Avainsana-arkisto: Anna Koivusalo

Anna Koivusalo: ”En sure kuten pitäisi.” Epidemia, menetys ja siitä toipuminen 1800-luvun Etelävaltioissa

|

Kesäkuun alkupäivinä 1855 Kate Mearesin nelivuotias tytär, Maggie, kuoli New Yorkissa raivoavaan kurkkumätään sairastettuaan vain yhden hirvittävän päivän. ”Niin äkillisesti—niin sydäntä särkevästi”, murtunut Kate kirjoitti äidilleen Pohjois-Carolinaan, josta heidän perheensä oli vastikään muuttanut. Hänellä ei ollut ystäviä New Yorkissa, ja niin hän yritti tukeutua äitiinsä kirjeiden välityksellä. Mutta äiti, Eliza DeRosset, oli kaksi kuukautta aiemmin menettänyt oman tyttärensä Annien toisen epidemian seurauksena, eikä hänestä juuri ollut apua.

Annien ja Maggien kuolinilmoitukset ja hautajaiset sekä perheiden saamat surunvalittelukirjeet noudattelivat 1800-luvun suremistapoja. Heidät haudattiin yhteishautaan perheen hautausmaalle Wilmingtoniin ja haudoille tilattiin komeat hautakivet. Perheitä lohdutettiin sillä, että tytöt olivat nyt vapaita surusta, kärsimyksestä ja synnistä, jotka he olisivat välttämättä myöhemmin elämässään kohdanneet. ”Eihän toki ole mikään vähäpätöinen seikka, että sinulla on nyt enkelilapsi?” Katen käly kyseli. ”Voisitko pyytää lapsellesi mitään enempää? Hän on nyt ikuisesti onnellinen!”

Kate yritti löytää lohtua näistä sanoista ja väittikin olevansa hyvin onnellinen pikku Maggien puolesta. Hän koetti kestää koettelemuksensa kristityn lailla, itkemättä tai osoittamatta suruaan naamioiden tuskansa rauhalliseen käytökseen, jota perheystävät ylistivät. Mutta äidilleen hän tunnusti surevansa yksityisesti, koska kaipasi tytärtään tässä maailmassa, kykenemättömänä näkemään ”haudan taakse”. Eliza puolestaan kirjoitti olevansa lamautunut surusta, fyysisesti kykenemätön tekemään mitään tai edes poistumaan kodistaan. Hän uskoi, että tytöt oli otettu heiltä pois, koska Jumala oli nähnyt äitien synnit ja rankaissut heitä tällä tavoin. Kate oli samaa mieltä. Hän ei enää koskaan olisi ”iloinen ja maailmallinen”.

Wilmington Journal, Wilmington, N.C., 9.2.1855.

Epidemia-aaltojen, sodan ja tulipalouhkien keskellä eläneet etelävaltiolaiset kokivat jatkuvaa epävarmuuden aiheuttamaa ahdistusta ja ajoittain suoranaista kauhua, mitä esimerkiksi juuri kurkkumädän leviäminen saattoi tuoda mukanaan. Elizan, Katen ja muiden sukulaisten kirjeissä kuvataankin usein yksityiskohtaisesti tauteja ja hoitokeinoja; monet kirjeet tuntuvat olevan täynnä sairautta ja kuolemaa. Erityisesti lapsia kuoli paljon, useimmiten tauteihin, joihin ei vielä ollut rokotuksia. Vanhemmat toki surivat lapsiaan, mutta useinkaan eivät kauan. Osittain siksi, että lasten kuoleminen oli tavallista, toisin kuin nykyään, mutta osittain myös siksi, että pitkään suremista pidettiin sopimattomana. Kristityn tehtävä oli alistua tapahtuneeseen ja oppia kokemuksesta olemaan parempi ihminen sekä kiitollinen siitä, että läheinen oli päässyt taivaaseen.

Kate Meares ei kyennyt tähän, vaan teki suremisesta keskeisen osan elämäänsä. Hänen kirjeensä täyttyivät Maggien kaipauksesta ja idolisoinnista. Kate käytti loputtomasti aikaa Maggien hautakiven suunnitteluun ja syyllisti itseään alituiseen tämän kuolemasta ja siitä, ettei voinut unohtaa tyttöä. ”En sure häntä kuten pitäisi”, hän valitti kuukausi Maggien kuoleman jälkeen, ”vaan itken koko ajan ja ajattelen, etten enää näe häntä.” Vaikka suru ja ahdistus olivat yleisiä 1800-luvun yhteiskunnassa, niistä tuli pyrkiä pois keinoilla millä hyvänsä. Raa’an tunteen vallassa oleminen ei ollut sopivaa, vaan kontrolloitu, tapojen mukainen käyttäytyminen koski myös kriisitilanteita.

Seuraavana vuonna Kate synnytti toisen tyttären, Lidan, mutta vajosi vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Hän ei tuntenut kiinnostusta Lidaan tai kahteen poikaansa. ”Ajatukseni ovat vain Maggien kanssa”, hän suri, peläten, että ”kuolisi alakuloisuuteen”. Tapahtuneesta lähtien jokainen lasten sairauden oire työnsi Katen syvemmälle ahdistukseen, kun hän kuvitteli joutuvansa luopumaan muista lapsistaan. Näin kävikin myöhemmin, sillä pikku Lida kuoli kaksivuotiaana hinkuyskään ja Katen esikoinen Gaston kahdeksanvuotiaana hukkumalla, vain vähän ennen Katen miehen kaatumista Yhdysvaltain sisällissodassa. Nämä kuolemat olivat jälleen äkillisiä iskuja, jotka saattoivat Katen pois tolaltaan ja tekivät hänestä yhä uskonnollisemman. Hän uskoi lastensa ja miehensä kuoleman aiheutuneen jostakin, mitä hän oli tehnyt—kuten ollut liian onnellinen tai rakastanut liikaa lapsiaan—minkä vuoksi Jumala oli päättänyt kurittaa häntä. Lopulta hän omisti koko elämänsä kirkolle rukoillen lakkaamatta eloonjääneiden poikiensa puolesta ja kirjoittaen heille pitkiä kirjeitä kehottaen välttämään kaikkea syntiä, jonka vuoksi heidänkin elämänsä muuten päättyisi.

Miten 1800-luvun etelävaltiolaiset kestivät elämää, joka oli hirvittävän paljon epävarmempaa kuin meidän (edes kevään 2020 tilanteessa)? Näyttää siltä, että heidän parhaat keinonsa ovat hyvin linjassa sen kanssa, mitä nykyisin ajatellaan kriisin kohdanneen henkilön hoitamisesta. Ne henkilöt, jotka ymmärsivät hakea lohtua jostakin mielihyvää tuovasta asiasta ja jotka mahdollisimman pian tarttuivat työhön tai palasivat arkirutiineihin läheisen menetyksen tai muun kriisin jälkeen, selvisivät näet parhaiten ahdistuksestaan. Erityisen tärkeää oli osata puhua tunteistaan kriisin aikana ja sen jälkeen — mikä oli kuitenkin vaikeaa etelävaltiolaisille, joiden ajattelua hallitsivat uskonnon ja yhteiskunnan käsitykset siitä, millaisia tunteiden kuului olla ja miten niitä kuului ilmaista.

Kate Meares ei kuitenkaan kuulunut tähän ryhmään. Hänen tunteista puhumisensa oli lähinnä itseruoskintaa, eikä hän suonut itselleen juurikaan mielihyvää tuottavia asioita, kirkkokuoroa ja sukututkimusta lukuun ottamatta. Eliza selviytyikin paremmin surustaan kuin tyttärensä. Muodon vuoksi hänkin toisteli uskonnollisia ilmaisuja, joilla hän vakuutteli olevan parempi, että hänen lapsensa oli päässyt parempaan paikkaan, mutta samalla hän mainitsi sydämensä kapinoivan sellaista ajattelua vastaan. Uskonto auttoi häntä selviytymään lyhyen vaikean vaiheen ohi, koska hän haki siitä akuutissa tilanteessa lohtua sen sijaan, että olisi Katen lailla tuominnut itsensä vuosiksi itsesyytöksiin ja mahdottomuuden tavoitteluun.

Elizaa helpotti se, että arkielämän kiireet kymmenen lapsen ja aviomiehen kanssa veivät mennessään. Myös aktiivinen yhteydenpito läheisiin ja päivittäinen ulkoilu olivat jo 1850-luvun Etelävaltioissa hyväksi koettuja keinoja. Tärkeintä oli kuitenkin hänen suhtautumisensa. Ottaen huomioon sen, että naisten odotettiin asettavan muut etusijalle, Eliza oli hyvin itsekäs: hän analysoi paljon sitä, miltä hänestä itsestään tuntui ja vaati apua sitä tarvitessaan. En kuitenkaan suosittele ihan kaikkia hänen käyttämiään hoitoja: mint julep -juoma, jonka oli määrä helpottaa aamuisin vuoteesta ylös nousemista, on parasta jättää ottamatta.

Anna Koivusalo on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain historiaan erikoistunut tutkijatohtori. Hänen tunnekokemuksia ja -käytäntöjä 1800-luvun Etelävaltioissa koskevaa tutkimusprojektiaan rahoittavat lukuvuonna 2019–2020 myös Fulbright Suomi -säätiö, Säätiöiden Post doc -pooli ja Emil Aaltosen Säätiö.

Lähteet

DeRosset Family Papers #214, Southern Historical Collection, Wilson Library, University of North Carolina at Chapel Hill.

Pike, Martha V., Janice Gray Armstrong, and Museums at Stony Brook. A Time to Mourn: Expressions of Grief in Nineteenth Century America. Stony Brook, N.Y.: Museums at Stony Brook, 1980.

 

Anna Koivusalo: ”Koko miehistö hurrasi rohkeudelleni”: Marie Finley DeRosset Konfederaation saarronmurtajalla 1864

|

Syyskuussa 1864 Marie Finley DeRosset nousi saarronmurtajaan nimeltä Lynx, jonka tarkoitus oli murtaa liittovaltion joukkojen saarto ja purjehtia Bermudalle. Wilmingtonista Pohjois-Carolinan rannikolta lähti Yhdysvaltain sisällissodan aikana paljon saarronmurtajia (blockade runners), joiden tarkoitus oli purjehtia Etelävaltioista puolueettomin maihin ja hakea sieltä Konfederaation armeijalle varusteita. Jo heti sodan alkuvaiheessa liittovaltion kenraali Winfield Scott oli esittänyt ensimmäisen suunnitelman Konfederaation saartamiseksi mereltä käsin. Tarkoituksena oli hitaasti kuristaa hengiltä agraarinen maa, jolla ei ollut riittävästi tehtaita tai materiaalia valmistaa armeijan tarvitsemia tarvikkeita.

Saarronmurto oli hyvin organisoitua ja myös tuottavaa yritystoimintaa, jonka pääasiallisena tarkoituksena oli tuoda saarron läpi Konfederaatiolle elintärkeitä aseita ja tarvikkeita. Saarto tiukentui sisällissodan edetessä, mutta taitavat saarronmurtajat tekivät noin 1300 yritystä purjehtia Konfederaation satamiin tai sieltä pois ja onnistuivat niistä noin tuhat kertaa. Ne kuljettivat puolueettomiin maihin myytäväksi 400 000 paalia puuvillaa ja toivat takaisin aseita, tarvikkeita ja ruokaa armeijalle. Saarronmurtajilla työskentely oli vaarallista, mutta erittäin tuottavaa liiketoimintaa: sääntöjen mukaan puolet ruumasta tuli täyttää armeijan tarvitsemilla tavaroilla, mutta toiseen puoleen sai lastata mitä halusi, ja niinpä ne toivat maahan myös paljon luksustavaraa. Saarronmurtajat kuljettivat myös matkustajia silloin tällöin, mutta heidän tuli ymmärtää asettavansa itsensä hengenvaaraan. Olikin harvinaista, että matkustajana oli naisia, varsinkaan ilman suojelijaa ja pikkulapsen kanssa, kuten Marie DeRosset.

Scott’s Great Snake, 1861.
Library of Congress, Geography and Map Division, Washington, D.C.

Marie oli kiivas konfederaatti, joka jopa katkaisi välit ystäväänsä tämän naitua Pohjoisesta kotoisin olevan miehen. Kuitenkin hän oli valmis lähtemään Konfederaatiosta ja uskaltautumaan uhkarohkeaan yritykseen murtaa jo hyvin tiukka saarto päästäkseen puolisonsa, Louis ”Lou” DeRossetin, luo mukanaan myös vuoden ikäinen Gabrielle-tyttärensä. Lou ei ollut palvellut rintamalla ”fyysisen kyvyttömyyden” (ilmeisesti huonon näön) takia, vaan hänet oli määrätty armeijan hankintaosastolle. Lou oli ollut mukana yksityisesti omistetuilla saarronmurtajilla muutamaan otteeseen tuomassa rahtia saarron läpi, mutta elokuussa 1864 hän oli joutunut jäämään Bermudalle sairastuttuaan. Vaikka hän alkoi jo olla toipunut, Marie päätti matkustaa hänen luokseen sen sijaan, että Lou olisi palannut takaisin Konfederaatioon. Loun perhe oli yllättynyt ja pettynyt nuoren parin ratkaisuun, sillä Loun veljet yhtä alaikäistä lukuun ottamatta palvelivat Konfederaatiota jossakin ominaisuudessa.

Wilmington oli ollut vuodesta 1863 Konfederaation tärkein saarronmurtosatama, jota suojelivat suojainen sijainti sekä useat linnoitukset. Saarronmurtajia lähti Wilmingtonista syksyllä 1864 vain muutaman päivän välein. Laivat oli naamioitu maalaamalla ne jollakin maastoon sopivalla värillä ja niiden kapteenit odottivat pimeitä, kuuttomia öitä purjehtiakseen. Mutta liittovaltion sotalaivat odottivat niitä Konfederaation linnoitusten tykkien ulottumattomissa eikä saarronmurtajia, jotka olivat siviililaivoja, ollut aseistettu. Vihollinen ei kuitenkaan mielellään upottanut laivaa, sillä oli paljon tuottavampaa ottaa se kiinni ja saada siitä suuri palkkio. Siksi saarronmurtajaa saatettiin ajaa takaa pitkiäkin matkoja, jonka vuoksi niiden kapteenit usein peittivät höyrykattilan paineensäätelyaukot lisätäkseen laivan nopeutta, mikä oli uhkarohkeaa räjähdysvaaran takia.

Lynx oli eräs Konfederaation parhaista saarronmurtajista. Tämä hyvin nopeakulkuinen alus oli vastikään rakennettu Liverpoolin telakalla ja oli kaksi kuukautta aikaisemmin selvinnyt jopa hurrikaanista Yhdysvaltain itärannikon ja Bermudan välillä taitavan kapteeninsa ohjauksessa. Syyskuun 26. päivän iltana se lähti Wilmingtonin satamasta, mutta se huomattiin välittömästi ja liittovaltion sotalaiva USS Niphonin tulitus sai sen vahingoittumaan pahasti. Sen kapteeni koetti pyrkiä pois alueelta, mutta Lynxiin, joka oli jo alkanut upota, osui yhä uudelleen. Marie määrättiin ohjaushyttiin turvaan, mutta heti hänen istuttuaan alas luoti tunkeutui seinän läpi seitsemän senttiä hänen päänsä yläpuolelta ja osui laivaa ohjaavaan merimieheen.

Marie syöksyi kajuuttaan lapsensa luo, hädin tuskin välttäen toisen seinän läpi ammutun luodin. Mutta hän pysyi siellä, kuten kapteeni oli käskenyt, kunnes häntä tultiin noutamaan. Komentosilta oli repeytynyt irti ja laiva upposi hyvää vauhtia, joten kapteeni ohjasi sen kohti läheistä rantaa. Lynxin ajettua matalikkoon pelastusvene laskettiin, mutta aallot olivat niin korkeita, että siihen laskeutuvat merimiehet melkein hukkuivat. Siitä huolimatta Marie odotti tilaisuutta kylmän rauhallisesti ja hyppäsi tilaisuuden tultua veneeseen kehottaen heittämään lapsen perässään. ”Koko miehistö hurrasi rohkeudelleni,” hän kertoi myöhemmin, ”enkä ole koskaan tuntenut itseäni rauhallisemmaksi.” Ilman ruokaa ja vettä laivasta pelastuneet odottivat läpimärkinä pimeällä rannalla, kunnes lopulta saatiin sana läheiseen linnoitukseen ja miehistö ja Marie lapsineen pääsivät turvaan.

SS Lynx.
DeRosset Family Papers #214, Southern Historical Collection, Wilson Library, University of North Carolina at Chapel Hill. Mahdollisesti Marie Finley DeRossetin maalaama akvarelli.
Kuva: Anna Koivusalo

Hurjasta seikkailustaan huolimatta Marie ei lannistunut. Vain viikkoa myöhemmin hän nousi Owl-nimiseen alukseen, joka yritti sekin livahtaa ulos Wilmingtonista suuntanaan Bermuda. Jälleen USS Niphon tulitti laivaa ja jälleen laiva vahingoittui ja useat miehistön jäsenet haavoittuivat. Mutta aluksen kokenut kapteeni sai sen ohjattua vihollisten aseiden kantamattomiin ja lopulta turvallisesti Bermudan satamaan. Marie ja Gabrielle pääsivät perille vahingoittumattomina. Myöhemmin kirjoittamassaan tapahtuman kuvauksessa Marie ei kuitenkaan maininnut syytä, miksi oli lähtenyt vaaralliselle matkalle, vaan tiedämme sen hänen ystävänsä kirjeen perusteella. Hän ei vain paennut sotaa, vaan oli vasta kaksi vuotta kestäneen avioliittonsa aikana ehtinyt riitaantua anoppinsa kanssa. Eliza DeRosset oli voimakastahtoinen nainen, joka sanoi suoraan, mitä ihmisistä ajatteli ja suhtautui moniin ihmisiin, esimerkiksi tytärtensä aviomiehiin, penseästi. Kuitenkin erityisesti hänen ja Marien välillä oli kitkaa ja vakavia ongelmia. Eliza ja hänen hillityt tyttärensä olivat hyvin uskonnollisia ja omistautuneita hyväntekeväisyydelle, lapsilleen ja aviomiehilleen. Älykäs ja kaunis Marie puolestaan nautti juhlista, teatterista ja nuorten miesten seurasta. Loun perhe piti huikentelevaisena miniää, joka oli ranskantanut nimensä alkuperäisestä Mariasta, ojensi Louta, jos tämä oli käyttäytynyt hänestä huonosti, eikä koskaan käynyt kirkossa.

Marien päästyä Bermudalle Eliza kirjoitti Loulle loukkaantuneena: ”En kirjoita Marielle, koska kirjeeni eivät ilmeisesti ole toivottuja.” Tyttärelleen hän puolestaan valitti: ”Talo, piano, keittäjä . . . [Lou] on hankkinut kaiken mahdollisen pikku vaimolleen – aivan uuden pianon hän on hankkinut, parin poneja ja vaunut, ja puhuu nyt siitä, että he lähtevät Eurooppaan.” Aikana, jolloin kärsittiin puutetta ja minkä tahansa ruoan tai tavaran hankkiminen edellytti ennen varakkaalta kauppiasperheeltäkin monimutkaisia tiedusteluja ja tukun rahaa, Eliza DeRosset ei sulattanut moista tuhlaavaisuutta. Marie Finley DeRossetin kuvaus Lynxin uppoamisesta kirjattiin 50 vuotta myöhemmin sodan aikana saarronmurtajalla palvelleen perhetuttavan muistelmiin esimerkkinä Konfederaation naisten ”rohkeudesta, joka olisi ollut kunniaksi vanhalle sotilaalle”. Marien rohkeutta ei käy kyseenalaistaminen, mutta on selvää, että sen motiivina ei ollut pelkästään hänen halunsa päästä miehensä luo vaan myös pois anopin luota.

Konfederaatioon palaamisen sijaan DeRossetin pariskunta matkusti Englantiin, jossa he seurustelivat muun muassa aateliston ja tunnetun runoilijan lordi Bulwer-Lyttonin kanssa. Loun mukaan he olivat onnellisia, vaikkakin Marien halu liikkua seurapiireissä kävi kalliiksi pienellä toimeentulolla ponnistelevan Loun kukkarolle. Marie kuoli Lontoossa vuonna 1870 palaamatta enää Yhdysvaltoihin.

Anna Koivusalo on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain historiaan erikoistunut tutkijatohtori, joka työskentelee lukuvuoden 2019–2020 University of North Carolinassa Fulbright Suomi -säätiön, Säätiöiden post doc poolin ja Emil Aaltosen säätiön rahoituksella.

Lähteet

DeRosset Family Papers #214, Southern Historical Collection, Wilson Library, University of North Carolina at Chapel Hill.

Kostam, Angus. Confederate Blockade Runners 1861–1865. Illustrated by Tony Bryan. Osprey Publishing, 2004.

McNeil, Jim. Masters of the Shoals: Tales of Cape Fear Pilots Who Ran the Union Blockade. Da Capo Press, 2013.

Sprunt, James. Chronicles of the Cape Fear River, 1660–1916. Edwards & Broughton Printing Co., 1916.

Anna Koivusalo: ”Tulipalo! Tulipalo! Kapina! Kapina!” Mellakointia 1800-luvun alun yliopistossa

|

Nuoria miehiä jo 1700-luvun puolesta välistä kouluttanut Princetonin yliopisto oli 1800-luvun alkupuolella historiansa pahimmassa aallonpohjassa. Varoista oli suuri pula, yliopiston rehtori oli hyvin uskonnollinen ja tiukka ja opetus oli mielikuvituksetonta ja paikoilleen jämähtänyttä. Vaikka maan muissa yliopistoissa alettiin vähitellen soveltaa kokeilevampaa opintosuunnitelmaa, Princetonin opiskelijat joutuivat Bachelor of Arts -tutkinnon suorittaakseen opiskelemaan teologiaa ja Raamatun oppeja (Holy Scriptures), moraalifilosofiaa, luonnonfilosofiaa, logiikkaa, kirjallisuutta (belles lettres), geometriaa, algebraa, aritmetiikkaa, laskentoa (calculus), astronomiaa, kemiaa, navigaatiota, maantiedettä, kreikkaa ja latinaa sekä englannin kielioppia.

Neljännesvuosittaisissa kuulusteluissa oppilaan oli osattava luetella ääneen ulkoa opeteltavaksi määrättyjen kirjojen tekstit sekä vastattava niitä koskeviin kysymyksiin. Arvosana oli keskiarvo kaikista kuulustelun vastauksista saaduista pisteistä. Opettajat eivät antaneet opiskelijoiden soveltaa osaamiaan asioita, vaan opetus oli luentojen ja kirjojen ulkoa oppimista.

Princetonin rehtori, Ashbel Green, kannatti erittäin tiukkaa kuria. Opiskelijoiden tuli keskittyä opintoihinsa, aterioida yliopiston ruokalassa ja muutenkin pysytellä kampusalueella, josta ei saanut lähteä pois ilman erillistä lupaa, sekä puhutella ja kohdella opettajia kunnioittavasti. Tästä huolimatta – tai tämän vuoksi – Princetonin harmina olivat jatkuvat häiriöt. Rikkomukset tai jopa kapinat eivät suinkaan olleet harvinaisia yhdysvaltalaisissa yliopistoissa 1800-luvun alussa. Monet opiskelijat olivat eliittiperheistä eivätkä varsinaisesti tarvinneet koulutusta, vaan tulivat collegeen muodostamaan sosiaalisia siteitä ja nauttimaan yliopistoelämän huvituksista: he joivat, tupakoivat, uhkapelasivat, harrastivat naisseikkailuja ja tekivät kepposia toisilleen ja opettajille.

Erityisesti Princetonissa häiriöitä oli paljon; vuoden 1816 lähes jokaisessa opettajien kokouksessa käsiteltiin jotakin rikettä ja siitä usein seurannutta opiskelijan erottamista. Rangaistuksia jaettiin mm. ”epäjärjestyksestä”, uhkapelaamisesta, ”esiintymisestä täysin juopuneena”, kukkotappeluiden järjestämisestä, sähikäisten säilyttämisestä sängyn alla, ruudin räjäyttelystä, opettajien uhkaamisesta sekä kampusalueen ulkopuolisessa tavernassa käymisestä ja siellä syömisestä ilman lupaa.

Eniten uskonnollisen rehtorin mieltä kuitenkin kuohutti ”erittäin turmeltunut tapahtuma”, jossa muutama opiskelija oli tuonut ”huonomaineisen naisen” kampusalueelle ja ”houkutellut toverinsa olemaan hänen kanssaan hillittömän epäpuhtaassa kanssakäymisessä”. Opettajakunta totesi, että collegen rauhan ja hyvinvoinnin vuoksi ei missään tapauksessa käynyt päinsä lieventää valppautta opiskelijoiden suhteen. Siitä huolimatta opiskelijakato oli suuri, koska monet hyveellisemmät opiskelijat jättivät Princetonin.

Tammikuussa 1817 tilanne kärjistyi mellakkaan, jota on pidetty yhtenä Princetonin myrskyisän historian pahimmista. Närkästyneenä saamansa neljännesvuosikokeen lukutehtävän pituudesta opiskelijat olivat poistuessaan illallisen jälkeen ruokasalista pitäneet meteliä, rikkoneet joitakin ikkunalaseja ja laukaisseet muutaman sähikäisen. Sen jälkeen collegen ylle laskeutui ”epätavallinen hiljaisuus”, jonka rehtori vasta jälkikäteen ymmärsi johtuneen siitä, että nuoret miehet valmistelivat täysmittaista kapinaa.

Kaksi päivää myöhemmin, tammikuun yhdeksäntenätoista päivänä, kahdelta aamuyöllä vararehtori heräsi huutoihin ”Tulipalo! Tulipalo! Kapina! Kapina!” Kun hän kiiruhti asunnostaan Nassau Halliin, asuntola- ja luentosalirakennukseen, hän huomasi collegen käymälän olevan tulessa. Nassau Hallin ovet oli naulattu kiinni, ikkunat särjetty, ja nuorukaiset huusivat ja soittivat rakennuksen merkinantokelloa lakkaamatta. Rakennukseen pyrkiviä opettajia heitettiin kaikella mahdollisella käteen osuvalla.

Kun kapina saatiin kukistettua, kukaan ei myöntänyt osallistuneensa siihen, vaan kaikki kertoivat vain tulleensa katsomaan tilannetta ja olevansa siihen syyttömiä. Rehtori oli ymmällään, kunnes eräs hänen hurskaista suosikkioppilaistaan tuli ja näytti oppilaslistasta neljätoista syyllisen oppilaan nimeä. Nämä neljätoista pidätettiin ja annettiin Princetonin kaupungin virkavallan huostaan oikeudenkäyntiä varten. Mutta tästä närkästyneenä lähes koko jäljellä oleva oppilaskunta nousi uuteen kapinaan tuhoten collegen omaisuutta, uhaten opettajia nuijilla ja tikareilla ja ammuskellen pistooleilla. Lopulta mellakointi saatiin loppumaan ja lisää opiskelijoita pidätettiin ”avoimesta tai salamyhkäisestä vehkeilystä” ja ”pahanteosta ja väkivallasta” syytettynä.

 

View of Nassau Hall, Princeton, N.J., 1860
Library of Congress, Prints and Photographs Division, Washington, D.C.

Yksi jälkimmäisessä mellakassa pidätetty ja yliopistosta erotettu nuori mies oli etelä-carolinalainen John Chesnut. Hänen isänsä, yksi Etelä-Carolinan rikkaimmista miehistä, oli opiskellut Princetonissa 1790-luvulla ja odotti Johnin opiskelevan ahkerasti ja suorittavan tutkintonsa kunnialla. Tarkempaa tietoa Johnin osallisuudesta kapinaan ei ole säilynyt, mutta rehtori Green ilmoitti hänen isälleen, ettei mitään epäilystä ollut siitä, että John oli ”syvästi osallinen” kapinointiin ja siten ”ilmaissut periaatteita, jotka heikentäisivät mitä tahansa yhteiskuntaa maailmassa”. Johnin serkku, jota syytettiin äänekkäästä huutamisesta kapinan aikana, erotettiin myös. Rehtorin mukaan Johnin oli parasta hakeutua opiskelemaan muualle eikä enää palata Princetoniin, jossa hän oli ”menettänyt kunniansa”.

Kyse ei kuitenkaan ollut kunnian menetyksestä; päinvastoin, John selitti toimineensa nimenomaan tovereidensa kunnian puolesta. Kun nuoret miehet, joista oli tulossa aikuisia, alistettiin tiukkaan kuriin, he kapinoivat puolustaakseen omaa käsitystään miehisyydestä ja kunniasta. Vaikka heidän opettajiensa mielestä mellakointi oli tottelemattomuutta ja väkivaltaa, nuorukaiset itse näkivät sen olevan rohkeaa ja miehekästä. Johnin vanhemmat, onneksi, ymmärsivät, että Johnin tarkoitus oli ollut puolustaa tovereitaan (todennäköisesti erityisesti serkkuaan), joita oli hänen mielestään kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. He eivät toki hyväksyneet itse kapinaa, mutta he ymmärsivät, ettei nuori mies ollut kyennyt ”seurausten rauhalliseen pohdiskeluun” niin intensiivisessä tilanteessa.

John Chesnut meni opiskelemaan toiseen yliopistoon, New Yorkin Union Collegeen, ja hänen vanhempansa kirjoittivat hänelle koko hänen opintojensa loppuajan ohjeistaen häntä hyvästä käytöksestä ja opintoihin keskittymisestä, peläten ”tyhmyyksiä ja paheita, jotka ympäröivät sinua”. Nämä neuvot tehosivat; John valmistui Union Collegesta 1819 ja hänestä tuli myöhemmin hyvin toimeentuleva plantaasinomistaja, sotasankari ja osavaltion senaattori.

Kun hänen pikkuveljensä James meni Princetoniin 1832, samanlaiset ohjeet ja neuvot seurasivat häntä sinne. Itse college oli myös rauhoittunut uuden rehtorin myötä. Vaikka joitakin häiriöitä vielä esiintyi, ne olivat varsin viattomia aikaisempiin verrattuna, kuten kortin peluuta ja tavernassa käyntiä. Vain yhden kerran opintojensa aikana James oli opettajakunnan puhuteltavana käytöshäiriöstä: hän oli kieltäytynyt, kun opettaja pyysi häntä poistumaan ruokasalista huonon käytöksen takia.

Vaikka rike oli varsin mitätön verrattuna 20 vuoden takaisiin tapahtumiin, Jamesin tuli myöntää erheensä opettajien edessä. Rangaistuksena hänen nimensä, rikkeensä, syyllisyyden tunnustuksensa sekä opettajakunnan torut luettiin ääneen jumalanpalveluksen yhteydessä. Hänen vanhempansa huolestuivat kovasti ja lähettivät kirjeitä, joissa häneen vedottiin ja käskettiin keskittymään opintoihin ja olemaan kunniaksi itselleen ja perheelleen. Häntä muistutettiin hänen päämäärästään, joka ei ollut niinkään itse tutkinto vaan perheen ja suvun kunnian ja maineen ylläpitäminen.

Tämän harha-askeleen jälkeen, kovalla työllä opintojensa eteen sekä virheettömällä käytöksellä, James onnistuikin jälleen saavuttamaan hyvän maineen opettajakunnan silmissä. Vanhempiensa sekä isoveli Johnin tyydytykseksi hän valmistui 1835 ja onnistui saamaan tavoitellun oikeuden pitää puhe valmistujaisissa. He olivat saaneet hänet sisäistämään, että perheen kunnian ylläpitämisessä hyvä käytös, itsehillintä ja yritteliäisyys olivat huomattavasti oleellisempia tekijöitä kuin oppineisuus.

Anna Koivusalo on Yhdysvaltain historiaan erikoistunut tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.

Lähteet

Office of Dean of the Faculty Records, Princeton University Archives, Department of Rare Books and Special Collections, Princeton University Library.

Anna Koivusalo, “The Man Who Started the American Civil War: Southern Honor, Emotion, and James Chesnut, Jr.” Väitöskirja, Helsingin yliopisto, 2017.

Thomas Jefferson Wertenbaker, Princeton, 1746–1896 (Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1996 [1st ed. 1946]).

Anna Koivusalo: Kunnia, moraali ja etelävaltiolaiset patsaat

|

Vuonna 2017 Yhdysvalloissa poistettiin mm. konfederaattikenraalien Robert E. Leen ja Thomas ”Stonewall” Jacksonin sekä Konfederaation presidentin Jefferson Davisin muistomerkit. Tämä julkisilla paikoilla olevia etelävaltiolaisten henkilöiden patsaiden poistaminen on osa laajempaa aaltoa, jossa myös esimerkiksi koulujen nimiä muutetaan ja kirjoja tai elokuvia kielletään, mikä herättää eri puolilla Yhdysvaltoja paljon keskustelua suuntaan ja toiseen.

Näiden miesten kirjaimellinen kaataminen alas jalustalta on tärkeää erityisesti afroamerikkalaisille, joille nämä edustavat rasismia ja orjuutta. Mustaihoisen amerikkalaisen näkökulmasta ei voi olla mitenkään oikeutettua, että tänä päivänä enää kunnioitetaan miehiä, jotka aloittivat 800.000 henkeä vaatineen Yhdysvaltain sisällissodan suojellakseen oikeuttaan pitää toisia ihmisiä orjuutettuna. On toki täysin ymmärrettävää, että mustaihoiset koululaiset tuntevat olonsa turvallisemmaksi ja arvokkaammaksi Barack Obaman kuin Jefferson Davisin mukaan nimetyssä koulussa. Samaan aikaan tuntuu vähintäänkin ylilyönniltä, ellei jopa historioitsijaa kauhistuttavalta alkuperäislähteiden uhanalaiseksi asettamiselta, että sellainen kulttuuri-ikoni kuin Tuulen viemää on joissakin paikoissa kielletty rasistisena.

Robert E. Leen patsas, Richmond, Virginia, n. 1900. Kuva: Library of Congress.

Keskustelua on kuitenkin vaikea käydä asiallisesti, kun samaan aikaan äärioikeistolaiset ryhmät ovat käyttäneet kiistaa lyömäaseena ja Konfederaation taistelulippua lava-autostaan heilutellen julistavat sotaa patsaita alas vaativia henkilöitä vastaan. Mutta monet täysin tavalliset, maltilliset ja mustien tasa-arvoa kannattavat etelävaltiolaiset surevat kiistan saamia mittasuhteita. Heille olisi tärkeää yksinkertaisesti saada kunnioittaa sisällissodassa olleita esi-isiään ja tuntea ylpeyttä etelävaltiolaisuudestaan. Konfederaation ja sisällissodan muistaminen on kuitenkin arka asia, sillä vastakkainasettelu saattaa helposti leimata heidät rasisteiksi ja orjuuden kannattajiksi, vaikka valkoisen ylivallan kannattajat lähinnä kuvottavat heitä.

Sisällissodan jälkeen valkoihoiset etelävaltiolaiset pyrkivät muistamaan uhrauksensa muistopäivillä, puheilla, kirjoilla, runoilla, lauluilla, veteraanien kokouksilla ja erityisesti patsailla, joita pystytettiin joka puolelle Etelää. Niissä maalailtiin Konfederaatiota, kuvitteellista Etelää, joka oli rakennettu perustajaisien (Founding Fathers) arvoille, kuten vapaudelle, ja jonka sotilaat puolustivat sen ja omaa kunniaansa. Vapaus koski kuitenkin vain valkoihoisia: afroamerikkalaisille Konfederaatio symboloi orjuutta ja etelävaltioiden tahtoa muodostaa orjuudelle perustuva oma valtio. Monet ovatkin ottaneet jyrkän kannan keskusteluun ja vaatineet Yhdysvalloissa edelleen viipyilevän Etelän ”kadotetun aatteen” (the Lost Cause) myytin lopullista musertamista.

Erityisesti konfederaattien kunniallisuus on kyseenalaistettu: kuinka toisten orjuuttamiseen pyrkineet miehet olisivat saattaneet olla kunniallisia? Miten voidaan lainkaan puhua kunniasta samassa hengenvedossa miesten kanssa, jotka käyttivät väkivaltaa toisia ihmisiä kohtaan? Näin ovat sanoneet myös tunnetut historioitsijat, joiden mukaan ainoastaan orjuuden, ei kunnian, säilyttäminen oli etelävaltiolaisten motiivina sisällissodan aloittamisessa.

Etelävaltiolaisen kunnian tutkija on kuitenkin toista mieltä. On välttämätöntä muistaa konteksti; kunnia Etelässä tarkoitti sitä, että voidakseen kunnioittaa itseään valkoisen miehen (ja naisen) tuli huolehtia omasta, perheensä, sukunsa ja maansa maineesta, käyttäytyä tiettyjen kohteliaisuussääntöjen mukaan, hallita tunneilmaisunsa ja sitä kautta saavuttaa arvostusta toisilta valkoisilta. Se ei suinkaan poissulkenut orjuutta, sillä Etelässä orjia pidettiin ”toisina”, joilla ei ollut kunniaa eikä sen seurauksena itsekunnioitusta. Siksi kunnianloukkaukset olivat erityisen vaarallisia, koska ne vihjasivat miehen olevan orjan kaltainen olento.

Kunnia ei siis suinkaan tarkoittanut moraalia tai välttämättä edes humaaniutta — ne, jotka kohtelivat orjiaan hyvin, tekivät niin muiden arvojen kuin kunnian vuoksi. Mutta kunnia oli sen sijaan ehdottomasti hyvin keskeisessä osassa sisällissodan syttymisessä. Rohkeus ja isänmaallisuus olivat olennainen osa kunniaa, eikä mies voinut kieltäytyä taistelemasta oman maansa puolesta ja pysyä kunnian miehenä. Lee oli orjanomistaja, joka myös fyysisesti rankaisi orjiaan, mutta silti häntä on 150 vuotta kunnioitettu miehenä, joka soti säilyttääkseen omansa ja Virginian, kotiosavaltionsa, kunnian. Historioitsijan tehtävä onkin selvittää se, mikä motivoi orjanomistajia ryhtymään sisällissotaan, ei niinkään pyrkiä todistamaan, että orjuus oli moraalitonta (mikä lienee itsestään selvää). Näin ollen historioitsija voi hyvin sanoa Robert E. Leen ja kumppaneiden olleen kunniallisia miehiä, vaikkeivat nykyajan mittapuulla arvioiden moraalisia.

Mutta pitääkö historioitsijan sitten lakata piiloutumasta termien taakse ja ottaa kantaa siihen, pitääkö patsaat kaataa? Vaikka historioitsijaa kauhistuttaa, jos patsaat tuhotaan, joskus ainakin niiden siirtäminen on varmasti paikallaan. Esimerkiksi etelä-carolinalaisen lääkärin ja modernin gynekologian isän, J. Marion Simsin, patsas ansaitsi tulla siirretyksi pois New Yorkin keskuspuistosta. Vaikka miljoonat naiset varmasti ovat tyytyväisiä siihen, että saavat nykyaikaista hoitoa, joka perustuu Simsin tutkimuksiin, kylmät väreet kulkevat väkisin selkäpiissä sen taustat kuullessaan. Mm. gynekologin spekulan kehittänyt Sims teki naispuolisille orjille kokeita ilman heidän suostumustaan tai minkäänlaista kivunlievitystä.

Nykyajasta katsoen tällainen menettely on tietenkin moraalisesti väärin (vaikka Simsiä on puolustettukin huomauttamalla, että kivunlievitys ei ollut vielä kovin yleisesti käytössä ja että Sims myös uskoi, etteivät mustat tunne kipua valkoisten lailla). Mutta kunniaton Sims ei ollut: hän oli itse asiassa tarkka kunniastaan ja puolusti sitä loukkauksia vastaan, jotka liittyivät hänen yksityiselämäänsä, ei praktiikkaan. Mustien orjien käyttäminen koekaniineina ei mitenkään haitannut hänen kunniaansa valkoisena miehenä.

J. Marion Sims. Kuva: Library of Congress, Washington, D.C.

Jos minun pitäisi ehdottaa jotakin, suosittelisin ottamaan mallia Etelä-Carolinan pääkaupungissa Columbiassa sijaitsevasta osavaltion valtiopäivätalosta. Rakennuksen puisto on hyvä esimerkki Etelän vaikeasta ja vaietusta historiasta, jonka perintö ikävä kyllä elää vielä tänäkin päivänä. Vaikka sivumennen sanoen puistossa on toinen Simsin patsas, joka edelleen saa siellä seisoa, senaattori Strom Thurmondin patsaassa on tehty hyvä ratkaisu, joka ei lakaise maton alle historian kipukohtia eikä ”ylistä valkoisia kuolleita miehiä.”

Thurmond oli rotuerottelun kannattaja, joka kamppaili mustien kansalaisoikeuksia vastaan. Hänen patsaaseensa on listattu kaikki virat ja kunnianosoitukset, joita hän elämänsä aikana sai, sekä hänen avioliitossa syntyneet neljä lastaan. Hänellä oli kuitenkin salattu avioton musta tytär, joka oli syntynyt nuoren Thurmondin tehtyä raskaaksi perheensä 15-vuotiaan kotiapulaisen. Kun tieto hänen aviottomasta lapsestaan tuli julkisuuteen hänen kuolemansa jälkeen, patsaaseen korjattiin teksti ”viiden lapsen isä”. Tämä yksi sana tuo vähäeleisesti esille etelävaltioiden historiaan syvään juurtuneen rasismin ja tekee kaksinaismoraaliset standardit naurunalaiseksi.

Strom Thurmondin patsas, Columbia, Etelä-Carolina. Kuva: Anna Koivusalo.

 

Lähteet ja kirjallisuus

J. D. Crutchfield, “My History Too; I Want My Flag Back”. Richmond Times-Dispatch, 11.10.2017.
“Historians respond to John F. Kelly’s Civil War remarks: ‘strange,’ ‘sad,’ ‘wrong’”. The Washington Post, 31.10.2017.
Kevin Waite, “Robert E. Lee WAS a man of honor. That’s the problem”. The Washington Post, 7.11.2017.
Kenneth S. Greenberg, Honor & Slavery: Lies, Duels, Noses, Masks, Dressing as a Woman, Gifts, Strangers, Humanitarianism, Death, Slave Rebellions, the Proslavery Argument, Baseball, Hunting, and Gambling in the Old South. Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1996.
W. Scott Poole, Never Surrender: Confederate Memory and Conservatism in the South Carolina Upcountry. Athens: University of Georgia Press, 2004.

FT Anna Koivusalo on yleisen historian tutkijatohtori, jonka väitöskirja kunniakäsityksen vaikutuksesta tunneilmaisuun 1800-luvun Yhdysvaltain Etelässä hyväksyttiin Helsingin yliopistossa vuonna 2017. Hänen uusi projektinsa käsittelee tunneilmaisun ja -kokemuksen muutosta Yhdysvaltain sisällissodan seurauksena.