Minä olen suomenruotsalainen. Sanon sen ääneen enkä pelkää puhua ruotsia. Äidinkieleni ovat ruotsi sekä suomi (”Äidinkieli on kieli, jonka ihminen oppii ensimmäisenä kielenään vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa”).

Kielet ovat mielestäni rikkaus, itse olen etuoikeutettu koska vanhempani puhuvat suomea, ruotsia sekä englantia äidinkielinään. Kyllä kuulitte oiken, etuoikeutettu. Miksi sitten minulle huudetaan “saatanan hurri”, minua pyydetään menemään seuraavalla ruotsinlaivalla “kotiin” ja vanhemmat ihmiset sanovat että rautatienasemalla ei kannata illalla puhua ruotsia ääneen? OLETTEKO TOSISSANNE?

Muistan hyvin tietyn tapahtuman Helsingin kauppatorilla, sanooko 6-1 jotain? Eli kultajuhlat 2011. Porukkaa oli ihan järjettömästi ja kavereiden kanssa vietettiin mukavaa iltaa. Puhuttiin ruotsia ja nautittiin ilmapiiristä niin kuin kaikki muutkin. “TÄNÄÄN EI VITTU PUHUTA RUOTSIA”, herra seisoo kaksi senttiä naamastani ja huutaa niin että sylki lentää silmille. Vastaan rauhallisesti suomeksi että puhun ruotsia ihan koska haluan. Tämän jälkeen ruvettiin toki siihen samaan kiivaaseen keskusteluun kuin aina. Häiritseekö ruotsinkieli oikeasti monia suomalaisia noin paljon?

Muistan myös miten opettajani ala-asteella kielsi minua puhumasta suomea välitunnilla, perusteluna se että kävin ruotsinkielistä koulua. Tämä kuullosti 9-vuotiaan korvilta kummalliselta, jatkoin salaa suomen puhumista kuitenkin. Itse koen olevani yhtä suomalainen kuin vain suomea puhuvat suomalaiset. Ruotsinkieleni saattaa olla vahvempi kuin suomenkieleni, ala-asteella kirjoitin “Minä tahton pappukaija jouluksi” kun taas “Jag vill ha en papegoja till julklapp” ei tuottanut vaikeuksia. Ruotsinkieli liittyy moneen negatiiviseen asiaan: pakko-ruotsiin, kilpailuun urheilussa Ruotsia vastaan jne. Jos vain jollain tavalla voisimme saada ruotsinkielen parempaan asemaan, kielenoppiminen voisi olla hauskaakin jos oppiminen tapahtuisi oikealla ja kiinnostavalla tavalla. Ehkä minun lapsieni perään ei enää huudettaisi ”saatanan hurri”.

Tuossa teille vähän sunnuntai lukemista tämä artikkeli oli osana taustatutkimustamme kun kirjoitimme lööpistämme joka käsitteli kielen oppimista kaksikielisenä. Voisiko joku välittää viestin kultajuhla herrallekin, kiitos.

“Why bilinguals are smarter” http://www.nytimes.com/2012/03/18/opinion/sunday/the-benefits-of-bilingualism.html?_r=1&

Leppoista sunnuntaita kaikille,

Terkuin Milla

Så här minns jag mitt första ”möte” med det finska språket:

Jag är på en balettlektion på Kuula-institutet i Vasa. Jag är kanske fem år gammal. I slutet av lektionen sitter vi i en ring och gör tågymnastik (varvasjumppa) och jag upplever för första gången sendrag i stortån. Hjälp! Vad är det som händer? Upplevelsen är obehaglig eftersom jag aldrig har varit med om kramp förr och alla runtomkring mig talar finska. Hur förklara man att man har sendrag och tycker det är skrämmande när det enda man kan säga är ”kyllä” och ”kiitos”?

På balettlektionen är det viktigt med disciplin och man ska helst inte vara till besvär. Att vara liten och inte kunna förklara att något är fel är en väldigt otäck känsla. Jag minns den här lilla incidenten än i dag eftersom den i all sin enkelhet beskriver hur det har varit för mig största delen av livet.

Jag kommer från Korsholm, en väldigt svenskspråkig kommun norr om Vasa. I min familj talar alla svenska och trots att mina föräldrar alltid gjort sig förstådda på finska har de långt ifrån varit tvåspråkiga.

Jag har läst finska nio år i skolan. Jag har präntat ordlistor och skrivit värdelösa uppsatser om ”polkupyöräni”. Jag har ständigt klagat på min urusla finska och varit besvärad om någon tilltalar mig på finska i butikskassan. Jag har av osäkerhet slängt på luren när någon ringt och frågat ”jos äitisi on kotona?”. Jag har älskat Sverige för alla deras skyltar på svenska och det faktum att man kan beställa en kaffe utan att öva på förhand.

I dag är det annorlunda, tack och lov! Jag har tack vare de finskspråkiga miljöerna som jag tränat dans i och kompisar som jag träffat sen jag flyttat till Helsingfors äntligen blivit någorlunda bekväm med finskan. Jag har haft en trygg vän som jag kunnat säga allt möjligt knasigt åt, som har ryckt på axlarna och rättat mig utan att hela konversationen har dött för det. Jag har genom försök och misstag långsamt blivit bättre.

Skolan gav mig så gott som inget när det kommer till finskan. Där lärde jag mig vad jag inte kan, vilka former jag inte förstår och vilka ordföljder jag knappast någonsin kommer att få rätt. Slöseri med massor med tid kan jag tänka så här i efterhand…

Docent Anna Slotte-L üttge lyfter fram i sin artikel Learning how to be a tähti: A case study of language development in everyday situations of a 7-year-old multilingual Finnish child (International Journal of Bilingualism 2013: 17) hur språkinlärningen ofta är situerad utanför lektionstid. Hon lyfter fram den sociala interaktionen som en viktig faktor när det kommer till att lära sig språk.

Väldigt ofta stöter man på personer som sågar skolans språkundervisning och som precis som vi har lärt sig språk i andra miljöer. Vi undrar, hur har ni lärt er svenska/finska? Hur kunde man få in mera av det som ”fungerar” i språkundervisningen?

****************************************

Som inledning på en fantastisk helg kan ni lyssna på den österbottniska trion Humorgruppen Kaj. De sjunger på dialekt och driver med kulturkrockarna som då och då uppstår i mina hemknutar!

Pakkoruotsi:
– “voidaan katsoa ihmisoikeusloukkaukseksi, jos ruotsin kielen pakottamista perustellaan identiteettiin liittyvillä asioilla.
-ei kuulu demokratiaan vaan diktatuuriin”

De här påståendena och rubriken kan man hitta på pakkoruotsi.net var man argumenterar för att göra svenskaundervisningen valfri i grundskolan. Detta är ett ämne som varit mycket på tapeten på senaste tiden och någonting som väcker starka känslor hos den finländska befolkningen. Frågan måste nu även behandlas i riksdagen efter att 50 000 finländare under sommaren 2013 visat att de understöder den frivilliga svenskaundersvisningen. Svenskan ses som en onödig tillgång och dessutom som ett hinder för inlärning av andra språk. Speciellt i östra Finland förespråkar man inlärning av det ryska språket som kunde användas inom såväl den växande turismen som inom handeln.

Trots att en väldigt negativ syn på svenskan dominerar är det många som fortfarande ser kunskaper i svenska som en rikedom. De som förespråkar obligatorisk svenska i skolorna lyfter bland annat fram svenskans viktiga ställning som arbetsspråk i Norden. Även om engelskan ofta ses som det officiella arbetsspråket i internationella sammanhang är svenskan fortfarande det som mest används i kommunikationen mellan de nordiska länderna.

Enligt mina erfarenheter av svenskundervisningen i grundskolan är det uppbyggt på fel sätt. Tråkiga lektioner där tyngdpunkten ligger på grammatik och ordlistor utan koppling till det verkliga livet ger automatiskt upphov till negativ attityd bland eleverna. Enligt mig borde undervisningen fokusera mera på kommunikativa färdigheter och göras intressantare genom att ta upp den finlandssvenska och svenska kulturen på ett positiv sätt t. ex. genom filmer och musik. (Salla)

Millaisia kokemuksia teillä on ruotsinkielen opiskelusta?
Pitäisikö teidän mielestänne pakkoruotsi poistaa?

/Salla ja Maria, Kaksikieliset

Källor:
http://www.pakkoruotsi.net/
http://sfp.fi/sv/start/politiska_program/

Heippa!

Epäonnistujien blogiviikko alkaa nyt olla lopuillaan, ja olemmekin saaneet lukea paljon pohdiskelevia ja upeita kantataaottavia tekstejä. Minulla on tapana soimata itseäni turhankin paljon omista epäonnistumisistani, aina parisuhteista arkipäivän asioihin. Näinä hetkinä unohtaa helposti, että jokainen meistä tekee virheitä. Niin latteaa kun se onkin, niin virheistä oppii. En päässyt viime vuonna opiskelemaan ammattikorkeaan, ja soimasinkinkin itseäni siitä rajusti. Tuo “epäonnistuminen” sai minut pyrkimään yliopistoon, ja nyt olen unelmieni opintiellä.

Blogiviikon lopuksi vähän tsemppikuvia!

/Janni

Riittahelena/epäonnistujat

Luin sattumalta kirjastossa Uuden Suomen kolumnin”toimeentulotuki ja syrjäytyminen” (alla linkki). Teksti kosketti minua monessa mielessä ja liippaahan se meidän ryhmän tutkimussuunnitelmaakin. Meillä on tutkittavina kolme ryhmää, jotka määrittelimme epäonnistujiksi. Näistä yksi ryhmä oli juuri ylivelkaantuneet nuoret. Kolumni kertoo nuoresta lahjakkaasta naisesta, joka koulukiusaamisen seurauksena joutui syrjäpoluille ja putosi pois yhteiskunnan laivasta ja päätyi toimeentulotuen asiakkaaksi. Hän on kamppaillut vuosia päihteistä irti ja nyt on löytänyt itseään kiinnostavan opiskelupaikan mutta yhteiskunnan koneisto ei näytä tukevan hänenlaisiaan.

Itse jäin miettimään, miten valtavan suuri motivaatio nuorella naisella näyttää olevan hänen kamppailussaan takaisin toimivaksi yksilöksi yhteiskuntaan. Ja miten käy niiden, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa ilman kodin tukea kun lainsäädännössä on tällaisia aukkoja? Mietin myös itse vanhempana, miten osaan olla painostamatta lapsiani sellaisiin valintoihin, joihin he itse eivät pohjimmiltaan halua( olen kyllä syyllistynyt siihen). Kirjoitus herätti paljon ajatuksia epäonnistumisesta yleensä ja miten valtavan hinnan saattaa joutua maksamaan jos joskus mokaa. Lainsäädäntö kannustaa nuoria olemaan tekemättä mitään ja opiskelua rangaistaan. Vai onko näin?

Kolumnisti toivotti nuorelle naiselle voimia jaksamiseen taistelussa kohti uutta ja tasapainoista elämää. En voi olla yhtymättä tähän.

http://joonasgreis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/150956-toimeentulotuki-ja-syrjaytyneidentukeminen

Huomaamme usein valittavan jokapäiväisistä asioista, kuten ajanpuutteesta tai liiallisesta työnmäärästä. Saatamme aloittaa keskustelun siitä, miten kauhea päivä on ollut töissä tai koulussa ja, kuinka bussikuski jätti juuri sinun pysäkkisi aamulla välistä. Koemme epäonnistuvamme päivittäin pienimmissäkin asioissa, mutta se kuinka paljon itse antaa painoarvoa epäonnistumisen tunteille ja miten hyvin osaa kääntää kurjimmatkin koettelemukset rakentaviksi ja opettaviksi tilanteiksi on erittäin tärkeää. Uskon, että epäonnistumiselle altistuminen johtuu paljolti myös omasta asenteesta. Itse olen ainakin huomannut, kun olen aamulla lähtenyt “väärällä jalalla” liikenteeseen, niin epäonnistuminen on taattua! Kaikki menee korkeintaakin ojaan ja pienimmätkin kulmakivet päivän aikana ketuttaa.
Mitä siis voidaan pitää epäonnistumisen mittarina? Onko epäonnistumisen takana oman motivaation puute, jolloin oma kriittinen asenne altistaa herkemmin epäonnistumisille elämässä?
Tässä pieniä ajatuksia epäonnistumisista elämässä, muistakaa että pienet mokat vain hidastaa vauhtia ei pysäytä sitä ! : )

Kivaa alkavaa viikkoa kaikille ! 🙂

Luin nimikkotutkijamme artikkelin (Tiede 2/11),jossa oli kerrottu hänen tekemästään tutkimuksesta.Artikkeli löytyy moodlesta P5-kurssin kotisivuilta,mutta linkkaan sen vielä tännekin niin kaikki löytävät sen helposti.

Artikkelin alussa kerrottiin kuinka lasten epäonnistuminen akuisten näkökulmasta on pelkästään hellyttävää.Kun pieni lapsi tekee virheen,hänelle kuuluu sanoa “ei haittaa kulta” ja hymyillä huivin takana kun hän takki ylösalaisin urheasti lähtee päiväkotiin.Ja hyvä niin.Ei lapselle kuulukaan kertoa että on tehnyt virheen,jos takki sattuu nyt olemaan väärinpäin.Tilanne muuttuu koulussa,kun virheistä alkaa saamaan punakynämerkintöjä.Tämä on mielestäni aika hälyttävää.Artikkelissa kirjoitettiin,että koulumme ovat hyvin suoritushakuisia,joissa oppilaita jatkuvasti verrataan toisiinsa.Tämä taas aiheuttaa epäonnistumisen pelkoa.Epäonnistumisen pelko taas ajaa oppilaat aktiivisesti välttämään epäonnistumisia joko suoriutumalla paremmin kuin muut, tai välttämällä suoriutumasta huonommin kuin muut.Tämä taas aiheuttaa pitkässä tähtäimessä lisääntynyttä ahdistusta,uupumusta ja masennusoireita.Tästä päästäänkin sitten oppimiskyvyn ja kiinnostuksen heikkenemiseen.Ja ymmärsin,että puhutaan alakouluikäisitä lapsista.Hui.Niemivirran mukaan epäonnistumista välttävät oppilaat ajattelevat opintomenestyksen olevan kykyjen,eikä ahkeruuden ansiota.Näin ollen epäonnistumisetkin nähdään huonoutena, eikä siten,että pitäisi vain yrittää enemmän.Ratkaisuksi tähän kaikkeen olisi artikkelin mukaan ylettömän arvioinnin vähentäminen.Virheestä annettu palaute pitäisi yksilöllistä eikä suuren joukon edessä annettua sekä kohdistua vain tehtävästä suoriutumiseen,eikä leimaa tekijää huonoksi.

Tämän päivän Hesarissa oli juttu Tallinnan esikouluikäisitä lapsista,jotka hakevat pääsykokeiden kautta ensimmäiselle luokalle.Olin tukehtua aamukahviini,kun luin otsikon.Moni kuusivuotiaista tallinnalaisista lapsista siis käy kaupungin esikoulun ohella maksullista esikoulua,joka valmentaa parhaiden alakoulujen pääsykokeisiin.Moni teistä luultavasti luki sen.Mitä ajatuksia se herätti?

Esille on tullut jo useaan kertaan jokaisen henkilökohtainen asennoituminen virheisiin ja epäonnistumisiin.Tällaisten tekstien lukemisen jälkeen ainakin minulle itselle heräsi kysymys,kuka näitä lapsia sitten opettaa suhtautumaan epäonnistumisiinsa terveellä tavalla?Tässäkin asiassa mielestäni pitäisi laittaa enemmän eforttia lapsen kehityksen alkuvaiheeseen.Myöhemmin tilanteen korjaaminen on usein lapsen tai nuoren kannalta kivuliaampaa ja on yhteiskunnankin kannalta vaikeampaa ja kalliimpaa.

Valitan,atk-tukihenkilöni ei ollut tavoitettavissa,joten en voikaan liittää sitä artikkeliä tähän.Mutta sen löytää moodlesta Epäonnistujien keskustelupalstalta!

Mukavaa sunnuntaita kaikille!

Koska  Hanna Aarniolla ei ole vielä jostain syystä lupia tänne blogin kirjoitus puolelle, niin minä lupasin copypasteta sen tänne:

Minulla on ilo jatkaa epäonnistumis-teemalla, josta haluan ensin nostaa esille hieman toisenlaisen näkökulman: on välttämätöntä epäonnistua. Niin kauan kun kyseessä on ihminen, epäonnistuminen kuuluu olennaisena osana elämään. Kukaan ei pääse tilanteeseen, jossa hallitsisi kaikkia  toimintaansa vaikuttavia tekijöitä. Inhimillisyys tarkoittaa tavallaan myös olosuhteidensa uhrina olemista. Kysymys on siitä, pelkääkö väistämätöntä, vaiko ei. Markku Niemivirta nosti tutkijatapaamisessa esille, että epäonnistumista pelkäävät henkilöt myös epäonnistuvat useammin kuin pelottomasti suhtautuvat. Aivoissa on tiettyjä BIS:iksi ja BAS:iksi kutsuttuja mekanismeja, jotka vaikuttavat siihen, esiintyykö koehenkilöllä lähestymis- vai välttelykäyttäytymistä reaktiona erilaisiin ärsykkeisiin. Jokaisella ihmisellä nämä järjestelmät ovat yksilöllisiä ja ilmeisesti myös synnynnäisiä. Tämä on yksi selitys sille, miksi eri yksilöt reagoivat samanlaisissa olosuhteissa epäonnistumiseen eri tavalla. Omaan käytökseensä voi silti vaikuttaa esimerkiksi muuttamalla omaa asennettaan.

Jatkan hieman Jennin jo käsittelemää epäonnistumisen pelko-aihetta. Minua inspiroi Sara Blakelyn kertomus siitä, miten hänen isänsä oli kasvattanut suhtautumaan epäonnistumiseen. Isä oli säännöllisesti kysynyt päivällispöydässä Saralta ja tämän veljeltä epäonnistumisista antaen heille kiitosta yrittämisestä. Kun isä kuuli lapsilleen sattuneista epäonnistumisista, hän tiesi heidän yrittävän onnistumista. Ilmeisesti kasvatusmetodi toimi. Näin taustatiedoksi: Sara Blakely on Spanx-nimisen alusvaateketjun perustaja ja on väitetty, että olisi myös maailman nuorin omalla toiminnallaan rikastunut naispuoleinen miljonääri. Blakelyn yritys toimii nykyisin yli 50 eri maassa. Hämmästyttävintä on, ettei hänellä ollut toimintaa aloittaessa mitään muodollista koulutusta yrittäjänä olemiseen. Tässä siis yksi menestystarina henkilöstä, joka ei pelkää epäonnistua.

Pakko myöntää, että minä ainakin epäonnistun aika usein epäonnistumisen sietämisessä… Onko teidän muiden helppoa päästä yli omien virheiden aiheuttamasta pettymyksestä?

Onnekasta loppuviikkoa ja rohkeutta epäonnistumiseen!

Hanna A.

Tässä vielä pari linkkiä, joista otin tietoa Sara Blakelysta:

http://globalpublicsquare.blogs.cnn.com/2013/08/24/sara-blakely-spanx-and-the-american-dream/

http://www.huffingtonpost.com/mohamed-a-elerian/spanx-billionaire-founder_b_3814723.html

Kuinka erilaista elämä olisi ilman epäonnistumisen pelkoa. Ihmiset tekisivät ja toimisivat oman tahdon voimalla, eivätkä yhteiskunnan paineessa ja “mitä muut ajattelevat minusta” ajatuksen ympärillä. Epäonnistumista on monenlaista ja sen huomasi ryhmässämme kun aiheen saatuamme mietimme mitä sitten on epäonnistuminen. Kolmen yhteisen ryhmätuokion jälkeenkään emme päässeet siinä yhteisymmärrykseen. Epäonnistuminen on henkilökohtainen käsite, jonka jokainen voi kokea päivittäin, toiset suuremmassa mittakaavassa ja toiset pienemmässä. Mitä eroa sitten on pienillä epäonnistumisilla ja sillä että ihminen määrittää itsensä epäonnistujaksi?

Aurinkoista vapaapäivän viettoa kaikille!

Jenni Kivilahti 

Epäonnistuminen on suhteellista. Samoin myös onnistuminen on suhteellista. Joskus epäonnistuminen voi kääntyä onnistumiseksi ja välillä suuri onnistuminen voi myöhemmin kääntyä epäonnistumiseksi. Se mitä me näemme arkielämässä ympärillämme edustaa meille ainakin alitajuntaisesti onnistumisen mallia. Minä elän Helsingissä, Suomen pääkaupungissa. Kun kävelen kaupungilla näen mainoksia. Vähäpukeisia naisia, pukumiehiä, pikaruokaa, elektronisen robotti-imurin.. Meillä on kaikkea, oletko miettinyt koskaan, mitä kaikkea meillä oikeasti on kahdensadan metrin säteellä Narinkkatorilta? Se kaikki on meille onnistumista, menestystä.

Loputon määrä tavaraa, loputon määrä juuri sitä ruokaa mitä tekee tänään mieli, se on menestystä. Onnistumista. Minulla on työpaikka, käyn siellä jotta saan rahaa, jolla sitten voin osallistua tähän kulttuuriin. Mutta onko se sittenkään onnistumista? Teoriassa minulla on kaikki, mutta käytännössä minulla ei ole juuri mitään. Joku toinen, toisesta kulttuurista, toisesta elämästä – voisi luonnehtia elämääni niin, että käyn työssä josta en pidä, siksi että saan tavaroita mitä en tarvitse. Sen lisäksi tuen toiminnallani monikansallisten suuryritysten toimintaa, jotka tuottavat tavaraa halpatyövoimalla, joskus jopa lapsityövoimalla. Syön pikaruokaa, mikä on moraalisesti niin loputtoman väärin tuotettua, että itku pääsee jos sitä edes kerkeää ajattelemaan.

Olenko siis onnistuja, vai epäonnistuja? Minä en tiedä. Jokainen tekee varmasti elämässään virheitä, mutta ehkä suurimmat virheet ovatkin niitä virheitä joita me emme tunnusta, tai huomaa. Ne ovat rakenteissa, mille me emme tänä yksilön korostamisen aikakautena pysty laittamaan vastaan. Oikeasti me pystyisimme, yhdessä.

“Epäonnistumiselle altistuminen on synnynnäistä”- Ei vain pelkkä altistuminen. Epäonnistuminen on synnynnäistä.

Tässä hieman ajatuksiani aiheen ympäriltä. Ja jotta tämä maailma nyt ei olisi näin synkkä ja musta niin laitan teille tähän vielä linkin joka todistaa että epäonnistumista on myös muunlaista. Iloista päivänjatkoa kaikille

http://www.youtube.com/watch?v=1796OXXdVzs