Kesäretki Kuninkaantiellä, osa 9 (ja viimeinen)

Palaamme Håkansbölen kartanolta takaisin Kuninkaantielle. Reitin varrella on Nissbackan kartano, joka ei kuulu suunniteltuihin retkikohteisiimme, sillä siellä ei tiettävästi ole mitään 1700-luvulta. Meillä on kuitenkin vielä hyvin aikaa, olemme aikataulustamme edellä, joten pysäköimme auton ja kiipeämme Nissbackan kartanonmäelle.

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut/Kuninkaantie33Nissbackankartano.jpg

Vanha kartanorakennus paloi 1930-luvulla, ja sen rauniot ovat yhä jäljellä mäen laella. Kivinen pylväskuisti on vaikuttava näky, kuin mikäkin tekoantiikkinen kukkulatemppeli (näin käy kun tekee kuistista vahvemman kuin talosta…). Ansku toimii mittakaavana. En suoraan sanottuna tiedä mitään Nissbackan kartanon mahdollisista Viapori-kontakteista, en ole tehnyt kotiläksyjäni koska meidän ei pitänyt käydä täällä. Mutta kyllä niitä pitäisi löytyä, kaiken voi liittää Viaporiin jos on tarpeeksi sinnikäs. Palaan asiaan myöhemmin.

Ajamme takaisin Hakkilan kestikievarin risteykseen ja jatkamme Kuninkaantietä pohjoiseen. Se kulkee Vanhana Porvoontienä ensin Honkanummen hautausmaan läpi ja sitten Hakkilanharjun reunustaa. Näköalat olisivat hyvät, jos pusikoita olisi vähemmän. Mahtoiko tässä Kustaa III:n aikaan olla pusikoita, vai saiko kuningas ihailla avointa peltomaisemaa?

Kohta Kuninkaantie katoaa Lahden moottoritien eritasoliittymän alle. Me käännymme vasemmalle ja teemme jälleen pienen poikkeaman nähdäksemme reitin viimeisen suunnitellun kohteen. Pienen ajomatkan päässä on Keravanjoen Hanabölenkoski, eli luvassa on lisää sahaporvareita. Tien varressa on Hanabölen kylänmäki, pittoreskeja maalaistaloja auringonkukkapellon ympäröimänä. Valokuvaaminen liikkuvasta autosta on vain hankalaa.

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut/Kuninkaantie35Hanablenkyl.jpg

Hanabölenkoski on nykyisin Koivukylän kerrostalolähiön reunalla, mutta 1700-luvulla se oli harvaan asuttua maaseutua, Helsingin pitäjän takamaata. Hanabölen keskiaikaiseen kylään kuului viisi maataloa joilla oli koskessa yhteismylly. Kun kauppias Clayhills ja lääninkamreeri Printz joutuivat 1730-luvulla luopumaan sahastaan Kirkonkylänkoskessa (kts. tämän bloggaussarjan osa 7), he saivat luvan siirtää sen Hanabölenkoskelle. Kosken yläjuoksulla oli vain asumatonta metsää, täällä ei tarvinnut kuunnella talonpoikien valitusta sahapadon nostamista tulvista ja tukinuiton rikkomista rannoista.

1700-luvun lopulla Hanabölenkoskella oli merkittävä varhaisteollinen yhteisö. Saha työllisti viitisentoista miestä, kuten sahaajia, lankunkantajia, kirjurin ja sahasepän, jotka asuivat perheineen kosken partaalle rakennetuissa taloissa. Kustavilaisena aikana Hanabölen saha ajautui Johan Sederholmin omistukseen, kuten kaikki muukin liiketoiminta Helsingin pitäjässä tuolloin tuntui tekevän. Myöhemmin kosken, sahan ja myllyn omisti hetkein aikaa amiraali Carl Olof Cronstedt.

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut/Kuninkaantie34Hanablenkoski.jpg

Hanabölen saha jatkoi toimintaansa 1890-luvulle asti, jolloin se tuhoutui tulipalossa. Samoihin aikoihin jäidenlähtö hajotti Clayhillsin ja Printzin rakennuttaman alkuperäisen sahapadon. Se sijaitsi suunnilleen keskellä kuvaa, suuret neliskulmaiset kivet kosken oikeassa reunassa saattavat olla sen jäänteitä.

Ajamme takaisin Lahden moottoritien liittymään. Sen pohjoispuolelta löytyy jälleen Kuninkaantie joka mutkittelee pohjoiseen kohti Sipoota. Tie kulkee Kuninkaanmäen asuinalueen läpi; mäki on saanut nimensä siitä, että Kustaa III söi täällä piknik-lounaan vuoden 1775 Eerikinretkellään. Yritän napata kuvan Kuninkaanmäki-tienviitasta, mutta kamerasta loppuu samalla hetkellä akku. (Bloggauksen loppuosa on tämän vuoksi kuvittamaton, pahoittelen.)

Matka Kuninkaanmäestä Sipoon rajalle on jälleen silkkaa maaseutua, peltoa, metsää ja maalaistaloja. Pienessä Myraksen kylässä tien varrella oli 1700-luvulla Myrkrogin kestikievari, joka toimi puolimatkanetappina Hakkilan kestikievarista Sipoon kirkonkylään. Kameran toimimattomuus ei hirveästi harmita: emme tiedä tarkalleen missä kohtaa se on ollut, ja kaikki kylän talot ovat näemmä uusia.

Matka loppuu Vantaan ja Sipoon rajalle, sillä pimeä alkaa laskeutua. Kuninkaantie jatkuu tästä edelleen Sipoon kirkonkylään ja siitä kohti Porvoota. Me palaamme Tikkurilaan syömään pitsaa, sillä emme ole syöneet mitään sitten Bembölen kahvituvan.

Toivottavasti olette viihtyneet matkaseurassamme.

1 thought on “Kesäretki Kuninkaantiellä, osa 9 (ja viimeinen)

  1. Kaisa Kyläkoski

    Pitihän Nissbackaa vähän hakea ja löytyi niin hauska sanomalehtijuttu, että pitää jakaa, vaikka ei mihinkään muuhun blogijutussasi liity. Sanomalehdestä Päivätär 17.10.1863, juttu “Hirvet Suomessa nykyjään ja muinoin”, ote:

    Kuinka paljon hirviä muinoin löytyi maassamme näkyy myös siitä, että vuonna 1802 Kesäk. 30 p.pyydettiin kaksi nuorta hirveä Helsingin pitäjässä “Nissbacka” nimisen kartanon maalla. Tästä olemme lukeneet kertomuksen kirj. “Nissbacka Helmik. 2 p. 1803” itse pyytäjältä E. Elfgren’iltä, joka silloin oli yliopistolainen ja opettajana Nissbacka’n herran Majuori ja Ritari de la Motte’n lapsille. Kertomuksen ovat todistaneet vara-amiraali C. O. Cronstedt ja tohtori C. F. Hornstedt. Kirjoittajalla näkyy olleen aikomus lähettää kertomuksensa Helsingin maaherralle, vaan jos se tuli lähetetyksi, sitä emme tiedä.

    Pyytäjä oli myös koettanut näitä eläimiä kesyttää, ja olikin onnistunut. Ensin piti hän heitä noin kolme viikkoa navetassa. Sen ajan kuluttua, talutettiin he päihisillä joka päivä, vaan olivat alussa hyvin arkaluontoisia; kuitenkin tottuivat he kohta ihmisiin, eivätkä enään pelänneet. Ruohoja eivät tahtoneet mielellään syödä, ja maahan eivät suullansa ulotu, jos eivät laskeudu polvillensa. Tavallisin ruoka-aineensa oli puitten lehtiä, erinomattain pihlajaa ja haapaa. Viime mainitun kuori oli heille muuta makuisampaa. Kesällä söivät he myös kaikenlaista kaalia, potaatti-varsia, nauris-varsia y.m., vaan leipää eivät syöneet ollenkaan. Kuin juomaveteensä sekoitettiin jauhoja, tulivat he siitä ensin ikäänkuin juovuksiin; he laskeutuivat polvillensa, sitten pitkällensä ja alkoivat sen perästä hyppiä. “Sittemmin panin vähemmin jauhoja” sanoo kertoja.

    Talvis-aikana syötettiin heille puunkuorta, kauroja ja hakoja. Kaikki ruokansa nielaisevat he pian ja makaavat sitten märehtien. Talvella oli herra Elfgren koettanut ajaa niillä niinkuin hevoisilla, ja muutaman viikon perästä saanut koetuksensa onnistumaan. Ehkä hän ei pannut isompaa kuormaa heidän peräänsä, vakuuttaa hän, että kyllä sietäisivät isompiakin. Ruokansa puolesta ovat he melkein helpommat kuin hevoiset.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *