Luento: Suomenlinna Helsingin historiassa

Helsingin historiamaratonissa 24.4.2012 pitämäni esitelmän “Suomenlinna Helsingin historiassa” teksti:

Esitelmäni käsittelee Viaporin  vaikutusta Helsingin historiaan ennen vuotta 1812. Sen perustana on poleeminen väite: “1747 on tärkein vuosiluku Helsingin historiassa”. Tämä on tietenkin hieman epähieno ja jonkin verran julkeakin väite näin vuoden 1812 juhlavuonna, mutta teesini on, että ilman vuonna 1747 tehtyä päätöstä Viaporin rakentamisesta ei Helsingistä olisi vuonna 1812 tehty Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunkia.

Viaporin linnoituksen rakentamispäätös oli osa Ruotsin valtakunnan uutta puolustusstrategiaa. Ruotsin puolitoistasataa vuotta kestänyt suurvalta-aika loputtomine laajentumissotineen oli päättynyt 1700-luvun alussa Suureen Pohjan sotaan. Valtakunta oli pienentynyt, ja Suomen itäosat, mukaanlukien vanhat rajalinnoituskaupungit Viipuri ja Käkisalmi, oli menetetty Venäjälle. Tilalle rakennettiin uudet rajalinnoituskaupungit Hamina ja Lappeenranta, mutta nekin menetettiin 1740-luvun alussa Hattujen sodassa. Tämän jälkeen itärajan puolustus oli suunniteltava jälleen uudelleen alusta alkaen. Vuonna 1747 päätettiin rakentaa Loviisaan rajalinnoitus Svartholma ja Helsinkiin keskuslinnoitus Viapori, ajan terminologialla place d’armes, joka toimisi varikkona ja laivastotukikohtana.

Miksi juuri Helsinki valittiin keskuslinnoituksen paikaksi? Ajatus ei ollut uusi – jo Kustaa Vaasa oli 1500-luvulla Helsingin perustaessaan suunnitellut siitä linnakaupunkia. Tämä suunnitelma ei koskaan toteutunut, mutta 1500-1600-luvuilla Helsinki oli valtakunnan tärkeimpiä sotasatamia. Valttinaan sillä oli erinomainen satama, joka oli kyllin syvä suurimmillekin aluksille, ja josta pääsi nopeasti suoraan avomerelle Kustaanmiekan salmen kautta. Tällaisia paikkoja ei matalalla, saariston pirstomalla Suomenlahden rannikolla ole montaa. Kun päätös Viaporin linnoittamisesta tehtiin, kaksisataa vuotta ilmassa roikkunut ajatus Helsingin linnoittamisesta sai siis viimen toteutuksensa.

Viaporin rakennustyöt koostuivat kahdesta rakennusvaiheesta joiden välissä oli pitkä taukoperiodi. Ensimmäisellä rakennuskaudella, joka alkoi vuonna 1748 ja kesti vajaan vuosikymmenen, Viapori oli Ruotsin valtakunnan rakennuskohde numero yksi. Sitä rakennettiin valtavien rahasummien ja tuhansien sotilaiden voimin. Vuonna 1756 alkoi viitisentoista vuotta kestänyt katkos linnoitustöissä; se johtui ensin Pommerin sodan syttymisestä, sitten valtiopäivien ilmapiirin muuttumisesta linnoitustöille kielteiseksi. 1770-luvun alussa alkoi toinen, ns. kustavilainen rakennuskausi, kun korkeimman vallan kaapannut kuningas Kustaa III määräsi linnoitustyöt saatettaviksi loppuun. Nämä työt jatkuivat aina Suomen sodan syttymiseen vuonna 1808 asti.

Mitkä sitten olivat näiden linnoitustöiden vaikutukset Helsingin kehitykseen? Erittelen seuraavaksi kolmenlaisia vaikutuksia: väestöllisiä, taloudellisia ja puolustuksellisia.

Helsinki-Viaporin kaksoiskaupungista tuli yksi Ruotsin valtakunnan suurimmista Mainitsemani termi “kaksoiskaupunki” on viime vuosina otettu käyttöön Viapori-tutkijoiden keskuudessa, kuvaamaan Helsingin ja Viaporin muodostamaa kaksinapaista asuinkeskittymää. Kun ajattelemme linnoitusta, mieleen nousee helposti kuva eristetystä, piikkilangoin aidatusta, siviiliyhteiskunnasta irrallisesta alueesta. Tämä piti jossain määrin paikkansa 1800-luvulla, kun Viapori oli Venäjän armeijan sotilastukikohta, ja 1900-luvulla, kun se Suomenlinnaksi ristittynä palveli Suomen puolustusvoimain varuskuntana. 1700-luvulla siviili- ja sotilasyhteiskunta elivät kuitenkin erittäin läheisessä vuorovaikutuksessa keskenään. 1700-luvun linnoituskaupungeissa, joista edustavin esimerkki Suomessa on Hamina, koko kaupunki oli ympäröity linnoituslaittein ja sotaväki majoitettu kaupunkilaisten koteihin. Kaupunki ja linnoitus olivat siis yhtä, ja siviilit ja sotilaat elivät siinä rinnakkain.

Helsingissä tilanne ei ollut aivan tällainen, koska kaupungin ja linnoituksen välissä oli luonnollisena erottajana meri. Siviili- ja sotilasväestöt olivat kuitenkin suloisesti sekaisin. Viaporissa asui paljon siviilejä: sotilaiden perheenjäseniä ja palveluskuntaa, virkamiehiä, käsityöläisiä, työmiehiä, afäärejä kärkkyviä porvareita. Vastaavasti Helsingin kaupunkiin oli majoitettu runsaasti sotilaita, siellä asui linnoituksen upseereita – joille kaupunki tarjosi säädynmukaisemmat asuinolot kuin karu linnoitus – ja virkamiehiä, ja Viaporin tarjoamat ansaitsemismahdollisuudet olivat houkutelleet sinne runsaasti palvelus- ja työväestöä. Kaupungin ja linnoituksen väestöt olivat voimakkaasti riippuvaisia toisistaan. Aktiivinen linnoitusrakennuskausi merkitsi kasvua, ja tauko linnoitustöissä vastaavasti väliaikaista taantumaa Helsingin asukasluvussa. Sotilasväestön keskuudessa yleiset tartuntatautiepidemiat myös levisivät herkästi siviiliväestöön.

Kaupunkien väkilukuja tilastoidessa ei yleensä ole otettu huomioon niiden sotilasväestöä. Kuten olen edellä pyrkinyt osoittamaan, Helsingin kohdalla tämä johtaa vääristymään, sillä siviili- ja sotilasväestö muodostivat yhden saumattoman yhdyskunnan. Ruotsin valtakunnan kaupungit kasvoivat 1700-luvun loppupuoliskon aikana kooltaan noin kaksinkertaisiksi, kiitos  yleisen väestönkasvun ja urbanisaatiokehityksen. Sama näyttää pätevän myös Helsinkiin, jos tarkastellaan vain virallisen kaupunkiväestön määrää: Helsingin kaupunkiseurakunnan jäsenmäärä kasvoi Viaporin rakennusaikana noin 1500 hengestä noin 3000 henkeen. Jos otetaan huomioon myös Viapori, “kaksoiskaupungin” väkiluku on 1800-luvun alussa lähes 9000 henkeä. Tämä tekee Helsinki-Viaporista ylivoimaisesti toisiksi suurimman suomalaiskaupungin Turun jälkeen, ja koko Ruotsin valtakunnan seitsemänneksi suurimman kaupungin.

Viaporin rakennuskaudella Helsingistä tuli, oikeastaan ensimmäisen kerran historiansa aikana, taloudellisesti menestyvä kauppakaupunki. Tästä voi luetella lukuisia kuvaavia esimerkkejä. 1740-luvun alussa kaupungin porvaristolla ei ollut yhtään omaa valtamerilaivaa – valtamerilaivalla eli “Espanjanpurjehtijalla” (Spaniefarare) tarkoitetaan kauppa-alusta, jolla voitiin liikennöidä Itämeren piirin ulkopuolella – mutta 1800-luvun alussa Helsingin kauppalaivasto oli Ruotsin neljänneksi suurin. Kaupungin mahtikauppiaat, kuten Johan Sederholm, olivat nousseet valtakunnallisten rahamiesten sarjaan. 1740-luvulla Helsingissä oli vain muutamien perusalojen käsityöläisiä, kuten suutareita, räätäleitä, seppiä ja puuseppiä, mutta 1800-luvun alussa kaupungissa oli lähes kaikkien mahdollisten käsityöammattien edustajia. Tässä joukossa oli ammatinharjoittajia, joiden olemassaolo kielii kaupungin vauraudesta ja ylellisyystuotteiden tasaisesta kysynnästä: puutarhureja, jalokiviseppiä, peilintekijöitä, muotokuvamaalareita. Porvareilla oli varaa rakennuttaa kauppahuoneilleen muhkeat kivirakennukset. Helsingin vanhimmat säilyneet rakennukset ovatkin juuri tältä ajalta – Sederholmin talo on rakennettu niillä rahoilla, jotka Johan Sederholm tienasi käymällä kauppaa linnoituksen kanssa 1750-luvun hulluina vuosina.

1750-luvun ensimmäinen rakennuskausi tarjosi Helsingin porvareille valtavasti ansaitsemismahdollisuuksia. Kun linnoitustyöt 1760-luvulla keskeytyivät, Helsingissä nähtiin varsin paljon konkursseja, koska osa porvaristosta oli sitonut kaikki liiketoimensa Viaporin-kauppaan. Suurin osa porvaristosta kuitenkin selvisi tästä taantumakaudesta: he olivat keränneet Viaporin avulla liikepääomaa ja kyenneet laajentamaan liiketoimintaansa muille, linnoituksesta riippumattomille aloille. Ensimmäinen rakennuskausi tarjosi Helsingin porvaristolle eräänlaiset taloudelliset apupyörät, joiden avulla he kykenivät harjoittelemaan suurliiketoimintaa. Kun nämä apupyörät poistettiin, osa porvareista kellahti kumoon, mutta suurin osa oli jo oppinut pyöräilemään itsenäisesti.

Puolustukselliset vaikutukset tuntuvat ensisilmäyksellä itsestäänselviltä. Ennen Viaporin aikaa Helsinki oli joutunut kerran sodan tuhoamaksi ja kahdesti vihollisen miehittämäksi puolen vuosisadan aikana. Viaporin rakennuskausi merkitsi kaupungille sen historian pisintä yhtäjaksoista rauhan ja keskeytymättömän kehityksen kautta. Aikakauden ainoa sota, Kustaa III:n sota 1780-90-lukujen vaihteessa, ei koskettanut kaupunkia suoraan eikä muodostanut sen kehityksessä katkosta, ainoastaan suvantovaiheen.

Voidaan kuitenkin kysyä, tarjosiko Viapori Helsingille todellista vai ainoastaan psykologista suojaa. Se, että kaupungin edustalla oli valtakunnan voimakkain linnoitus, tietysti suojeli sitä sodan syttyessä, mutta samaan aikaan teki siitä vihollisen tärkeimmän iskukohteen. Suomen sodan jälkeen Viaporin puolustajia arvosteltiin siitä, että he eivät olleet polttaneet Helsingin kaupunkia estääkseen vihollista käyttämästä sitä suojapaikkanaan. Krimin sodassa 1850-luvulla Helsinki joutui Viaporin takia Englannin Itämeren-laivaston tykistötulen kohteeksi, mutta koska tulivoima suuntautui linnoitukseen, kaupunki säästyi vaurioitta. Nämä esimerkit saattavat mielestäni Viaporin Helsingille tarjoaman turvallisuuden hieman ristiriitaiseen valoon.

Niissä ehdotuksissa, joita Helsingin pääkaupungiksi korottamisen puolesta 1810-luvun alussa tehtiin, ja siinä päätöksessä, jolla keisari Aleksanteri I julisti Helsingin pääkaupungiksi, kaupungin valteiksi mainitaan sen suuri koko, taloudellinen vireys, sotilaallinen turva ja hyvä satama. Satamaa lukuunottamatta kaikki nämä valtit näyttävät olevan Viaporin aikaansaannosta. Kriittinen tarkastelija voi kuitenkin kysyä, olenko edellä yliarvioinut Viaporin vaikutusta. 1700-luvun loppupuoli oli Ruotsissa modernin yhteiskunnan esiinmurtautumisen aikaa. Monet edellä Viaporin vaikutuksiksi luetut ilmiöt, kuten väestönkasvu, urbanisaatio, porvariston aseman kasvu jne. olivat tuon vuosisadan yleisiä kehitysilmiöitä Ruotsissa.

Viaporin vaikutuksen ansiosta nämä ilmiöt kuitenkin näkyivät Helsingissä nopeammin kuin muualla. Viapori kiihdytti Helsingin kasvua ja modernisaatiota – se muodosti Helsingistä ikään kuin koelaboratorion, jossa kaupunkikekityksen yleisiä ilmiöitä oli keinotekoisesti nopeutettu ja voimistettu.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *