Wikejä on käytetty jos minkä idean toteuttamiseen enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Löytyy tietosanakirjaa, ohjelmistotekstien kääntämistä, monikielistä sanakirjaa, järvitietokantaa, resepti- ja ruokatietoutta ja totta kai jokaiselle populaarikulttuurin kohteelle on oma wikinsä ellei useampia.

Wikille on vaikea löytää hyvää määritelmää. Ensimmäisten wikikokemusteni perusteella olisin määritellyt ne kaikille avoimiksi sivuistoiksi, joiden sisältöä muokataan yhteistyössä käyttäen yksinkertaistettua merkintäkieltä ja jossa työn tulokset ovat heti nähtävillä. Kaikille näistä löytyy vastaesimerkki. Suljettuja wikejä käytetään monissa yrityksissä ja yhteisöissä. Muutamat kaverini käyttävät yksityistä wikiä omana muistikirjanaan. Yksinkertainen merkintäkielikin on väistymässä. Monissa wikeissä on jo niin sanottu wysiwyg-muokkain, jonka avulla sisällön kirjoittaminen ei juuri eroa tekstinkäsittelyohjelman käytöstä. Wikimedia-säätiö on aloittanut suuren ohjelmistoprojektin, jonka tavoitteena on tuoda sama Wikipediaan. Ja onpahan saksankielisessä Wikipediassa käytäntö, että uusien käyttäjien muokkaukset tulevat näkyviin vasta sen jälkeen, kun joku kokenut käyttäjä on ne katselmoinut ja hyväksynyt.

Syy wikien monipuoliseen käyttöön lieneekin juuri siinä, että wikin perusluonne on hyvin mukautuva ja venyvä. Tieteen termipankkia kehittäessäni olen pyrkinyt nostamaan esille seuraavia seikkoja, jotta se saisi hyvä eväät menestykseen:

• Tasavertaisuus: kaikilla käyttäjillä on yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa sisältöön
• Sisältö etusijalla: kiinnostava ja laadukaskin sisältö jää käyttämättä, jos sitä on liian vaikea löytää ja käyttää
• Avoin data: osittaen edelliseen liittyen, selkeät ja sallivat käyttöehdot mahdollistavat sisällön näyttämisen muualla, muuntamisen toiseen muotoon ja yhdistämisen muihin avoimiin sisältöihin ja tätä kautta sisällön päätymisen mahdollisimman monen käyttäjän ulottuville.

Wikien onnistumisen tai epäonnistumisen syitä on tutkittu paljon. Edellä mainittujen lisäksi on hyödyksi, jos wikissä on kriittinen massa sekä sisältöä että käyttäjiä. Sisällön tulee olla kiinnostavaa ja hyödyllistä sekä luonteeltaan sellaista, että suurimmalla osalla käyttäjistä on riittävät esitiedot sen kehittämiseen ja että tietoa voi päivittää vähän kerrallaan.

Useimmat näistä kriteereistä näyttävät posiitiivisilta Tieteen termipankin osalta: Tieteen termipankkiin on tuotu jo aikaisemmin kerättyä aineistoa ja alan asiantuntijoita pilottiprojektien kautta. Sisältöä on mahdollista päivittää yhden tietueen yhden kentän tarkkuudella ja muokkaaminen on helppo aloittaa ehdottamalla tai lisäämällä ilmaisulle sanaluokan tai vaikkapa käännöksen. Nähtäväksi tosin jää, kuinka isoksi kynnykseksi työryhmiin liittyminen muodostuu.

Meille termipankin kehittäjille wiki on tuonut mukanaan useita etuja nopeasta pystyttämisestä ja ylläpidon vaivattomuudesta alkaen. Semanttinen MediaWiki mahdollistaa rakenteellisen tiedon tallentamisen wikiin siten, että rakenne on piilossa tavalliselta käyttäjältä, mutta mahdollistaa sisällön tutkimisen ja esittelemisen erilaisten kyselyiden avuilla eri näkökulmista ja eri muodoissa. Tietojen syöttäminen ja päivittäminen tapahtuu pääosin käyttäen lomakkeita. Toisin kuin yleensä, semanttisessa wikissä tietorakenne ei ole kiveen lyöty, vaan sitä voi kehittää aivan kuten wikin muutakin sisältöä.

Vielä lopuksi, mielestäni hienoin oivallus termipankissa on ollut linkkien värittäminen sen mukaan, minkä alan käsitteisiin ne viittavat.

Voimia ja vastavoimia
Auli Hakulinen

Kun lukee Opetusministeriön v. 2009 esittämää korkeakoulujen kansainvälistymisstrategiaa vuosiksi 2009−2015 tai eri yliopistojen laatimia kielistrategioita, alkaa tuntua siltä, että työ Tieteen kansallisen termipankin hyväksi on museaalista toimintaa. Termipankin tavoitteet eivät ensi lukemalta ole sopusoinnussa ”aidosti kansainvälisen korkeakouluyhteisön” linjausten kanssa.

Ministeriön ajankohtaisella kielellä: ”Korkeakoulu-, tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän kansainvälistyminen on yhteiskunnan uudistumisen ytimessä” sekä ”Kansainvälistyminen on jo pitkään ollut Suomen tiede- ja korkeakoulupolitiikan päätavoitteita ja korkeakoulujen omien strategioiden ytimessä”.  Kansainvälistyminen tuntu melkeinpä taikasanalta: ”Korkeakoulujen kansainvälistyminen edistää ympäröivän yhteiskunnan ja elinkeinoelämän monipuolistumista,kansainvälistä verkostoitumista, kilpailu- ja innovaatiokykyä sekä kansalaisten hyvinvointia, osaamista ja sivistystä. ”

Vuosien 2011–2016 korkeakoulujen kehittämissuunnitelmassa on runsaasti seuraavankaltaista tulevaisuuteen kurkottavaa passiivifraseologiaa: ”Tutkimuksen tasoa nostetaan ja tutkimusedellytykset turvataan niin, (SIC) kyetään jatkuvasti tuottamaan sekä perustutkimuksesta että kehittämistoiminnasta syntyviä korkeatasoisia innovaatioita ja tieteellisiä läpimurtoja.”

Otsikon ”Vahva kansainvälistyminen laadun takaajana” alla on suunnittelutekstin ainoa kriittinen jakso, jossa passiivi vaihtuu aktiiviksi ja kuvataan mennyttä mutta nykyhetkeen ulottuvaa ongelmallista tilaa. Kansainvälisyys näkyy sen mukaan ”melko ohuesti korkeakoulujen strategioissa ja profiileissa”. Suomen korkeakoulut ”eivät ole olleet riittävän houkuttelevia laadultaan, kooltaan tai tarjonnaltaan”.  Aidosti kansainväliseksi koulutus- ja tutkimusyhteisöiksi kehittymistä on tuettava. Tutkimuksen ja opetuksen laadun suhdetta omakieliseen opetukseen ei mainita kertaakaan koko viisivuotissuunnitelmassa, jopa opintojen etenemistä tavoiteajassa pohditaan vain siltä kannalta, että vieraskielisen opetuksen suunnitelmallisuutta lisätään.

Kotimaiset kielet mainitaan vain pohdittaessa ulkomaisten korkeakouluopiskelijoiden ”kiinnittymistä suomalaiseen yhteiskuntaan ja työmarkkinoille”. Ratkaisuksi tähän katsotaan se, että kehitetään heille suunnattua kotimaisten kielten opetusta. Mainitaan myös, että EU:n ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille kokeiltavaa lukukausimaksua tulee arvioida siltä kannalta, miten se vaikuttaa ”kansainvälistymiseen ja vetovoimaan”. Kansainvälistymisen vaikutusta suomen- tai ruotsinkielisiin opiskelijoihin ei oteta vastaavasti esille, vaikka se tietyillä aloilla voi suorastaan hidastaa heidän opiskeluaan.

Kansainvälistä henkilövaihtoa palvelevan CIMO:n tietojen mukaan englanninkielisiä ohjelmia on tätä nykyä Suomen korkeakouluissa 490, joista ylempiä 269 ja tohtoriohjelmia 25. Loput sijoittuvat ammattikorkeakouluihin. Tutkinto-opiskelijoita on eniten Kiinasta (2000), seuraavaksi eniten Venäjältä ja Nigeriasta. Maisteriohjelmista 140:llä on ”mahdollisuus” kerätä lukukausimaksuja, mutta toistaiseksi vain 20 ohjelmaa on maksuja ryhtynyt perimään. Ulkomaisia opiskelijoita on tällä hetkellä 17 635. Valtaosa heistä siis opiskelee ilmaiseksi.

Suomalaista kansainvälistymisajattelua tukee Yliopisto-lehden numerossa 10/2012 Glasgow Caledonian -yliopiston sosiologian professori Sue Scott, joka usuttaa suomalaisia mainostamaan Helsinkiä sopivana kaupunkina ulkomaalaisille tutkijoille. Elämisen laatu on hyvä. Britanniassa tiedetään vain, että maa on kaukana ja kieli mahdoton. Mutta jos suomalaiset korostaisivat, että täällä pärjää englannilla, ja jos vielä tutkintojen kuvaa muokattaisiin niin, että niistä selviää osaamatta suomea, tänne voitaisiin saada nuoria tutkijoita, kannustaa professori Scott aidon imperialistiseen henkeen. Lisäbonuksena kannattaa hänen mukaansa mainita, että Suomessa, toisin kuin Britanniassa, ei EU:n ulkopuolelta tulevalta opiskelijalta peritä suuria summia (11000 – 13 000€ vuodessa). Kyllä näin aina joku eksyy meillekin.

Yliopistojen kielistrategiat orjailevat ministeriön suunnitelmia. Englannin kielen aseman parantaminen on kieliohjelmissa keskeistä, eikä kielten keskinäisen suhteen pohtiminen ole päässyt ainakaan näihin yleisluontoisiin linjauksiin. Turun yliopiston kieliohjelmassa tulkitaan kuitenkin ”aidosti kansainväliseksi” pyrkiminen niin, että kieliympäristön kehittämisessä noudatetaan rinnakkaiskielisyyden ja reseptiivisen monikielisyyden periaatteita. Ohjelman mukaan ”On tärkeää, että sisältö ja terminologia säilyvät yhteismitallisina ja helposti vertailtavina molemmilla kielillä” (suomi ja englanti). Termityön kannalta on toivottavaa, että TY:n ohjelman toimeenpanosuunnitelmassa esitettäisiin tällaiselle ohjelmalliselle lauseelle jatkotoimia.

Selvemmin itsenäinen kielipoliittinen kanta äidinkielen asemaan ja sen merkitykseen on Åbo Akademilla: ”Akademin värnar om att svenska språket också i framtiden bevaras och utvecklas som vetenskapsspråk och som samhälls- och kulturbärande språk i Finland”. Niin ikään ÅA suosittelee tieteen tulosten julkaisemista myös ruotsiksi sekä korostaa, että Akademin päätösvallassa on määrittää yliopiston tehtäviin palkatuilta ulkomaisilta työntekijöiltä vaadittava ruotsin kielen taito – joko heti työn alettua tai tietyn ajan kuluttua.

Aalto-yliopiston kolmikielinen kieliohjelma ottaa kaikkein selvimmin kantaa maan virallisten kielten ja englannin suhteeseen. Sen tavoitteena on kansainvälistyminen, ilman että kansalliskielten roolia heikennettäisiin. Ohjelmassaan yliopisto sitoutuu osallistumaan aktiivisesti ”akateemisen diskurssin” suomen- ja ruotsinkielisen terminologian kehittämiseen.

Ylätason, siis ministeriön, suuntaa-antavat ohjelmat ovat tieteen kielen näkökulmasta vaarallisen yksipuolisia ja vinoja. Niiden ohjaava vaikutus korkeakoulujen strategisiin ratkaisuihin on suuri. On siis vain toivottava, että vastavoimat, lattia- ja ruohonjuuritason tutkijat, jaksavat pitää talouden puristuksessakin rinnakkaiskielisyyden tavoitteistaan kiinni.

Kannattaako suomeksi julkaista suurelle yleisölle ulkomaisia tietokirjoja vai pitäisikö maassa vain panostaa enemmän englannin opetukseen, kysyi katkera eläkeläinen Lauttasaaresta, tiede- ja tietokirjojen kustantaja ja suomentaja, tietokirjailija Kimmo Pietiläinen keväi­sessä pamfletissaan Väärin oikein. Suomalaisen kulttuurin katveessa. (Terra cognita 2012).

Kimmo Pietiläisen mukaan suomen kieli kuolee ajattelun kielenä, ellei modernia maailman­­kulttuuria tuoda Suomeen omalla kielellä. Kulttuurilla hän tarkoittaa luonnon­tieteellistä ajattelua. Hän onkin koulutukseltaan luonnontieteilijä ja tehnyt korkeatasoisen luonnon­tieteellisen kirjallisuuden suomentajana valtavan elämäntyön. Ilman valtion tai muiden julkisten rahoittajien tukea, yhden miehen talkootyönä.

Jotkut ovat moittineet Pietiläisen suomea anglismeista, ja itse arvelen hänellä olevan huma­nistisista tieteen­aloista vain vähän kokemusta. Nuo ovat kuitenkin pikkujuttuja hänen pääteesiensä rinnalla. Rahoitusta saa tosiaankin Suomessa heikommin suomen­kieliselle tutkimukselle kuin englanninkieliselle. Ja kyllähän suomen kieli kuolee tieteen ja ajattelun kielenä, ellei sitä sellaisena käytetä.

Viime viikolla kieliteknologit huomauttivat (HS 26.9.), että suomea uhkaa 21 muun Euroo­pan kielen kanssa digi­taalinen kuoleminen suku­puut­­toon. Ei kuitenkaan vielä masennuta. Myös kieliteknologista termistöä kartutetaan parhaillaan Tieteen kansallisessa termi­pankissa, ja Pietiläinenkin on lämpimästi tervetullut termipankin talkoisiin. Päämääränä on suomen kielen säilyminen tieteen kielenä muiden kielten rinnalla. Eri tieteenalojen termino­logioita tehdään jo pilotti­vaiheessa kym­menien tutkijoiden talkootyönä. Mukana on miehiä ja naisia, luonnon­tieteilijöitä ja huma­nisteja, ammatti­tutkijoita ja kansalaistieteilijöitä. Tal­koiden työympäris­tönä on yhteinen wiki-alusta, jolla voi myös keskustella.

Lähes kaksisataa vuotta sitten Kimmo Pietiläisen kollegoja luonnontieteellisten teosten ja termien suomen­tajina olisivat olleet vaikkapa Samuel Roos ja Elias Lönnrot. He toimivat peräkkäin Kajaanissa piirilääkäreinä ja laajensivat myö­hem­min ammattitaitoaan myös kielen- ja kulttuurintutkimukseen. Molemmat olivat lähtöisin suomen­kieli­sestä rahvaasta mutta suorittaneet opintonsa ruotsiksi, latinaksi ja muilla kielillä, kuten siihen aikaan oli tapana. Kumpikin yritti myös luoda suomenkielisiä lukijoita varten mahdollisimman ymmär­rettäviä termejä eri alojen oppi- ja tieto­kirjoihin.

Esimerkiksi Lönnrot käytti vuoden 1837 Mehiläisestä lähtien sanan elektrisiteetti tilalla keksimäänsä uudissanaa lieke. ”Lieke eli se ilmassa sikiävä liekit­semä on pääasia ukkosen ilmau­tu­misessa”. Roos puolestaan ehdotti samaan tehtävään kehittämäänsä termiä sähkö vuonna 1845 luonnontieteen oppikirjassa Mintähden ja Sentähden. Kysymyk­siä ja Vastauk­sia Kaikkeen Luonnon Tietoon kuuluvissa Asioissa. ”Tämä sähähtämällä säkenöiminen on vetänyt minun ennen nimetöintä voimaa taikka ainetta Sähkö-voimaksi tai aineeksi nimittä­mään”, hän selitti. Kun vuoden 1847 Suometar kannatti sanaa lieke, koska siihen oli ehditty jo tottua, Roos vastasi, ettei ollut ehtinyt vielä kirjaa suomen­taessaan edes kuulla lieke-sanaa.

Antero Wareliuksen luonnontieteen oppikirja Enon Opetuksia Luonnon asioista (I osa 1845, II osa 1856) suosi Lönnrotin keksimää termiä. Toisaalta eno rauhoitteli syno­nyy­misiä termejä ihmetteleviä lapsia: ”Vaan yksi on katsonut yhden nimityksen soveliaaksi, toinen toisen, ja tästä on tullut muutamalle asialle kaksi ja kolmekin nimeä. Haittanee­kohan tämä kuitenkaan sen enempää, kun kaksi taikka kolme nimeä lapsilla, niinkuin uuden aikaisissa perheissä tavallista on. Aikain kuluessa kyllä suostunevat kirjoitteliat yksimielisiksi nimitysten käyttämisessä, joiden moninaisuus nyt ensin alussa tuottaa lukialle häiriötä.”  Niin siinä sitten kävikin: molemmat sanat olivat käytössä koko 1800-luvun ajan, ennen kuin sähkö vakiintui vähitellen ainoaksi suomenkieliseksi termiksi. Kumpikaan niistä ei ollut oikea eikä väärä – kieliyhteisö päätti itse, mitä se halusi.

Sähköisissä talkoissa kokonaiset kielet saattavat pelastua, jos niin halutaan. Maailman uhanalaisten kielten elvyttämisessä tietotekniikka, internet ja kieli­teknologia ovat nyt avain­asemassa. Ne kantavat pientä kieli­yhteisöä yli ajan ja paikan rajojen. Tältäkin kannalta voi parhaillaan seurata yhden alkuperäiskielemme, kerran jo varmaan kuolemaan tuomitun inarinsaamen määrä­tietoista elpymistä.

Saamelaisten kielelliset oikeudet alkoivat heikentyä 1800-luvulla. Kirkossakaan saamea ei saanut puhua. Vuonna 1842 Lönnrot lähetti ystä­välleen kirjeen, jossa hän käytti tästä kehityksestä suorastaan pietiläis­mäisen ärhäkkää sävyä: ”Lisään tähän ainoastaan, että jos jonkun päähän tulevaisuu­dessa pälkähtäisi vierottaa meidät äidinkielestämme, sitä ei voisi pitää muuna kuin sen Jumalan oikeutettu­na rangaistuksena, joka kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen asti”.

2000-luvun vaihteessa mietiskelin, oliko tuo aika nyt tullut. Sitä en kuitenkaan osannut aavistaa sen enempää kuin Lönnrotkaan, että pienten kielten avuksi oli tulossa lieke, se ilmassa sikiävä liekitsemä.

Avoin saatavuus puhutti Madridissa

Viime vuosina terminologia-alan sisällä on tunnettu huolta siitä, kykeneekö terminologinen työskentely vastaamaan räjähdysmäisesti kasvavan termistöjen tarpeen asettamiin haasteisiin. Tiedon verkostoituessa ja tiedonkulun nopeutuessa sekä termit että uudet käsitteet leviävät niin nopeasti, ettei perinteisen terminologisen työn menetelmin voida pysyä mukana kehityksessä. Muuttuvan toimintaympäristön lisäksi huolta on aiheuttanut alan hajanaisuus ja siitä seuraava terminologisten resurssien huono yhteensopivuus.

Tämän vuoden kesäkuussa Madridissa järjestettiin seminaari  Creation, Harmonization and Application of Terminology Resources (CHAT) terminologisia resursseja kehittäville, yhdenmukaistaville ja käyttäville osapuolille, osana laajempaa terminologia- ja ontologia-alan yhteistä TKE-konferenssia.

Terminologisilla resursseilla tarkoitetaan yleensä termitietokantoja, terminhallintatyökaluja, termistöjen kuvailuun käytettäviä metakieliä ja sen sellaista. Terminhallintatyökalut ovat lisensoituja tietokoneohjelmia, joita valmistavat ja myyvät kieliteknologia-alan yritykset. Terminologiset tietokannat ovat laajoja termistöjä tai termistökokoelmia, jotka on tarkoitettu joko vapaaseen tai rajoitettuun käyttöön. Erityisesti vapaasti käytettäviä termitietokantojen kokoavat ja ylläpitävät julkiset toimijat: terminologia-alan järjestöt, yliopistot, kirjastot sekä valtioiden virastot ja tutkimuslaitokset. Saatavuudeltaan rajoitettuja termistöjä kokoavat myös eri alojen yritykset oman sisäisen käännös- ja lokalisointityönsä tueksi. Termistöjä kuvailevia metakieliä puolestaan kehittelevät sellaiset kansainväliset yhteistyöjärjestöt kuin standardointijärjestö ISO tai hiljattain lakkautettu lokalisointikonsortio LISA.

CHAT-seminaarin tarkoituksena oli koota yhteen eri resursseja kehittävät ja ylläpitävät osapuolet, mikä viittaa siihen, etteivät ne ilman CHATin kaltaisia tilaisuuksia useinkaan kohtaa. Kohtaamisen järjestäjänä CHAT onnistui hyvin, vaikka osanottajat painottuivatkin pääasiassa akateemiselle ja julkiselle sektorille.

Madridin esitelmissä esitettiin käsillä oleviin ongelmiin erilaisia ratkaisuja. Termityön nopeuttamiseksi esiteltiin keinoja termien etsinnän automatisoimiseksi. Perinteisessä termityössähän termit valikoidaan käsin alan kirjoituksista ja asiantuntijoilta. Seminaarissa näytettiin terminlouhintaohjelmia, jotka etsivät ne annetuista aineistoista automaattisesti laskemalla kullekin sanalle termimäisyyttä kuvaavan indeksin. Tietyn indeksirajan ylittäneet sanat otetaan käsin tarkasteltavaksi ja tästä joukosta valitaan sitten termit. Jos terminologi saa työnsä lähtökohdaksi valmiin listan termejä, osa hänen entisestä työstään on siis jo tehty ja prosessi nopeutuu.

Osassa puheenvuoroja nimettiin kuitenkin varsinaiseksi ongelmaksi se, ettei termistöjä joko löydä tai saa käyttää – ei niinkään se, ettei niitä olisi. Toisin sanoen resursseja kyllä on, mutta niitä ei syystä tai toisesta saada käyttöön. Siksi samaa työtä tehdään uudestaan eivätkä ponnistelut kohdistu sinne, missä terminologian aukot todellisuudessa ovat. Korkean profiilin vastaus ongelmaan on META-NET-verkosto, joka pyrkii tuomaan digitaaliset aineistot niitä tarvitsevien saataville tarjoamalla valmiit kuvailuskeemat ja avoimiin lisensseihin perustuvat käyttöoikeusmallit aineistoille. Osallistuminen META-NETin toimintaan on houkuttelevaa erityisesti silloin, kun tuotetaan julkisin varoin toteutettuja aineistoja, joilta ei odoteta liiketaloudellista voittoa. Skeptisemmin siihen suhtautuvat kieliteknologia-alan yritykset, jotka pelkäävät avoimien lisenssien vievän niiltä mahdollisuuden myydä tuotteitaan.

Keskustelussa terminologisten resurssien tulevaisuudesta osapuolia erottavat luontaisista intresseistä ja rooleista seuraavien näkemyserojen lisäksi myös kielipoliittisesta taustasta juontuvat erot. Kieliteknologisia palveluita tuottavat yritykset ovat pääsääntöisesti suurilta kielialueilta, joiden suuret puhujamäärät takaavat tuotteille riittävät markkinat. Julkisin varoin taas ylläpidetään kieliteknologisia resursseja (kuten termitietokantoja) erityisesti sellaisissa maissa, joiden kansallis- tai pääkielten puhujamäärät ovat niin pieniä, että yksityinen sektori tuskin kykenisi tuottamaan välttämättömiä kieliteknologisia palveluita. Pienen kielen näkökulmasta onkin helppo nähdä aineistojen vapaan saatavuuden edut. Kun aineistot on alun perin tuotettu yhteisin voimin, tuntuu niiden jakaminenkin vain luonnolliselta.

Yleinen kielitiede samoin kuin kielitieteen termistö ovat kehittyneet 1960-luvun alkuvaiheista Suomessa todella paljon. Palataan hetkeksi termityön haparoivaan alkuun, aikaan, jolloin suomalaisen kielentutkimuksen valtavirta oli sanastoineen päivineen vankasti ja ehjästi nuorgrammaattinen. Seuraavassa on kaksi lyhyttä katkelmaa 1960-luvulla saamistani kirjeistä kielentutkijoilta, jotka olivat opiskelleet tai edelleen opiskelivat Yhdysvalloissa. Kirjeet luovat ajan kuvaa monella muullakin tavalla.

24-vuotias Lauri Karttunen, teoreettinen semantikko (nykyisin Stanfordin yliopiston emeritusprofessori ja Rand Corporationin entinen tutkija), kirjoitti 7. marraskuuta 1965 Bloomingtonista, Indianasta mm. näin:

”Suomen kielen syntaksi on täkäläisestä näkökulmasta vielä niin kuvaamaton ja kartoittamaton kenttä. Paljon ei ole edistytty sitten Setälän päivien – tai Donatuksen, mitä termeihin ja menetelmiin tulee. – Oletko muuten jo saanut Chomskyn uuden kirjan Aspects of the Theory of Syntax  (M.I.T. Press, Cambridge 1965). Yleistajuisempaa tekstiä, kuin hän on aikaisemmin kirjoittanut, suositeltavaa lukemista kaikille ja erikoisesti niille, jotka rakastavat hyviä alaviitteitä”.

 

”Olen koettanut käännellä transformaatiokieliopin terminologiaa suomeksi, mutta se on osoittautunut vaikeaksi. On niin paljon termejä, jotka ovat peräisin matematiikasta. Niillä on varmasti suomessa tarkat vastineensa, jotka monessa tapauksessa ehkä voisi sellaisenaan lainata lingvistiikkaan, mutta en ole ollenkaan tolalla matematiikasta suomeksi. Voisitko, kiltti hyvä Auli, etsiä käsiisi jonkun alkeismatematiikan oppikirjan, joka sisältää ainakin johdatuksen joukkoteoriaan (se theory), suhteisiin (relations), funktioihin (functions), järjestettyihin joukkoihin ja järjestyksiin (ordered sets, orders) ja isomorfismeihin (isomorphisms) ja lähettää sen tänne. Maksan rahassa tai tavarassa.”

Huhtikuun 19. päivänä 1969 lähettiYhdysvalloissa väitellyt Turun yliopiston apulaisprofessori, nyt jo edesmennyt Eeva Kangasmaa-Minn seuraavan kirjeen:

”Hyvä maist. Hakulinen, Kuulin prof. Kalevi Wiikiltä, että teillä on tekeillä uusia kielitieteen käsitteitä koskeva suomenkielinen sanasto. Useat termit tuottavat tosiaan päänvaivaa, enkä haluaisi keksiä käännöksiä, jotka poikkeavat teidän sanastostanne[1]. Tällä hetkellä minulle olisi tärkeää saada suomenkieliset nimitykset seuraaville: base sentence, matrix sentence, insert sentence. Ensin mainitusta olen käyttänyt nimitystä kantalause, toisesta (Siron Lauseopin mukaan) peruslause, kolmannesta esim. Siro puhuu vain ”toisena lauseena”. Wiik arveli, että teillä on jo nimitykset näille käsitteille. Tarvitsisin niitä Siron 60-vuotisjuhlakirjaan tulevaa artikkelia varten, käsikirjoitus on jo lähetetty, mutta oikovedoksessa nimitykset voitaneen yhtenäistää. Pyydän anteeksi että näin vaivaan teitä, mutta koska esim. kansleri Ravila juuri äskettäin moitti ”uusia” kielitieteilijöitä (joihin tuskin kuulunkaan) sotkuisesta terminologiasta, rohkenen näin pyytää teiltä etukäteistietoja.

 

Kunnioittavasti Eeva Kangasmaa-Minn

[1] ”Sanastolla” viitataan tekeillä olleeseen ”Kielitieteen ja fonetiikan terminologiaan”, jota suunnittelimme Jussi Ojasen kanssa. Kirjanen julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1970.

Termipankin wiki-alusta koekäytössä

Tieteen kansallisen termipankin hankkeessa käynnistyy toinen vuosi. Tähän mennessä on saatu jo näkyviin termipankin wiki-alusta, johon hankkeen tutkijatohtori Kaarina Pitkänen-Heikkilä on syöttänyt koemielessä otoksen kasvitieteen rakenneoppiin kuuluvia termejä. Graafinen ilmekin alkaa olla loppusuoralla. Toistaiseksi alusta on siis vasta koekäytössä, mutta tämän vuoden aikana päästään pilottien kanssa tositoimiin. Sen kehittelystä vastaavat Niklas Laxström ja Antti Kanner. Varsinainen talkootyö saadaan käynnistettyä piloteissa kertyvien kokemusten ja niiden pohjalta laadittavien ohjeiden avulla. Käyttäjien kommentteja ja ehdotuksia otetaan mielihyvin vastaan  wiki-alustan keskustelupalstalla, tällä blogisivulla tai suoraan sähköpostitse (tieteentermipankki-info@helsinki.fi).

Kasvitieteen asiantuntijaryhmä on jo aloittanut työnsä, ja se ryhtyy pikkuhiljaa termityöhön täydentämään Kaarinan työstämää materiaalia.  Ryhmään kuuluvat tällä hetkellä professori Jouko Rikkinen, tohtori Johannes Enroth ja professori Kurt Fagerstedt Helsingin yliopiston Biotieteiden laitokselta, yli-intendentti Henry Väre ja intendentti Mikko Piirainen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta, dosentti Terttu Lempiäinen Turun Kasvimuseosta ja Marja Vieno Turun yliopistosta. Vähitellen saamme myös asiantuntijoiden vahvistamia määritelmiä näkyviin.

Oikeustieteen pilottia varten emeritusprofessori Heikki E. S. Mattila on aktivoinut Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen voimia. Termityön siemeneksi termipankki on saanut luvan käyttää Encyclopaedia Iuridica Fennican systemaattista hakusanastoa. Hankkeen puolesta oikeustieteen pilottia koordinoi Antti Kanner.

Kielitieteen pilottia koordinoivat termipankin viimevuotinen johtaja, emeritaprofessori Lea Laitinen ja helmikuussa Kaarinan sijaiseksi tuleva FT Marja Nenonen Joensuusta. Kielitieteen pilotin tiimoilta järjestetään Kotikielen Seuran teemapäivä perjantaina 20.4.2012 klo 14–18 Tieteiden talossa Helsingissä. Toivotamme kaikki termitalkoohenkiset lingvistit tuolloin mukaan keskustelemaan ja saamaan käytännön ohjeita työtavoista!

Kevään aikana kokoamme perusohjeiston, jonka avulla eri tieteenalojen edustajat voivat halutessaan tulla mukaan termitalkoisiin. Tieteen kansallisen termipankin keskeinen ajatushan on tarjota alusta, johon asiantuntijat voivat koota termejä, niiden määritelmiä ja käännösvastineita talkootyönä. Termipankki toimii yhteistyössä Tieteellisten seurain valtuuskunnan perustaman Tieteen termistötalkoot -hankkeen kanssa. 9.11.2012 TSV järjestää teemapäivän erityisesti yhteiskuntatieteilijöille.

Olemme iloisia siitä, että termipankki on saanut tiedeyhteisössä myönteisen ja innostuneen vastaanoton. Joulukuussa kokoonnuimme ensimmäiseen yhteistyö- ja avunantoseminaariin termityön ammattilaisten kanssa. Edustettuina olivat TSK, valtioneuvoston termipankki Valter, Vaasan yliopiston terminologit ja käännöstieteen terminologinen tutkimus; tuttua väkeä myös Anita Nuopposen ja Nina Pilkkeen toimittamasta terminologian oppikirjasta Ordning och reda: Terminologilära i teori och praktik (Norstedts). Saimme runsaasti hyödyllisiä kommentteja wiki-alustasta ja suunnittelimme jatkoyhteistyötä. Hankkeen ohjausryhmä on myös kokoontunut aktiivisesti kommentoimaan wiki-alustan suunnittelua.

Tieteen termipankin vetovastuu on vuoden alusta siirtynyt dosentti Tiina Onikki-Rantajääskölle.