University of Helsinki
Sarjassa esitellään Helsingin Vanhan kirkkopuiston hautakiviä ja niiden alla lepäävien Ruotsin ajan helsinkiläisten elämänkohtaloita.
Tämä rouva Heidenstrauchin hautakiven vieressä oleva kivi on pahasti katkennut, tekstistä näkee vain alimmaiset rivit. Sylvi Möllerin opaskirjassa (1956) kivi mainitaan vielä ehjänä. Ilkivaltaa? Taas yksi puiston kunnostustöissä syntynyt vaurio? (Jos on, potkut kaivinkonemiehelle…) Möller on onneksi litteroinut tämänkin kiven tekstin kokonaisuudessaan. Muistokirjoitukset ovat yleensäkin koukeroisia ja vaikeita suomentaa, mutta tässä on kyllä toistaiseksi alan ennätys:
http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Vanha%20kirkkopuisto/HeidenstrauchjaSacklen.jpg
Här hvilar tvenne Ömma Vänner, Rådman Gust. Sacken och Herr. Nic. Nat. Heidenstrauch, begge i besta åren döde. Det utgör deras beröm at hafva varit tvenne goda Meniskor. Gafs ej et tilkommande hvad vore väl den dygdiges tröst? Om ej hoppet at i et lyckligare land återse förlorade Vänner mildrade Saknandes smärta, huru länge skulle ej Wänskapens tårar rinna?
[Tässä lepää kaksi rakasta ystävää, raatimies Gust. Sacklen ja herra Nic. Nat. Heidenstrauch, molemmat kuolleet parhaassa iässään. Heille oli kunniaksi olla kaksi hyvää ihmistä. Jos ei olisi tuonpuoleista, mikä olisi hyveellisen lohtuna? Jos toivo kadotettujen ystävien jälleennäkemisestä paremmassa maailmassa ei lievittäisi kaipauksen tuskaa, kuinka kauan vuotaisivatkaan ystävyyden kyyneleet?]
Kauppias Niclas Nathaniel Heidenstrauch (1782–1803) oli Heidenstrauchin kauppiasperheen poika. Raatimies ja kämnerinoikeuden puheenjohtaja Gustaf Sacklén (1774–1800) oli naimisissa perheen tyttären Maria Lovisa Heidenstrauchin kanssa. Herrat olivat siis langokset.
Molemmat kuolivat varsin nuorina, uriensa alkumetreillä. Heidenstrauchin kuolinsyyksi on kirkonkirjaan merkitty kuume (feber) ja Sacklénin sappikuume (gallfeber). Herrojen läheisestä ystävyydestä minulla ei ole tarkempaa tietoa. On mielenkiintoista, että Sacklénin vaimo ei ainakaan hautakirjoituksen mukaan lepää tämän kiven alla, hänet on siis haudattu lankonsa mutta ei vaimonsa viereen.
Mutta ei tällainen ainutlaatuista ole. Vastaavista tapauksista mieleen tulee ensimmäisenä Rauman vanhan hautausmaan kuuluisa muurihauta, jossa lepäävät apteekkari Johan Samuel Nyberg (1762–1821) ja Haapasaaren kartanon omistaja Nils Brander (1750–1841). Nämä herrat olivat parhaat ystävykset ja vanhatpojat, joten he päättivät rakennuttaa yhteisen hautapaikan. Kun Brander meni vanhoilla päivillään naimisiin, Nyberg suuttui ja ilmoitti pitävänsä koko haudan itsellään, mutta pehmensi sitten kantaansa: ”Haapasaaren herra pääsee muurihautaan. Mutta rouvaa sinne ei oteta!” (Tämä näin yleiskielellä siteerattuna, koska raumani on ruosteessa ja Nortamon kootut teokset kotona.) Tätä tarinaa näköjään käytetään Raumalla historian elävöittämiseen.