Aprillipäivän erikoistutkimus: Viapori ja lajien synty

Yksi projektimme painopistealueita on tutkia Viaporin linnoituksen roolia innovaatiokeskuksena, jonka kautta erilaiset uutuudet levisivät Helsinkiin ja Suomeen. Tämä kattaa niin tekniset innovaatiot, kuten uudet laivanrakennustavat ja telakkatekniikan, kuin myös arkipäiväisemmät ilmiöt. Muun muassa perunan, keinutuolin, syreenipensaan ja ulkohuussin on väitetty tulleen Suomeen Viaporin kautta ja Viaporin rakentajien myötävaikutuksella.

Tässä kirjoituksessa esitellään kolme Viaporiin kytkeytyvää 1700-luvun uutuutta. Niistä kahta ensimmäisenä esiteltävää ei voi pitää varsinaisina Viapori-innovaatioina: ensimmäisessä on kyse muualla tehdystä teknisestä keksinnöstä, jonka toisen keksijän elämänvaiheet sivuavat myös Viaporia; toisessa taas vanhasta tunnetusta lääkintäkeinosta joka valjastettiin laajamittaiseen käyttöön Viaporissa. Nämä kaksi olivat kuitenkin edellytyksiä kirjoituksessa kolmantena esitellyn ilmiön synnylle.

Kolmannen tässä kirjoituksessa käsiteltävän ilmiön syntyhistoriaa ja leviämistä ei ole aiemmin tutkittu perusteellisesti, huolimatta sen keskeisestä roolista modernissa suomalaisessa kulttuuri-identiteetissä. Esittelemäni todistusaineiston nojalla voimme pitää sitä puhtaana Viapori-innovaationa.

Kaakeliuuni

Modernin kaakeliuunin syntyvuotena pidetään vuotta 1767, ja sen isinä arkkitehti Carl Johan Cronstedtia ja sotamarsalkka Fabian Casimir Wredeä. Mainitut herrat olivat saaneet Ruotsin kruunulta toimeksiannon kehittää lämpötaloudellisesti mahdollisimman tehokas uunityyppi. Varhaisemmissa uuneissa oli ollut tulipesästä suoraan savupiippuun johtava hormi, jonka kautta suuri osa lämmöstä oli kadonnut. Cronstedtin ja Wreden suunnittelemassa uunissa savu kiersi uunin sisällä pitkiä savukanavia pitkin ennen kuin se päästettiin hormiin. Näin savun lämpöarvo ehti imeytyä uunin kivimassaan, joka sitten päästi sen hitaasti huoneeseen. (Kts. esim. Timo Mattila: ”Räppänästä ryöriin – lämmitystekninen vallankumous Suomen maaseudulla 1800-luvulla.” Tekniikan Waiheita 2/2001)

Fabian Casimir Wrede (1724–1795) tunnetaan myös yhtenä Viaporin ensimmäisen rakennuskauden korkeimmista upseereista. Hän palveli Viaporissa Augustin Ehrensvärdin oikeana kätenä vuosina 1749–1751 ja johti sen jälkeen Svartholman linnoituksen rakennustöitä Loviisassa. Kaakeliuunia innovoidessaan Wrede oli jo siirtynyt Ruotsin linnoituskonttorin johtajaksi. Siitä, tekikö Wrede uuniteknisiä kokeiluja jo Viaporin-vuosinaan, ei ole säilynyt tietoja. Mahdollisuudet tähän olisivat kuitenkin olleet hyvät: linnoituksen kasarmeihin ja rakennuksiin muurattiin kymmenittäin uuneja, ja linnoitustyömaa osti suunnittelupalveluita helsinkiläiseltä kaakeliuunintekijämestarilta Enoch Franstadiukselta. Ei ole sattumaa, että Kaakeliuunien Suomen Perinneyhdistys ry.  (http://www.viapori.fi/~kaakeliuuni/) perustettiin vuonna 2000 juuri Suomenlinnassa.

Männynkerkkä

Viaporin linnoitustyömaan tavaranhankintojen joukossa on puutavaran, tiilen, kalkin, leivän ja viinan joukossa myös useita mielenkiintoisempia artikkeleita. Linnoitukseen ostettiin runsaasti esimerkiksi vitsakimppuja ja koivuntuohta, joilla oli tärkeitä käyttötarkoituksia tuon ajan rakennustekniikassa. Mutta ehkä kaikkein kiehtovin yksityiskohta hankintaluetteloissa ovat tallstruntar, männynkerkät.

Mihin linnoitustyömaalla tarvittiin männynkerkkiä? Langanpäästä saa kiinni esimerkiksi lukemalla Toivo Rautavaaran aina mainiota Mihin kasvimme kelpaavat –teosta. Sen mukaan männynkerkät olivat vanha tunnettu rohdosaine, josta keitettyä juomaa käytettiin esimerkiksi keripukin ja kurkkukipujen lääkitsemiseen sekä veren puhdistamiseen. Keripukin vastustajana männystä tekee ensiluokkaisen sen huikea C-vitamiinipitoisuus, joka on kaksi tai kolme kertaa suurempi kuin perinteisenä keripukkilääkkeenä pidetyn sitruunan. (Rautavaara 1976, s 103–106.) Keripukki oli etenkin laivastossa pahimpia vitsauksia, ja Viapori oli valtakunnan tärkeimpiä laivastotukikohtia, joten C-vitamiinipaukut sotilaille olivat tarpeellisia. Nordisk Familjebok lisää että männynkerkät lisäävät virtsaneritystä ja lievittävät siten kihtiä ja reumatismia, joten ne lienevät lievittäneet myös kylmän, märän ja vetoisen linnoituselämän (ja mahdollisesti myös ylellisen upseerielämän) aikaansaamia vaivoja.

Muumipeikko

Kuten kaikki tietävät, muumipeikot ovat alun perin asuneet ihmisten kaakeliuunien takana. Vielä senkin jälkeen kun muumit oppivat talonrakennustekniikan, he tekivät taloistaan pyöreitä ja korkeita, jotta ne muistuttaisivat kaakeliuuneja. Syynä kaakeliuunien takana pesimiseen oli lämpöhakuisuus: muumit nukkuvat talviunta marraskuusta huhtikuuhun[1], ja tarvitsevat siksi tasaisen lämpimän asuinpaikan. (Kts. Muumit ja suuri tuhotulva, s. 14–15; Muumipapan urotyöt, s. 17–18; Taikatalvi, s. 8.)

Talviunesta selvitäkseen muumit tarvitsevat lämpimän asuinpaikan lisäksi myös oikeanlaista ravintoa. Alan kirjallisuus mainitsee heidän syövän kuusenneulasia ennen talviuneen vaipumistaan. (Kts. Taikurin hattu, s. 6; Taikatalvi, s. 8–9.) Mihin kasvimme kelpaavat toteaa kuusenneulasten olevan ravintoarvoltaan lähes männynhavujen ja –kerkkien veroisia. Ne ovat kovempia ja vaikeammin syötäväksi muokattavampia kuin männynneulaset, mutta niiden A-vitamiinipitoisuus on suurempi kuin männyn. (Rautavaara 1976, s. 68–69.) Kuusenneulastankkauksen tarkoituksena on siis selvästi varastoida muumien kehoon tarpeeksi vitamiineja puolen vuoden hibernaatiota varten.

Tähänastinen tutkimuskirjallisuus on jättänyt vajaalle huomiolle sen kysymyksen, missä vaiheessa muumipeikot ovat eriytyneet muista peikkolajeista, ja miten he ovat saaneet lajilliset ominaispiirteensä. Muista lajeista muumeja geneettisesti läheisimpiä ovat ilmeisesti talonpeikot, joiden mainitaan asuneen ihmisasumuksissa rinnakkain muumien kanssa. (Muumit ja suuri tuhotulva, s. 15). Molemmilla lajeilla on alun perin ollut paksu ja kuuma tumma turkki, mutta jossakin vaiheessa evoluutiotaan muumit ovat menettäneet turkkinsa. (Muumipeikko ja pyrstötähti, s. 122; Taikatalvi, s. 64–65.) On todennäköistä, että tämä on tapahtunut kaakeliuunien takana asumisen seurauksena, turkkien muututtua selviämisen kannalta tarpeettomiksi tai suorastaan haitallisiksi. Lisäksi on huomattava, että talonpeikkojen ei mainita nukkuvan talviunta; on siksi mahdollista että talviuni on kaikista peikkolajeista vain muumeille tyypillinen ominaisuus.

Muumien lajillisen eriytymisen ajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta siitä voi käytettävissä olevan lähdeaineiston nojalla esittää tiettyjä oletuksia. Varhaisin todiste nykymuotoisista muumeista on valokuva vuodelta 1878 (Taikatalvi, s. 65), mikä tarkoittaa eriytymisen tapahtuneen ennen 1800-lukua. Muumihavaintojen täydellinen puuttuminen aikaisemmilta vuosisadoilta viittaa puolestaan siihen, ettei eriytyminen ole voinut tapahtua merkittävän paljon aikaisemmin.

Summa summarum

Muumien eriytymisen omaksi lajikseen on siis täytynyt tapahtua hieman ennen 1800-lukua, paikassa jossa on ollut  tarpeeksi kaakeliuuneja sekä talviunen nukkumisen mahdollistavat olosuhteet, ennen muuta runsaasti havupuiden neulasia. Todennäköisin paikka tälle on kaiken edellä mainitun nojalla 1700-luvun lopun Viapori.

Tätä oletusta tukevat myös ne hajanaiset perustiedot, jotka meillä on muumien elintavoista. Lajin tiedetään suosivan asumisessaan merenrantaa, ja kanta on vahvimmillaan Suomenlahden pohjoisrannalla. Ainoa tarkasti kartalle sijoitettavissa oleva muumiyhdyskunta on Muumipapassa ja meressä esiintyvä majakkasaari, jonka koordinaateiksi annetaan 60° 7′ 12″ pohjoista leveyttä ja 25° 45′ 50″ itäistä pituutta (Muumipappa ja meri, karttalehti). Tämä paikka on Porvoon Pellingin edustalla ulkosaaristossa, lyhyen purjehdusmatkan päässä Viaporista itään.

Jos oletetaan muumilajin syntyneen Viaporissa osittain männynkerkkien saatavuuden takia, on löydettävä vastaus siihen, miksi muumit myöhemmin ovat siirtyneet syömään kuusenneulasia, jotka ovat vaikeammin hyödynnettäviä ja ravintoarvoltaan heikompia. Yksi mahdollinen selitys voi olla kuusen yleisyys puulajina mäntyyn nähden. Toisen selitysmallin antaa Toivo Rautavaaran maininta siitä, että useimmat eläinlajit kykenevät muuttamaan A-vitamiinia C-vitamiiniksi kehossaan (Rautavaara 1976, s. 105). Näin ollen kuusenhavujen suurempi A-vitamiinipitoisuus saattaa olla tavoiteltava tekijä, jos oletetaan muumien elimistön kykenevän muokkaamaan vitamiineja edellä mainitulla tavalla.

Kaiken kaikkiaan voinemme siis lisätä muumit niiden kulttuuri-ilmiöiden joukkoon, joiden juurruttamisessa Suomeen Viapori on ollut ratkaisevassa roolissa.

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut%202013/DenmystiskaDjurenbakomkakelugnenpienennetty_zps4ff0ccf6.jpg

Carl August Ehrensvärd: Den mystiska Djuren bakom kakelugnen, laveerattu mustepiirros (yksityiskokoelma)

 

[1] Kirjallisuudessa annetaan ristiriitaisia tietoja muumien talviunen kestosta. Muumit ja suuri tuhotulva mainitsee, että muumien on löydettävä asuinpaikka talvea varten ”viimeistään lokakuussa” (s. 7). Taikurin hatun mukaan muumien talviuni kestää ”sata yötä ja sata päivää” (s. 7) eli hieman yli kolme kuukautta, mutta sitä ei sidota kalenterikuukausiin. Taikatalvessa sanotaan kuitenkin muumien nukkuvan talviunta ”marraskuusta huhtikuuhun” (s. 8) eli noin viisi kuukautta. Näkymättömässä lapsessa kerrotaan, että muumit olivat jouluun mennessä ehtineet nukkua talviunta jo ”kuukausikaupalla” ja että Muumitalon kello oli pysähtynyt vetämättömyyden vuoksi jo lokakuussa (s. 156). Tässä artikkelissa on luotettu Taikatalven tietoihin, koska se käsittelee kaikista teoksista laajimmin muumien talviunta.

Lisähuomautukset

Tämä artikkeli oli, kuten nokkelimmat jo varmasti huomasivat, APRILLIA. Vaikka yllä esitetty todistusaineisto on varsin vakuuttavaa, emme kuitenkaan usko, että muumit ovat saaneet alkunsa Viaporissa. Tällainen näkemys heijastaisi varsin vanhentuneita käsityksiä lajien evoluutiosta.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *