opiskelemaan nimenomaan kyseistä ainetta.
Mediassa on vuosittain suurta hehkutusta superyksilöiden suorituksista ja siitä, miten laudatureilla haetaan unelmien opiskelupaikkoihin ja alemmilla arvosanoilla voi havitella vähemmän halutuille aloille. Samassa syssyssä ammattikouluista valmistuneita ei mediassa ole huomioitu juuri ollenkaan. Huippulahjakkaiden yksilösuoritusten korostaminen mediassa, julkisuutta ja yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme ja opiskelupaikkojen arvosanapainotteinen sisäänotto lisäävät paineita jo lukio-opintojen aikana ja tavallaan tekevät muiden kuin huippuylioppilaiden suorituksista vähempiarvoisia (ks. esim. https://yle.fi/uutiset/3-11934609).
Kokonaisuudessaan tämä vääristää käsitystä siitä, mitä akateeminen opiskelu vaatii ja miten opiskelupaikka on mahdollista saada. Valitettavasti tämä jälkimmäinen kohta on todistusvalinnan korostumisen myötä muuttunut kapeammaksi.
Myös muilla kuin laudaturin ylioppilailla tulisi edelleen olla tilaa haaveilla unelmien opiskelupaikoista, aikaa etsiä haaveitaan vielä lukion jälkeenkin sekä mahdollisuus ja kannustusta hakea näille aloille. Me päivystävät folkloristi olemme olleet onnekkaita, meillä tällaiseen oli mahdollisuus.
Kannustuksena kaikille keskinkertaisille ällättömille ylioppilaille ja muille valmistuneille, avaamme omat yo-arvosanamme ja ajatuksiamme niihin liittyen.
Siria ja englannin B
EEMMBB
ylioppilastutkinto syksyllä 2009
opiskelupaikka syksyllä 2011 Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta
Vaikka lukio-opinnot Tapiolan lukion musiikkilinjalla alkoivatkin tyylikkäällä 9.7-keskiarvolla, niin eiväthän ne samanlaisilla arvosanoilla päättyneet. Lukion alussa vielä nautin monista oppiaineista, esimerkiksi äidinkielestä, matematiikasta, historiasta, uskonnosta ja musiikista. Pitkän matematiikan opiskeluun jaksoin panostaa vuoden verran, mutta loput pari vuotta hoidin matematiikan kursseja lähinnä silloin kun jaksoin. Rakkaus musiikkiin vaihtui koko musikaalisen itsetuntoni murskautumiseen. Kirjallisuus sen sijaan piti yllä kiinnostusta äidinkieleen. Haaveilin siitä, että saisin äidinkielen ylioppilaskirjoituksista laudaturin.
Kun kirjoitukset alkoivat lähestyä, oli elämä tullut jo jonkin verran koulun edelle. Abivuonna aloin tehdä ravintolatöitä lukion ohella. Terveyteni ei myöskään ollut noihin aikoihin ihan kunnossa. Äidinkielen laudaturin haaveesta pidin kiinni, mutta monen muun oppiaineen kohdalla laskin rimaa reilustikin. Pitkästä matematiikasta ja englannista ajattelin, että kunhan läpi menevät. Filosofian, historian ja uskonnon kokeita varten kertasin mielestäni kiinnostavimpia asioita, mutta mitenkään pitkäjänteistä ei pänttäykseni ollut. Lopulta ylioppilastodistuksessa ei kuitenkaan nähty kumpaakaan ääripäätä.
Aluksi yritin päästä yliopistoon lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä, mutta paikkaa ei herunut. Välivuosi meni baaritiskin takana – siis siellä henkilökunnan puolella. Eikä kirjallisuustiede tärpännyt seuraavanakaan vuonna. Sen sijaan iso kirjekuori tuli teologiselta tiedekunnalta. Olin käynyt pääsykokeessa juurikaan valmistautumatta, mutta onnistuin saamaan hyvät hajapisteet kirjallisuustehtävistä ja täydet pisteet aineistotehtävästä. Nämä riittivät läpimenoon kahden eximiani kanssa.
En päässyt lukemaan alaa, josta haaveilin lukiossa, mutta harmitus siitä karisi jo ensimmäisenä opiskeluvuonna. Löysin nimittäin jotain, mistä en lukio-opintojeni aikana tiennyt mitään. Löysin uskontotieteen oppiaineen, kansanuskotutkimuksen, ja lopulta sain sivuaineekseni folkloristiikan. Löysin näistä mielenkiintoisen tarinoiden ja kerronnan maailman, jossa erilaisten variaatioiden rinnakkaisuudet, päällekkäisyydet ja ristiriitaisuudet muodostivat maailman, jossa ei ole vain oikeita ja vääriä vastauksia, vaan niiden väliin mahtuu paljon mahdollisuuksia. Ehkä voisi sanoa, että nostin nenäni ylös kirjoista ja aloin katsella, mitä kaikkea painetun tekstin ulkopuolella voikaan olla.
Oona ja psykologian M
EEMMM
ylioppilastutkinto syksyllä 2009
opiskelupaikka syksyllä 2010 Helsingin yliopiston folkloristiikka
Tulin lukioon peruskoulusta suhteellisen tasaisella ysien rivistöllä. Äidinkieli oli aina kiinnostanut, mutta muuten en pitänyt mitään ainetta vahvasti omimpana juttuna. Niin matemaattiset kuin ihmiseen ja yhteiskuntaan liittyvät asiat kiinnostivat. Ensimmäisen kerran matematiikan merkitystä pitää tietenkin pohtia jo pitkän tai lyhyen oppimäärän valinnassa. Vaakakuppi heilahti lyhyen puolelle, koska halusin mahduttaa päiviin myös kaikenlaisia muita aineita.
Pitkän ja lyhyen matikan ryhmät muovasivat kaveripiirejä, ratkaiseehan lukujärjestys luokattomassa lukiossa sen, kenen kanssa aikaa vietät. Samalla muovaantui kuva siitä, kuka on kiinnostunut luonnontieteellisistä aineista, kuka humanistisista ja yhteiskuntatieteellisistä. Ehkä yliopistomaailmasta tutut humanistin ja teekkarin stereotyypit lähtevät ehkä muodostumaan jo noilla korvin, ja tutkijoiden kesken yritetään sitten parsia railoa poikkitieteellisissä konferensseissa 20 vuotta myöhemmin.
Ylioppilaskokeisiin en valmistautunut kovinkaan kummoisesti ja suhtauduin asian korostamiseen ja kirjoitusrituaaleihin eväskoreista penaalien tekstien teippailuun aikamoisella uhmakkuudella. Äidinkielen esseekokeesta nukuin pommiin ensimmäisellä kerralla ja englannin kokeeseen menin ilman kirjoitusvälineitä. Abikurssit jäivät lähes järjestäen käymättä. Jälkikäteen toki miettii ihan uteliaisuudesta, mitä pienellä ponnistelulla olisi voinut saada aikaan. Toivon todella, että tulevaisuudessakin nuoret voivat tosiasiallisesti päästä yliopistoon näyttämällä kykynsä pääsykokeen kautta eikä lukiovuosista muodostu koko elämän suuntaa muovaava näytön paikka.
Viliina ja pitkän matematiikan C.
EEMMMMC
ylioppilastutkinto keväällä 2007 Kuopion yhteiskoulun musiikkilukio
opiskelupaikka syksyllä 2007 Turun yliopiston folkloristiikka
Valitsin pitkän matematiikan, koska olin aina ollut ihan hyvä matematiikassa ja tykkäsin siitä – kuten monesta muustakin aineesta. Kirjoitin sen, kun kerran olin sitä lukenut – miksipäs ei. Koulussa olin keskinkertainen, perushyvä ja tunnollinen, kiinnostunut siitä, miten ihminen toimii, ja siksi kirjoitin psykan, bilsan ja manstan. Yliopisto-opinnoissani pitkästä matematiikasta ei ole ollut hyötyä, eikä C:stä saanut edes kummoisesti pisteitä yhteispistevalinnassa.
Vaikka matematiikka on tärkeä ala siinä missä muutkin, on sen nykyinen ylikorostunut asema ongelmallinen, koska se voi johtaa niin kieli- ja reaaliaineiden osaamisen vähenemiseen ja sitä kautta kaventaa ajattelutapoja.
Lukion matematiikassa asiat ovat mitattavissa ja määriteltävissä täsmällisesti, ja tulokset ovat näin mitattuina varmoja. Asiat ovat joko niin tai näin, ja kaikkeen on kaava – ainakin näin stereotyyppisesti yleistäen (syvällisemmällä tasolla asiat ovat varmasti toisin). Ihmiset eivät kuitenkaan toimi näiden kaavojen mukaan. Kulttuuris-sosiaalisen maailman ilmiöt eivät ole yksioikoisia, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Näiden ymmärtämiseen pitkän matematiikan oppimäärä ei antanut minulle eväitä. Se ei opettanut minulle epävarmuuden sietämistä ja mahdollisten vaihtoehtojen punnintaa tilanteissa, joissa ei ole oikeaa ja väärää. Nämä ovat kuitenkin taitoja ja kykyjä, joita koen tarvitsevani niin työssäni tutkiessani inhimilliseen toimintaan ja kokemusmaailmaan liittyviä ilmiöitä kuin arkisessa elämässä.
Ensimmäisinä opiskeluvuosinani olin aika hukassa humanistisen ajattelutavan kanssa. Muistan, miten ihanaa oli, kun toisena opiskeluvuonna aloitin suomen kielen sivuaineopinnot ja opiskeltavana oli selkeitä sääntöjä. Varsinaisesti humanistiseen ajattelutapaan pääsin kiinni vasta joskus maisterivaiheessa, luulisin.
Yliopisto-opintojani (sekä maailman ja ihmisten toiminnan ymmärtämistä) ajatellen olisin hyötynyt enemmän filosofiaan ja historiaan panostamisesta lukiossa tai siitä, että koulu-urani aikana jossain vaiheessa joku olisi selvemmin avannut sen, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Että äikässä, historiassa, psykologiassa, maantieteessä ja biologiassa opetellut asiat liittyvät toisiinsa. Että ne musiikkihissan tunneilla opetellut tyylikaudet liittyvät kaikkeen ajatteluun, yhteikunnallisiin järjestelmiin ja näkemyksiin siitä, mitä maailmassa on ja miten asiat nähdään – myös siihen, miten matemaattiset alat ja ns. insinööritieteet kuvaavat maailmaa. (Nykyään opetussuunnitelmat taitavat jo kannustaa tällaiseen oppiainerajat ylittävään ilmiöiden opetukseen.) Näiden asioiden ymmärtämiseen minulla oli onneksi yliopisto-opinnoissani aikaa.
Tuukka ja tripla-C
CCCE
ylioppilastutkinto keväällä 2003
opiskelupaikka syksyllä 2011 Helsingin yliopiston folkloristiikka
Ylppäreiden arvosanarivini näyttää melkein Neuvostoliiton lyhenteeltä ja on lähes samalta ajalta. Tai aika kaukaiselta se ainakin tuntuu. Yläasteella tsemppivaihde iski myöhään, mutta onneksi riittävän ajoissa, jotta pääsin kunnianarvoisaan ja perinteikkäiseen Keravan lukioon opiskelemaan. Moni kritisoi (yleensä syystäkin) luokatonta lukiota, minulle suhteellinen vapaus oli aikamoista nektaria. Koska mikään ei maailmassa ole täydellistä, ehkä poikkeuksellisen hienoa loitsua lukuun ottamatta , vapauden varjopuolena oli laiska valmistautuminen kirjoituksiin.
Koko lukion aikana – enkä pitkään sen jälkeenkään – en päässyt tulokseen siitä, mitä haluaisin tehdä isona. Sen seurauksena kävin neljässä tai viidessä eri alan pääsykokeessa, kuka näitä laskee. Viimein löysin folkloristiikan, joka tuntui melkein liian hyvältä ollakseen totta, ja motivaatiokin lukemiseen löytyi kummasti.
Näin jälkikäteen cum laude -tykitykseni tuntuu huomattavasti enemmän siunaukselta kuin harmitukselta, silloin harvoin kun sitä ajattelee. Koska pelkällä todistuksella ei ollut asiaa yliopistoon, pääsykokeissa pääsi taikka joutui käymään, ja niihin lukiessa (tai “lukiessa”) sai mietittyä sitä, mikä se kuuluisa oma ala loppujen lopuksi voisi olla. Loppujen lopuksi hyväksymiskirjeen kolahtaessa postilaatikkoon tiesi tehneensä jotain, joka oli saavutettu omalla työllä ja jossa ylppäreiden arvosanoilla ei ollut roolia. Niinpä haluaisin näiden kirjoituksista kuluneiden vuosien jälkeen yhtyä vanhaan lausumaan: ei koulua, vaan elämää varten.
Kirjoittajat
Siria Kohonen, Tuukka Karlsson, Oona Simolin & Viliina Silvonen