Luento 15.4.2011: Viapori varuskuntayhteisönä 1800-luvun alussa

Ruotsin vallan ajan loppuun mennessä Viaporiin oli muodostunut suuri väestökeskittymä. Linnoituksessa asui 4606 ihmistä vuonna 1805. Väkiluku oli suurempi kuin viereisessä Helsingin kaupungissa, jossa asui 4337 ihmistä. Hallinnollisesti väestö oli jaettu erilaisiin ryhmiin, joilla oli kullakin omat tehtävänsä linnoituksessa.

Suurimman väestöryhmän muodosti Armeijan laivasto, jonka alaisuudessa oli lähes puolet koko linnoituksen väestöstä. Koska Viaporin laivastoeskaaderi oli valtakunnan puolustuksen kannalta tärkeä ja siksi kooltaan iso, se tarvitsi suuren miehistön ja paljon hallintohenkilökuntaa. Lisäksi laivaston kunnossapitoon tarvittiin lukuisia käsityöläisiä. Suuresta väkimäärästä huolimatta Viaporissa oli vain osa saaristolaivaston koko miehistöstä. Pääosa laivaston miehistöstä oli tarkoitus koostua maa-armeijan sotilaista, joita oli tarkoitus käyttää soutajina ja maihinnousujoukkoina.

Varuskuntarykmenttien väki muodosti seuraavaksi suurimman väestöryhmän. Viaporin varuskunta koostui kahden värvätyn jalkaväkirykmentin joukoista. Leskikuningattaren henkirykmentti oli Viaporissa kokonaisuudessaan. Sen sijaan Jägerhornin rykmentistä Viaporissa oli vain puolet. Loput rykmentin joukoista olivat Loviisa−Svartholmassa. Varuskuntajoukkojen päätehtävänä oli vartiopalvelus ja vankien vahdinta.

Linnoituslaitokseen ja Linnaan kuului vain suhteellisen vähän väkeä. Tästä huolimatta ne olivat linnoitusyhteisön toiminnan kannalta hyvin tärkeitä väestöryhmiä. Linnoituslaitos vastasi linnoituksen rakentamisesta. Linnan väki vastasi puolestaan linnoituksen yleishallinnosta, huollosta ja ylläpidosta.

Viaporissa oli satoja vankeja. Nämä oli jaettu kahteen erilliseen ryhmään, jotka olivat työvangit ja työmiehet. Näistä työvangit olivat pakkotyöhön tuomittuja henkilöitä, joita käytettiin muun muassa rakennustöihin, siivoustöihin, nuohoukseen ja soutamiseen. Työmiehet sen sijaan olivat pääosin irtolaisia, jotka oli määrätty ”parantumaan” työlaitokseen. Vaikka työmiesten olot olivat työvankeja paremmat, he olivat kuitenkin vankeja, sillä he eivät saaneet liikkua vapaasti.

Viaporin väestö oli monessa suhteessa kaupunkimainen. Muurien sisälle oli rakennettu lukuisia puutaloja, joista osa muodosti jopa aidattuja pihapiirejä. Linnoituksen väestöllä oli puutarhoja, ryytimaita ja eläimiä. Rakennuskannan ohella linnoituksen kaupunkimaisuus näkyi siviilien määrässä. Vaikka väestön runko muodostui varuskuntajoukoista, siviiliväestöä oli yli 2000 henkeä. Tämä ihmisjoukko koostui sekä siviili- että sotilastalouksista. Siviilitalouksia oli muun muassa käsityöläisillä ja siviilivirkamiehillä.

Sotilastalouksiin kuuluivat upseerien, aliupseerien ja miehistön perheet ja palvelusväki. Upseeristossa perheet keskittyivät korkea-arvoisille henkilöille. Näiden kotitalouksiin kuului myös suuri osa Viaporissa työskennelleistä palvelijoista. Säädynmukainen elämä edellytti, että perheellisillä upseereilla oli palveluskuntaa. Lähes kaikki palvelijat olivat naisia, sillä miespuolisille palvelijoille linnoituksessa ei ollut juurikaan työtä. Aliupseereilla oli myös usein perheitä linnoituksessa, mutta heillä oli suhteellisen vähän palvelusväkeä. Sotilailla oli vain harvoin perhettä linnoituksessa, vaikka suurin osa miehistä oli naimisissa. Mahdollisia syitä perheiden vähäiseen määrään olivat sotilaiden köyhyys, korkea kustannustaso ja ahtaat majoitusolot.

Varuskuntayhteisöstä oli vuosien kuluessa muodostunut pienoiskaupunki. Tähän seikkaan kiinnittivät huomionsa myös Viaporista kuvauksia kirjoittaneet aikalaiset. Nuorena tykistöupseerina vuonna 1803 linnoituksessa vieraillut Johan af Wingård on jopa mennyt niin pitkälle, että hän on esittänyt Viaporin nopean antautumisen syyksi linnoitukseen kotiutuneen siviiliväestön määrää.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *