Joskus asiat menevät suositusten mukaan. Opiskelija tekee loistavan gradun, minkä jälkeen hänet houkutellaan mukaan tutkimusprojektiin tekemään väitöskirjaa. Heti kättelyssä luvataan nelivuotinen rahoitus, yhteisön täysi tuki ja hyvät työtilat. Projektin aikana mikään ei mätä. Menetelmät toimivat ja aineistoa saadaan suunnitellusti. Julkaisut menevät läpi. Kukaan ei sairastu tai muuta pois. Eksistentiaalikriisejä ei synny. Väitöskirja valmistuu tavoiteaikataulussa, ja post doc -paikka on sovittuna jo ennen väitöspäivää.
Suurin osa tapauksista menee jotenkin ihan toisin. Tapahtuu jotain ennalta arvaamatonta, joka muuttaa prosessin kulkua. Langnetissa on jo vuosien ajan tehty kyselyitä siitä, mikä väitöskirjatyötä edistää tai hidastaa. Ylivoimaisesti suurin edistävä tekijä on ollut tutkijayhteisö. Keskustelujen ja seminaaritapaamisten lisäksi esiin on nostettu kurssien antia ja hyvää ohjausta. Eniten työtä ovat hidastaneet yllätykset aineistossa tai menetelmissä, erilaiset henkiset esteet, muut työt ja siviilielämän kriisit.
Itselleni suurin oivallus kyselyissä on ollut se, että erityisiksi ja yksityisiksi koetut ongelmat ovatkin olleet niin yleisiä. Outo lintu saattaakin olla se väitöskirjatutkijan arkkityyppi. Asia on tärkeä nostaa esiin siksi, että myös työtä edistävät ja iloa tuottavat asiat ovat usein yhteisiä.
Osallisuus tutkijayhteisössä on työn etenemisen kannalta aivan korvaamattoman tärkeää. Osallisuus ei suinkaan aina ole sitä, että väitöskirjatutkijalla on paikka projektissa ja työhuone yliopistolla. Osallisuus on ennen kaikkea uskaltamista. Sitä, että uskaltaa mennä paikalle, näyttää keskeneräisen tekstinsä, aukaista suunsa tai liittyä listalle.
Olen vasta aloittanut, enhän mä ole vielä mikään tutkija. En ole lukenut vielä murto-osakaan keskeisestä kirjallisuudesta. Oikeastaan en edes tiedä, onko tämä se aihe, jota haluan tutkija. Tai sitten näin: Olen jo ihan liian kauan vatvonut aihettani. Olen ihan varmasti pudonnut kärryiltä. En kehtaa enää näyttää naamaani tutkijaseminaarissa. Kukaan ei varmaan edes muista, että olen vielä listoilla mukana. Asunkin niin kaukana. Ei mun hyödytä mennä paikalle, kun en sitten kuitenkaan pysty jatkamaan tutkimusta, kun leipätyö ja perhe ja kaikki…
Langnetin nykyisestä noin 800 väitöskirjatutkijasta suurin osa työstää väitöskirjaansa sivutoimisesti, silloin kuin ehtii, muistaa ja jaksaa. Ehkä vain noin sadalla on täysipäiväisen tutkimisen mahdollistava rahoitus. Kaikissa tekeillä olevissa ja valmistuvissa väitöskirjoissa ajetaan kuitenkin samaa asiaa: etsitään ja löydetään uutta tietoa kielestä. Tämä tieto on äärettömän arvokasta. Tiedeyhteisön ja koko yhteiskunnan intresseissä on saada nuo projektit valmiiksi ja uusi tieto kaikkien ulottuville.
Uudessa Langnetissa mietitään koko ajan keinoja, joilla erilaisissa tilanteissa työtään tekeviä väitöskirjatutkijoita voitaisiin tukea. Kesälomien jälkeen käynnistyy uusien teema- ja resurssiryhmien toiminta. Ryhmät ovat matalan kynnyksen tiedeyhteisöjä, joissa jokainen saa osallistua itselle sopivalla aktiivisuudella. Lisää tietoa ryhmistä on tulossa vielä ennen juhannusta. Väitöskirjatutkijoiden oma Facebook-ryhmä perustettiin jo. Kannattaa liittyä.
Oma väitöskirjaprojektini sisälsi tyypillisiä mutkia, töyssyjä ja pysähdyksiä. Välillä oli todella, todella vaikeaa. Oli pakko opetella uskomaan pienten liikahdusten voimaan. Siihen, että vaikka kaikkiin ongelmiin ei ollut näkyvissä ratkaisuja, pystyin kuitenkin aina tekemään edes jotain, edes ihan pientä. Edes pakottamaan itseni sinne, missä muut keskustelivat. Pikkuhiljaa mutkat lähtivät oikenemaan.
Kannattaa vähän pakottaakin itseään. Kannattaa uskaltaa osallistua.