Author: K Severi Hämäri

Oletko Kr-epävarma? — mikä mättää kriisipäätöstenteossa?

Eurokriisi ja Kreikan tilanne otsikoissa jälleen. Samaa on jatkunut jo neljättä vuotta. Miksi tilannetta on niin vaikeaa päättää yhdellä ainoalla selkeällä päätöksellä?

Vastaus on, että kriisin kohdalla epävarmuus on kasvanut radikaaliksi. Tämän seurauksena päätös ei perustu faktoihin ja selkeään asiantuntijuuteen — vaan mielikuvat ja niitä luova poliittinen retoriikka on saanut vallan.

Puran tässä kirjoituksessa kysymystä: Millä tavoin epävarmuus on radikalisoitunut eurokriisissa ja erityisesti Kreikan suhteen? (Myöhemmin palaan kysymykseen siitä, miten epävarmuus näkyy suomalaisessa poliittisessa retoriikassa — eli miltä suomalaiset poliitikot kuulostavat puhuessaan kreikasta?)

Kirjoituksen lopussa arvioin sitä, miten päätöksentekoa tulisi tehdä. Lopullisia vastauksia minulla ei ole (vaikka mielipiteitä löytyy — ja niitä voi käydä katsomassa vaikka FB-seinältäni). Mutta yleisiä periaatteita osaan tarjota poliittisen keskustelun välineiksi.

Radikaali epävarmuus

Radikaali epävarmuus tarkoittaa sitä, että emme kunnolla tiedä, mistä olemme epävarmoja. — Toisin sanoen, kun olemme radikaalin epävarmoja, emme osaa sanoa, mitkä olisivat ehdot sille, että päätöksenteko olisi järkevää.

Esimerkiksi kun mietimme sataako huomenna, olemme vain epävarmoja, emme radikaalin epävarmoja. Tällöin tiedämme mitkä ovat vaihtoehdot (sataa tai ei sada) ja mitä niistä seuraa (voidaanko esim. pitää lounastapaaminen terassilla vai etsitäänkö paikka, jossa on mukavat sisätilat). Myös asiantuntijat ovat enimmäkseen samoilla linjoilla (MTV:n säätiedotus on usein varsin sama kuin YLEn) sekä olemme selvillä, että mikä vaihtoehto on meistä suotuisin (useimmille se, että ei sada).

Kreikan kriisin kohdalla näin ei ole. S.O. Hanssonia (jonka teoriasta kirjoitin keväällä “Revisiting Hansson on Great Uncertainty”) mukaillen epävarmuus radikalisoituu usein neljästä eri syystä: (a) emme tiedä, mitkä ovat relevantit vaihtoehdot, (b) emme osaa arvioida kunnolla valintojen seurauksia, (c)  asiantuntijat ovat erimielisiä, tai emme tiedä voiko heidän lausuntoihinsa luottaa ja (d) meillä ei ole yhteisymmärrystä siitä, minkä arvojen nojalla päätös tulisi tehdä. Kreikan kriisiin liittyvässä epävarmuudessa on kaikkia näitä piirteitä.

 

Vaihtoehtojen vaarat ja seuraukset

Vaihtoehdot olivat kaikkea muuta kuin selvät viime viikonloppuna kun ehdotukset liikkuvat Kreikan väliaikaisesta eurosta erottamisesta aina eriasteiseen lainojen anteeksiantoihin. Tämän sorttista epävarmuutta vähennettiin neuvotteluilla, joissa suljettiin pois suuri osa vaihtoehdoista (mm. Kreikan alkuperäinen ehdotus kuin Grexitkin).

Sinällään tällainen vaihtoehtojen nopealla tahdilla ja 17-tuntisilla neuvotteluilla runttaaminen muutamaan on hyvä asia. Toisaalta se pahentaa radikaalia epävarmuutta valintojen seurauksista. Trade-off vaihtoehtoepävarmuuden ja seurausepävarmuuden välillä voi olla kohtalokas.

Seurauksien suhteen epävarmuutta on kun kuviteltavissa olevien tulevaisuuksien joukossa on ollut sotilasvallankaappauksia, sisällisotia, euron tai jopa EU:n hajoamista, ja sitten sitä, että mitään ei tapahdu — junnaamme paikallamme — olemme samassa kylmässä kriisissä vielä neljän vuoden päästäkin.

Seurausten ennustamattomuus johtuu monista tekijöistä. Ennen kaikkea siitä, että valtiontaloudet ovat monimutkaisia ja varsin ennakoimattomia — puhumattakaan sitten EU-taloudesta. Niiden ennustaminen muistuttaa lähinnä sään ennustaminsta. Voimme tilastoida erilaisia transaktioita kun tavara, työ ja raha liikkuvat paikasta toiseen ihan siinä, missä ilmamassat ja merivirrat. Ja voimme verrata näissä tilastoissa ilmeneviä samankaltaisuuksia aiempiin taloudellisiin ilmiöihin. Nämä ennusteet ovat — ihan samalla tavalla kuin sääennusteet — hyviä lyhyellä aikajänteellä mutta lähes käyttökelvottomia pidemmän ajan puitteissa.

Jokainen, joka väittää tietävänsä, että jokin Kreikka ratkaisu johtaa parempaan lopputulokseen kuin jokin muu viiden vuoden päästä, ei edes ymmärrä ongelman luennetta. Kuitenkin poliittisia päätöksiä ei nyt tehdä koskien seuraavaa viikkoa tai seuraavaa puolta vuotta — niitä tehdään vuosiksi eteenpäin.

 

Auttavatko asiantuntijat?

Tämä ennustamattomuus johtaa kolmannen sortin radikaaliin epävarmuuteen: talousasiantuntijat puhuvat täysin ristiriitaisia. EKP:n ja IMF:n asiantuntijat ovat vakuuttuneet siitä, että rakenneuudistus ja vain rakenneuudistus nostaa Kreikan lamasta, kun taas sellainen taloustieteen merkkihenkilö kuin Paul Krugman ja kumppanit puhuvat siitä, miten pitäisi vain elvyttää kreikkaa, kunnes talouskasvu on saavutettu. Sen jälkeen vasta rakenneuudistuksia — eli leikkauksia.

Lisäksi asiantuntijat ovat erimielisiä siitä, mistä tämä koko tilanne johtuu: Oliko se ahneiden lainoittajien vika, jotka odottivat, että kyllä Saksa maksaa kun Kreikka osoittautuu maksukyvyttömäksi? Oliko se Kreikkalaisten populistipoliitikkojen vika, jotka nostivat kansansuosiotaan pumppaamalla velkarahaa talouteen? Oliko se Kreikkalaisen kansan vika, joka vain eleli leveästi tällä velkarahalla, eikä kyseenalaistanut poliitikkojen metkuja? Vai oliko se Saksan vika, jonka ylijäämäinen talous ja vienti/tuontisuhteen epätasapainon takia vääristää euron arvoa sekä eurotaloutta? Vai oliko peräti kyseessä rahaliiton perustajien vika, jotka elivät toivossa, että siirrymme talousliittoon ja liittovaltioon ennen kuin epätasapainoinen rahaliitto kaatuu omaan mahdottomuuteensa? Kaikkia näitä syitä on syytetty.

Jos asiantuntijat eivät pääse syistä eikä suosituksista yhteisymmärrykseen, ei ole mikään ihme, että poliittisen päätöksen teko käy vallan vaikeaksi.

 

Arvot hakusessa

Epävarmassa tilanteessa poliitikot voivat kuitenkin usein vedota arvoihin. Päätös tehdään sen mukaan, mitä pidämme tärkeimpänä. Ongelma Kreikan kriisissä on se, että poliitikot eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, mitkä ovat ne arvot joita meidän pitäisi noudattaa.

Riiteleviä arvoja on ainakin ollut: 1) EU:n yhtenäisyys ja rauha, 2) solidaarisuus kreikkalaisten kärsimystä kohtaan, 3) syyllisten rankaiseminen, 4) Suomen etujen suojaaminen ja ajaminen, 5) Euron suojaaminen ja talouden vakaus, 6) oman puolueen kannatuksen suojaaminen ja irtopisteiden kerääminen.

Juuri tämä arvokeskustelun korostuminen johtaa siihen, että poliittinen kieli käy reheväksi. Retoriikkaa viljellään, koska pyritään luomaan ja vahvistamaan sen arvovalinnan asemaa, joka sopii parhaiten omaan asemaan hallituksessa, oppositiossa, puolueessa, EU-kokousessa ja kylänraitilla.

Kaikkein vaikeimmassa tilanteessa ovat he, jotka asemansa puolesta edustavat yhtä arvoa ja poliittisen näkemyksensä puolesta toista. Erityisen selkeästi tämä arvojen ristiriita mielestäni ilmenee esimerkiksi valtionvarainministeri Stubbin ja ulkoministeri Soinin kohdalla.

Aika, epätasapaino ja mielikuvat

“Pidä tilanne ennallaan, odota ja ota selvää” on suositus yleensä tilanteissa, joissa epävarmuus käy näin hallitsemattomaksi. Kuitenkin Kreikan ja euron kriiseihin lisäepämukavuutta tuo epävakaus. Emme kunnolla tiedä, miten pitää Kreikan valtiota pystyssä sillä aikaa kun tutkimme vaihtoehtoja.

Aika tuo lisää hetki hetkeltä sekasortoa ja epävakautta. Siksi tilanteeseen pitää tarttua nopeasti. Mutta miten nopeasti ja millä keinoin? Se on vaikeampi sanoa.

Toinen seikka, joka tuo epätasapainoa tilanteeseen, on se, että kyse on ihmisistä. Ihmiset reagoivat siihen, miten heidän maatansa kohdellaan ja heidän tulevaisuuttaan muokataan. Tämä aiheuttaa ironisia seurauksia — joissa hyvät aikeet ovat reunustettu tiellä helvettiin.

Lisäksi talous on suurelta osin riippuvainen ihmisten mielikuvista. Siitä miten he uudelleen luovat taloudellisia instituutioita — kuten rahaa — päivittäisellä toiminnallaan. Rahalla on arvoa vain, jos ihmiset uskovat voivansa saada pankkitileille keräämällään rahalla ostettua jotain. Ja toisaalta työllä ja tavaralla usein on arvoa vain, jos ihminen uskoo saavansa siitä vastapainoksi rahaa, jolla on arvoa. Järjestelmä nojaa puhtaasti luottamukseen ja tottumukseen.

Jos luottamus menee, menee koko instituutio. Ihmiset eivät yritä. Ihmiset eivät sijoita. Rahan sijaan vaihdetaan tomaatteja ja kaalinpäitä.

Samalla tavalla koko sopimusyhteiskunta ja jopa Euroopan Unioini perustuu luottamukseen. Siihen, että ihmiset — enimmäkseen vapaaehtoisesti — toimivat sovitulla tavoilla.  Jos tarpeeksi monet lakkaavat uskomasta ja toimimasta kuin EU on todellinen — se lakkaa olemasta. Luottamuspula on siksi tämän kriisin suurin ongelma.

Suosituksia?

En väitä, että tietäisin, miten kriisi ratkeaa. Mutta, kyllä, voin suositella muutamaa periaatetta poliittisen keskustelun tueksi.

(1) Lähdetään liikkeelle neljännen sortin, arvoja koskevasta epävarmuudesta. Tarvitsemme laajan keskustelun niin Suomessa kuin EU-tasolla siitä, mitkä ovat ne arvot, joiden mukaan kriisiin liittyvät päätökset tulisi tehdä. Arvioida arvomme uudelleen. Näiden arvojen tulisi olla sellaiset, että ne ohjaavat päätöksen tekoa paitsi tässä kriisissä, niin myös tulevissa — mahdollisesti vielä pahemmissa ja yllättävämmissä talouden onnettomuuksissa.

Olisi siis syytä kysyä: Olisivatko nämä arvot myös lastemme ja lastenlastemme arvot? Mitä mieltä he olisivat, jos tulevaisuus päätettäisiin vain Suomen talouden ehdoilla tai vain euron suojelemisen vuoksi? Haluaisivatko he nähdä vanhempansa ja isovanhempansa tekevän minkälaisia päätöksiä?

Arvojen selvittyä voimme miettiä toisia epävarmuuksia suhteessa niihin. Miten mahdolliset seuraukset asettuvat suhteessa arvoihin? Entä miten teot ja päätökset? Ohjaavatko arvot meitä — voiko niistä muodostaa periaatteita?

(2) Toiseksi voidaan arvioida valintoja ja päätöksiä sen nojalla, miten ne vaikuttavat tuleviin päätöksiin. Kuinka ne sitovat meidän kädet? Mitä tulevia päätöksiä ne sulkevat pois?

Voidaan kysyä, että jos päätös perustuu väärään arvioon tulevaisuudesta, niin miten pahoja seurauksia tällä erehdyksellä yhdessä tämän päätöksen kanssa on? Minkälaisia suojamekanismeja päätökseen sisältyy, jos olimme väärässä? Onko päätös purettavissa tai muutettavissa — jos se osoittautuu hyväksi aikomukseksi jonkä päässä pätsi odottaa?

(3) Jotta pääsisimme arvioinnissa eteenpäin, on syytä alkaa pohdinta ja neuvottelut siitä, onko kriisiin liittyvät ongelmat jaettavissa osiin. Onko löydettävissä tapaa jaotella humanitaarinen kriisi, valtiontalodellinen kriisi, EU-pankkikriisi,  eurotaloudellinen kriisi erillisiksi kysymyksiksi? Onko niihin mahdollista löytää erillisiä ratkaisuja?

(4) Voimme yrittää arvioida, missä määrin olemme epävarmoja eri osaratkaisujen seurausten suhteen. Jos jollakin valinnalla voi olla ennakoimattomia seurauksia, ovatko nämä “alaspäin avoimia”? Eli, toisin sanoen, onko ennakoimattomien seurausten huonoudella alarajaa? Vaikka jossakin vaihtoehdossa olisi hyvän kuuloiset lupaukset — mahdollisesti paremmat kuin muissa vaihtoehdoissa — niin jos se ei ole alhaalta rajoitettu, siihen ei radikaalin epävarmuuden vallitessa pidä tarttua.

(5) Viimeiseksi — vaikka meidän pitää aika- ja epävakausrajoitteiden takia tehdä päätökset nyt ja mahdollisimman pian — voimme silti jättää optionaalisuuksia auki päätöksiin. Rakentaa positiivista ehdollisuutta päätöksiin: jos vastaan tulee parempi ratkaisu, jota ei nyt tässä hetkessä pystytty keksimään, siihen siirtymistä ei pitäisi estää nyt tehdyillä päätöksillä.

 

Yhteenveto

En väitä tietäväni muita paremmin, miten kriisi pitäisi ratkaista. Mutta tiedän yhtä ja toista radikaalista epävarmuudesta.

Epävarmuus edellyttää ennen kaikkea keskusteluja. Keskusteluja arvoista, ratkaisuista, seurauksista. Keskusteluja poliitikkojen kesken. Keskustelua mediassa. Keskustelua kansan parissa. Pitää kysyä: minkälaisia ihmisiä olemme, kun teemme näitä päätöksiä?

Seuraava kirjoitukseni käsittelee sitä, minkälaisen kuvan saa suomalaisten poliitikkojen kreikkapuheista. 

Mitä on olla mies tai nainen? Huomioita tasa-arvokeskustelun tasosta…

Jokainen, joka väittää tietävänsä, mitä on olla Mies tai mitä on olla Nainen, on joko hullu, humalassa, idiootti tai valehtelija.

Lienee turhaa kerrata uudelleen juhannuksen aikaan tapahtunutta mediakohua. Kaikki sen ovat kuulleet ja kauhistelleet. Ja hyvä niin. Kauheaa se nimittäin oli.

Kuitenkin haluan palata vielä teemaan, joka vaivaa kaikkea keskustelua miehisyydestä, naiseudesta ja tasa-arvosta. Nimittäin: Jokainen, joka väittää tietävänsä, mitä on olla Mies tai mitä on olla Nainen, on joko hullu, humalassa, idiootti tai valehtelija.

 

Tässä kirjoituksessa tarkastelen siis sitä, miten tasa-arvosta pitäisi keskustella nettihuutelun ja poteroihin kaivautumisen sijaan. Kirjoitan hieman myös tilastojen tulkitsemisesta, koska ne ovat keskeinen osa sitä, miten saamme edes osittain objektiivista tietoa tasa-arvosta. Ja kirjoitan siitä, miksi kokemukset ovat silti merkittäviä — vaikka niitä usein käytetäänkin väärin.

 

Kysymys miehisyydestä ja naisuudesta on osa ikuisuuskysymystä: mitä on olla hyvä ihminen. Kysymystä voidaan lähestyä empiirisesti erilaisilla tilastoilla ja luetella rajattoman tarkkoja kyselytutkimuksia ad nauseam … ad infinitum. Mutta vaikka nämä empiiriset tutkimukset kertovat meille yhtä ja toista erilaisista vinoumista sun muista, ne eivät vielä kerro sitä, miten asioiden kuuluisi olla. Siitä miten asiat ovat, ei voi johtaa sitä miten niiden kuuluisi olla.

Eivätkä ne vielä kovin tarkasti edes kerro sitä, miten ne asiat ovat.

 

Mutta miten sitten pitäisi olla, jotta olisi hyvä Nainen tai hyvä Mies?

Vastausyrityksiä tarjolla on niin monta, että luulisi olevan selvää, ettei kukaan kunnolla tiedä. Jokaisen on otettava itse selvää, ja kannettava vastuu omista toimistaan. Yritettävä olla ihmisiksi. Laittaa elefanttipöksyt jalkaan, kuten Jonas Gardell asian ilmaisee. Tästä syystä kannattaa suhtautua varauksella kaikkiin, jotka yrittävät kertoa sitä, mitä on olla Mies tai Nainen — olipa kyse aikakauslehdestä, pastorista, hyvästä kirjasta, julkkiksesta tai trollista.

Mutta silti on tärkeää keskutella aiheesta ja miettiä: Mitä tasa-arvo miesten ja naisten välillä merkitsee?

 

Kirjoitin tähän blogiin jokin aika sitten Tuomas Enbusken kovin vääristyneestä feminismi-käsityksestä. Siellä kirjoitin siitä, miten tasa-arvo aatteen ymmärrän:

“Tasa-arvoaatteen mukaan henkilön fyysisten ja eritoten henkisten ominaisuuksien pitäisi ensisijaisesti määrittää hänen mahdollisuuksiaan elämässä. Määrittäjänä ei siis suinkaan, ainakaan merkittävissä määrin, saisi olla esimerkiksi hänen syntyperänsä, sukupuolensa (joka tosin aiheuttaa tiettyjä fyysisiä eroja, jotka voidaan ottaa huomioon — kuten kyky synnyttää lapsia tai taipumus suurempaan lihasmassaan), seksuaalinen tai uskonnollinen suuntautuneisuus. Näin yksinkertaista.”

Tasa-arvo on siis tasa-arvoa yksilöiden välillä — ei niinkään miesten ja naisten, vaan ellan, jompan, henkan, iikan, markun, helenan, kainon jne. kesken.

Tähän pisteeseen asti useimmat tajuavat, sillä asia on aika selvä. Seuraava asia onkin sitten huomattavasti vaativampi tajuta — ja olen kuullut monelta niin mieheltä kuin naiselta kysymyksen: Mistä syystä täytyy sitten nais- tai miesnäkökulma kaivaa esiin?

Vastaus kysymykseen on, että yksilön kuuluminen johonkin ihmisryhmään (kuviteltuun tai todelliseen) saattaa aiheuttaa rajoituksia hänen mahdollisuuksilleen. Sanotaan että A kuuluu ihmisryhmään X ja B kuuluu ihmisryhmään Y. Nyt jos on todennäköisempää, että Y:n jäsen saa jotain hyötyä kuin X:n jäsen, niin silloin kyseinen tilastollinen vinouma voi aiheuttaa epätasa-arvon myös A:n ja B:n välillä. Se että A kuuluu X:n saattaa sisältää rajoitteen, joka haittaa hänen mahdollisuuksiaan elämässä.

Näitä rajoitteita voidaan yrittää selvittää erilaisin keinoin, kuten haastattelututkimuksin ja kyselyin. Mutta ennen kaikkea näitä rajoitteita pyritään paikallistamaan tilastollisesti etsien merkittäviä vinoumia. (Tilastollinen vinouma näkyy esimerkiksi koulutettujen vanhempien lasten osuuden suhteessa kouluttamattomien vanhempien lapsiin yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa.)

Vinouma tilastossa on kuitenkin vasta merkki mahdollisesta epätasa-arvosta, ja kun se on havaittu se vaatii usein lisätutkimuksia ja ennen kaikkea sen miettimistä, onko vinouman takana sellaisia rajoittavia tekijöitä, joihin on tasa-arvon nimissä puututtava. Lisäksi on osattava kysyä keskeisiä tilastoihin liittyviä kysymyksiä, kuten onko otanta merkittävä jne. Ennen kaikkea on pidettävä silmällä, aiheuttaako mahdollisesti populaation suhteellisen pieni koko tilastollisen vinouman. (Aiheesta lisää esim. Jori Eskolinin Ääntä perkele -blogin kirjoituksesta “Raiskaus, suhdeluku ja pohdinnan teeskentely“.)

Ennen kaikkea tilastoihin pitää suhtautua kylmäpäisesti. Ihmiset haluavat sovittaa kaiken kuulemansa tarinan muotoon. Löytää yksinkertaisia selityksiä. Tilastot antavat monia tulkinnan mahdollisuuksia (varsinkin jos on välinpitämätön soveltamisen reunaehdoista). (Lue lisää: oma kirjoitukseni tarinallisuusvinoumasta Mestaripuhuja-blogissa “Tarinan viemää” ja Eskolinin kirjoitus tilastojen väärintulkinnasta “Raiskaus, rikollisuus, maahanmuuttajuus ja suomenruotsalainen mysteeri“)

Nyrkkisääntö on, tilastoista on yleensä luettavissa vähemmän, kuin mitä haluaisit.

On lisäksi mietittävä, että onko vinouma itsessään sellainen, että se aiheuttaa epätasa-arvoa yksilöiden välillä.

Ihminen on nimittäin sosiaalinen eläin. Se miten jaottelemme maailmaa ryhmiin, joihin itse kuulumme, ja ryhmiin, joihin emme kuulu, vaikuttaa meidän omaan toimintaan. Ja jos jossain on vahva vinouma (yhtään Y:tä ei ole parturina) saattaa se aiheuttaa myös vinouman mieleen (B voi olla vakuuttunut, että hän ei voi ryhtyä parturiksi, koska kukaan muukaan Y ei ole parturi).

Tässä jo aiemmin julkaisemani esimerkki siitä, miten tasa-arvotilastointi ja siinä näkyvät vinoumat toimivat:

Jos kyseessä olisi ideaalinen “fair game” eli ideaalisen reilu tilanne, niin silloin kaikista ihmisryhmistä pitäisi olla sama määrä edustajia kaikissa ammattiryhmissä. Tietenkään tilanne ei ole ideaalinen, ja jossakin määrin täytyy ottaa huomioon tilastolliset poikkeamat (varsinkin pienessä otannassa ja pieniellä populaatioilla). Mutta periaate on, että silloin kun jakauma on tasainen, ei ole mitään tarvetta etsiä selittäviä tekijöitä sen tasaisuudelle. Mutta jos se ei ole tasainen, on syytä miettiä, miksi se ei ole tasainen.

Ajattele karkkitehdasta, jossa kone tekee kolmen värisiä karkkeja. Koneen osat, jotka tekevät keltaiset, vihreät ja punaiset rakeet ovat periaatteessa aika symmetriset. Koneen toimintaa voi siis nyt tarkastella tekemällä tilastollisia tarkastuksia karkkipusseihin, joita koneesta tulee ulos. Jos osoittautuu, että pusseissa on säännöllisesti vähemmän keltaisia karkkeja kuin punaisia, on se merkki siitä, että koneessa saattaa olla häiriö.

Täsmälleen samalla tavalla vinouma tasa-arvotilastossa on merkki siitä, että jossakin saattaa olla häiriö. Ja on tärkeää nostaa tämä merkki esiin, jotta voidaan selvittää, mistä vinouma mahdollisesti johtuu. Ja myös pohtia, että vaikka syytä vinoumaan ei ikinä saataisikaan selville, onko sitä syytä silti korjata jollain tavalla.

Suomessa tasa-arvotilastoja muuten enimmäkseen koostaa tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. Tästä linkistä löytyy heidän tasa-arvoon liittyvät materiaalinsa.

Vinouman selvittyä tarvitaan siis paljon pohdintaa, paljon työtä ennen kuin voidaan tehdä johtopäätöksiä. Ennen kuin voidaan tehdä toimintasuunnitelmia. Ennen kuin ymmärretään, mistä oikeasti on kyse.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, miten paljon olemme valmiit sietämään eriarvoisuutta yksilöiden välisissä mahdollisuuksissa. Tällöin on kyse poliittis-eettisestä kysymyksestä, johon pelkkä tilastointi ei anna vastausta.

 

Mitä sitten ihmisten kokemasta eriarvoisuudesta?

Eriarvoisuuden kokemus on tärkeä huomioida. Mutta on syytä muistaa, että jälleen kerran, se on vain mahdollinen merkki todellisesta tasa-arvon puutteesta.

Esimerkiksi se, että jos jostakusta tuntuu, että perussuomalaisia sorsitaan tiedotusvälineissä (kts. kirjoitukseni “Perussuomalainen kuplaretoriikka ja media?“), ei vielä osoita, että näin olisi. Se antaa vasta syyn selvittää kokemuksen taustalla olevia asioita: Sekä sitä, mitä aitoja vinoumia lehdistön käyttäytymisessä on löydettävissä, kuin niinä vinoumia, jotka sijaitsevat ihmisen omassa valikoivassa tavassa kokea todellisuutta.

Tunne voi olla todellinen, mutta sen syyt eivät välttämättä ole ne, mitkä ihminen kuvittelee sillä olevan.

Sama pätee myös miehiin, jotka kokevat että Miehiä sorsitaan. Ja naisiin, jotka näkevät Patriarkaatin vaanivan Naista kaikkialla. Kokemus on usein täysin todellisen oloinen ja siksi varsin vakuuttava. Siksi siitä on tärkeä keskustella. Mutta on syytä muistaa, että kokemus ei itsellään todista vielä juuri mitään.

Siksi tasa-arvosta keskusteltaessa tarvitaan rauhallista mieltä, rautaista tahtoa ja kykyä kuunnella minkälaisia kokemuksia muilla on. Ja ennen kaikkea kykyä myöntää, että kaikki omat kokemukset eivät vastaa todellisuutta.

Iso osa siitä, miten maailman koemme, on itsemme luomaa. Jotta voisimme nähdä paremmin sen, mikä on todellista ja mikä ei, meidän pitää keskustella ja kuunnella toisia.

Ja osata lukea tilastoja ilman, että tulkitsemme niitä vain oman vinoutuneen kokemusmaailmamme mukaan.

Yhteenvetona:

Kukaan ei tiedä, mitä todella on olla Nainen tai mitä on olla Mies. Kysymys on osa elämän suurta mysteeriä: mitä on olla hyvä ihminen. Erilaisia vastauksia voidaan miettiä ja niistä on syytä keskustella. Mutta lopullinen vastaus on jokaisen oma: mitä tarkoittaa minun itseni kohdalla olla sitä sukupuolta, jota olen.

Kenelläkään ei ole oikeutta kertoa toisille, mitä näiden sukupuolisuus tarkoittaa.

Silti kokemuksista keskustelu on tärkeää. Ja lisäksi tasa-arvon vuoksi tarvitsemme ymmärrystä siitä, mitä yksilön kannalta merkitsee hänen kuulumisensa johonkin ihmisryhmään (oli kyse sitten putkimiehistä, naisista, hevosvarkaista, professoreista, miehistä, kulkureista tai joutsenten ystävistä). Tarvitsemme tilastollista valaistusta siihen, miten eri ryhmät saavat yhteistä hyvää ja miten ennen kaikkea mahdollisuudet jakautuvat eri ryhmien välillä.

Ja tarvitsemme ymmärrystä siitä, minkälaisia eroja olemme valmiit sallimaan jakaessamme yhteistä hyvää ja elämän mahdollisuuksia.

Miten meidän yhteinen moraalinen kompassi asettuu suhteessa tähän? Tähän tarvitsemme — nettihuutelun ja trollauksen sijaan — rauhallista, raskasta ja tiukkaa (sekä jossain määrin myös huvittunutta, kriittistä, ironista ja riehakasta) julkista keskustelua.

Perussuomalainen kuplaretoriikka ja media?

Marko Hamilon kirjoittama ajatushautomo Suomen Perustan raportti “Punavihreä kupla, perussuomalaiset ja media” on tärkeä kirjoitus. Mutta ei välttämättä tärkeä aivan sillä tavoin, kuin mitä ensisilmäyksellä olettaisi.

Hamilon kirjoitus on nimittäin monella tavalla myös ongelmallinen sekä medialle että perussuomalaisille itselleen.

 

Ennen kuin menen itse asiaan, tehdään selväksi että olen itsekin kritisoinut viime aikoina yksisilmäistä tapaa puhua perussuomalaisista puolueena. Esimerkiksi kirjoitin viime viikolla fb seinälleni seuraavaa:

“Sanottakoon nyt vielä varmuuden vuoksi (ja hämmennysten välttämiseksi) niille jotka eivät minua tunne: olen poliittisena kommentaattorina enimmäkseen sitoutumaton — tämän hallituksen kohdalla vastustan sen harjoittaman retoriikan ja aktuaalisen politiikan välistä ristiriitaa — sekä erityisesti koulutus- ja korkeakoululeikkauksia ja tiukentuvaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Sinällään olen esimerkiksi Timo Soinin puhelahjojen suurimpia faneja, ja olen kehunut hänen ilmiömäisiä puhujantaitojaan sekä sulavaa retoriikan osaamistaan monessa yhteydessä (kukaan muu politiikan kentällä ei taida puheentaitoa niin kuin Soini!). Olen myös suuresti moittinut niitä, jotka arvostelevat PS:ää mututuntumalta. Siitä on nimittäin kasvanut nyt varteenotettava poliittinen toimija: ihan oikea puolue sen sijaan, että esittäisi jotain vastarannankiiskiä.

Se on hienoa, ja toivon, että mahdollisimman monet hahmottavat PS:n uuden roolin poliittisella kentällä — ei enää vakiintuneen poliittisen toiminnan vastavoimana — vaan osana vakiintunutta valtakoneistoa.

PS:n poliittiset vatustajat toimivat Perussuomalaisten pussiin korostamalla vastakkainasetteluja sen ja muiden puolueiden välillä. Arvostelijoiden kannalta olisikin varmasti parempi nostaa esiin PS:n valmiutta toimia tavallisena oikeistoporvallisena puolueena ja sitä, miten tuiki tavallista oikeistopolitiikkaa puolue ajaa.”

 

 

Takaisin asiaan. Hamilon peruskysymys on mielestäni aivan mielekäs: Käsitteleekö media kaikkia puolueita tasapuolisesti. Mutta asetelma, jossa esitetään, että toimittajat edustavat jotain “kuplaa” aiheuttaa sen, että Hamilon raportin kritisoijat voidaan leimata kuplastanian asukkaiksi.

Ja heidän mahdollisesti jopa aivan paikallaan oleva kritiikkinsä saatetaan siis ohittaa.

Vaatii huomattavaa itsekritiikkiä perussuomalaisilta puolueena ja Hamilolta itseltään, että ei vinoudu tämän ajattelun takia kaiken kritiikin ulottumattomiin. Toivottavasti heistä on siihen. Kuitenkin se, että Hamilo kirjoittaa:

“Tässä raportissa ei ole pyrkimystä näyttää toteen, että suomalainen media kirjoittaa perussuomalaisista ennakkoluuloisesti, vääristelevästi, tarkoitushakuisesti ja halveksuvasti. Varsinkin niin sanotun etelän median, siis etenkin Helsingin Sanomien ja Ylen, ennakkoluulot perussuomalaisia ja heidän edustamaansa arvokonservatiivista politiikkaa kohtaan yleisemminkin ovat niin käsinkosketeltavan todellisia, ettei niitä voi järjellisesti kiistää.

—

Vaikka suomalaisen median ennakkoluulot perussuomalaisia koh – taan voisi näyttää tällaisen akateemisen tutkimuksen avulla toteen, se tuskin vakuuttaisi tutkimuksen kohteita, politiikasta kirjoittavia toimittajia. Niille, jotka ymmärtävät ilmiön muutenkin, ei sen tieteellinen vahvistaminen toisi mitään lisäinformaatiota.”

Tämä tarkoittaa sitä, että Hamilo vyöryttää todistamisen taakan muille. Se mitä hän sanoo on todistamatta totta ja hänen ei tarvitse sitä siis perustella. Kuten Hamilo sanoo, minkään “toimittajakuplan” olemassaoloa ei raportissa todisteta. Se oletetaan Hamilon ja perussuomalaisten yleisen kokemuksen perusteella.

Sen mitä hän sanoo toimittajista voitaisiin kuitenkin kääntää myös päin vastoin: vaikka tieteellisesti osoitettaisiin, että käsitys “punavihreästä” kuplasta olisi vain kuvitelmaa, se tuskin vakuuttaisi kuplareetoreita.

Tästä syystä on vaikea uskoa, että kriittinen molemmin puolinen keskustelu Hamilon raportin suhteen on mahdollista. Se olisi erittäin sääli.

 

 

Kyseessä ei siis ole ensisijaisesti tutkimusraportti (kuten Hamilon toteamus siitä, että kuplan olemassaoloa ei käydä todistamaan, osoittaa), vaan mediapoliittinen manifesti. Onko tarkoituksena luoda polemiikkia perussuomalaisten ja toimittajakunnan välille? Vai onko tarkoituksena aidosti ohjeistaa perussuomalaisten mediatoimintaa? Mahdollisesti molempia, mene ja tiedä.

Manifestia tuetaan perussuomalaisen puolueen ja median suhteesta kertovalla historiikillä, ulkomaisista toimittajista tehtyjen tutkimusten esittelyllä ja pienellä haastattelututkimuksella sekä tapausraporteilla erinäisistä perussuomalaisten toimijoiden kokemista mediamyllerryksistä.

Raportin todellinen anti on juuri nämä tapausraportit. Ne myös edustavat raportin ongelmallisuutta: onko tämä paras hetki nostaa esiin vanhoja kohuja Jussi Halla-ahosta ja James Hirvisaaren eduskuntavustaja Helena Erosesta? PS on hallituksessa ja nämä ovat menneitä asioita. Kuitenkin raportti tarjoaa mielenkiintoisen kuvan siitä, mitä näissä kohuissa taphtui perussuomalaisten näkökulmasta.

 

Perussuomalaisten ja median suhde ei kuitenkaan voi olla niin yksioikoinen, kuin mitä Hamilon raportista voisi luulla. Erilaiset kohut eivät ole olleet pelkkää hallaa puolueelle. Perussuomalaiset ovat olleet otsikoissa ja saaneet paljon näkyvyyttä. Tämän näkyvyyden mittaaminen olisi ollut erittäin tärkeää, jotta raportti tarjoaisi oikeasti sen, mitä sen otsikko lupaa: “Perussuomalaiset ja media”.

Raportti lähinnä ilmaiseekin sitä, miten vihamieliseksi perussuomalaiset kokevat median. Se kartoittaa heidän mielipideilmastoaan.

Mutta perussuomalaiset on populistinen puolue — puolue jonka kannatus nousee vastakkainasetteluista. Puolue kaipaa itselleen vastavoimaa. Sen se on keksinyt nyt vasemmistoliitosta ja vihreistä: kahdesta pienestä puolueesta, jotka ovat kaikkea muuta kuin selkeä uhka perussuomalaisille. Ainakaan tällä hetkellä.

Onko tämän raportin pointtina — ehkä alitajuisesti muodostuneena sellaisena? — luoda kuvaa vasemmistoliitosta ja vihreistä jotenkin salakavalan vaikutusvaltaisina puolueina mediassa?

Vaikea sanoa.

Vastakkainasetteluja raportti näyttää kuitenkin korostavan — sen sijaan että se pyrkisi aidosti sovittamaan näkökulmia yhteen.

 

Hamilo pohtii myös perussuomalaisen viestinnän tulevia haasteita. Hän on aivan oikeassa kirjoittaessaan:

“Kolmanneksi perussuomalaisten viestintähaaste muuttaa suuntaansa. Tähän asti ongelmana on ollut media, joka on hyökännyt perussuomalaisten poliittisia aloitteita vastaan. Monipuoluejärjestelmässä puolue ei saa mitään aikaan, ellei se saa näkemyksilleen tukea myös muista puolueista. Oppositiopuolue on voinut kerätä kannatusta vihamielisestä mediasta huolimatta. Nyt se ei enää riitä. Hallituksessa perussuomalaiset joutuvat myös selittämään kannattajilleen, mihin kompromisseihin on suostuttu ja miksi. Tätä haastetta perussuomalaisilla ei valtakunnallisessa politiikassa aiemmin ole ollut.”

Hallituspolitiikan perustelu kannattajille, joiden äänet ovat tulleet oppositiopolitiikan seurauksena, tulee olemaan haaste.

Se mitä Hamilo ei käsittele, on mitä tapahtuu, jos perussuomalaiset eivät ole enää lööpeissä vastarannan kiiskeinoä — vaan valtiomiehinä ja -naisina.

Mitä jos median ja PS:n vastakkainasettelua ei enää olisi? Mitä jos ei voisi enää nurista vihervasemmistolaisesta lehdistöstä ja kaltoinkohtelusta? Kuinka suurta haittaa tästä olisi puolueelle?

Perussuomalaiset joutuvat joka tapauksessa keksimään identiteettinsä uudelleen.

Entisestä oppositiopuolueesta ja vastarannankiiskistä on tullut osa valtakoneistoa. Miten puolueen kannattajat ottavat tämän vastaan? Se on kaikkea muuta kuin selvää. Ja jos vielä media rupeaa kohtelemaan kunnioittavasti ja silkkihansikkain? Se se vasta, arvatenkin, olisi kannattajan mielestä varmasti epäilyttävää.

 

Yhteenvetona: peruskysymys on mielestäni aivan mielekäs: Käsitteleekö media kaikkia puolueita tasapuolisesti.

Ongelma on, että ainakaan päällisin puolin Hamilon raportti ei näytä edes yrittävän vastata tähän kysymykseen suuntaan tai toiseen. Raportti vain ainoastaan polemisoi oletettuna otettua “vihervasemmistolaista” mediaa ja luo sekä vahvistaa vastakkainasetteluja.

Toistan: mitään laajoja selvityksiä ei ole tehty puoleen tai toiseen. Vain ainoastaan tuttu toimittajiin (ja erityisesti kalliolaisiin) kohdistuva syytös on tullut jälleen esitettyä. 

Nyt olisi paikallaan kriittinen keskustelu, johon eri osapuolet osallistuvat.

Nähtäväksi jää, tuleeko siitä oikeasti mitään…

Apunen ei petä

Jos George Orwell ja Franz Kafka olisivat yhdessä saaneet lehtolapsen, tämä olisi kirjoittajana vain puolet Matti Apusesta.

Apusen kirjailijanlahjat menevät valitettavasti hukkaan hänen päivätyössään Evassa. Onneksi sentään muutaman kerran silloin tällöin hänen iso kynänsä tulee esiin Hesarin pääkirjoitussivulla. Siitä olkaamme kiitollisia.

Viimeisin kirjoitus (HS 12.5.2015) on “Suomi–Etelä-Helsinki-sanakirjassa “konservatiivi” on taantunut ja umpimielinen”. Jos en olisi yhtä valitettavan kiireinen kuin tässä ainoassa todellisessa maailmassamme olen, kävisin mieluusti kirjoituksen kaikki retoriset ja kaunokirjalliset kikat läpi samalla tavalla kuin syksyllä (Apunen argumentaatio analyysissä). Nyt voin vain hieman haukata maistiaisia pinnalta.

Apunen käy arvostelemaan yksinkertaistavaa leimaamista konservatiiviksi. Sinällään jalo tavoite, sillä konservatiivisuus ja liberaalisuus ovat catch all -termejä, joilla ei itse asiassa ole sisältöä, ilman lisämääreitä. Olen siis Apusen kanssa samaa mieltä. On yhtä laiskaa moittia kolmea S:ää konservatiiveiksi kuin sanoa, että Cyranolla on iso nenä. Käyttäkää mielikuvitusta — huudamme Apusen Matin kanssa yhdessä!

Apunen heittää kauniin reductio ad absurduminkin tähän kohtaan:

“Jos vapaakauppaa, maahanmuuttoa ja homojen oikeuksia puolustanut Alexander Stubb (kok) on jollain skaalalla kestämätön konservatiivi, tämän asteikon liberaali on sen tason tinahattu, että sellaiseen en erityisesti välitä tutustua.”

Bravo!

Seuraavana tulee liuta esimerkkejä Haglundin, Rinteen ja  (Vihreiden puheenjotaja) Niinistön tuhahduksista. Hyvä, näin pitääkin edetä. Kuitenkin sitten tulee yllätyskäänne.

“Jos tuleva hallitus rajoittaa jyrkästi esimerkiksi maahanmuuttoa tai ihmisten liikettä metropoleihin, se tekee suuren virheen. Mutta liikkuvuuden rajoittaminen ei ole mitenkään “talousoikeistolaista” politiikkaa. Voisiko siis pyytää, että edistyksen joukoissa vastustettaisiin joko nurkkakuntaisuutta tai talousoikeistolaisuutta, mutta ei molempia yhtä aikaa.”

Kappaleen alku on aivan oikein. Talousliberaali, kuten Apunen, vastustaa nurkkakuntaistumista ja haluaa lisää liikkuvuutta. Mutta miksi pyyntö siitä, että vastustus kohdistuisi joko “nurkkakuntaisuuteen tai talousoikeistolaisuuteen, mutte ei” molempiin, ei ainakaan “yhtä aikaa”? En tiedä.

(Apropoo, tästä tulee G. Batesonin kuuluisa skitsofrenian kehittymiseen liittyvä kaksoisside teoria mieleen. Kukaanhan ei voisi sitten olla oikeasti, jos Apusen nöyrään pyyntöön suostuu, tätä hallitusta vastaan, sillä (jos kolme suurta S:ää pääsevät vain sopuun ohjelmasta) hallituksessa olisi sekä talousoikeistolaisia (tässä nimike talousliberaaleille) että nurkkakuntalaisia (mikä lienee aika hyvä nimitys ns. kulttuurikonservatiiveille). Jos molempia ei voi vastustaa yhtä aikaa, ei voi vastustaa tätä hallitusta. Koska et voi hallitusta vastustaa, olet sen puolella. Daniil Harmsia lainaten: “Lukija, syvenny tähän satuun niin tunnet olosi oudon levottomaksi.”)

Tähän perään Apunen käyttää määrittelemisen tekniikkaa: hän nimeää RKP:n, Vihreiden ja SDP:n harjoittaman politiikan “väärä-konservativismiksi”:

“Edellisessä hallituksessa istuivat niin Rkp, vihreät kuin Sdp:kin. Se hallitus ei saanut aikaiseksi juuri mitään isoja päätöksiä ja yritti sote-ratkaisulla pönkittää ylikokoista julkista sektoria. Se oli todellista, väärää konservatiivisuutta.”

(Seuraavaksi Apunen lyö Filosofi Timo Airaksista. Hän puolustakoon itse itseään, emeritusprofessorit kun ovat minua kovempaa sakkia.)

Apunen tekee kirjoituksen loppupuolella upean rinnastuksen:

“Moderni ihminen tuomitsee helluntailaiset, körtit ja lestadiolaiset, koska nämä elävät naurettavan uskomusharhan vallassa. Usko new ageen ja energiavirtoihin on tietysti eri juttu. Chakrat ja homeopatia pitää hyväksyä, jos ihminen kokee tulevansa niillä autetuksi.”

Tämä on todella taitavaa. Tosin on hyvin epäselvää, mikä tämä moderni ihminen on, joka on kristinuskonvastainen mutta newagehömppääjien ystävä. Mutta rinnastus on tehoaa kyllä, se saa lukijan epäilemään. Ja epäily on taitavan retorikon työkalu. Horjutettu henkilö käy helpommin uuteen tarjottuun ideaan käsiksi. Aplodit.

Mutta mutta, mitä tapahtuu seuraavaksi? Apusen retorinen moottorikelkka tekee käännöksen keskellä ulappaa sata lasissa:

“On ylipäänsä hämmentävää, miten varsinkin vasemmalla monet julistavat itsensä arvovapauden kannattajaksi, mutta jos joku tarjoaa valintojen vapautta ratkaisuksi taloudessa, arvoliberaali torjuu ajatuksen silmää räpäyttämättä.”

Mitä hän teki, hyvät lukijat? Hän teki metamorfoosin. Kolumninsa alussa Apunen moitti poliittisia vastapelureitaan siitä, että nämä niputtavat kaiken maailman näkökulmia saman “konservatiivisuus” käsitteen alle. Nyt hän itse puolestaan tekee samanlaisen niputuksen “vapauden” eli “liberaalisuuden” käsitteelle.

Konservatiivisuuksia Apuselle siis saisi olla montaa eri sorttia, joita ei soisi sotkettavan, mutta liberaalisuuksia vain yksi: arvoliberaalin ei pitäisi vastustella talousliberaalin houkutteluja. Käyttämällä samaa ajatusvirhettä oman pointtinsa tekemiseen, Apunen tekee mielestäni täysosuman. Tämä on kaunista luettavaa.

Apunen vielä päättää kirjoituksen lainaamalla virhepäätelmää toiselta suurelta talousliberaalilta Thomas Sowellilta. Siinä vedetään yhteen ajatukset evoluution itseohjaantuvuudesta ja taloudesta. Nyt nopeasti summaten: samalla virheellisellä argumentilla jokaisen joka hyväksyy evoluution totuutena pitäisi esimerkiksi myös vastustaa kaikenlaista lajien jalostamista, sillä evoluutio voi tuottaa hyödyllisiä kasveja ja eläimiä ihan itsestään. Tai koululaitosta, joka puuttuu luonnollisiin itseohjaaviin prosesseihin ihmismielessä, sillä koulujakäymättömät voivat saada hyviä ideoita ihan ilman kouluttamistakin. Toisin sanoen, se että on mahdollista, että talous toimii hyvin ja tehokkaasti ilman kontrollia, ei vielä osoita että talous tulee toimimaan hyvin ja tehokkaasti ilman kontrollia.

Ei se myöskään osoita, että konrollia tarvitaan. Ainoastaan näkyy, että talousliberaalit ovat vähintäänkin yhtä pihalla kuin talouskonservatiivit ohjauksen tarpeesta kuin tarpeettomuudesta. Jos siis maan johtaviin talousliberaaleihin kuuluva Matti Apunen hyväksyy tällaisen kamelin loikan evoluutioteorian ja talouden välillä silmiään räpäyttämättä.

 

Yhteenvetona sanottakoon, että Apunen kirjoittaa hyvin. Ylioppilasesseenä tämä olisi varmasti vähintään eksimian luokkaa kielenkäytöstä ja elävyydestä johtuen. Apunen on myös oikeassa kun hän sanoo, että älkää niputtako kaikkia näitä kolmea puolueita ja puoluejohtajia “konservatiiveiksi”. Ei. Käyttäkää hieman enemmän mielikuvitusta. Kyllä niitä parempiakin nimityksiä löytyy, kun vähän vain mietitte.

Ehkä Apusellakin olisi ollut ehdotuksia, mutta valitettavasti hän ei niitä tällä kertaa kertonut.

Revisiting Hansson on Great Uncertainty

When making decisions in the real world, we tend to go on blind. There simply is either not enough information on the options to make a reasonable assessment of the expectations, or there is simply too much information that makes us unable to choose the relevant bit. Most of the times the situation seems to be a combination of the two.

Making a choice in such a messy situation can hardly be considered rational in the sense of any classical decision making theory. One can only say, that the rational choice is not to choose at all — to refrain from any action regarding the problem at hand. But such a rationality is rarely the privilege of but the skeptics and the hermits, and the insane. However, there are methods and principles to apply onto this irrationality — if not madness — that help us to make as sustainable choice as we can in the tricky world we live in.

In his paper “Decision Making under Great Uncertainty” (Philosophy of the Social Sciences, vol. 26 no. 3, s. 369-386, September 1996), S.O. Hansson gives us a typology for situations where the uncertainty faced by decision makers fall out of the familiar school book examples. He lists four major types:

  1. Lack of knowledge on the available options (“uncertainty of demarcation”): either a) there is no known list of all the options  (“unfinished list of options”) or b) there is a lack of understanding of the problem that is meant to be solved by the decision (“indeterminate decision horizon”)
  2. Consequences are opaque for some or all options (“uncertainty of consequences”)
  3. Lack of trust for the available information and/or experts (“uncertainty of reliance”): either a) the recognised experts disagree with each other or b) there is no agreement on who counts as an expert on the issue
  4. Lack of knowledge on the values that should weight on the decision (“uncertainty of values)

Hansson claims that these “untypical” cases are more likely to occur than people are willing to admit. He notes that these kinds of uncertainty have failed to gain attention because they resist mathematical modelling. As I said above, there are principles for decision making when we are faced with cases that fall out of the classical decision making situation. For the rest of the paper, I will represent and assess what Hansson presented almost 20 years ago.

Hansson suggests three available strategies for  1.a) case, where it is known that the list of options is unfinished (and thus the decision maker is uncertain of the final relative expectations of the available options in situation where the list of options is extended). First, one can act upon the given options as if the list was a finished one (“closure”). Secondly, (“semi-closure”) one may make a partial decision to take one of the options and decide to find new options to turn to later on (given that the for the time being chosen option is relative to time and can be reversed later). Thirdly, one may postpone the selection of one of the options until either there is more options found or that it is no longer an option to postpone the decision (“active postponement”).

These second order strategic choices can have their own calculus for expectations. For instance, closure should not be taken if all the available alternatives are defective or have known gravely undesirable consequences. Active postponement should be avoided if the problem has tendency to seriously worsen over time. Semi-closure or active postponement should be avoided if the search of alternatives is either too costly or unlikely to go through.

What is interesting with the semi-closure and active postponement is that they are conservative principles: they attempt at keeping options open as long as possible, so that we may make a new decision later on with better information and understanding. Closure has, on the other hand, a cost benefit on its side. But it possesses far higher second order risks by possibly closing of new decision making options later on.

Hansson suggests two strategies for  1.b) case, where there is no obvious way to limit the problem into a decision where all the relevant issues are weighted in. In other words, in these cases, there are several equally sensible “decision horizons”, each equipped with sensible set of expectations for the options, but each set of expectation incompatible with the others. The first strategy is to divide the original problem into subproblems if possible. This division should be such that each subproblem has less sensible horizons to consider than the original problem. (Hansson’s example here is the safe disposal of nuclear waste. Here the problem may be divided into what should be done to the waste already produced, and what to the potential future waste.)

The second strategy is, if possible, to combine the horizons, produce a “fusion” of them. That is, all the issues are brought on the table, and taken into consideration. Since this latter strategy is far harder for us to handle, it should be taken only if the first strategy fails. The latter strategy has always higher level of complexity and interconnectivity to deal with.

But I find some worries on the division strategy as well. They relate to the next case, i.e., uncertainty of consequences.  There is, surely, less complexity due to subdivision of the problem.  But supposing we are dealing with a problem within a complex system (say ecology), the subdivision might hide some system complexity related to the overall problem, and the piecemeal problem solutions might present some unforeseen nasty consequences. Thus the decision horizon cases are not always independent from uncertainty of consequences cases.

Case 2. is still far harder to handle than the previous ones. Here the problem is that it is impossible to say that there is no unforeseen consequences for any decision option. How to value the risks and the benefits when there might be a fat tail, i.e., a little probability but high impact event looming outside the considerations? Or when the system you are tinkering with possesses high level of complexity and interconnectivity? Thus, Hansson concludes, the first item on the list is to figure out whether we can make the decision with our present knowledge while disregarding the unforeseen.  To do so, he suggests four simple signs to look out for.

  1. Is the uncertainty symmetric? If there seem to be as much unforeseen factors for all the options, you might be able to disregard the unforeseen. If there is more likely to be unpredictability behind some options, you should take it into account.
  2. Is the phenomena new? If the phenomena and the problem are old, and the options have been tested before, you might be able disregard the unforeseen, otherwise not.
  3. How does the problem and the options relate to time and space? If they are clearly and discretely limited spatio-temporally, you may disregard the unforeseen, if not, you should not.
  4. How system complexity -related the problems and options are? If there is a complex system (e.g. ecology or economy) that relates to the problems and options, you should take the unforeseen into consideration. If not, you might be able to disregard it.

Hansson does not provide us with a ready made solution for the cases where you should take the unforeseen into account. He says that we should look for asymmetries, and choose the option with less open ended consequences. And we should, in the cases where the unforeseen is looming, avoid interventions whenever possible. Thus, here too, Hansson promotes conservative attitude when facing great uncertainty.

Hansson suggests two approaches to case 3. a) where there is expert disagreement on the issue to be decided (i.e.,  they at least provide differing estimations for expectations but also might disagree on a larger scale). First, he says that we should take the majority, unless the minority option has smaller risks and thus is the more cautious option (i.e., an option that is best relative to the worst case presented). Secondly, he suggests a “representative hedges method” where the experts are asked to assess their own conviction to their opinion. Thus the level of conviction may be used to reevaluate the expert conflict.

The case 3. b) is far more messy. Here we have no agreement on who may be regarded as an expert. To counter this situation, Hansson suggests some steps. One is to subdivide the problem in such a way that we may agree on the experts on these subproblems. We may apply peer review boards to decide on the expertise, if the subproblem falls under a field of study. Third one is to develop the communication between the decision makers and the experts by increasing the intelligibility and understandability of the expert message for the decision makers. One way, according to Hansson, to do this is — unsurprising but rather too often overlooked tool —  to do trial studies and test the expert opinion in a way that provides empirical, evidential information on it.

These principles Hansson presents for the both types of uncertainty of reliance (i.e., 3.a) and b)) seem highly sensible ways to deal with the expert disagreement and disagreement on expertise. There is again some sensible bias towards conservative measures. But I think that these principles could also be combined with considerations of the other kinds of great uncertainty, and, for instance, take closure, semiclosure or active postponement as part of the reliance consideration. Or one could take the values of the experts as part of the consideration when hedging.

Hansson argues that the case 4 turns out more tricky than it at first appear. As such we may be uncertain or in a disagreement about the values that we have to consider for the decision. And this affects the expectations of the options, since the risks and benefits are always relative to the set of values we have. But when decision affects other people — or even future generations — should we make the decision based on our values or their values? And if the latter, how can we find out the relevant values? In the case of present persons, we can poll for opinions and take other measures that might give us a decent hint, but in the case of future — we only know that past century alone has seen some radical changes in the values of people — and we may only suppose that our present set of values might not be the values of future.

Hansson suggests, however,  that we may, firstly, take the basic human needs (food, health, continuation of life) as the base values for decision. Secondly, we may look at the trends in the history of values, and try to detect what has been permanent and resistant to changes. Thirdly, we may also be sensitive to the future values by opting for options that do not produce permanent changes — or for options that are reversible. These are, as Hansson himself notes, conservation prone conservative principles.

What we learn from Hansson is that, when faced with decision where the expectations are unclear and non-measurable, we still have some higher order principles to use that might get us out of the mess in a sustainable way. Many of the principles attempt to lessen the uncertainty (for instance, in relation to uncertainty of reliance) if only possible. The rest of Hansson’s principles tend to be conservative and conservation minded — such that they aim at leaving open as many future choices as possible. And thus echo the words of Arne Naess, who said that in the face of unknown risks the decision should always be “rather not.”

However, to be on the conservation side of the issues, to avoid intervention to complex systems, might not be politically sexy. It seems that taking action and making decisions is. Nevertheless, I have not so far seen a good argument for non-conservative bias in decision making when one faces what Hansson calls great uncertainty. Hansson’s 20 year old paper, at least, should be enough to show that, unless there are strong and well presented arguments, the conservation choice, i.e., the conservative option which leaves as many future options open as possible with minimum number of overly nasty foreseeable consequences, must be the default decision when facing great uncertainty.

 

Analyysissä EK:n osaamis- ja innovaatiolinjauksten yliopistopuheet

Ammun itseäni tässä kirjoituksessa jalkaan. Tarkoituksenani on perustaa nimittäin lähiaikoina konsulttialan yritys, joka todennäköisesti hyötyisi julkisen innovaatiorahan ohjaamisesta yliopistoilta ja korkeakouluilta yrityksille.

Mutta koska tämä viimeaikainen uudistuskeskustelu on absurdia, en voi muuta kuin osoittaa sitä sormella ja nauraa — ja jakaa toisille, miksi en pysty nielemään näitä argumentteja. Tänään analyysin kohteena Osaamisen rima korkealle – kunnianhimoa tavoitteisiin EK:n linjaukset osaamis- ja innovaatiopolitiikasta 2015–2019.

Elinkeinoelämän keskusliitto haluaisi julkisen rahan ohjattavan enenevässä määrin julkisilta tutkimus- ja koulutuslaitoksilta yrityselämän innovaatiotoimintaan. Kyseessä on julkisen rahan siirto paikasta toiseen. Miten tällaista tavoitetta perustellaan?

Yritän tässä kirjoituksessa tarkastella missä määrin EK:n yliopisto- ja korkeakoulurahoista leikkaamiseen tähtäävät argumentit ovat vedenpitäviä — ja missä niiden ongelmakohdat ovat. (Se itsellään ei osoita EK:n olevan väärässä, ainoastaan että he argumentoivat väärin — ja sietäsivät argumentoida positiotaan paremmin. Kaikkia läpyskän monista ongelmakohdista en siis tähän kirjoitukseen edes pysty laittamaan, ehkä palaan niihin myöhemmin. Tieteen Tekijöiden Liitto reagoi EK:n linjauksiin välittömästi tiedotteella, johon kannattaa tutustua: Mitkä yliopistot EK haluaa lopettaa?)

Tiivisti sanoen (tarkempi analyysi alla) ongelmat ovat ennen kaikkea kahdessa argumentissa.

1) EK väittää tukimus- ja innovaatiotoimen sijoituksen laskun johtuvan siitä, että meillä on paljon yliopistoja sekä korkeakouluja ja niissä päällekkäisyyttä, eli redundanssia.

Tätä väitettä ei perustella tekstissä ollenkaan — se vain oletetaan. Ainoa mitä EK:n ohjelma pystyy osoittamaan on, että sijoitus on laskenut *ja* että meillä on paljon yliopistoja ja niissä päällekkäisyyttä. Toisin sanoen syy-yhteyttä ei ole osoitettu. Voi olla täysin mahdollista, että sijoituksen lasku johtuu toisten maiden toiminnan kehittymisestä ja tuurista ja sattumasta — tai että se johtuu edellisestä yliopistouudistuksesta, joka on vaikeuttanut tutkijoiden ja professorikunnan asemaa muutoskulujen (eli muutokseen sopeutumisen että muutoksen nielemän rahoituksen) takia.

2) EK väittää että poistamalla päällekkäisyyksiä keskittymällä “strategisiin painotuksiin” ja siis leikkaamalla yliopisto- ja korkeakoulusektorilta tehostetaan tämän sektorin tutkimustoimintaa.

Tätä väitettä ei perustetella riittävästi. Se perustuu edelliseen oletettuun syy-seuraussuhteeseen, jota ei oltu perusteltu. Lisäksi tällä uudistuksella saattaisi olla paljon piilokuluja sekä iso strateginen hinta, jota ei millään tavalla mainita EK:n ohjelmassa. (Näistä piilokuluista ja strategisesta hinnasta kirjoitin aiemmin tässä blogissa: Uhkapeliä yliopistorahoituksella?)

Näin ollen EK:n ohjelman perusteet ovat aivan liian heikot ohjaamaan uudelleen valtion tiede- ja innovaatiorahojen virtaa.

 

Analyysi

Sivu 5: “Suomi on menettämässä hyvää asemaansa tutkimus- ja innovaatiotoiminnan kansainvälisissä vertailuissa.”

Kysymys: onko tämä pikajuoksu? Jos muut maat menestyvät paremmin, onko se meiltä pois? Yhteys vertailujen ja talouden välillä on kyseenalainen. Kansainvälisen vertailun sijoitus on nimittäin vain merkki — eli mahdollinen indikaattori siitä, että jotain on pielessä — ei todiste. Se ei siis itsellään tarkoita mitään. Yhteys kansainvälisten vertailujen ja tutkimuksen hyödyllisyyden välillä siis ontuu.

Lisäksi on nimittäin helppo keksiä useita syitä sille, miksi yliopistolaitos ja sen tutkimus on kärsinyt: Sitä on riepoteltu tässä vuosia erilaisilla uudistuksilla. Lisäksi professorikunnasta on tehty työntekijöitä, joiden työtaakkaa painaa se, että yliopistoilla ei ole varaa palkata tuntiopettajia ja muita työntekijöitä. Siitä huolimatta tehdään huippututkimusta — vaikka vain vähän heikommin kuin muissa maissa. Pistää kysymään: minkälaisia uudistuksia ja ratkaisuja (jos mitään) näissä muissa maissa onkaan tehty? EK:n esitys ei sitä kerro.

Sivulla 5: “tutkimuksen laadussa muut maat ovat ajaneet ohi yliopisto- ja tutkimusjärjestelmän pirstaleisuuden vuoksi. “

Pystytäänkö näin osoittamaan, että ero on syntynyt pirstaleisuudesta? Se on epäselvää. Tämä on siis question begging asetelma — oletetaan se mikä pitäisi osoittaa. Kohta jatkuu:

“Sitä tulee uudistaa kokonaisuutena niin, että laatu paranee, sirpaleisuus vähenee ja strategiset valinnat vahvistuvat. Tarvitaan selvästi vähemmän ja entistä vahvempia koulutus- ja tutkimusyksiköitä.”

Miten niin selvästi? Kuten aiemmassa kappaleessa totesin, tähän kaikkeen saattaa olla toinen, varsin järkeenkäypä selitys, joka ohitetaan täysin EK:n ohjelmassa. Näin ollen “pirstaleisuuden” sijaan syypää saattaa olla esimerkiksi edellinen yliopistouudistus, jonka haittavaikutukset eivät ole vielä nollaantuneet.

Sivulla 10 palataan asiaan:

“Korkeakoulujen rahoitus (0,71 % BKT:sta) on muihin maihin verrattuna korkea, mutta voimavarat ovat korkeakouluverkoston laajuuden ja hajanaisuuden vuoksi tehottomassa käytössä.”

Tämä väite esitetään uudelleen ilman perusteita. Nyt on hypätty johtopäätökseen käymättä lähtöruudun kautta!

Samaa jatketaan vielä sivulla 11:

“Ongelmamme on pirstaleinen yliopistojärjestelmä, joka hukkaa voimavaroja. Tämän Tieteen tila 2014 -arviointi toteaa seuraavasti: Tieteenaloittain tarkasteltaessa (54 alaa) Suomen yliopistolaitos on edelleen varsin hajanainen. Tieteenaloista 27 on edustettuna kuudessa tai useammassa yliopistossa. Bibliometrisin menetelmin mitattuna näistä 27 alasta yksikään ei ollut tasoltaan selkeästi maailman keskitason yläpuolella vuosina 2009–2012 (top 10 -indeksin arvo vähintään 1,15).”

Tämä on jälleen kerran vain toteamus, että yliopistoissa on päällekkäisyyttä. Mutta se ei itsellään osoita, että päällekkäisyys olisi ongelma.

Osoittakaa ensin, että tässä on ongelma, ennen kuin vaaditte korjaamaan sitä. Kompleksisen organisaatioon kohdistetut interventiot ovat ennalta-arvaamattomia.

Kuten olen kirjoittanut aiemmin, uudistuksella on hintansa: se ei tule tuottamaan tulosta, ennen kuin järjestelmä on vakiintunut. Edellisen uudistuksen jälkeen ei ole odotettu riittävän kauan, että järjestelmä vakiintuu. Ja nyt ajetaan uutta uudistusta, ja sillä on todennäköisesti rajuja heikentäviä vaikutuksia vuosiksi koulutuksen ja tutkimuksen laatuun.

 

Käydään siten seuraavaan argumenttiin: strategiset painotukset.

Sivulla 5:”Yliopistoja tulee ohjata 50 miljoonan euron vahvoilla kannusteilla strategisiin valintoihin, ongelmalähtöiseen tutkimukseen ja yhteistyöhön elinkeinoelämän kanssa. Yliopistojen rahoitusmalliin tulee liittää vaikuttavuuskannusteet, kuten esimerkiksi patentit ja yliopistotutkimuksesta ja yliopiston start-up -ekosysteemistä kumpuavat yritykset.”

Ja sivulla 12: “Jos yliopistojärjestelmässä hukkaamme voimavarojamme, rationaalinen johtopäätös on poistaa tehottomuutta vähentämällä sirpaleisuutta sekä allokoimalla resursseja strategisten valintojen avulla riittävän hyvin resursoitujen tutkimusyksiköiden aikaansaamiseksi.”

Niin, jos se hukkaa. Tätä ei ole osoitettu, se on vain oletettu. Tässä toistuu paha ajatteluvirhe uudelleen ja uudelleen. Osoittakaa, jos pystytte, että tässä on aidosti ongelma, älkää keksikö sellaista!

Lisäksi, kuten kirjoitin jo yllä mainitsemassani kirjoituksessa: strateginen erikoistuminen on uhkapeliä. Emme voi ennakolta tietää, mikä alue tuottaa merkittävää tutkimusta. Se saattaa tulla kulman takaa. Eikä ole mitään takuita siitä, että jos jokin tapa toimia on tuottanut innovaatioita, että se jatkaa niiden tuottamista tulevaisuudessa. Tosin tämä mallihan on EKlle tuttu, sillä valtio on jatkanut yritysrahoitusta ja tekohengitystä vuosia yrityksille, joiden päivät olivat luetut, koska kyseinen yritys oli joskus 90-luvulla innovaatiojohtaja.

Sivulla 5: “Strategisen huippuosaamisen keskittymien (SHOK) rahoitus tulee varmistaa strategisesti tärkeän huippuosaamisen luomisessa yritysten tarpeisiin.”

Mistä ne yritykset sen paremmin kuin yliopisto tai julkinen sektori voi tietää, mitkä ovat strategisesti tärkeät huippuosaamisen alueet 5 vuoden päästä (eli kun kyseinen poppoo valmistuu, jotka on tähän huippisputkeen laitettu)? En tiedä, ehkä EK:lla on magic 8 pallo, josta lukea ennusteet siitä, mitä viiden, kymmenen ja viidenkymmen vuoden päästä teknologian kehityksessä tapahtuu.

Sama jatkuu sivulla 6:

“Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten julkisia resursseja on kohdennettava rohkeammin ja pitkäjänteisemmin sellaisille tiede-, teknologia- ja osaamisalueille, jotka tukevat valmistautumista valtavirtamuutoksiin ja edistävät niiden kääntämistä Suomen eduksi.”

Kuulostaa hyvältä, mutta mitkä ovat ne valtavirtamuutokset — miten tiedämme niistä etukäteen?

 

Otetaan tähän vielä kevennys.

Sivulla 9:”Sekä osaamisen synnyttäminen (tutkimus ja koulutus) että sen hyödyntäminen (innovaatiot) ovat avainasemassa kansantuotteemme kehitykselle. Kautta historian Suomenkin talouskasvun tärkein tekijä on ollut liiketoimintojen uudistuminen, mikä puolestaan on parantanut tuottavuutta.”

— Tämä on niin outo väite, että on syytä pysähtyä —

“Kautta historian?” Eikö suomi seissyt pitkään puujaloilla? Raakainetuottajana. Suomen kasvun taustalla historiassa on ollut ennen kaikkea se, että täällä on puuta, ja keskieuroopassa ei. Puutaloutta pyörittivät vuosia kansakoulun (jos sitäkään) käyneet miehet, ei tutkijat ja innovaattorit.

Miksi haluan kiinnittää tähän huomiota, on se, että tällainen lipsahdus osoittaa raportin kirjoittajan uskovan niin vakaasti omaan stooriinsa, että ei huomaa kirjoittavansa puutaheinää.

Lopuksi

Elinkeinoelämän Keskusliitto ajaa siis julkisen rahan siirtämistä yliopistoilta ja korkeakouluilta yksityiselle sektorille. En kiistä, etteikö tämä saattaisi olla tarpeen. Se voi ihan hyvin olla oikea ratkaisu. Ja voi hyvin olla, että yliopistolaitos kaipaa uudistusta ja jonkinlaisia uusia ratkaisuja.

Kuitenkin se mitä kiistän, on EK:n käyttämä logiikka yliopistoleikkausten perusteena. Sitä ei voi perustella näin heppoisesti.

Loppukaneettina sanottakoon: olen paljon kelannut viimeaikoina ns. 20/80 ongelmaa eli Pareto-periaatetta. Eli sitä, että monet jutut näyttää skaalaantuvan koosta riippumatta niin, että 20% porukasta tekee 80% hyödyistä ja tuotosta — ja sen vastaparina 80% tekee 20% (tai muilla vastaavilla luvuilla). Yliopistot näyttävät noudattavan vastaavaa kaavaa, eli pieni osa tekee suuren osan huippuinnovaatioista ja -tutkimuksesta. Mikään ei osoita, että keskittymällä vain tuohon 20% (tms.) meillä silti säilyisi 80% (tms.) tuotosta (tai että tuotto tehostuu), vaan homma saattaa skaalaantua alas niin, että tuotto putoaa kanssa viidennekseen.

Toisin sanoin, sen ison näennäisesti “tehottoman” osan merkitystä sille pienelle “tehokkaalle” osalle ei ymmärretä. Ennen kuin oikeasti on osoitettu, että se mikä näyttää pirstaleiselta on myös aidosti tehotonta — eikä esimerkiksi viimeaikaselle tutkimusnotkahdukselle löydy muuta syytä (kuten yliopistojen rahoituskriisi, ja jatkuvat hallinnolliset muutokset) — ei voida pitää näitä leikkauspuheita muuta kuin poliittisesti värittyneenä heikosti tutkimukselliseksi naamioituneena piiloagendana.

 

 

PS: Pieni lisäys tänne loppuun heille joita kiinnostaa minun henkilökohtainen kantani tarkemmin.

Politiikkaa nyt kovasti ja vähän liikaakin seuranneena näyttää siis linja olevan se, että “koulutusta ja tutkimusta tarvitaan, koska siitä seuraa talouskasvua ja innovaatioita” mutta samaan aikaan se ei saisi maksaa (mieluusti yhtään mitään). Koska halutaan siis säästää, pitää yliopistosta leikata turhat pois. Eli hypoteettisesti: jos vaikka 20% koulutuksesta ja tutkimuksesta tuottaa 80% kansantalouden kannalta merkittävästä innovaatiopotentiaalista, haluttaisiin leikata 80% pois. Ongelma on kuitenkin se, että ei ole mitään syytä olettaa, etteikö uudistus  johtaisi siihen, että tuo 20/80 tilannne pysyy yllä, mutta vain pienemmällä yliopistolla… Ja lisäksi kaikki leikkaukset ovat arpapeliä, joka voi tulla yllättävän kalliiksi, kuten kirjoitin blogissani vähän aikaa sitten: Uhkapeliä yliopistorahoituksella?

Ajatellaan, että Josef K. yrittää ottaa tästä selkoa. Keskeinen kysymykset Josef K.lle ovat a) mitä tekemistä yliopistolla on talouskasvun ja innovaatioiden kanssa oikeasti? b) miksi yliopistoa pitäisi perustella taloudellisella hyödyllä? c) mitä muuta käyttöä yliopistolaitoksella on? d) pitääkö yliopiston olla edes hyödyllinen?

a) kohtaan näytetään vastaavan sen mukaan, missä kohden ihminen on tiede”uskovainen”-tiede”kriittinen” jakolinjalla. b) kohta riippuu jossakin määrin edellisestä. c) kohtaan saa kaikkea hauskaa, kuten vaikka että yliopiston tehtävät ovat 1) nostaa yleistä kahvipöytäkeskustelun tasoa ja 2) estää nuoria tekemästä vallankumousta uuvuttamalla heidät valtavalla työtaakalla ja lupaamalla epävarmaa ja köyhää tulevaisuutta sekä 3) “sivistyskasvatus” noin yleisesti.

d) kohdan pohdinta tuo  ehkä lähimmäksi omaa kantaani: yliopiston ei pitäisi tarvita perustella olemistaan hyödyllä. Se nimittäin on mielestäni yksi suurista eurooppalaisen korkeakulttuurin saavutuksista — yksi elämänmuotoamme määrittävistä instituutiosta — ja siis itseisarvo, jota olisi tuettava sen itsensä vuoksi. Kaikki mahdollinen innovaatio ja hyöty mitä siitä syntyy on sivutuote yliopiston ensisijaisesta tarkoituksesta: ottaa selvää maailmasta sekä ihmisistä, pohtia ja oppia.

On outoa, että yliopistosta on tullut laitos, jonka täytyy perustella olemassaoloaan siinä muodossa, jossa professorit sen haluaisi olevan. Yliopisto nimittäin “universitan” mielessä muodostui sen tutkimus- ja opetushenkilökunnasta. Tämä on unohtunut matkan varrella. Jotenkin ensin yliopiston jäsenistä tuli virkamiehiä ja sitten työntekijöitä — ja yliopistosta tuli jotain heistä erillistä. Prosessi on ollut hidas ja tuhoisa. Se on käytännössä hävittänyt yliopistolaitoksen siinä mielessä kuin se on alunperin ollut.

(Tietenkin yliopistoproffat saattavat yleisesti ottaen olla ihan yhtä pihalla siitä, miksi yliopistoa tarvitaan — ja selittävän pehmeitä. Tiedeuskoisia kun ovat ja kuten S. Albert Kivinen heitä aikoinaan moitti. Mutta se, että professorit eivät osaa ennustaa, ei ole peruste sille, että joku muu tietäisi paremmin mitä tutkimusta professorien ja tutkijoiden pitäisi tehdä. Tämän väittäminen olisi virhepäätelmä.)

Luulen että yliopistolaitoksen joustavuus, kestävyys ja kelluvuus ovat olleet seurausta siitä, että se on ollut suhteellisen itsenäisistä pienistä yksiköistä muodostunut yhteenliittymä. Yhden tahon mokailut ei ole vaikuttaneet koko järjestelmään (muuta kuin ihan parissa tapauksessa). Onhan se tietenkin täynnä redundansseja ja päällekäisyyksiä, joihin rahaa menee jonkin verran. Mutta ei ole mitään näyttöä, että niiden leikkaaminen säästäisi rahaa tai tehostaisi toimintaa (ainakaan sellaista näyttöä, mitä olisin nähnyt).

Nyt yliopistoon on muokattu varsin paljon sellaisia rakenteita, missä on porukan mokailuilla mahdollista sotkea todella isoja paloja yliopistoa…

Nyt yliopistossa jyllää nimittäin suunnitelmatalous jonka arkkitehdiksi EK haluaa. (On erikoista, että vapaan markkinatalouden puolustaja haluaa yliopiston noudattavan suunnitelmataloutta!)

Onko työstä ja koulutuksesta jauhaminen vain tyhjää puhetta?

On.

Monet poliitikot nimittäin puolueista riippumatta tuntuvat toistelevan hokemaa, että nyt vaan tarttis tehdä jotain työlle ja koulutukselle. Mm. motivoidaan ihmiset töihin ja yrittämään tai tehdään opiskelusta järkevämpää, kannattavampaa ja kustannustehokkaampaa. Lisätään kannusteita palkata.

Otetaan hieman poimintoja vaaliohjelmista, jotta nähdään kuinka endeeminen tämä teemapari on puolueiden vaalikamppanjoissa:

Kokoomus: “Asetetaan TYÖ ETUSIJALLE” ja “Käännetään OSAAMINEN UUTEEN NOUSUUN”.

Vasemmisto: “ME PARANNAMME TYÖN TEKEMISEN EHTOJA” ja “Varhaiskasvatuksen, peruskoulun, toisen asteen koulutuksen, korkeakoulujen sekä vapaan sivistystyön laatu ja tasa-arvo on turvattava koko Suomessa”.

Keskusta: ” Verotus yrittäjyyttä ja työntekoa kannustavaksi” ja “Koulutus ja osaaminen kivijalkana”.

SDP: “Suurin työelämän ongelma on työttömyys” ja “Huolehdimme koulutuksellisesta tasa-arvosta”.

PS: “Keskeistä on saada taloutemme ja työllisyytemme taas kasvu-uralle” ja “Opetuksessa tulee painottaa nykyistä enemmän sosiaalisia taitoja ja hyvekasvatusta tavoitteena kasvattaa nuorisosta vastuuntuntoisia kansalaisia”.

Vihreät: “Luodaan uutta työtä ja turvaa työelämän murrokseen” ja “Tehdään kouluistamme maailman parhaita”.

Jos asia olisi näin yksinkertaista, tilanne olisi jo korjaantunut 15 vuotta sitten. Vastaavalla reseptillä hallitukset ovat yrittäneet nimittäin korjata ja paikata vuosia. Koulutusuudistuksia on tehty viimeiset 40 vuotta tasaisen määrätietoisesti ennusteisiin luottaen (eli siinä uskossa, että tiedetään mihin tullaan tarvitsemaan työvoimaa). Työhön kannustamista on parannettu määrätietoisesti (siinä uskossa, että tiedetään miten ihmiset motivoituvat). Jos kaikki tämä on epäonnistunut, se osoittaa että tähän astinen suunnitelmatalous ei toimi niin työ- kuin koulutuspolitiikassa — ja saa näyttämään siltä, että suunnitelmatalous ei tule jatkossakaan toimimaan.

Muutama asia näyttää luovan työpaikkoja ja ihmisten kiinnostusta työtä kohtaan. Nämä ovat, jos olen asian oikein ymmärtänyt, talouskasvu, kulutus, ja paradoksaalisesti työn tarjonnan lisääminen (esim. maahanmuuton kautta, kuten USAssa, Ruotsissa tai briteissä).

Me kuitenkin elämme maailmassa jossa työn tuottama arvon on ylittänyt monin kertaisesti asioiden markkina-arvo, eli kulutuksen, vaihdannan ja ennen kaikkea keinottelun tuottama arvo. Ja jo työn arvo ylittää ruoan ja välttämättömän energian  ja suojan tarpeen täyttämiseen tarvitun. Työtä ei tarvitse tehdä hengen pitimiksi. Eikä sitä edes enimmäkseen tarvitsisi tehdä jotta ihmisillä olisi elintasoa. Suurin osa työstä tuottaa vain lisäarvoa jo olemassa olevan varsin vauraan arvomäärän päälle.

Mutta näyttää siltä, että tätä ylimääräistä lisäarvoa täytyy tahkota, koska systeemimme on epävakaa sellaisella tavalla, että se uhkaa mennä nurin. Eli jos koko ajan ei arvopotti kasva (ts. ei ole talouskasvua), uhkana on että putoamme alle tuon välttämättömän ruoka/energia/suojan luomisen tason (kuten Kreikassa). Tämä on absurdia, mutta tällaisessa maailmassa elämme.

Ongelma on, että kukaan ei tiedä miten tämä systeemi tarkalleen ottaen toimii. Kompleksisuus valtiontalouden kohdalla on jo sitä luokkaa, että yhden hallituslähtöisen intervention vetämisellä saattaa olla täysin ennalta-arvaamattomia seurauksia ihan toisaalla.

Siksi olisi suotavaa, että poliitikkojen löysät työ- ja koulutuspuheet kyseenalaistettaisiin huomattavasti tiukemmin, kuin mitä tähän asti on tehty. Työ- ja koulutus eivät ole taikavälineitä, joilla järjestelmä korjaantuu — siinä on nimittäin syvälle uurtunut vinouma, joka tulee määrittämään yhteiskuntamme toimintaa. Ja josta emme tule välttämättä koskaan pääsemään eroon.

Enbuskelle on turha huutaa

Tuomas Enbuske on kunniallinen mies. Hän ei tarkoita pahaa. Mutta hän on pahemman kerran hämmentynyt sen suhteen, mitä tasa-arvo ja feminismi tarkoittavat. Tässä kirjoituksessa käytän lempeitä sanoja ja kirkkaita värejä selventämään asiaa.

(Enbusken viimeaikainen kirjoittelu ja puheet ovat kohdanneet paljon matalaotsaista syyttelyä. Se on valitettavaa. Sillä sinällään kyse ei todellakaan ole hänen kohdallaan esimerkiksi alhaisesta äo:sta. Tasa-arvokysymyksiä on nimittäin vain hankala hahmottaa. Samalla tavalla olen vääntänyt näitä asioita rautalangasta muutamalle professorille, joiden osamäärien kohollaan olosta ei ole epäilystäkään.)

 

Enbuske kirjoitti eilen (31.3.) Apu-lehden kolumnissaan aiheesta “Feminismi on vihapuhetta.” Tässä kirjoituksessa hän avasi argumenttia, jonka oli esittänyt jo pari viikkoa sitten Ylen pressiklubissa (20.3.Kts: n. 17:00 -18:17 http://areena.yle.fi/tv/2449726/#/play). Stiller kysyi silloin Enbuskelta tämän käyttämästä ohjelman otsikosta ja Enbuske sanoi siis (muutamaa ehkä lyöntivirhettä lukuunottamatta — olen varsin keskinkertainen translitteroija lukihäiriöineni) jotakuinkin näin:

 “Se on musta journalistisesti aivan äärimmäisen kiinnostava otsikko, koska… mun aivot on viritetty semmoiseen uteliaisuuteen, että mua kiinnostaa asiat. Ja mua kiinnostaa ne tilastot, että somalit on esimerkiksi yliedustettuna näissä raiskaustilastoissa. Ja mä haluun selvittää, mulla on aito journalistinen intressi saada selville, että mistä tää johtuu. Ja tää — vaikka mulle syötettäis mitä mitä estrogeeniä — niin tää ei poistu tää uteliaisuus minusta, tää ominaisuus että mua kiinnostaa. Ja se on jännää, että esimerkiksi feministit lähtee siitä, että on olemassa tällainen patriarkkaainen systeemi, joka on nimenomaan rakenne — joka on niinku kultturinen meemi, joka on johtanut siihen, et esimerkiksi miehet on tietyn laisia, miehet on väkivaltaisia, miehet on jotain ja sitä saa yleistää ihan vapaasti. Mut sitten tää logiikka katkeaa siihen etteikö kulttuureissa voisi olla eroja. Siis tiede on todistanut, että ihmisillä ei esimerkiksi ei ole rotuja. Ihmisillä ei oikeasti ole olemassa rotuja. Mut sen sijaan kulttuureilla on olemassa eroja ja niitä on mun mielestä voitava avoimesti tutkia. Ja se on musta äärimmäisen mielenkiintoista.”

Nyt vastaava argumentti Apu-lehden kolumnissa (hieman lyhentäen retorisia tehokeinoja) menee näin:

Naisasialiitto Unioni julkaisi netissä viime viikolla kaavion. Suomalaisia pörssiyrityksiä johtaa useammin Juha kuin nainen. […]

Julkaisimme tv-ohjelmassamme Helsingin yliopistoon kuuluvan Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustuloksen, jonka mukaan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuleva mies raiskaa 16,5 kertaa todennäköisemmin kuin suomalaissyntyinen. Puhuimme useiden syytösten mukaan vihapuhetta. Jos näin todella olisi, myös Juha-tilasto on vihapuhetta. […]

—

Vaikka persut ja feministit näyttävät pintaraapaisulta täysin erilaisilta, molempien logiikka on hämmentävän samanlainen. Molemmat ryhmät ovat synnyttäneet itse keksityn ongelman, johon heillä on itsellään ratkaisu. Feministit ovat persuja.

Feministien mukaan on olemassa rakenteita, jotka tekevät yhteiskunnasta miesten hallitseman. Nykymies on perisynnin tapaan syyllinen siihen, mitä joku toinen mies on tehnyt ennen hänen syntymäänsä. […]

 

Miten Enbuske on päätynyt tähän käsitykseen? Hyvä kysymys. Siihen en osaa vastata. Mutta muutama pointteri:

1. Mistä ihmeen feminismistä ja feministeistä Enbuske oikein puhuu?

Käsitteet feminismi ja feministi ovat erittäin monitulkintaiset ja niiden historia on värikäs. Kaiken maailman höyryhattua liikkuu maailmalla kirjoittamassa juttuja ja samalla kutsuu näkökulmaansa feminismiksi. Ja sen lisäksi on kaiken maailman tinahattuja, jotka kirjoittaa feminismistä ja selittävät kuinka kyseessä on oikeasti se mitä feministit ajattelee ja on. Nämä ovat kaikki salaliittoteoreetikoita. (Salaliittoteorioita feminismistä on liikkunut jo kauan ennen kuin feminismiä edes kutsuttiin feminismiksi — eli sitten naisten äänioikeutta ajaneen sufrogaatti-liikkeen päivien.)

Toisin sanoen yleensä aina kun puhutaan feministeistä joukkona tai fenimismistä aatteena, puhutaan ns. heinäukosta. Sanoen sen vielä vähän toisin, usein kyse on näkökulmasta, jota juuri kukaan ei kannata, mutta esitetään kuin se olisi jonkin establoituneen feministisen tahon kanta. Tällainen on naurettavaa, ja osaavan toimittajan pitäisi ymmärtää olla tekemättä tällaisia yleistyksiä.

Mutta kumminkin, jos jostakin on löydettävissä jonkinlainen feminismin ydin, se on ehkä kaikkein eniten tasa-arvoaatteessa. Tasa-arvoaatteen mukaan henkilön fyysisten ja eritoten henkisten ominaisuuksien pitäisi ensisijaisesti määrittää hänen mahdollisuuksiaan elämässä. Määrittäjänä ei siis suinkaan, ainakaan merkittävissä määrin, saisi olla esimerkiksi hänen syntyperänsä, sukupuolensa (joka tosin aiheuttaa tiettyjä fyysisiä eroja, jotka voidaan ottaa huomioon — kuten kyky synnyttää lapsia tai taipumus suurempaan lihasmassaan), seksuaalinen tai uskonnollinen suuntautuneisuus. Näin yksinkertaista.

Enbuske puhuu siis jostain ihan omasta feminismistään, sellaisesta, mitä suurin osa itseään feministeiksi kutsuvista ei varmastikaan tunnista omakseen. (Tuija Brax muuten mainitsi Enbuskelle tämän feminismikäsityksen ongelmallisuudesta jo tuossa pressiklubin jaksossa.)

 

2. Mihin tasa-arvotilastoja tarvitaan?

Enbuske hyökkää tasa-arvotilastojen esittelyä vastaan. Hänen mukaansa  on vihapuhetta sanoa, että naiset ovat aliedustettuina pörssiyritysten johdossa (jos siis myös hänen tapansa käyttää raiskaustilastoja oli kanssa).

Kuvio on hieman moniulotteisempi, kuin mitä Enbuske antaa itsensä ymmärtää.

Jos kyseessä olisi ideaalinen “fair game” eli ideaalisen reilu tilanne, niin silloin kaikista ihmisryhmistä pitäisi olla sama määrä edustajia kaikissa ammattiryhmissä. Tietenkään tilanne ei ole ideaalinen, ja jossakin määrin täytyy ottaa huomioon tilastolliset poikkeamat (varsinkin pienessä otannassa ja pieniellä populaatioilla). Mutta periaate on, että silloin kun jakauma on tasainen, ei ole mitään tarvetta etsiä selittäviä tekijöitä sen tasaisuudelle. Mutta jos se ei ole tasainen, on syytä miettiä, miksi se ei ole tasainen.

Ajattele karkkitehdasta, jossa kone tekee kolmen värisiä pääsiäisrakeita. Koneen osat, jotka tekevät keltaiset, vihreät ja punaiset rakeet ovat periaatteessa aika symmetriset. Koneen toimintaa voi siis nyt tarkastella tekemällä tilastollisia tarkastuksia karkkipusseihin, joita koneesta tulee ulos. Jos osoittautuu, että pusseissa on säännöllisesti vähemmän keltaisia karkkeja kuin punaisia, on se merkki siitä, että koneessa saattaa olla häiriö.

Täsmälleen samalla tavalla vinouma tasa-arvotilastossa on merkki siitä, että jossakin saattaa olla häiriö. Ja on tärkeää nostaa tämä merkki esiin, jotta voidaan selvittää, mistä vinouma mahdollisesti johtuu. Ja myös pohtia, että vaikka syytä vinoumaan ei ikinä saataisikaan selville, onko sitä syytä silti korjata jollain tavalla.

Tasa-arvotilastoja muuten enimmäkseen koostaa tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. (Tässä vielä linkki tuoreimpiin tasa-arvotilastoihin.)

 

3. Mitä tekemistä tällä on kulttuurillisten tai yhteiskunnalisten rakenteiden tai meemien kanssa?

Vastaus on: ei oikeastaan mitään. Itse tilasto osoittaa vain vinouman. Se miten sitä selitetään  on paljon haastavampi kysymys, kuin mitä kuvittelisi. Enbuske vetää mutkia suoraksi, samoin kuin moni muu.

Mutta painottaen: tasa-arvotilastoja EI kerätä todistusaineistona “patriarkkaaisista rakenteista”.

Niitä kerätään, koska ne voivat olla merkki häiriöstä yhteiskunnan toimivuudessa.

Häiriö puolestaan, jos sellainen todella on, voi olla hyvinkin monimutkainen yhdistelmä yksilöpsykologiaa, henkilöhistorioita, ja miljoonia erilaisia pieniä päätöksiä, joissa suositaan välillä toista sukupuolta välillä toista, mutta kallistuen lopulta tilastollisesti enemmän toisen puoleen. Osin taustalla saattavat olla biologiset seikat, osin psykologiset tekijät ja osin myös ihan vain sattumat.

Puhe rakenteista on rankkaa yksinkertaistamista. Sitä tehdään, koska tämä hyvin monimutkainen tapahtumaketju, joka on johtanut tilanteeseen, ei ole mahdollinen hahmottaa — ainakaan kovin helposti. Siksi puhutaan lasikatoista sun muista. Ne ovat metaforia, kielikuvia. Yrityksiä ymmärtää ilmiötä, joka on monimutkaisempi kuin mitä kukaan oikeastaan tahtoisi myöntää. Tasa-arvotutkijat ovat tietoisia tilanteen monimutkaisuudesta sekä tarpeesta käyttää metaforia ongelmien ymmärrettäväksi tekemiseksi.

Taitava toimittaja osaa olla sotkematta metaforaa ja asiaa, jota metaforalla selvennetään. 

Tällaisessa metaforan ja todellisuuden sotkemisessa on siis kyse perimmäisestä ja harhaisesta halusta löytää yksi yksittäinen selittävä tekijä, josta puhua. Ja sitten puhutaan miten rakenteet tekevät sitä ja tätä tai kulttuuri on sellainen ja sellainen. Kaikki tämä on antropomorfismia, eli yritetään liittää inhimillisiä piirteitä ja tahtotiloja sellaiseen, joka ei ole älyllinen toimija.

 

4. Entä maahanmuuttajakysymys?

Edellinen  pätee siis myös kaikkiin muihin tasa-arvotilastoihin, esim. maahanmuuttajatilastoihin. Eli kun tarkastellaan esimerkiksi eri maahanmuuttajaryhmiä, ei voida vetää yksinkertaista johtopäätöstä, että olisi kyse “kulttuurista” tai “rakenteista”. Ei. Kyse on monimutkaisesta riippuvuuksien ja sattumusten ketjusta, joka muodostuu yksilöpsykologioista, henkilöhistorioista ja miljoonista pienistä päätöksistä. Siksi Enbusken argumentti ei pidä paikkaansa.

Vinouma tilastossa on vain merkki, se ei itsellään osoita mitään. Meillä ihmisillä on hirvittävän suuri halu nähdä merkit merkittävinä, ruveta tekemään niiden pohjalta tarinoita ja salaliittoteorioita. Pitää vastustaa sitä kiusausta. Erityisesti, kun on kyse pienistä populaatioista, kuten maahanmuuttajat. Pienissä populaatioissa sattuman merkitys vinoumien aiheuttajana voi nimittäin ylikorostua.

Vertailun vuoksi 1960 ja -70 luvuilla Ruotsissa puhuttiin ns. suomalaisongelmasta. Ruotsinsuomalaiset olivat nimittäin rankasti yliedustettuina rikos- ja erityisesti väkivaltatilastoissa. Tämän seikan selittämiseen on käytetty ties mitä pehmeäpäisiä teorioita suomalaisesta kansanluonteesta tms. Mutta todennäköisesti kyse on vain ikävien sattumusten sarjasta suhteellisen pienen ruotsinsuomalaispopulaation sisällä (jossa toki suomalaisten maahanmuuttajien yliedustuneisuus työttömien ja matalapalkkaisten duunareiden keskuudessa saattoi olla osatekijänä).

 

5. Perussuomalaiset

Enbusken käsitys Perussuomalaisista on törkeän yleistävä. On aivan mautonta, että eräät toimittajat ja ns. äänekäs “vasemmistointelligentsia” (johon jostain syystä Enbuske tässä kohtaa samaistuu) ovat ottaneet Perussuomalaiset heittopussikseen. Enemmistö puolueen kannattajista ja edustajista ovat osoittautuneet erittäin vastuullisiksi ja älykkäiksi toimijoiksi. Puolueessa on niin miehiä kuin naisia. Puolueessa on myös niin oppineiston edustajia kuin duunareita. Se on oikeasti laajapohjainen ja laajanäkemyksinen taho.

Tällaisia yleistyksiä ei toivoisi kokeneen toimittajan tekevän.

 

Yhteenveto

Tasa-arvotilastoja kerää (enimmäkseen) tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. Se kerää myös paljon muita tilastoja, joita käytetään päätöksenteon tukena. Tilastolliset vinoumat ovat merkkejä mahdollisista häiriöistä yhteiskunnan toiminnassa.

Jos tilastollisia vinoumia esiintyy, on usein syytä esittää kysymyksiä siitä, mistä ne johtuvat. Ja jos niitä esiintyy, on syytä kysyä, olisiko syytä tehdä jotain vinouman korjaamiseksi. Onko se jotain sellaista, joka kaipaa korjaamista, ja jos on, mitä seurauksia korjausliikkeestä on.

Ja on usein myös syytä muistaa, että ihmisillä on taipumus keksiä yksinkertaistavia selityksiä sille, mistä vinoumat johtuvat. Siksi on varottava esittämästä yksinkertaistavia otsikointeja ja turhaa kärjistävää sävyä keskuteltaessa tilastoista.

Tasa-arvotilastot eivät siis tarkoita kollektiivista syyllisyyttä. Kukaan järkevä taho ei syytä miehiä tilanteesta jossa on tilastollinen vinouma. Jos Enbuske tuntee piston sydämessään tilastoja lukiessa, suosittelisin hänelle johonkin muuhun asiaan keskittymistä. Sillä tämä “feministiongelma” on ihan hänen itsensä keksimä.

Silti olen sitä mieltä, että Enbuskelle on turha huutaa. Hän on kunniallinen mies. Hän arvostaa totuutta. Ja hänellä on sydän paikallaan. Päätän tämän kirjoituksen hänen sanoihinsa mainitusta Apu-lehden kolumnista:

“Kaiken pahan alku on kollektiivinen syyllisyys. Haaparannan Ikean lihapullakassa ei ole syyllinen viikinkien tekemiin lasten keihästyksiin, eikä Matti ole syyllinen, jos Teppo tykkää varastaa naapurin pyykkinarulta pikkareita. Vain ne ihmiset, jotka tekevät pahoja asioita, ovat syyllisiä, ei heidän viiteryhmänsä.”

Taneli Heikan peruskouluvuodatus trolli-mittarissa

Minun täytyy myöntää, olen Taneli Heikka -fani. Se on ehkä yllättävää. En nimittäin yleisesti ottaen jaa hänen julkisuudessa esittämää näkökulmaa maailmasta. (Taneli Heikka, jos ette tiedä, on vuonna -71 syntynyt toimittaja, joka on jenkkilässä tekemässä väikkäriä ja kirjoittelee räväkkää kolumnia Hesariin.)

Syy siihen, että fanitan Heikkaa on yksinkertainen. Hän osaa trollata tyylillä. Se ei nimittäin ole helppoa. (Addenda 31.3.2015: Ironiavaroitus — tässä kirjoituksessa on käytetty paljon ironisia tehokeinoja — kuten tämä edellinen lause. Täsmälleen saman pointin, kuin mitä minä tällä kirjoituksella haluan saada aikaan, sanoo huomattavasti järkevämmin ja paljon kauniimmin Tiina Raevaara Suomen Kuvalehden kolumnissaan “Trollaaminen on helppoa, todellinen vaikuttaminen hankalaa”. Suosittelen sen lukemista. Kysymykseen että onko Heikka todella trolli, yritän ottaa kantaa alta löytyvässä kommentissa.)

Wikipedia kertoo:

“Trolli on internet-slangisana, jolla tarkoitetaan viestiä tai henkilöä, jonka ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja, turhien viestien kirjoittamista ja saada vastaukseksi fleimejä tai ennalta-arvattavia viestejä taikka peittää kirjoittajan puutteet käsiteltävänä olevan asian tuntemuksessa.”

Eli kolme piirrettä: (1) ärsyttää ja kärjistää ristiriitoja, (2) aiheuttaa fleimejä ja somepulinaa sekä (3) peittää asiantuntemuksen puutetta.

Heikan viimeisin Kolumni “Peruskoulu tuhosi Suomen – meillä on maailman parhaiten koulutetut idiootit” (HS 26.3.2015) täyttää kaikki nämä merkit. Se jos jokin on saavutus. (Heika tai HSn muu toimituskunta tosin editoi kirjoitusta hieman 27.3. ja sen paras terä ehkä hieman lientyi samalla).

Seuraavaksi analysoin Heikan kirjoituksen ja samalla osoitan, että se todella loistaa trolli-mittarilla.

 

Lähdetään liikkeelle otsikosta. Siinä on jo monta tunneladattua sanaa. Peruskoulu, Suomi (ja siihen anaforisesti viittaava “me”), tuho, idiootti, sekä käsite “maailman paras koulutus” ovat kaikki valmiiksi niin tunnetäyisiä sanoja, että jo yhden käyttäminen saa klikkaajat ja jakajat liikeelle.  Itse asiassa ainoa sana, joka ei huou tunnetta on possessivinen “on” keskellä virkettä.

Bravissimo, tekee mieli nousta ja antaa aplodit seisaaltaan. Jo pelkkä otsikko on mestariluokan esimerkki trollauksesta.

Itse leipä alkaa sanoilla “Hyvinvointivaltio, hyvinvointivaltio.” Toisto on tyypillinen saarnan aloitus. Se kyseenalaistaa kyseenalaistamatta. Maistellaan sanaa. Samalla Heikka tuo uuden arvolatautuneen sanan lisää. Otsikko ja “hyvinvointivaltion” toistelu tähtää primaamiseen: lukija asetetaan tiettyyn mielentilaan. Heikka haluaa erityisesti, että hänen kanssaan erimieltä olevat kärjistyvät ja lukevat häntä pahalla asenteella. Tämä liittuu trollauksen perusasetelmaan: kärjistetään ristiriitoja ja ärsytetään, ja näin saadaan aikaiseksi fleimauksia (joista esimerkkinä vaikka tämä, joka oli mielestäni loisto fleimaus, vaikka itse sanonkin).

Seuraava tehokeino on uusi termi “peruskouluihminen”. Mitä Heikka tekee tässä, on määrittelyä: “Peruskouluihminen. Jos olet alle 45-vuotias, olet luultavasti sellainen. Olen pahoillani.” Tämä on jatkoa freimaukselle. Heikka antaa nimen ja leiman vastapuolelleen. Ja jos vastustat häntä, joudut kantamaan tätä leimaa. Tämä on ovela jippo. Tavallaan sanotaan, joko olet mun kanssa samaa mieltä tai sitten olet tampio. Ikään kuin muita vaihtoehtoja ei olisi. Jos lukija suostuu tähän asetelmaan, Heikka on jo voitolla.

Kolmannessa kappaleessa tulee väite: “Kerron tässä kolumnissa, kuinka [te peruskouluihmiset] tuhositte Suomen.” Loistava kärjistys, jälleen kerran. Se jättää oikeastaan vain kaksi reaktion mahdollisuutta: toinen puuskuttaa, että “hiton Heikka ei tiedä mistään mitään, ja kuinka se kehtaa…” Ja toinen hieroo partaansa hymisten: “näin se menee, olisimpa uskaltanut itse tuon sanoa”. Ja molemmat painavat jakonappia kuin koulutetut lampaat (ja lampaita tunnetusti on vaikea kouluttaa).

Kappaleet neljä ja viisi esittävät argumentin. Se vaikuttaa tahallaan kömpelöltä, ja Heikka aloittaakin sen ironiseen sävyyn. Hän esittää, että on “peruskouluihmisen” logiikkaa, että yhteiskunnan menestys on johtunut peruskoulujärjestelmästä. Siitä voisi vetää reduktio ad absurdumin, että peruskoulujärjestelmä on myös syypää kaikkeen siihen, mikä on mennyt pieleen. Jos Heikka ei olisi trolli, hän olisi lopettanut näin. Hän olisi todennut, että eihän se noin mene, vaan koulujärjestelmä yksistään ei voi mitenkään määrittää kaikkia yhteiskunnallisia seikkoja.

Ei. Trolli ei osaa lopettaa. Heikka jatkaa, ilman että on selvää uskooko hän todella tähän järjettömään logiikkaan, että peruskoulujärjestelmä on syypää talouden lamaan. Onko hän ironinen vai tosissaan? Vaikutelma on, että hän on tosissaan kirjoittaessaan:

“Peruskoulun käynyt sukupolvi on kasvanut päättäjien ikään, ja se näkyy. Hirveää on tuho. Politiikka on sekaisin kuin seinäkello. Suomen talouskehitys on Euroopan häntäpäätä. Koulutettu väki pakenee. Peruskoulun tehtävä oli juurruttaa Suomeen tasa-arvo. No, tässä sitä ollaan yhdessä kaivon pohjalla, pääsisimmekö kaikki yhdessä kaivamalla vielä vähän syvemmälle?”

Seuraavaksi Heikka käy todistamaan tätä argumenttia lisätuin. Ensiksi hän freimaa vasemmistolaisen peruskouluidean “sosialisoimiseksi”. Sitähän se tavallaan on, mutta kannattaa kiinnittää huomiota, miten taitavasti Heikka kärjistää. Tätä vielä seuraa peruskoulun arvojen kääntäminen päälaelleen. Se myös on retorisesti taitavaa akrobatiaa:

“Peruskouluihmisestä haluttiin kasvattaa niin moniarvoinen, sivistynyt ja suvaitsevainen, että kaikki muihin arvoihin perustuva opetus eliminoitiin suvaitsevaisuutta häiritsemästä. Suomen yli pyyhki jättimäinen yhdenmukaistamisen aalto, joka jyräsi sukupolvien mittaiset arvet suomalaisiin asenteisiin, poliittiseen kulttuuriin ja elinkeinorakenteeseen.”

Kannattaa ottaa ja lukea kappale vielä uudelleen. Se on ehkä yksi vuoden taitavimmin kirjoitetuista virkepareista. Moniarvoisuus, sivistys ja suvaitsevaisuus käännettiin juuri päälaelleen. En väitä, etteikö Heika voisi osin olla tässä oikeassakin. Peruskoulu oli suuri yhdenmukaistaja. Se poisti kaksoisjärjestelmän, jossa kansa– ja oppikoulu olivat rinnakkain, ja jossa osa kansasta sai huomattavasti kapeamman oppivelvollisuuden määräämän koulutuksen kuin loput. Se oli järjestelmä, jossa osalla ei ollut mahdollisuutta palata opintoihin, uusiutua. Vanha järjestelmä ei ollut hyvä. Mutta on tärkeä kysymys, olisiko peruskoululle voinut olla jotain toista vaihtoehtoa. Heikka ei sellaista esitä, hän vain haukkuu peruskoulua yhdenmukaistamisesta.

Heikka lähtee seuraavaksi uudelleen määrittelypuuhiin:

“Peruskouluihminen on hyvinvointivaltion soturi, maailman parhaiten koulutettu idiootti.

Hyvin harvoin tapaan ihmisiä, joilla olisi kehittyneempi kyky elää maailman realiteettien ulkopuolella kuin peruskouluihmisellä, kenties uskonnollisia kultteja lukuun ottamatta.”

Näille väitteille ei nimittäin esitetä perusteita… tai no, kyllä Heikka esittää, trollauksen perusteen sijaan. Hän nimittäin on onnistunut huomaamaan, että peruskoulun idean taustalla olevat periaatteet kuulostavat vähän samanlaisilta kuin jotain mitä Pohjois-Korean hallinto on joskus sanonut. Tämä olisi noloa, jos kyseessä ei olisi trollaus — ns. Pohjois-Korea -kortti, sukua perinteikkäälle Natsi-kortille! Ihailtavaa siis.

Seuraavaksi Heikka on perustelevinaan lisää, mutta perusteet joko ovat tahallisesti ontuvia (kuten trollauksessa yleensä) tai sitten hän aidosti uskoo Suomen talous- ja turvallisuuspolitiikan olevan jossain 70-luvulla. Suomi on ollut kaksi vuosikymmentä Euroopan Unionissa, jos Heikalta on tämä asia jäänyt huomaamatta. Toisaalta, hän ei paljasta kirjoituksessaan, onko hän myös yksi “peruskouluihminen” ja näin ollen “maailman parhaiten koulutettu idiootti”…

Käymme nyt kohtaan, jossa olen Heikan kanssa enemmän kuin samaa mieltä. “Miksi yhteiskunnan oikea moniarvoisuus sitten olisi tärkeää? Siksi, että uusi tieto syntyy variaatioista ja erilaisuudesta.” Kyllä! Tätä viestiä ei voi toistaa liikaa. Missä näkökulmani eroaa, on tulkinnassa. Voiko peruskoulu tukea variaatiota ja erilaisuutta? Kyllä se voi, siinä määrin kun variaation piiriin ei kuulu näkökulmat, jotka vastustavat peruskoulun perusarvoja, Heikankin mainitsemia moniarvoisuutta, sivistystä ja suvaitsevaisuutta.

Tässä nimittäin pääsemme trollauksen pyhän kolminaisuuden kolmanteen pykälään, asiantuntemuksen puutteeseen. Heikka on toimittaja. Hän ei ole opetusalan asiantuntija. Hän ei vetoa kirjoituksessaan asiantuntijoihin. Koko juttu (ja eritoten tämä lause “Tämä tietoa synnyttävä variaatio on 40 vuoden ajan kitketty juurineen suomalaisesta yhteiskunnasta”) on kirjoitettu trollin röyhkeydellä sekä mutu-tuntumalla. Jälleen kerran, bravo!

(Kaikki nimittäin kuvittelevat olevansa opetuksen asiantuntijoita, ihan vain siltä pohjalta, että ovat olleet joskut koululaisia tai ovat koululaisten vanhempia. Mutta monet tutkijat, esim. Arthur Propat, ovat osoittaneet, että oppilas ei ole oman oppimisensa asiantuntija.)

Heikan kolumni päättyy itse pääpointtiinsa: leimaamiseen. “Peruskouluihminen, koulumaailman amissi, palaa kotiin kultin lempeään syliin.”

 

Trollauksen kolminaisuus siis täyttyy Heikan kolumnissa kauniisti ja ylitsevuotavasti. Heikka kärjistää ja ärsyttää niitä, joiden kanssa on erimieltä. Hän tähtää (jo otsikoinnilla) siihen, että kolumni herättää fleimaavaa keskustelua niin somessa kuin kolumnin “keskustelu” -osassa. Ja viimeiseksi, räväkkä tyyli hämärtää lähestulkoon kokonaan sen, että kyseessä on perustelematon poliittinen mielipide. Lisäksi on täysin mahdotonta sanoa kirjoituksen pohjalta, onko Heikka tosissaan (jolloin Pohjois-Korea heitot ja puhe suomalaisesta turvallisuus- ja talouspolitiikasta vaikuttavat vähintäänkin hieman heikolta toimittamiselta) vai onko kyse ironiasta. Teksti sallii nimittäin molemmat tulkinnat.

Toivon, että Heikka jaksaa trollata! Hän on ehdottomasti paras lukemani trollaaja vuosiin. Hänen trollauksensa synnyttävät monipuolista ja entisestään kärjistävämpää keskustelua (kuten tämän artikkelin, jota en nyt olisi kenestä tahansa pikkupeikosta kirjoittanut). Kohta emme kuule toisiamme huutomme takaa, mutta onko sillä väliä, kun kerran huudetaan tärkeästä asiasta. Mitä muuta tässä voi enää sanoa, kuin nousta rukoukseen:

Trolli vetää mutkia suoriksi. Trolli yleistää. Trolli ei petä. Trolli ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii… Aamen

Mitä lääkäri määrää? Vastuu mallilla ennustamisesta ja ohjaamisesta

Tähän olen viimeaikoina takonut päätäni ja yrittänyt selittää: Mitä eroa on ennustavalla teoreettisella mallilla ja ohjaavalla teoreettisella mallilla? Ja erityisesti miksi mallilla toiminnan ohjaaminen on riskialttiimpaa ja siksi aiheuttaa suuremman vastuun vaikka lääkäreille, ekonomisteille ja poliitikoille?

Eräs turisti tuli nimittäin kaupungilla vastaan tyytyväisenä Tukholman kartan kanssa. Ja kysyi, että miten tästä juna-asemalta pääsee kuninkaanlinnan luokse. En tiedä miten hän oli kartan avulla päässyt edes niin pitkälle. On silti varsin kuvaavaa, että hän ei ollut huomannut käyttävänsä väärän kaupungin karttaa. Kartta ilmeisesti ennusti varsin hyvin, että vastaan tulee taloja ja teitä. Mutta se ei silti ohjannut kovin hyvin hänen matkaansa kuninkaanlinnalle.

Ero ennustavuuden ja ohjaavuuden välillä on erityisesti kuitenkin siinä, että vaikka Tukholman karttaa voi käyttää yhtälailla ennustamaan miltä Helsinki näyttää, kuin Tukholman saariston karttaa ennustamaan miltä Helsingin saaristo näyttää — niin on paljon vähemmän vaarallista suunnistaa Helsingissä käyttäen Tukholman karttaa kuin seilata Helsingin saaristossa tankkerilla käyttäen Tukholman saariston karttaa.

Asiaa on ehkä helpoin miettiä lääkärin vastuun näkökulmasta: Eli kun lääkäri tekee arvion taudin kulusta hän ikään kuin käyttää  karttaa arvioidakseen, mitä potilaalle tapahtuu jatkossa. Eli kuin katsoisi kartasta, minkälaista saaristossa on. Kun hän määrää lääkkeitä, hän käyttää karttaa kuin seilatakseen saaristossa. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Ja mielestäni lääkäri on siis suuremmassa vastuussa määrätessään lääkkeitä, kuin arvioidessaan taudinkuvaa.

Taipumus käyttää ennustavaa mallia toiminnan ohjaamiseen lienee yleisinhimillistä. Valtiontalous ja talouselämä näyttävät toimivan niin: on taloutta ennustavia malleja ja niitä käytetään poliittisten ja taloudellisten päätösten pohjana, vaikka ennustamisesta sinällään ei pitäisi seurata ohjaavuus. Siirtymään ennustavuudesta ohjaavuuteen pitäisi olla jokin lisäehto, mutta en ole sellaista osannut muotoilla.  Tämä kun on versio induktion ongelmasta, eli siitä miten emme voi äärellisestä määrästä havaintoja koskaan tehdä täysin varmaa yleistystä. Induktion ongelman voi siis muotoilla sanoin: emme voi koskaan olla täysin varmoja onko ennustava malli myös ohjaava malli.

Tästä epävarmuudesta johtuen, osaan vain sanoa että on kaksi tapaa katsoa karttaa: vastaan tulevien asioiden ennustamiseen tai toiminnan ohjaamiseen. Siirryttäessä ensimmäisestä toiseen jokainen kerta on erilainen, ja meidän on syytä olla varuillamme. Emme voi tietää soveltuuko kartta kuinka hyvä toiminnan ohjaamiseen pelkästään sen tähän astisen ennustavuuden nojalla. Poliittisen päättäjän, sijoittajan, ekonomin tai yrittäjän olisi syytä ottaa tämä huomioon, mutta on vaikea sanoa miten. Voi vain sanoa: ei pidä olettaa, että päätöstä voi perustella pelkällä ennustavalla mallilla (oli se vaikka kuinka hyvä ennustamaan). Päätös on nimittäin päätös luottaa mallin ohjaavuuteen.

Tästä syystä on mielestäni syytä muistaa, kun mallia käytetään toiminnan ohjaukseen, on mallin valinnut toimija siitä suuremmassa vastuussa, kuin käyttäessään mallia ennusteiden luomiseen. Jos esimerkiksi ilmatieteilijä sanoo, että ensi kesä on todennäköisesti erittäin kuiva, on hän vähemmän vastuussa siitä, kuin jos hän kehottaisi hallitusta ostamaan ennusteen nojalla ylimääräistä viljaa varastoon. Sama pätee poliitikkoihin, ekonomisteihin, lääkäreihin, konsultteihin, pankkiireihin, tutkijoihin ja myös kuluttajiin, säästäjiin sekä piensijoittajiin.