Tag Archives: Heinrich von Günterode

Hyvää joulua!

|

Heinrich von Günterode päiväsi käsin kirjoitetun kirjansa mikkelinpäivänä 1579, mutta painettu versio, De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, on päivätty seuraavasti:

Datae Witeberg[a]e ex Musaeo, eo ipso die, quo ante annos 1579. Filius Dei natus est, et assumtione naturae humanae restituit nos Deo patri, et perpetua gestatione ac sustentatione eiusdem confirmat, nos sibi perpetuae curae esse.

(Korostus minun.)

Näin suoralta kädeltä ei tule mieleen muuta historiallisesta kamppailukirjallisuudesta löytyvää suoraa viittausta jouluun. Jouluiseksi tietovisakysymykseksi jätän mietittäväksi, mistä ennen vuotta 1700 tuotetusta miekkailuopuksesta löytyisi yhtä eksplisiittinen viittaus Suomeen. Vastaus paljastuu viimeistään seuraavassa kirjoituksessa. Sitä odotellessa hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Neljä paljasta sakaraa

|

Eräs vanhimmista miekkailun käsitteistä on “neljä paljasta” (käyttääkseni Oskari Väänäsen suomenkielistä termiä) eli neljä linjaa (sisä- ja ulko- sekä ylä- ja alalinjat), jotka kattavat mahdolliset hyökkäyssuunnat. Historiallisesti kyse on ollut vastustajan jakamisesta pystysuoralla ja vaakasuoralla suoralla neljään osaan (‘Teilung des Leibs’, ‘Theilung des Mans’), mutta miekkailutekniikan kannalta oleellista on tietenkin suhteuttaa hyökkäyslinjat vastustajan aseeseen eikä osuma-alueeseen (jos vastustajan ase siirtyy syystä tai toisesta sisäänpäin, aukeaa ulkolinja jne.). Nykyään linjojen nimeäminen sekoittuu toisinaan niiden sulkemiseen käytettyihin väistöihin, mistä seuraa, että saatetaan puhua vaikka kahdeksasta linjasta, joilla tarkoitetaan oikeastaan kahdeksaa eri väistöä: esimerkiksi yläulkolinja voidaan sulkea niin, että käsi on joko supinaatiossa (siksti) tai pronaatiossa (terssi).

Meyer, Gründtliche Beschreibung des Fechtens, 1570, kuva A (fol. 3r). Meyer kokee tarpeelliseksi jakaa myös pään erikseen neljään osaan, koska miekkailussa lyödään päähän.

I.33 ei suoranaisesti käsittele neljää paljasta: lähinnä aiheeseen liittyy maininta neljästä eri sidonnasta, jotka suoritetaan vasemmalle ja oikealle, vastustajan aseen päälle tai alle. Liechtenauer neuvoo hyökkäämään teräkontaktista yläpaljaisiin duplieren– ja alapaljaisiin mutieren-liikkeillä, ja Joachim Meyer (1570) antaa joukon erilaisia kuvioita, joilla hyökätä vastustajan paljaisiin. Heinrich von Günterode (1579) kääntää neljä paljasta latinaksi muodossa partes laesioni obnoxiae principales quatuor ‘neljä pääasiallista haavoittamiselle altista osaa’, joka on terminä paitsi kömpelö, myös hankala käyttää edes lyhennettynä, etenkin kuin pääsana on mitäänsanomaton pars.

Lecküchnerin duplieren vasemmalta vastustajan (oik.) yläpaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11r).

Paulus Hector Mairin latinankielisessä tekstissä Blöße on käännetty suoraan sanalla nuditas. Esimerkiksi kelpaa alla oleva ote, joka on itse asiassa latinankielinen käännös Hans Lecküchnerin messer-opista (BSB Cod.icon. 393(1, fol. 126v):

Qvid ex crebris ictibus id est militia exercendum sit, contra quatuor pinnas, id est contra quatuor nuditates iam intelliges, quatuor intorsiones militia dicuntur, atque habitus ex mucrone formati contra nuditates quatuor.

Sodassa (militia) käytetään neljää vääntöä (quatuor intorsiones) neljää paljasta (quatuor nuditates) eli neljää sakaraa (quatuor pinnae) vastaan. Militia on saksankielisen termin Krieg käännösvastine ja viittaa tilanteeseen, jossa on päädytty teräkontaktiin. (Tilanteeseen tarjotaan edellä mainitut, Liechtenaueriltakin tutut liikkeet duplatio ja mutatio).

Huomio kiinnittyy ilmaisuun quatuor pinnae, joka on käsitteen quatuor nuditates synonyymi. Sana pinna on saksankielisen sanan Zinne käännösvastine, joka esiintyy paitsi Mairin saksankielisessä alkutekstissä (esim. Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93, fol. 142v), myös Lecküchnerin molemmissa kirjoissa (Heidelberg, Universitätsbibliothek, Cod. Pal. 430, fol. 9r ja München, BSB, Cgm. 582, fol. 10r). Olen kääntänyt sanan Zinne yllä sanalla sakara, vaikka metaforana kyse lienee ennemminkin sakaramuurin sakaroiden välissä olevista ampuma-aukoista.

Lecküchnerin mutieren vastustajan alapaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11v).

Sekä Krieg että Zinne liittyvät samaan tematiikkaan kuin Lecküchnerin opista tutut ylä- ja alavaroasentojen nimet Luginsland ja Bastei. Palaan tähän kiehtovaan aiheeseen toisella kertaa toivottaen lukijoille näissä merkeissä hyvää juhannusta.

(PS. Latinan pinna voidaan toki ymmärtää myös samaksi sanaksi kuin penna eli sulka, josta tulee mieleen siipi ja Jesajan kirjan kohta 11:12, jossa “maan neljästä äärestä” käytettävä heprean sana כָּנָף tarkoittaa sananmukaisesti siipeä, jota merkitsevällä sanalla se on myös käännetty Septuaginassa, ‘ἐκ τῶν τεσσάρων πτερύγων τῆς γῆς’, mutta tämä on sen verran kaukaa haettu yhteys, ettei sitä kannata edes mainita.)

Latinankielisiä lähteitä

|

Esitelmöin parin viikon päästä Kielitieteen päivillä Langnetin historiallisen kielentutkimuksen, vanhojen kirjakielten ja tekstien teemaryhmän työpajassa latinankielisestä miekkailujargonista. Palaan toisella kertaa varsinaisiin teeseihini ja kaikkeen siihen, mikä näissä latinankielisissä lähteissä on erityisen kiinnostavaa; tässä kirjoituksessa luon vain pienen katsauksen käyttämiini latinankielisiin lähteisiin.

Ensimmäinen ja muutenkin varhaisin tunnettu miekkailuopas on tietenkin Leedsissä sijaitsevan Royal Armouriesin museon omistama I.33. Teoksen löysi 1500-luvun puolivälissä frankenilaisesta luostarista muuan Johannes Herbart von Würzburg, joka ilmeisesti antoi sen oppilaalleen Fredrik Vilhelmille, Saksi-Weimarin herttualle, mitä kautta se päätyi erinäisten mutkien kautta Gothan herttualliseen kirjastoon ja lopulta Leedsiin.  Kirjastonhoitaja Stuart Ivinson kirjoitti aiheesta hiljattain museon blogissa. Teos on kirjoitettu latinaksi, mutta seassa on muutamia saksankielisiä teknisiä termejä sekä yhteensä kaksikymmentäkaksi kehnoa heksametrisäettä. Tämä teos on väitöstutkimukseni varsinainen kohde. Teoksen alusta löytyy miekkailun määritelmä (fol. 1r):

Dimicatio est diversarum plagarum ordinatio et dividitur in septem partes.

‘Miekkailu on erilaisten lyöntien järjestelyä ja jakautuu seitsemään osaan.’ Alla määritelmään liittyviä runosäkeitä:

Septem custodie sunt sub brach incipiende
Humero dextrali datur altera terna sinistro.

‘Varoasentoja on seitsemän, alkaen käsivarren alta; toinen annetaan oikealle olkapäälle, kolmas vasemmalle.’

Varoasennoista viisi ovat lyöntien alkuasentoja (alhaalta ja ylhäältä vasemmalta ja oikelta sekä yksi pystysuoraan), yksi piston ja viimeinen on kaikkien liikkeiden loppuasento.

Fiore dei Liberin 1400-luvulle ajoittuvata neljästä säilyneestä käsikirjoituksesta Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 on kirjoitettu kokonaan latinaksi daktyyliseen heksametrimittaan. (Kirjoitin aiheesta hiljattain.) Folion 21r säkeet löytyvät latinaksi myös Pisani Dossi -versiosta (6A), ja Pisani Dossin segno (17A) sisältää muutamia latinankielisiä varoasentojen nimiä. Alla esimerkki latinankielisen Fioren eli Floriuksen tekstistä (fol. 10v) suomennettuna vastaavaan mittaan:

Ense meo faciens passum tego membra furenti,
Inde tuum pectus penetrabo protinus illo.

‘Astuissain suojaan jäsenet säilällä rajulla, / sitten suoraa päätä lävistän rintasi sillä.’

Protinus ‘oikopäätä’ on kätevä kokonaisen daktyylin (taa-ti-ti) muodostava sana, jonka voi lisätä lähes minne tahansa, missä sellaiselle on tarvetta.

Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 fol. 10v.

Nykyään Toronton yliopiston kokoelmissa oleva, sekalaisia tekstejä sisältävä käsikirjoitus (MS 01020) sisältää tekstin otsikolla Hec sunt guardie in dimicatione (fol. 105r). Kyseessä on yhden sivun mittainen luettelo varoasennoista, jotka esitetään pareina niin, että oppilaan varoasento asettuu opettajan varoasentoa vastaan. Koodeksi voidaan ajoittaa sen sisältämän vuosien 1424 – 1450 kalenteriaineiston perusteella n. 1423 (tätä sivuten kirjoitin jo aiemmin ajoittamisen kysymyksistä erään toisen käsikirjoituksen yhteydessä). Teksti on lyhyt, mutta siteeraan tässä siitä vain alun:

Hec sunt guardie in dimicatione .videlicet.
Si magister in cauda longa, dissipulus in cruce. Si magister in alto diss[i]pulus in stoccho. Si magister in spatula sinistra, dissipulus in dextra.

‘Tässä ovat miekkailun varoasennot, nimittäin: jos opettaja on pitkässä hännässä, oppilas ristissä; jos opettaja korkealla, oppilas pistossa; jos opettaja on vasemmalla olkapäällä, oppilas oikealla.’

Kuten näkyy, kirjoittaja on käyttänyt vapaasti italialaisia sanoja (guardia, stoccho) latinan seassa. Opettajan ja oppilaan roolien erottelu listamaisessa esityksessä on hämmästyttävän lähellä nykyaikaisista miekkailuoppaista tuttua esitystapaa.

Kolmas italialaiselta alueelta peräisin oleva teos on alkujaan espanjalaisen Pietro Monten massiivinen Collectanea, joka ilmestyi 1509. Teos käsittelee yksittäisten aseiden käyttöä sekä sotilas- ja liikunta-asioita laajemminkin. Collectanea ilmestyi äskettäin Jeffrey Forgengin englanninkielisenä käännöksenä. Teos on kuvittamaton ja varsin tiivislukuinen. Alla ote, joka käsittelee miekan ensimmäistä varoasentoa (de prima ensis custodia, 2,24):

Sepe nonnulli decertando cum ense in prima custodia ponuntur hoc est habentes brachium altum super latus dextrum. & hic insidiantur quousque vident alium agere ictum suum: & in transeundo veniunt retro post ipsum cum quodam findente vel descendente.

‘Taistellessaan miekalla monet asettuvat ensimmäiseen varoasentoon, siis pitäen käsivartta korkealla oikean puolen yläpuolella, ja väijyvät siellä kunnes näkevät toisen tekevän lyöntinsä, ja ohituksessa tulevat tämän taakse halkaisevalla eli laskevalla lyönnillä.’

Kuvattu tekniikka on hyvin lähellä Meyerin tussakan ensimmäistä varoasentoa (wacht) ja siitä tehtävää kurotusta (überlangen). Findens ‘halkaiseva [lyönti]’ on selvä latinisoitu vastine italian sanalle fendente.

Paulus Hector Mair (1517 – 1579) oli Augsburgin kaupungin kirstunvartija, joka todellakin harrasti historiallista miekkailua: hän nimittäin keräsi vanhempia miekkailuoppaita ja harjoitteli niiden sisältöä kahden miekkailuiasiantuntijan kanssa. Aineistonsa pohjalta hän tuotti 1500-luvun puolivälin tienoilla kolme kaksiniteistä käsikirjoitusta, joista yksi on saksankielinen (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93 – 94), toinen latinankielinen (München, BSB, Cod. icon. 393(1 – 2) ja kolmas saksan- ja latinankielinen (Wien, Österreichische Nationalbibliothek, Cod. 10825 – 10826). Mairin tuotanto tarjoaa siis lukuisia muualta tunnettuja saksalaisia lähteitä latinankielisinä käännöksinä, mm. version suurimmasta osasta Fabian von Auerswaldin 1539 ilmestyneistä painiotteista (Dresdenin jälkimmäinen nide, fol. 56r alkaen).

Samana vuonna, jona Paulus Hector Mair hirtettiin hänen kavallettuaan kaupungin rahoja harrastustensa rahoittamiseksi, Heinrich von Günterode sai loppuun käsin kirjoitetun kirjan otsikolla Sciomachia et hoplomachia sive de veris principiis artis dimicatoriae liber unus (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15). Runsaasti kuvitettu teos käsittelee miekkailutaidon puolimyyttistä historiaa ja syitä harrastaa miekkailua, varsinaisen tekniikan osalta ainoastaan yhden käden miekkaa (rapiiria). Alla esimekkinä Günteroden aseluettelon kahdestoista kohta:

Framea coniuncta Pelta, parma, clypeo (quem repererunt PROETVS et ACRISIVS inter se belligerantes, siue Chalcus Athamantis filius) vel scuto (quod Herodotus lib: 4 putat ab Ægÿptijs græcis esse traditum) Apud scotos hodie et Anglos in vsu. De quo genere præcipue tractant Monachi in isto libro, cuius supra memini.

‘Miekka sekä kupura, kilpi (jonka keksivät Proitos ja Akrisios taistellessaan keskenään, tai Khalkos, Athamasin poika) tai tarssi (jonka Herodotos neljännessä kirjassaan otaksuu tulleen kreikkalaisille egyptiläisiltä). Nykyään käytössä Skotlannissa ja Englannissa. Tätä aihetta käsittelevät erityisesti munkit siinä kirjassa, jonka mainitsin ylempänä.’

Mainittu kirja on tietenkin I.33, johon Günterode tutustui edellä mainitun Johannes Herbart von Würzburgin kautta. Ylipäänsä Günterode lainaa rutiininomaisesti klassisia auktoreita joko nimeltä mainiten tai mainitsematta (tässä tapauksessa Plinius Vanhemman Naturalis historia 7,200). Mielenkiintoisena sivuhuomiona Günteroden aikana englantilaiset eivät olleet vielä siirtyneet lyömämiekasta ja kupurasta Günterodenkin edustamaan rapiiriin. (Viittaan jälleen aiemmin kirjoittamaani.)

Günterodesta päästään sujuvasti painettuihin lähteisiin, sillä hänen teoksensa ilmestyi samana vuonna Wittembergissä painettuna kuvittamattomana lyhennelmänä nimellä De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, siis ilman yläotsikkoa ja ‘yhden kirjan’ sijaan ‘lyhyenä traktaattina’. Käsin kirjoitettuun versioon verrattuna teos on kiinnostava vain kirjallisuushistoriallisessa mielessä. Miekkailukirjallisuushistoriallisesti mainitsemina arvoista on muun muassa se, että Günterode mainitsee I.33:n lisäksi Joachim Meyerin ja Fabian von Auerswaldin.

Michael Hundtin Leipzigissa vuonna 1611 ilmestynyt mielikuvituksettomasti nimetty Ein new künstliches Fechtbuch im Rappier Zum Fechten und Balgen on saksankielinen esitys italialaistyylisestä rapiirista. Kukin opinkappale annetaan myös latinaksi jambisessa senaarissa, joka tuo opetusrunojen genressä mieleen lähinnä Aisopoksen eläinsadut. Jambisäkeet ja esipuhe elegisessä distikhon -mitassa ovat nimimerkin C. B. käsialaa (sig. A4, C1v).

Kiiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että otsikossakin esiintyvä dikotomia ‘im fechten oder im balgen’ selitetään latinaksi ‘seu serio pugnando, sive ludicrè’ (‘vakavasti taistellen tai leikillään’). Yksittäisissä kappaleissa puhutellaan Saksin vaaliruhtinasta Kristian II:ta, joka kuoli kaksi kuukautta omistuskirjoituksen päiväyksen jälkeen. (Kristianin alaikäisyyden aikana sijaishallitsijana oli toiminut ylempänä mainittu Saksi-Weimarin Fredrik Vilhelm.) Alla esimerkki saksankielisestä tekstistä (kappale 20): 

Wenn E. G. sehen / das wider einer nach jhren Beinen hawen wil / so ziehen sie den Schenkel weg / lassen mit der Klingen recht wol ablauffen / vnnd hawen jhm nach dem Kopff hinein.

‘Kun Teidän Armonne näkee, että taas joku haluaa lyödä jalkoihinne, niin vetäkää jalkanne pois, antakaa terän mennä kunnolla ohi, ja lyökää häntä päähän.’ Sama latinaksi:

SI videris novo pedem tuum modo
Mucrone quæri, Ei ut feratur impetus:
Velociter pedem inquietum subtrahe,
Et Ense verso & elevato cædito
Munitione destitutum synciput.

‘Jos näet hänen tavoittavan jalkaasi kärjellään uudella tavalla, jotta siihen osuisi lyönti: vedä nopeasti takaisin levoton jalkasi ja käännetyllä ja kohotetulla miekalla lyö suojattomaan päälakeen.’ Ensimmäisen säkeen novo … modo ‘uudella tavalla’ viitannee ylipäänsä vyötärön alle lyömiseen; tavan uutuutta kommentoidaan kappaleen 50 yhteydessä, ‘wie j[e]tzt der gemeine gebrauch ist’, latinankielisessä säkeessä ‘is usitatus nunc & est frequens modus’.

‘Die 20. Figur.’

Edellä mainittujen lisäksi on olemassa muitakin teoksia, joilla on Fechtbuch-genren piirteitä, esimerkiksi Christian Böhmin vuonna 1672 ilmestynyt oikeustieteellinen väitöskirja, joka käsittelee miekkailua. Teos on erityisen kiinnostava siksi, että siinä puhutaan hieman myös varsinaisesta tekniikasta Salvator Fabrisin opetuksien pohjalta. (Kyseessä ei kuitenkaan ole Fabrisin teoksen latinankielinen käännös, vaikka eräällä verkkosivustolla näin jostain syystä annetaan ymmärtää). Palatakseni siihen, mistä aloitin, alla teoksesta löytyvä määritelmä miekkailulle (sig. B1v):

Gladiatoria est Ars ritè suum corpus gladio defendendi, hostilesqve insultus minori negotio & securius punctim cæsimve propulsandi, in usum Reipublicæ introducta.

‘Miekkailu on taito asianmukaisesti puolustaa kehoaan miekalla, torjua vastustajan hyökkäykset vähäisellä vaivalla pistoilla tai lyönneillä, ja joka on otettu valtion käyttöön.’ Miekkailun historian ja oikeustieteellisten näkökulmien lisäksi Böhm käsittelee mm. piston etuja lyöntiin nähden (§ 68 – 70) sekä sitä, kummalla puolella muinaiset roomalaiset kantoivat miekkaa (§ 103).

Vasemmasta kädestä

|

Vasemmalla kädellä tarkoitan ei-asekättä eli sitä kättä, jossa ei ole miekkaa; vasenkätisellä kyse on oikeasta kädestä, mutta koska suurin osa ihmisistä on oikeakätisiä, ja koska miekkailukirjallisuus on kirjoitettu pitkälti dekstronormatiivisesta näkökulmasta, puhun yksinkertaisuuden vuoksi vasemmasta kädestä. Tässä kirjoituksessa käsittelen muutamia seikkoja liittyen siihen, missä vasenta kättä on historiallisesti pidetty ja mihin sitä on käytetty, rajaten käsittelyn valikoituihin didaktisiin lähteisiin. Vaikka asiassa on havaittavissa tietynlainen historiallinen trendi, en lähesty alkuperäislähteitä puhtaasti kronologisesta näkökulmasta, koska en halua Karl Lochnerin tapaan antaa sellaista mielikuvaa, että miekkailun historia noudattaa lineaarista kehitystä epätäydellisyydestä täydellisyyteen.

Historiallisella trendillä viittaan siihen, että keskiajalta nykyaikaan on havaittavissa karkeasti sanottuna muutos siitä, että vasen käsi osallistuu taistelutoimintaan kilven kanssa siihen, että vasen käsi pysyy poissa tieltä. Ensiksi mainitusta esimerkkinä Manesse-koodeksin kuva Johann von Ringgenbergistä:

Heidelberg, Cod. Pal. germ. 848, fol. 190v.

…ja jälkimmäisestä kävisi esimerkiksi mikä tahansa kuva nykyaikaisesta urheilumiekkailusta. Erityisesti pään yläpuolelle nostettu käden asento tunnetaan klassisena asentona, josta esimerkkinä kuva Oskari Väänäsestä hänen teoksestaan Pistomiekkailu vuodelta 1930:

Ranskalainen varoasento. (Pistomiekkailu, kuva 31.)

(Väänänen käsittelee etupäässä italialaista pistomiekkailua, mutta vasemman käden asennon suhteen hän ei tee eroa koulukuntien välillä.)

Väänäsenkin eräänä lähteenään käyttämä Josef Schmied-Kowarzikin ja Hans Kufahlin Fechtbüchlein (1894) kertoo, että vasemman käden asento on pääero saksalaisen ja ranskalaisen varoasennon välillä, sillä jälkimmäisessä kättä pidetään pään yläpuolella hieman taivutettuna, jotta se voidaan syöksyn yhteydessä pudottaa alas ja palautumisen yhteydessä nostaa takaisin ylös, kun taas saksalaisessa pistomiekkailussa vasenta kättä pidetään vasemmalla rinnalla, mikä tuo mieleen italialaisen tavan käyttää vasenta kättä pistojen väistämiseen, mitä saksalainen koulukunta ei kiellä, vaikka sitä harvoin käytetäänkin (s. 185).

Asiaan palataan väistöjen yhteydessä (s. 217), missä todetaan, että entisaikoina pistoja väistettiin myös vasemmalla kädellä, mitä Italiassa yhä harrastetaan jäänteenä väistötikarin käytöstä; Saksassakin vasenta kättä pidetään vasemmalla rinnalla, jotta se olisi hätätilanteessa käytettävissä, ja ranskalaisetkin opettajat opettivat pitkään vasemman käden käyttöä. Vasemman käden käytön opettamista suositellaan hylättäväksi kuitenkin siitä syystä, että tositilanteessa (kaksintaistelussa) vasemman käden käyttö on kielletty.

Paroni César de Bazancourt (César Lecat de Bazancourt) menee 1862 ilmestyneessä teoksessaan Les Secrets de l’épée (ilmestyi englanniksi vuonna 1900 nimellä Secrets of the Sword) niinkin pitkälle, että vaikka tositilanteessa onkin sallittua erikseen sopia vasemman käden käytöstä, ei tällaiseen sopimukseen pidä missään nimessä suostua. Hän perustelee tämän sillä, että vasemman käden käyttö on jäänne tikarin käytöstä, joka on alkujaan osa aivan toisenlaista italialaista järjestelmää, josta vain yhden osan omaksuminen osaksi ranskalaista olisi mieletöntä. Vielä tärkeämpänä seikkana hän mainitsee vaaran vaistomaisesti ottaa vastustajan terästä kiinni pelkän väistön sijaan, mikä vastustajan kuolemaan johtaessa muuttaa kunniakkaan kaksintaistelun murhaksi ilman, että silminnäkijöiden on mahdollista erottaa, oliko kyse sovitusta ja siten laillisesta liikkeestä vai ei (8,1-2).

Syntyjään italialainen mutta Englannissa vaikuttanut ranskalaisen koulukunnan kasvatti Domenico Angelo mainitsee 1763 ranskaksi ja 1787 englanniksi ilmestyneessä kirjassaan, että sekä saksalaiset että italialaiset pitävät vasenta kättä rinnalla ja käyttävät sitä väistöihin; lisäksi hän käsittelee lyhyesti toimintaa italialaista miekkaa ja tikaria vastaan (kuvat 41 ja 42). Muuten vasemman käden käyttö mainitaan kvarttikontaktista vastustajan kylkeen alaulkolinjassa suoritettavan piston (flaconade) yhteydessä (kuva 9) sekä miekanriistojen yhteydessä (kuvat 33 – 40). Angeloa edeltäneen ranskalaisen P. J. F. Girardin 1736 ilmestynyt Nouveau traité de la perfection sur les fait des armes käsittelee vasemman käden käyttöä oppositioon ripostin yhteydessä (l’opposition de la main gauche). Jotta käsi olisi käytettävissä, on se taivutettu niin, että kyynärvarsi ja sormet osoittavat eteenpäin suunnilleen korvan tasalla.

Girardin (ranskalainen) varoasento.

Girard kertoo italialaisten käyttävän vasenta kättä väistöihin, mutta kuvituksessa vasemman käden osalta italialainen varoasento on ranskalaisen kaltainen. Saksalaiset pitävät hänen mukaansa vasenta kättään kehon edessä, koska he suosivat yhtaikaisia väistöjä ja riposteja; lisäksi hän mainitsee joidenkin espanjalaisten käyttävän vasenta kättä väistöihin, ja kuvituksessa espanjalainen vasemman käden paikka näyttää samalta kuin saksalainen (s. 87 – 90).

Suomen historian kannalta kiinnostavana seikkana mainittakoon, mitä ensimmäinen (ja puoleentoista vuosisataan ainoa) ruotsinkielinen miekkailukirja, ruotsinsaksalaisen Diedrich Porathin Tukholmassa 1693 ilmestynyt Palæstra Svecana sanoo vasemmasta kädestä. Kuvista nähdään, että varoasennossa vasen käsi on suunnilleen klassisessa asennossa siirtyen syöksyjen yhteydessä rinnan eteen tai ojentuen taaksepäin. Ensimmäisessä osassa käsitellään vasemman käden käyttöä väistämiseen (‘Föllier altså huru wijda den wenstra handen uti hwarjehanda tillfall är nödwändig och tillåtelig’, §§ 91-109) ja toimintaa vastustajan vasenta kättä vastaan (‘Emot den Wenstra handen’, §§ 110-118). Aiheeseen palataan myös jälkimmäisessä osassa (§§ 76-81, toiminta vasenta kättä vastaan §§ 83-85), ja teoksen alussa Porath huomauttaa, että yksinomaan vasenta kättä puolustukseen käyttävä yrittää pitää teränsä vapaana pitämällä sitä takana, minkä johdosta hänen paljaansa (blott) on suurempi eivätkä hänen ripostinsa tarpeeksi nopeita (cap. 14).

‘…parera hans Klinga med din wenstra hand till din wenstra / och stöt med secunda contra-tempo till hans öfwerlijf.’ Palæstra Svecana, §104 & fig. 14.

Tässä välissä on syytä mainita, että ylempänä mainitut tikari ja (kupura)kilpi eivät ole ainoita historiallisia vasemman käden aseita paljaan käden ohella. Giacomo di Grassi, jonka teos ilmestyi italiaksi 1570 ja englanniksi 1594, käsittelee näiden lisäksi käden ympärille kiedottua viittaa (joka ei ole tuntematon Angelollekaan tai Girardillekaan) ja kahden miekan yhtaikaista käyttöä. Grassi myös erikseen mainitsee, että kupurakilpeä tulee pitää lähes suoralla kädellä mahdollisimman lähellä vastustajaa, jotta se kattaa pienestä koostaan huolimatta suurimman mahdollisen kulman. Joachim Meyer käsittelee vuonna 1570 ilmestyneen opuksensa kolmannessa osassa pelkän rapiirin lisäksi myös viittaa ja tikaria; Heinrich von Günterode (1579) lisää listaan hänen mukaansa italialaisten suosiossa olleen panssarikäsineen (Bantzerhentzschuch).

Panssarikäsine Günteroden teoksen julkaisemattomassa kuvituksessa. Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fig. (fol. 112v).

Panssarikäsine ratkaisee ainakin leikkaavaan terään tarttumisen tai koskemisen ongelman (tosin terä ei juurikaan leikkaa, ellei se pääse liikkumaan eli viiltämään), mutta puhtaasti pistämiseen tarkoitetuissa aseissa ongelmaa ei ole. Lyömämiekkailussa yhden käden aseilla vasen käsi kannattaa pitää poissa tieltä jo siksikin, ettei se tarjoa ylimääräistä maalia. Tämä näkyykin saksalaisissa messeriä käsittelevissä lähteissä jo 1400-luvulla, mistä esimerkkinä kuva Hans Talhofferin kirjasta vuodelta 1467:

München, BSB, Cod.icon. 394 a, fol. 114v.

Talhofferilla ja muissakin lähteissä kuitenkin nähdään, miten vasenta kättä käytetään vastustajan asekäden sitomiseen tai muihin otteisiin. Selän takana pidettynä käsi ei ole tietenkään nopeasti käytössä, joten Hans Lecküchner välittää 1400-luvun lopulla asiasta seuraavan runomuotoisen neuvon (München, BSB, Cgm 582, foll. 1v – 2r):

Sechs hew lere
Auß eyner handt wyder dy were
Dy linck handt leg auff den rucken
Auff dy prust wiltu were zucken

‘Opi kuusi lyöntiä yhdellä kädellä asetta vastaan, pidä vasen käsi selän takana, rinnalla jos haluat vetää aseesta.’ Lecküchner lisäksi selittää tämän tarkoittavan sitä, että vasen käsi on pidettävä rinnalla, mikäli sitä aiotaan käyttää lukkoihin, aseenriistoihin tai muihin otteisiin.

Saksankielisellä alueella suosiota saavuttanutta messerin henkistä seuraajaa eli tussakkaa käsittelevä kirjallisuus ei valitettavasti ota kantaa vasempaan käteen muuten kuin erilaisten otteiden yhteydessä. Meyerin kuvituksissa vasen käsi joko lepää kyynärpää koukussa vasemmalla lonkalla tai on rinnan edessä tai sivussa (sama pätee rapiiriin), mutta 1591 päivätyssä käsin kirjoitetussa teoksessa Das Ander Theil Des Newen Kunstreichen Fechtbuches (Wolfenbüttel, HAB, Cod. Guelf. 83.4. Aug.) vasen käsi näyttää ainakin lyöntien yhteydessä olevan säännöllisesti ojennettuna taaksepäin (fol. 76r alkaen): lisäksi eri asentojen (Posturen) luettelossa vasen käsi näyttäisi olevan ikään kuin tasapainona aseeseen nähden vastakkaisessa suunnassa (ks. kuvat alla).

Tussakan lyhyt (vas.) ja korkea (oik.) asento (Wolfenbüttel, HAB, Cod. Guelf. 83.4 Aug. fol. 70rv).

Vaikka edellä sanottu ei yritä olla kattava katsaus vasemman käden käytön historiaan, voidaan jo senkin perusteella tehdä muutamia kokoavia huomioita. Mikäli vasenta kättä on tarkoitus käyttää vastustajaa vastaan, on sitä pidettävä sellaisessa paikassa, mistä käsin tämä on mahdollista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jos vasenta kättä ei aiota käyttää, se voisi olla vaikka taskussa. Sen sijaan vasemmalla kädellä on eräänlainen tasapainottava ja liikettä täydentävä rooli: käden heittäminen taaksepäin syöksylinjaa pitkin tehostaa liikettä kohti vastustajaa sekä edesauttaa yläruumiin kääntymistä niin, että molemmat olkapäät ovat linjassa vastustajaa kohti, jolloin ase yltää pidemmälle; vastaavasti käden tempaiseminen takaisin ylös nopeuttaa palautumista syöksystä takaisin varoasentoon. Samalla vasemman käden pitäminen takana auttaa kääntämään kehon niin, että pienempi osuma-alue on suoraan vastustajaa kohti.

Kokonaan oma kysymyksensä on se, onko klassinen vasemman käden asento mielekäs miekkailu-urheilun nykymuodossa tai tositilanteessa, jossa kuolemanpelko aiheuttaa sellaisia asennonmuutoksia, joita on vaikea (ellei mahdotonta) harjoittelulla muuttaa. Ilmiö on nähtävissä Aldo Nadin (joukkuekultamitalisti kaikissa aselajeissa vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisissa) vuonna 1924 käymän kaksintaistelun kuvamateriaalissa.

Loppukevennyksenä paljastettakoon, että tämän kirjoituksen innoittivat erinäiset kansanetymologioihin vertautuvat legendat, joita vasemman käden klassisesta asennosta kerrotaan enemmän tai vähemmän tosissaan. Eräs näistä on se, että asento on peräisin siitä, että entisajan kaksintaistelijat pitivät vasemmassa kädessään lyhtyä taistellessaan pimeässä. On kuitenkin syytä huomata, että ote lyhdystä ei ole lähtökohtaisesti klassinen asento:

Miekka ja lyhty. (Domenico Angelo, kuva 46.)

Vaihtoehtoisina käyttötapoina Angelo kyllä mainitsee lyhdyn pitämisen pään yläpuolella tai selän takana. Mikäli näin varustautuneen vastustajan kehoon osuneella pistolla ei ole vaikutusta, Angelo kehottaa pistämään kurkkuun, kasvoihin tai vyötärön alapuolelle, sillä sellainen henkilö, joka käyttää lyhtyä, tuskin epäröi käyttää suojavarusteita vaatteidensa alla.

Meyer ja Günterode

|

Joachim Meyerin teos Gründtliche Beschreibung der freyen Ritterlichen und Adelichen kunst des Fechtens ilmestyi Strassburgissa vuonna 1570, uusintapainoksena Augsburgissa vuonna 1600. Teoksesta ottivat vaikutteita 1600-luvulla ainakin Jacob Sutor ja Theodor Ferolini. Kirja jakaantuu viiteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee kahden käden miekkaa (Schwerdt), toinen dussack-sapelia (Dusack), kolmas rapiiria (Rappier), neljäs tikaria ja painia, ja viides sauvaa, hilparia ja piikkiä. Kirja on kuvitettu puupiirroksin.

Vanhin tunnettu maininta Meyerin teoksesta on Heinrich von Günteroden teoksessa De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, joka ilmestyi Wittembergissä 1579. Kerrottuaan miekkailutaidon nykyisestä alennustilasta Günterode viittaa muutamia vuosia aiemmin ilmestyneeseen aihetta käsittelevään teokseen ja toteaa, että vaikka sen tekijä näyttää ymmärtäneen jotakin, ei hän kuitenkaan osoita hallitsevansa miekkailun todellisia perusteita (sig. C3v):

Repertus est ante annos aliquot Argentinensis quidam Joachimus Meier, qui conatus est firmas regulas demonstrare, & volumen etiam magnum hac ipsa de arte edidit germanico Idiomate, & licet aliquid intellexisse videatur, vsum tamen istorum fundamentorum non commonstrauit.

Tätä seuraa usein siteerattu kohta, jossa Günterode kertoo päättäneensä kirjoittaa oman kirjansa ja olevansa kykenevä tähän erityisesti siksi, että on saanut haltuunsa käsikirjoituksen, jonka tunnemme nimellä I.33. Koska Günteroden painettu kirja on vain kuvittamaton lyhennelmä hänen käsikirjoituksestaan (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15), viittaan jatkossa vain jälkimmäiseen.

Günterode luettelee teoksessaan kaikki Meyerinkin käsittelemät aseet, mutta teknisiä yksityiskohtia hän ei käsittele muuten kuin yhden käden miekan osalta, josta hän käyttää latinan sanaa framea ja marginaalissa saksan sanaa Rappier. Tästä hän luettelee aseen osat ja varoasennot sekä käsittelee lyöntien ja pistojen väistöjä ja toimintaa sidonnasta (ks. foliot 41r–50r, 63r–67v). (Sivuhuomautuksena todettakoon, että I.33 ei käsittele rapiiria vaan miekkaa ja kupurakilpeä.)

Kiinnostava kysymys on, miltä osin Günteroden voidaan sanoa näkemyksiltään eroavan Meyerista, ja ovatko nämä seikat miltään osin johdettavissa I.33:sta. Tässä kirjoituksessa käsittelen ensimmäistä kysymystä.

Asia, josta Günteroden mukaan voidaan johtaa ‘solidissimum fundamentum’, on aseen jako osiinsa. Tämä on aihe, jota myös Meyer käsittelee, joten tästä saadaan helppo vertailukohta näiden kahden auktorin välillä.

Joachim Meyer: Gründtliche Beschreibung (1570), sig. A3. (fig. A).

Meyer toteaa, että rapiiri jakaantuu samalla tavalla kuin miekka neljään yhtä suureen osaan (‘Die Wehr aber wirt hie nicht anders getheilt / dann hievor im Schwerdt auch beschehen / nemblich in vier glaiche theil’, fol. 3.52r). Hän aloittaa miekan jaon nimeämällä ponnen, kärjen, väistimen, kahvan, kouraimen ja terän (fol. 1.4v):

Des Schwerdtes teil / was seine form und Figur antrifft / sein Knopff / Ort / Creutz oder Gefeß / Hefft oder Bindt und die Klinge /

Terän hän jakaa kahteen puoliskoon, kahvaa lähellä olevaan vahvaan tyviosaan ja kärjenpuoleiseen heikkoon latvaosaan:

Die Sterck des Schwerdts nennet man den theil vom Kreutz oder hefft / biß mitten in die klinge / die Schweche von der mitten biß and das ort oder endt derselben /

Lisäksi Meyer selittää, mikä on etu- eli pitkä terä (Langeschneid) ja mikä on taka- eli lyhyt tai puoliterä (die Kurtze oder halbe schneide).

Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 30v (fig. o).

Günteroden jako on käytännössä sama, paitsi että se on latinaksi (fol. 30r):

Arma uero diuiduntur primo: in manubrium siue capulum, cuspidem, et verutum. Quod rursum in palmam siue superficiem et acies duas diuersas. Nec non in partes duas præcipuas firmam et debilem, inter quas medium veruti est.

Tähän asti varsinaista eroa ei näy, paitsi että Günterode mainitsee myös lappeen.

Meyer jatkaa omaa jakoaan jakamalla miekan vielä neljään osaan eli kahvaan, tyviosaan, keskiosaan ja latvaosaan (fol. 1.5r):

Der erst wirt genant / das Bindt oder Hefft begreifft in sich Knopff und Kreutz / […]

Der ander die Sterck […]

Der dritte theil ist das Mittel / wirt auß der sterck unnd schwech umb den halben theil zugleich genomen […]

Der vierte ist die Schweche […]

Tässä kohden Günteroden jako poikkeaa Meyerista, sillä hän jakaa terän neljään osaan (italialaiseen tapaan) sen keskikohdan sekä tyvi- ja latvaosien keskikohtien avulla (fol. 30 r-31r):

Quæ partes [firma et debilis] iterum subdistinguuntur suis medijs. Ex quo sequitur positis tribus medijs, necessario poni quatuor extrema.

Näistä neljästä “ääripäästä” ja kolmesta “keskikohdasta” Günterode johtaa ylempänä mainitun miekkailun perustan ja toteaa I.33:n langortia koskevaa sanamuotoa mukaillen, että ‘totus fere nucleus artis in hoc consistit’.

Vaikka miekan jako näyttää kuvissa samalta (kolme jakoviivaa terässä), on tekstissä selitettävä jako erilainen. Käsittelen toisella kertaa sitä, mikä käytännön merkitys tällä käsitteistön erolla on.

Miekan ja kupuran englantilaisuudesta

|

Koska I.33:n nykyinen kotipaikka on Leedsissä, on toisinaan tarpeen jostain syystä erikseen muistuttaa, että kyseessä ei ole englantilainen vaan saksalainen käsikirjoitus. Joka tapauksessa käsikirjoituksen aiheella eli miekalla ja kupurakilvellä on ollut jonkinlainen kansallisaseen asema Englannissa vielä pitkälle 1500-luvulle.

George Silver muistetaan vihamielisestä suhtautumisestaan aikansa muodikkaita italialaisia miekkailuoppeja kohtaan. Tiettyä rapiiria edeltävän ajan nostaligisointia on havaittavissa seuraavassa sitaatissa hänen vuonna 1599 ilmestyneestä teoksestaan Paradoxes of Defence (sig. D):

[…] in old times, when blows only were vſed with ſhort Swords & Bucklers […] they thought him to be a coward, that wold make a thruſt or ſtrike a blow beneath the girdle.

William Camden kirjoittaa kuningatar Elisabethin ajan historiassaan Rerum Anglicarum et Hibernicarum Annales regnante Elisabetha seuraavasti (1616, s. 494):

[…] cum Angli hactenus peltis armati, gladijs latioribus cæſim depugnarent, & vel punctim, vel infra cingulum ferire minime virile exiſtimarēt.

On mahdollisuuksien rajoissa, että Camden poimi nämä huomiot Silveriltä, mutta pitäisin tätä jotenkin epätodennäköisenä. Vaikuttaisi siltä, että miekka ja kupurakilpi (Camdenilla pelta) koettiin tietyissä piireissä miehekkäämpänä aseena kuin ulkomainen rapiiri. Asiaan vaikutti varmasti sekin, että espanjalaisten puolelle 1587 loikanneen Rowland Yorken (johon Camdenilta siteerattu ote liittyy) sanotaan ensimmäisenä tuoneen Englantiin tavan taistella rapiirilla pelkästään pistämällä.

Caspar Rutzin teoksessa Omne pene gentium imagines (1557) on alla näkyvä kuva ajalle tyypillisestä englantilaisnuorukaisesta, joka kantaa miekkaa ja kupurakilpeä (‘Plebii adolescentis in Anglia habitus’). Vielä tuolloin englantilaisnuorukaiset olivat “swashbucklereita” sanan perimmäisessä merkityksessä.

Egerton Castlen jäljennös Caspar Rutzin teoksesta.

(Egerton Castle siteeraa vuonna 1885 ilmestyneessä teoksessaan Schools and Masters of Fence: From the Middle Ages to the Eighteenth Century molempia yllä mainittuja tekstikohtia, muttei erityisesti kommentoi niiden yhtäläisyyksiä, ks. s. 21 ja 93.)

Rapiiria olivat saksankielisellä alueella ehtineet käsitellä Paulus Hector Mair 1500-luvun puolivälissä tuotetuissa käsikirjoituksissa, Joachim Meyer 1570 ilmestyneessä kirjassaan sekä Heinrich von Günterode vuonna 1579. Mair ja Meyer käsittelevät myös saksalaisten “kansallisasetta” tussakkaa ja kahden käden miekkaa, jotka molemmat Günterode mainitsee ohimennen. Mielenkiintoista kyllä, Günterode ei tunnu I.33:a lukiessaan nähneen mitään ongelmaa klassisen “keskiaikamiekan” periaatteiden siirtämisessä rapiiriin, vaikka eipä hän erityisen orjallisesti historiallista lähdettään seuraakaan.

Valitettavasti englanninkieliset, British Librarysta löytyvät käsikirjoituslähteet (Cotton Titus A XXV, Harley 3542 ja Add 39564) eivät käsittele miekan ja kupurakilven käyttöä. Myös ikonografista evidenssiä miekasta ja kupurakilvestä toki löytyy, ja Egerton Castle mainitseekin muutamia esimerkkejä miekkailuhistoriikissaan, joka nimestään huolimatta käsittelee muuten vain painettuja lähteitä. Hänen kuvaesimerkkinsä ovat miniatyyreja ranskankielisistä käsikirjoituksista Royal 14 E III (fol. 140r) ja Royal 20 D IV (fol. 1r, kuvatekstissä alla virheellisesti “20. D. vi”.)

I.33:sta tutut seksti ja priimi.

Englantilaisen ja saksalaisen miekka ja kupurakilpi -perinteen yhteys on oma, laaja ja kiinnostava aiheensa. I.33:n liittyen on kuitenkin mainittava vielä eräs kiinnostava yksityiskohta.

14.3.1950 päivätyssä kirjeessään valtionvarainministeriölle Royal Armouriesin johtaja James Gow Mann pyysi rahoitusapua hankkiakseen Armouriesin kokoelmiin tämän lajissaan harvinaisen käsikirjoituksen Sothebyn huutokaupasta. Kirjeessään hän perusteli käsikirjoituksen hankintaa paitsi sillä, että kyseessä on vanhin tunnettu kamppailuopas (‘treatise on the use of arms’), myös esittämällä hieman kyseenalaisen väitteen, että piirrokset ovat hyvin “englantilaisen näköisiä”. En osaa sanoa, oliko tämä ratkaiseva seikka, mutta joka tapauksessa Armouriesin puolesta toimivalla Henry Clifford Maggsilla oli maaliskuun lopulla ilo ilmoittaa hankkineensa kyseisen koodeksin – vieläpä reilusti alle alustavan hinta-arvion!

Varoasentojen terminologiaa

|

I.33 esittelee seitsemän varoasentoa (septem custodiae) seuraavilla sanoilla (fol. 1r):

Septem c[ust]odie sunt sub brach incipiende
humero dextrali datur altera, terna sinistro
capiti da quartam, da dextro lateri qui[nta]m
pectori da sextam, postrema sit tibi la[ngort.]

Kuten alla olevasta kuvastakin näkyy, neljässä ensimmäisessä varoasennossa miekka on joko alhaalla vasemmalla, oikealla olkapäällä, vasemmalla olkapäällä tai pään yläpuolella. Käytän näistä mielelläni järjestyslukuihin perustuvia suomenkielisiä sanoja priimi, sekondi, terssi, kvartti, kvintti, seksti ja septimi. Nämä sanat ovat muodollisesti tuttuja niin musiikista kuin urheilumiekkailustakin, mutta selkeyden vuoksi annan yleensä myös latinankielisen termin sulkeissa (esim. prima custodia).

Neljä ensimmäistä varoasentoa (priimi, sekondi, terssi ja kvartti). Leeds, RA MS I.33 fol. 1r.

Näiden lukusanojen käyttöä ei siis tule ymmärtää niin, että kyse olisi samasta asiasta kuin nykymiekkailussa asentojen itsensä tai oikeastaan edes “varoasennon” käsitteen osalta. Tarkoittamani eron on muotoillut kelvollisesti jo Egerton Castle teoksessaan Schools and Masters of Fencing vuodelta 1885 (s. 9):

Being “on guard” is a notion which has greatly changed its meaning at various times. In our days a man is said to be on guard when, holding his drawn weapon in front of him, he is in such a position as to be able to deliver every possible attack and come to every possible parry with the least expenditure of energy. In olden times, as will be seen, the guard was far less comprehensive, for the simple reason that the idea of self-defence was entirely merged in that of offence to the enemy; and it is only about two centuries ago that parries began to be considered as essentially different from attacks. The word “guard”, therefore, only applied to the preliminary action of an attack – like a position of “assault” in sword exercise – and there were often as many set guards as there were known ways of delivering hits.

Vaikka Castle ei ilmeisesti tuntenut I.33:a (tuolloin Gotha, Membr. I 115), hänen toteamuksensa sopii siinä esitettyyn erinomaisen hyvin. I.33:ssa Castlen mainitsema asia ilmaistaan ylempänä siteerattujen säkeiden jälkeen seuraavasti: ‘Notandum quod ars dimicatoria sic describitur: Dimicatio est diuisarum plagarum ordinatio & diuiditur in septem partesm vt hic.’ Miekkailutaidon määritelmä on siis erilaisten lyöntien järjestely jaettuna seitsemään osaan.

Kun otetaan huomioon, että kaikki varoasentojen eli miekan liikkeet päättyvät septimiin eli langortiin (‘omnes actus custodiarum siue gladij determinantur in ea’), löytyy varoasennoista lähtöpisteet muista lähteistä tutuille alalyönneille vasemmalta ja oikealta (priimi ja kvintti), diagonaaleille ylälyönneille vasemmalta ja oikealta (terssi ja sekondi) sekä pystysuoralle ylälyönnille (kvartti). Jäljelle jäävä seksti, jossa ainoana kärki osoittaa eteenpäin, on lähtöasema pistolle. Hieman tulkiten (ja yksinkertaistaen) voidaan sanoa, että lyöntejä määrittää niiden alkuasento (custodia) ja päätepiste (langort). (Kirjoitin aiemmin hieman siitä, mitä näiden pisteiden välissä tapahtuu.)

Myös Heinrich von Günterode näyttää hämmennyksestään huolimatta jotenkin ymmärtäneen asian ytimen kirjoittaessaan lyöntien olevan yhtaikaa väistöjä (‘plagae vehementiores, quas etiam Monachi simul protectiones, siue ut isti uocant, custodias … esse volunt’, fol. 63v – 64r) ja – I.33:a siteeraten – kaikkien liikkeiden päättyvän asentoon, jossa kärki osoittaa eteenpäin (fol. 44r & 45r = fig. μ).

Durchtreten

|

Viittasin I.33:a koskevaa populaarikirjallisuutta käsitelleessä kirjoituksessani useampaan otteeseen liikkeeseen, jonka nimi on saksaksi durchtreten tai durchtrit. Nimitys esiintyy käsikirjoituksessa kahdessa kohdassa, joista kummassakin se on yksi vaihtoehto kolmesta.

Papin (vas.) miekka on oppilaan (oik.) miekan ulko- eli oikealla puolella. Leeds, RA MS I.33 fol. 2r.

Ensimmäinen tapaus liittyy tilanteeseen, jossa pappi on vastannut priimistä oppilaan hyökkäykseen (ks. kuva yllä). Kun oppilas on sitonut papin miekan, papilla on kolme vaihtoehtoa (fol. 2v):

Sacerdos autem tria habet facere videlicet mutare gladium vt fiat superior siue durchtreten vel dextra manu comprendere brachia scolaris .id est. gladium & scutum.

Sama asia ilmaistaan marginaaliin kirjoitetuilla säkeillä:

Hec tria sunt cleri durchtrit mutacio gladij.
dextra siue manu poterit deprehendere gla. schu.

Tässä yhteydessä durchtrit jää kuvittamatta.

Toinen tapaus, jossa durchtreten mainitaan, alkaa alla näkyvästä tilanteesta, jossa oppilas (oik.) on aloittanut hyökkäyksen papin sekondia vastaan (ylempi kuva), mihin pappi vastaa sitomalla oppilaan miekan (alempi kuva):

Leeds, RA MS I.33 fol. 9r.

Sekä papilla että oppilaalla on tässä lähes symmetrisessä tilanteessa kolme vaihtoehtoa, kuten tekstistä käy ilmi (fol 9r):

sciendum quod salua doctrina sacerdotis qui prius fuit obsessus potest tria facere primo potest exprimere gladium deorsum & tunc durch treten Secundo potest recipere latere dextro. tertio potest recipere plagam latere sinistro Nota quod hoc idem potest facere aduersarius. licet obsessessor [sic] ad hoc prius sit paratus.

Seuraavassa (edellisten suhteen ympäri käännetyssä) kuvassa oppilas suorittaa durchtrit-liikkeen:

Leeds, RA MS I.33 fol. 9v.

Kuvatekstissä selitetään, mitä oppilas tekee, sekä kerrataan mainitut kaksi muuta vaihtoehtoa, jotka oppilas olisi voinut toteuttaa (fol. 9v):

Hic scolaris instructus mediante consilio sacerdotis ducit actum quendam qui nuncupatur durchtrit. posset tamen recepisse plagam tam sinistram que ducitur ex parte dimicatorum generalium. quam dexteram que consueuit duci ex parte sacerdotis suorum iuuenum

En käsittele näitä kahta muuta vaihtoehtoa (tavanomainen lyönti vasemmalta, papin oppilaiden tapa lyödä oikealta), joista ei ole kuvitusta, tässä yhteydessä.

Yllä olevan valossa on kaksi sidontaa, yksi ulkopuolella, toinen sisäpuolella, joista molemmista voidaan suorittaa durchtreten. Molemmissa tapauksissa muuta mainitut vaihtoehdot edellyttävät, että vastapuoli painaa miekkaa vasten. Näin ollen lienee tulkittava, että mikäli vastustaja ei tee näin, on mahdollista mennä hänen lävitsensä. Mielenkiintoista kyllä, Günterode kuvailee tämän vaihtoehdon Sciomachiassaan (yhtenä kolmesta!) eräänlaisena liukupistona, joka suoritetaan, mikäli vastustaja ei ole onnistunut kääntämään kärkeä poispäin itsestään (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 48r.)

‘si patitur cuspidem in corpus intentum antimachus, intrandum est.’ Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15 foll. 48r – 48vv (fig. ρ).

Ainakin sekondin (secunda custodia) tapauksessa I.33:n tekniikalla on vähintään tietty “niche”-yhteys Paulus Kalin erääseen messer-tekniikkaan, joka näkyy alla olevassa kuvassa:

‘zu gleichem mit hauwen zusamen’. München, BSB, Cgm 1507 foll. 72v – 73r.

Lopuksi on myös huomattava, että durchtreten ei merkitse ensisijaisesti läpi astumista (step through, tread through) vaan ennemminkin puhki tallaamista. Tässä mielessä mahdollinen latinankielinen synonyymi voisi olla värssyissä esiintyvä verbi calcare.

Populäärikirjallisuutta

|

Kävin viikonloppuna Hämeenlinnassa, minkä yhteydessä olin myös Vanaja Tournament 2017:n yleisössä. Kyseinen tapahtuma oli varsin viihdyttävä, ja buhurt (kansainväliseltä nimeltään “Historical medieval battles”) vaikuttaa eittämättä hauskalta harrastukselta, mutta tutkijan näkökulmasta kokonaisuus ei ole ongelmaton. Maallikkonäkemys keskiaikaisesta aseenkäytöstä vastaa edelleen pitkälti Oskari Väänäsen aiemmin siteeraamaani kuvausta raskaisiin rautapukuihin pukeutuneista kömpelöistä ritareista kokeilemassa, kumman miekka ja panssari kestävät enemmän osumia. Elokuvat, televisiosarjat ja Vanaja Tournament lähinnä vahvistavat tätä näkemystä, ja aivan erityisesti viimeksi mainitun kohdalla tilannetta ei ainakaan helpota se, että kyseessä on Kansallismuseon siunaama “keskiaikainen kamppailulaji”, jonka esitteen mukaan “taistelut kädään autenttisilla, keskiajalla käytettyjen haarniskoiden ja aseiden […] varustekopioilla”. Turnauksen juontaja myös toistuvasti korosti varusteiden painoa, joka tuli selväksi myös kun niitä kierrätettiin yleisön käsissä.

Tietyssä mielessä tällaisilla asioilla ei olisi merkitystä, mutta omalta näkyvältä ja mieleen jäävältä osaltaan tällainen toiminta vääristää suuren yleisön historiakuvaa “pimeästä” ja kehittymättömästä keskiajasta, jolloin ei ymmärretty tehdä muuta kuin paukuttaa panssareita oikein olan takaa, sikäli kun noitien polttamiselta ja mudassa kierimiseltä ehdittiin. Toki muinoinkin harrastettiin urheilua, jonka eroa taistelukenttätoimintaan ainakin varusteiden osalta Hämeen linnan viimevuotinen Grazin asevaraston aarteita esitellyt Heavy Metal -näyttely pyrki kiitettävästi yleisölle avaamaan. Toivoisin, että opetuksellisissa yhteyksissä kamppailullisten domeenien eroja korostettaisiin nykyistä enemmän, sillä asia on kaikkea muuta kuin selvä.

Hieman edelliseen sivujuonteeseen liittyen päästään itse asiaan. Väitöskirjaani sisältyvä kirjallisuuskatsaus jakaantuu tutkimuskohteeni erityispiirteistä johtuen kahteen kokonaisuuteen, tieteelliseen ja populaariin. Koska esitelmöin aihetta sivuten Turussa vajaan parin viikon päästä, on ehkä hyvä noudattaa itse itselleni asettamaani aikataulua ja saada tämä luku alta pois. Vielä vahvemmaksi kiihokkeeksi lupauduin esittelemään relevanttia työpaperia kaksi päivää edellä mainitun jälkeen. Nämä päämäärät mielessä kaivan asiaankuuluvan kirjallisuuden hyllystäni ja levitän sen tähän kirjoitukseen. Kyseessä ei ole tiivistelmä teosten sisällöstä!

(Ennen kuin joku kysyy, pitäisin Günterodea populaarikirjoittajana, ellen käsittelisi häntä erikseen esimerkkinä teoksen reseptiosta varhaisena uutena aikana.)

Kirjallisuutta.

Samana vuonna Forgengin edition ja käännöksen kanssa ilmestyi Paul Wagnerin ja Stephen Handin Medieval Art of Sword & Shield: The Combat System of Royal Armouries MS I.33 (2003). Olen hieman käsitellyt näiden kahden teoksen suhdetta kirjoituksessani “Ad sensum & ad verbum“. Stephen Hand päivitti tulkintojaan I.33:sta artikkelissa “Re-interpreting Aspects of the Sword & Buckler System in Royal Armouries MS. I.33” teoksessa Spada 2: Anthology of Swordsmanship (2005). Enimmäkseen uudistukset liittyvät eri asentojen (guard positions) korjauksiin, mutta on mukana yksi aiemmasta teoksesta puuttuva tekniikkakin (s. 97, jossa ‘vtilis plaga faciendo separacionem gladij & scuti’, fol. 24r, on kuvattuna alhaalta ylös suuntautuvana lyöntinä vastustajan käsivarsiin). Eräässä kohdassa käsitellään I.33:ssa saksankielisellä nimellä tunnettua tekniikkaa durchtritt/durchtreten seuraavasti (s. 101):

[T]he key is in the name, Tread Through. The identifying feature of the Tread Through is the footwork. Just as many different attacks can be launched with a lunge, or a pass, so they can with a Tread Through.

Tulkinta, että kyseessä on Forgengin käännösvastineena käyttämän englannin sanan tread vuoksi yksinkertaisesti eräänlainen askel, ei mielestäni ole lähdeaineistolla perusteltavissa, mutta palaan tähän toisella kertaa. (Keskeistä on, että durchtreten on saksan kielen sana, mutta tread through ei ole englannin kielen sana.)

Herbert Schmidtin 2008 ilmestynyt Schwertkampf: Der Kampf mit dem kurzen Schwert und Buckler nach der Deutschen Schule on jatko-osa teokselle Schwertkampf: Der Kampf mit dem langen Schwert nach der Deutschen Schule (2007). Teoksessä käsitellään päälähteen I.33:n (sivut 28 – 177) lisäksi Andre Liegnitzerin (sivut 186 – 200), Hans Talhofferin (sivut 202 – 208) ja Paulus Kalin (sivut 209 – 216) kappaleita miekasta ja kupurakilvestä. Schmidt tulkitsee yllä mainitun durchtreten-tekniikan vastaavan liechtenaueriaanisen tradition duplierenia.

Edellisen jälkeen on ilmestynyt halvin saatavilla oleva lähde eli Andrew N. Kennerin I33: Fencing in the Style of the Walpurgis Manuscript: A Manual for the Sword and Buckler Fencer (2013), joka Handin & Wagnerin tapaan nojaa Forgengin käännökseen. Kenner käyttää käsikirjoituksen viimeisessä kappaleessa (fol. 32) esiintyvän Walpurgiksen nimeä viitatessaan paitsi käsikirjoitukseen, myös miekkailutyyliin itseensä (Walpurgis style). Kenner yleistää alkutekstissä yhdessä kohdassa esiintyvän termin nucken (fol. 3v; Kennerillä säännöllisesti muodossa Nuchen) viittaamaan kaikkiin sidontaa ja schiltslachia seuraaviin lyönteihin. Kenner sekoittaa durchtretenin käsikirjoituksessa sen vaihtoehtoina annettuihin lyönteihin vasemmalta ja oikealta (s. 54 – 55, vrt. fol. 9rv).

Andrea Morinin, Riccardo Rudilosson ja Federica Germana Giordanin Manoscritto I. 33: Il più antico (vai primo?) trattato di scherma occidentale (2016) sisältää lähestulkoon lukukelpoisen faksimilen väreissä folioista 1 – 16 ja mustavalkoisena folioista 17 – 32, Cinaton ja Surprenantin editiosta kopioidun latinankielisen tekstin höystettynä muutamilla enemmän tai vähemmän omituisilla virheillä (generals pro generales f. 1v, adversaries pro adversarius f. 9r, temen pro tamen f. 9v, continua pro contingat f. 9v, prima sacerdos pro sacerdos f. 11v, ylimääräinen signum crucis f. 11 v, feceret pro faceret f. 12r, secundum pro secundo f. 16r, vide licet pro videlicet ff. 17v & 20v, kolme kertaa destri pro dextris f. 20v & 21r, fuigit pro fugit f. 20v, scolari bus pro scolaribus f. 21r, quei pro querit f. 21v, recepit pro recipit f. 27v, cum fixuram pro cum fixura f. 28r, irate pro irati f. 30v ja pria pro prius f. 32v), nähtävästi ranskankieliseen nojaavan perustuvan italiankielisen käännöksen sekä käytännöllisen tulkinnan teoksen sisällöstä (sivut 163-219). Miekkailutyyliä kutsutaan nimellä la scherma di Lutegerus (s. 181). Kirjan alusta löytyy Giordanin varsin oppinut tutkielma teoksen historiasta. Kuten Kenner, myös Morini et al. sekoittavat durchtretenin sen vaihtoehtoina annettuihin kahteen lyöntiin (s. 206 – 207).

Merkille pantavana yhteisenä piirteenä mainittakoon, että kaikki tulkinnat joutuvat käsittelemään jalkatyötä (Wagner & Hand 2003: 23 – 49, Hand 2010: 99 – 102, Schmidt 2010: 26 – 27, Kenner 2013: 76 – 84, Morini et al. 2016: 173 – 177), jota I.33 ei juurikaan käsittele. Kenner kertoo alkuperäistä käsikirjoitusta tutkittuaan päätelleensä 200 kuvan ostalta, kumpi jalka on edessä: 150 tapauksessa oikea jalka on edessä, 50:ssä vasen (Kenner 2013: 80). (Kennerin tarkoittamia kuvia on koodeksissa yhteensä 255.) Tuloksen reliaabeliudesta on vaikea sanoa mitään tietämättä tarkemmin, mistä kuvista on kyse, mutta joka tapauksessa sen validius vaikuttaa suoralta kädeltä heikolta: ei ole mielestäni syytä olettaa, että vaatteiden laskoksia (tai edes varpaiden asentoja) olisi piirretty elävästä mallista, ja jos kuvittaja olisi ollut tietoinen jalkojen asennon merkityksellisyydestä, olisi tämän ilmaisemiseen varmasti nähty enemmän vaivaa.

Walpurgis ja specificata custodia secunda sacerdotis (vas.), pappi aloittaa liikkeensä priimista (ylh. oik.). Leeds, RA MS I.33 fol. 32r.

Lopuksi on mielenkiintoista havaita, että kaikki paitsi Morini et al. kutsuvat alkutekstin viimeisellä foliolla esiintyvää varoasentoa specificata custodia secunda sacerdotis (ks. kuva yllä) sen mallina toimivan Walpurgiksen nimellä: Walpurgis’ Ward (Wagner & Hand), die Walpurgis (Schmidt) ja Walpurgis Custodia (Kenner). Italialaisessa teoksessa varoasennon nimi on johdonmukaisesti Speciale Seconda Guardia.

Comeniuksen miekkailusanasto

|

Terminologia aiheuttaa välillä harmaita hiuksia niin autenttisten kirjallisten lähteiden kuin tutkimuskirjallisuudenkin lukijalle. Olen käsitellyt jo aiemmin tiettyjen sanojen merkityksen vaihtelua miekkailukirjallisuudessa. Tällä kertaa lisään soppaan Comeniuksen pedagogisen kuvakirjaklassikon.

Orbis sensualium pictus ilmestyi latinankielisten koepainatteiden jälkeen vuonna 1658 Nürnbergissä latinalais-saksalaisena laitoksena. Teos käsittelee kaikkia elämän aloja kuvan ja tekstin avulla, ja siitä on otettu lukuisia uusia painoksia monilla eri kielillä. Kansalliskirjaston kokoelmista löytyy vuonna 1689 ilmestynyt digitoitu ruotsinkielinen laitos (52. latinankielinen painos, 6. ruotsinkielinen). Yksityiskohtainen bibliografia löytyy Kurt Pilzin teoksesta Die Ausgaben des Orbis Sensualium Pictus: Eine Bibliographie (1967).

Palaestra - FechtschulTässä yhteydessä relevantti on miekkailukoulua (palaestra, Fechtschul) koskeva luku, joka sisältää erilaisten aseiden nimityksiä (ruotsinkielisessä laitoksessa sivut 274-275). Alla olevan taulukon sanat on poimittu vuoden 1698 latinalais-saksalaisesta laitoksesta (54. latinankielinen painos; luku cxxxii, sivut 272-273), josta myös yllä oleva kuva on peräisin.

bipennis Partisane (Helleparte)
ensis Degen
framea Rappier
gladius Schwerdt
hastile Stange
pugio Dolch
semispatha Duseck

(Sana Partisane esiintyy saksankielisessä tekstissä, Helleparte annetaan sanastossa vaihtoehtona. Kuvassa näkyvä ase nro 3 on selvästi sellainen, jota nykyään kutsuttaisiin hilpariksi.)

Kuten Günterode, myös Comenius käyttää sanoja framea ja Rappier toistensa vastineina yhden käden miekan merkityksessä (nro 6, tikarin ja hilparin välissä) ja sanaa gladius kahden käden miekan (nro 1) nimityksenä. Teksti kertoo rapiiria käytettävän yhdessä tikarin (nro 6) kanssa. Ensis (Günterodella sanan gladius synonyymi) eli Degen on kuitenkin tässä ymmärrettävä florettina, sillä ne ovat ‘mucrone obligati, ne lethaliter lædant’; kärjen pyöreys näkyykin selvästi kuvassa (nro 5).

Toinen mielenkiintoinen seikka on latinankielinen sana semispatha (‘puolimiekka’), joka annetaan sanan Duseck (tussakka) vastineena (nro 4); Günterode käytti reilut sata vuotta aiemmin sanaa Dussack latinankielisessä tekstissä selittäen sen olevan eräänlainen acinaces tai harpe (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 68r).

Lähes puolitoista vuosisataa myöhemmin vuonna 1845 Prahassa ilmestyneessä nelikielisessä laitoksessa (192. painos, Orbis pictus – swět w obrazích – Die Welt in Bildern – le monde en tableaux) on nähtävissä eräitä mielenkiintoisia muutoksia. Koska tussakat ovat aikaa sitten menettäneet tunnettuutensa, on semispatha saksaksi selittävämpi kurzer Haudegen. Lisäksi Degen annetaan sanan Schwert synonyymina, harjoitusase on Liviukselta tuttu (26,51) rudis, saksaksi yllättäen Rappier, ja yhdessä tikarin kanssa käytettävä ase onkin ensis eli Stoßdegen. Alla tämän laitoksen sanasto taulukkomuodossa laajennettuna ranskankielisillä vastineilla:

bipennis Partisane pertuisan
ensis Stoßdegen estoc
gladius Schwert, Degen espadon
hasta Picke pique
pugio Dolch poignard
rudis Rappier fleuret
semispatha kurzer Haudegen courte épée de bois

Kiinnostavaa on myös, että tämänkin laitoksen kuvan perusteella ilmiselvä sauva (vanhemman painoksen hastile, Stange, kuvan nro 2) on muuttunut tekstissä piikiksi (hasta, Picke, pique), jonka harjoitusversiona terätöntä sauvaa voidaan tietenkin pitää.

Orbis pictus käsittelee myös sotilaan varustusta, taistelua maalla ja merellä sekä kaupungin piiritystä, mutta niistä lisää toisella kertaa.