Simo Laakkonen: Itämeren tyttären likaiset helmat. Kirjassa: Nokea ja pilvenhattaroita – Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa. Toim. Laakkonen Simo, Laurila Sari ja Rahikainen Marjatta. Helsingin kaupunginmuseo, Narinkka 1999: 108-138.
Esipesu
Helsingin kaupunginlääkärin mukaan Helsingin rantavedet eivät kelvanneet 1800-luvun lopussa mihinkään muuhun kotitalouskäyttöön kuin pyykin huuhteluvedeksi. 1900-luvun alussa ne eivät kelvanneet enää siihenkään. Helsinkiä ympäröi kaupunkilaisten näkökulmasta lähes käyttökelvottomaksi pilattu meri. Itämeren tyttären helmat likosivat jätevedessä.
Pyykinpesu on ja oli merkittävää työtä, jolla naiset ylläpitivät ihmisarvoista elämää. Työläisperheet saivat siitä lisäksi osan toimeentulostaan. Aivan 1900-luvun alkuun saakka lähes kaikkien helsinkiläisten pyykki huuhdeltiin kaupungin rantavesissä. Pesijät, köyhät naiset olivat tiiviisti tekemisissä niin meren kuin jätevesien kanssa. Itämeren tyttärentytärten, pyykkäreiden, esiliinojen helmat likaantuivat myös rantavesissä.
Vuonna 1911 peräti kolme helsinkiläistä naisjärjestöä teki valituksen rantavesien pilaantumisesta. Pyykin huuhtelusta tuli yhteiskunnallinen ympäristöongelma. Mutta miksi valitus tehtiin juuri tuolloin? Mitkä tekijät olivat valitusten taustalla? Miksi naiset yhtäaikaisesta esiintymisestään huolimatta eivät toimineet yhdessä? Pyykkikori tarjoaa erinomaisen arkisen väylän tarkastella Helsingin merialueen pilaantumisen ja eri ihmisryhmien välisiä suhteita.
Vastauksia merellisiin kysymyksiin haetaan maalta: Helsingin, naisten työolojen ja yhteiskunnallisen aseman muutoksesta 1900-luvun vaihteessa. Näitä muutoksia ei aiemmin oli juurikaan selvitetty. Myös pyykinpesun historia pääkaupungissa on tärkeydestään huolimatta jäänyt ansaitsemaansa huomiota vaille. Pyrkimyksenäni on pukea Helsingin historialle esiliina ja katsoa miltä Itämeren tytär näytti vuosisadan alussa ympäristön ja yhteiskunnan näkökulmasta.
Jäinen huuhteluallas: Suomenlahti
Perinteisesti pyykit pestiin pari kertaa vuodessa. Vaatteet pestiin kotona saunassa tai pyykkituvassa, jonka padasta sai kuumaa vettä. Lipeällä tai saippualla pesun jälkeen pyykki vedettiin rattailla tai kelkalla lähimpään rantaan kartuttavaksi ja huuhdeltavaksi. Rannasta märkä pyykki kuljetettiin takaisin kotiin ja ripustettiin pihalle tai vintille naruille kuivumaan. Lopuksi pyykki mankeloitiin, silitettiin ja laskostettiin vaatekaappeihin. Yläluokan ja usein keskiluokankin perheenemännät pesettivät pyykkinsä piioilla tai ammattipyykkäreillä. Suuri enemmistö Helsingin naisista pesi ja huuhteli itse perheensä likapyykin.
Pyykin huuhtelu meren rannalla luonnon helmassa saattaa olla miellyttävää auringon kilon välkehtiessä kesäisen meren selällä. Mutta kylmänä, tuulisena tai sateisena kesänä, tai keväällä tai syksyllä, ei pyykinpesu suojattomalla rannalla ollut kadehdittavaa työtä.
Talvella on oma erityinen asemansa pyykinpesun historiassa. Talvet ovat etelärannikolla näennäisesti lauhempia kuin sisä-Suomessa, mutta jäälakeudelta puhaltava tuuli tekee pakkasilmasta vielä kylmemmän. Talvella pyykit huuhdottiin avannossa. Märät, raskaat pyykit huuhdeltiin paljain käsin varoen etteivät arvokkaat lakanat päätyneet Ahdin vuoteeseen. Vesi avannossa oli nolla-asteista, mutta viima oli usein vielä jäätävämpi. Siten pyykin vääntäminen käsivoimin oli vielä huuhteluakin koettelevampaa työtä.
Raskas työ, märkä pyykki ja sulava lumi kastelivat avannolla työhön kyyristyneen pyykkärin: kuuma ja kylmä hiki vuorottelivat. Jääkylmä merivesi ja lumipyry kangistivat niin paljaat sormet kuin muutkin jäsenet. Tuulensuojaksi pystytetystä kankaasta ei ollut apua 20-30 asteen pakkasessa. Jäinen Suomenlahti levisi pyykkärien edessä kuin hyinen suuri, valkoinen lakana, joka riepotteli mielin määrin naisia.
Aikalaiset kiinnittivät huomiota Helsingin rantojen kylmään murhenäytelmään.
“Jokainen joka on talvella tai kylminä, tuulisina kevät- tai syyspäivinä nähnyt palvelusväen viruttavan niin huuhtelulautalla pyykkiä läpimärin vaattein ja jäsenet kylmästä jäykkinä, ei ole voinut olla hämmästymättä asiain barbaarista tilaa.”
Ongelmat eivät rajoittuneet työoloihin merenrannassa: “Kuka tahansa lääkäri voi kertoa sairaiden pyykkäreiden kurjuudesta ja hädästä, jokainen kansalainen kaupungin laidalla voi kertoa, kuinka lapset palelevat ja näkevät nälkää, kun äiti on sairaana, ja syy on yhteiskunnan. Nämä työläiset ovat kuitenkin työteliäimpien joukossa ja siksi heistä olisi pidettävä huolta.” Pyykkäreiden työtä jäällä talvipakkasessa pidettiin kaupungille häpeällisenä “ihmisrääkkäyksenä”. Yleisönosastoissa pyydettiin muistamaan pyykkäreitä aikana, jolloin eläinsuojeluun kiinnitettiin jo kiitettävää huomiota.
Erilaisten suojien rakentamista pyykkäreille oli esitetty 1800-luvun puolivälistä alkaen. Esimerkiksi talvisaikaan tyhjiä uimahuoneita ehdotettiin vuokrattavaksi huuhteluhuoneiksi. Yksityiset kaupunkilaiset rakennuttivat Pitkänsillan kupeeseen vuonna 1864 Helsingin ensimmäisen valaistun ja lämmitetyn huuhteluhuoneen. Sen käyttö oli kuitenkin maksullista. Helsingin kaupunki alkoi rakentaa yleisessä käytössä olevia huuhteluhuoneita 1800-luvun lopulla ja vuosisadan vaihteessa Helsingissä oli kymmenkunta kunnallista huuhteluhuonetta.
Mikään muu ammattiryhmä ei ollut Helsingissä ollut niin luonnon armoilla kuin naispyykkärit ennen huuhteluhuoneita. Huuhteluhuoneet eivät lämmittäneet merivettä, jossa pyykit piti edelleen huuhdella, mutta ainakin pahimmat lumipyryt ja vihurit pysähtyivät kunnalliseen lautaseinään. Puutteistaan huolimatta huuhteluhuoneet merkitsivät huomattavaa parannusta helsinkiläisnaisten työoloihin. Pyykkäreiden elinkautinen Helsingin Siperiassa, Suomenlahden jäällä, päättyi.
Konepesu: mahdollisuus vai uhka?
Maaliskuussa 1884 avattiin Helsinkiin ensimmäinen koneistettu itsepalvelupesula. Pesularakennus oli komea kaksikerroksinen kivitalo Pitkänsillan korvassa Kruununhaassa. Alakerrassa oli vaatehuone pyykkäreille ja lukittavia altaita, joihin pyykki voitiin jättää yöksi likoamaan. Salissa oli 24 saippuaa säästävää pesuallasta, joihin sai uudenaikaisesti hanoista kylmää ja kuumaa vettä. Vaatteet saattoi myös pestä lipeähöyryssä ja ne huuhdeltiin merivedellä altaissa salin keskellä. Höyrylingon jälkeen pyykin saattoi kuljettaa kevyesti hissillä kuivaushuoneeseen yläkertaan, jossa oli myös höyrymankeli, silityslautoja sekä kaikkein tärkein: hella pyykkäreiden kahvipannuille.
Helsingin vaikutusvaltainen väestönosa pyrki näin tarjoamaan pyykkienpesulle uudenaikaisen ja tehokkaan vaihtoehdon. Pitkänsillan rannan itsepalvelupesulan suunnitteli Theodor Höijer, Helsingin tunnetuimpia arkkitehtejä, yhdessä insinööri K.M.Moringin kanssa. Pesulan koneet oli rakennettu Hakaniemessä Osebergin konepajassa, ja vesi- ja viemäritöistä huolehti Robert Huberin yritys. Taustavoimana oli hyväntekeväisyysyhdistykseksi mielletty Helsingfors Tvättinrättning -osakeyhtiö, jonka hallituksen puheenjohtaja oli suurliikemies, tehtailija F.M.Grönqvist. Hän oli tutustunut vastaaviin pesuloihin Pariisissa, Berliinissä ja Wienissä. Pesulan avulla Helsinki haluttiin kohottaa kaupungiksi kaupunkien joukkoon.
Pesulaa markkinoitiin laajalla mainoskampanjalla, ja rouvat saattoivat vaivattomasti tilata pyykkipäivän piioilleen puhelimitse numerosta 352. Avajaisviikolla pesulan käyttö oli ilmaista: laitoksen kaikki pesupaikat olivatkin ensimmäisinä päivinä ahkerassa käytössä. Hufvudstadsbladet kysyi kuitenkin varovaisesti, kuinka kallista ja yleistä laitoksen käyttö olisi jatkossa. Avajaistarjousviikkoa seurasi asiakaskato. Pesulayhtiön hallitus joutui alentamaan käyttömaksua 30 pennistä 25 penniin tunnilta, sillä pesulan käyttöasteen nostamiseen oli aihetta.
Rakentamiskustannuksista yli puolet oli katettu osakeyhtiön ottamalla lainalla. Mutta pesulan käyttö väheni entisestään huhtikuussa, ja kesällä 1885 vaikutti, kuin koko laitoksen olemassaolo olisi unohtunut. Syksyllä uutisten sävy oli jo alistuneen syyttävä: “.. voi kestää pitkään, ehkä useita vuosikymmeniä, ennen kuin uusi vastaava laitos saadaan käyttöön”.
Yksityinen pesula oli rakennettu vastaukseksi rouvasväen vaatimuksiin. He olivat valittaneet pitkän talven, kovan ilmaston, kalliin työvoiman ja pesuaineiden sekä ahtaiden kotiolojen pyykinpesulle aiheuttamia ongelmia. Pääsyy itsepalvelupesulan käytön vähäisyyteen oli maksujen lisäksi se, että kesän tultua pyykkien pesemisessä palattiin perinteisiin: pelkkään ihmistyövoimaan, pesutupiin ja viruttamiseen rannoilla. “Vanhat tavat istuvat syvällä”, kommentoi Hufvudstadsbladet.
Asetetut odotukset olivat pettäneet pahasti: vanhoillisuus pesi edistyksen ja Helsingfors Tvättinrättning -osakeyhtiö huljahti pesuveden mukana mereen. Hyväntekeväisyyden piti olla taloudellisesti kannattavaa. Pyykinpesu palasi luonnon helmaan.
Pyykinpesu ja rantavesien tila
Kasvavan kaupungin viemärivedet, roskat ja laivaliikenne likasivat rantavesiä, joten pyykkärit joutuivat huuhtelemaan pyykin yhä likaisemmassa vedessä. Vuonna 1878 vaadittiin pääkaupungin lehtien yleisönosastoissa pyykinpesun ja huuhtomisen lopettamista Eteläsataman perukassa veden saastaisuuden vuoksi. Vähän myöhemmin vaadittiin Pitkänsillan vieressä sijainneen huuhtelulautan siirtämistä muualle samasta syystä. Muutama vuosi tapauksen jälkeen paikalle rakennettiin Helsingin ensimmäinen itsepalvelupesula, joka niinikään otti huuhteluvetensä samasta paikasta Pitkänsillan kupeesta.
Valitukset meriveden likaisuudesta pysyivät satunnaisina, kunnes kaupungin terveystutkimusten laboratorion vt. johtaja Gustaf Bergman teki ensimmäisen laajan selvityksen Helsinkiä ympäröivän merialueen tilasta. Bergman, Helsingin yliopistosta vastavalmistunut kemisti, tutki kesällä 1908 vesien tilaa erityisesti kaupungin uima- ja huuhteluhuoneissa. Hän otti yli 1000 vesinäytettä, jotka analysoitiin Helsingin terveystutkimusten laboratoriossa veden pilaantumisasteen selvittämiseksi.
Bergman ei kirjannut raporttiinsa pelkkiä numeroita. Hän kuvasi Helsingin rantavesien tilaa hyvin selväsanaisesti: “Lopputuloksena tästä kaikesta laskuvedestä on, että Busholman salmessa, Ruoholahden huuhtomishuoneessa ja uimahuoneessa voi nähdä lietemöhkäleiden uiskentelevan ympäri, kaasuja nousee ja kloaakin haju tuntuu.”.
Bergman teki Katajanokan huuhteluhuoneessa myös käytännöllisen kokeen nenäliinoilla. Merivedessä huuhdeltuun pyykkiin jääneiden bakteerien lukumäärää hänen ei ollut mahdollista selvittää, siksi hän kehitti yksinkertaisen keinon saada selville mahdollinen bakteerimäärä, joka saastuneesta vedestä jää pyykkiin. Hän desinfioi kolme tavallista nenäliinaa keittämällä, minkä jälkeen hän huuhteli yhden nenäliinan huuhteluhuoneen merivedessä, jonka bakteeripitoisuuden hän oli etukäteen laskenut olevan 51 200 coli commune -bakteeria kuutiosenttimetrissä. Sitten hän huuhteli merivedessä kertaalleen huuhtelemansa nenäliinan uudelleen steriloidussa vedessä, minkä jälkeen hän laski veden bakteerimäärän: 29 500 bakteeria kuutiosenttimetrissä. “Kuinka monta bakteeria tarttuukaan yhteen lakanaan, puhumattakaan koko pyykistä, kun se huuhdellaan jossain huuhteluhuoneistamme?”, Bergman kirjoitti raportiinsa.
Vertailun vuoksi maisteri Bergman huuhteli vielä kaksi steriiliä nenäliinaa vesijohtovedessä, joka sisälsi vain 153 kolibakteeria kuutiosenttimetrissä. Toisen nenäliinan huuhteluastian vedestä löydettiin 72 tunnin kuluttua yksi bakteerikasvusto, toisesta ei yhtäkään. Bergman epäili, saattoiko merivedessä huuhdeltua pyykkiä lainkaan kutsua puhtaaksi. Mikroskoopin ja kolmen nenäliinan avulla nuori tutkija kykeni kyseenalaistamaan koko Helsingin silloisen viemäri- ja pyykinpesujärjestelmän järkevyyden.
Hufvudstadsbladetin pakinoitsija oli tutustunut Bergmanin tutkimustuloksiin ja ehdotti pesulaitoksen perustamista kolera-altaaseen.
“Huonoon maineeseen joutuneen altaan vesi on kuitenkin kaikkein puhtainta vettä, vain 42 000 bakteerikoloniaa. Se ei ole mitään verrattuna muiden huuhteluhuoneiden vesiin. Näin voi myös asian ymmärtää, mikäli ei haluta olettaa veden olevan siellä niin likaista, että jopa bakteerit voivat pahoin. Ne kokevat ennenaikaisen kuoleman elämänsä kukkeimmassa vaiheessa ja jäävät vanhempiensa ja 56 793 miljardin sisaruksensa kaipaamaksi.”
Bergman ei jättänyt tilanteen vakavuutta epäselväksi kenellekään eikä etenkään päätöksentekijöille. Tutkimuksella oli kaksi päävaikutusta. Se nosti pyykinpesun ja huuhtelukysymyksen tieteen arvovallan tuella yleisen mielenkiinnon kohteeksi. Pyykin huuhtelusta oli tullut merkittävä ongelma meriveden pilaantumisen vuoksi. Toiseksi tutkimuksesta kävi ilmi, että Helsinki oli huuhteluongelma ratkaisemisessa pohjoismaisia pääkaupunkeja jäljessä. Niin Kööpenhaminassa kuin Tukholmassa suurin osa pyykeistä saatettiin jo huuhdella vesijohtovedellä.
Yhteiskunnallinen ympäristöongelma: huuhteluhuoneet
Viemärinsuiden muodostama helminauha koristi 1900-luvun alussa Itämeren tyttären rinnusta. Puhdasta vettä ei löytynyt enää mistään rannasta kantakaupungin alueella. Merialueen pilaantumisesta tuli yhteinen ympäristöongelma kaupungin koko väestölle. Se, miten eri ihmiset ja väestöryhmät käsittivät asian, vaihteli kuitenkin huomattavasti.
Kaikki eivät tarvinneet Bergmanin tutkimusta havaitakseen ongelmien olemassaolon. Toukokuussa 1908 Hufvudstadsbladetin yleisönosastossa kirjoittaneen helsinkiläisen perheenemännän mukaan pyykinpesu sujui omalla painollaan hyvin varustetuissa pesutuvissa, joissa oli vesijohto, valaistus ja lämmitys. “…mutta lopuksi pyykit täytyi viedä johonkin kaupungin huuhteluhuoneista”. Vaateparret piti huuhdella jääaltaassa, jonka vesi oli saastunutta, likaista ja pahalle haisevaa. Kirjoittaja epäili, ettei parempaa keinoa tautien levittämiseksi oltu keksittykään ja ihmetteli, kenen vastuulla huuhteluhuoneiden puhtaus oli.
Kaupunki ryhtyi tällä kertaa ripeästi toimenpiteisiin. Terveydenhoitolautakunnan tarkastaja totesi viemärivesien pilanneen Siltavuorenrannan ja Eläintarhantien huuhteluhuoneiden veden. Kaupunginlääkäri ja rakennusmestari sulkivat nämä kaksi huuhteluhuonetta viikon sisällä perheenemännän kirjoituksesta. Helsingin kaupunki oli joutunut sulkemaan huuhtelulauttoja ja -huoneita aikaisemminkin. Vuonna 1877 kaupungininsinööri oli päättänyt rakennuttaa avoimen huuhtelulautan Hietalahteen, jossa meriveden oli katsottu olevan puhdasta. Toistakymmentä vuotta myöhemmin kaupungin terveystarkastaja havaitsi aallonmurtajien sisäpuolella veden sisältävän niin paljon bakteereita, että se oli verrattavissa koostumukseltaan ja hajultaan viemäriveteen. Terveystarkastaja suljetutti huuhtelulautan, vaikka alueen asukkaat käyttivätkin sitä “silminnähden vilkkaasti”. Vaatteita oltiin valmiit pesemään saastuneessa vedessä, kun järkeviä vaihtoehtoja ei ollut.
Huuhtomahuoneita koskenut seurantatutkimus vahvisti yleisöosaston perheenemännän arvion huuhtelupaikkojen surkeasta veden laadusta. Kaupungin terveyslaboratorio otti vuonna 1911 näytesarjoja 11 huuhteluhuoneesta. Kaikissa niissä veden havaittiin olevan kellanruskeaa, sameaa ja useissa lisäksi “höytäleistä, pahanhajuista ja löyhkäävää”. Bakteerit puhuivat selvää kieltä, missä puhtaan ja likaisen veden raja kulki. Pihlajasaaren luona meriveden bakteeripitoisuus oli vain 400 bakteeria. Harvaanasutun Kyläsaaren huuhtomahuoneen vesi oli melko puhdasta, keskimääräinen bakteeripitoisuus oli 16 700. Pitoisuudet saastuneimmassa Ruoholahden huuhtomahuoneessa olivat 602 000 bakteeria kuutiosenttimetrissä, arvot olivat Kyläsaaren pitoisuuksiin nähden lähes nelikymmenkertaiset.
Merkittävä vaikuttaja huuhteluhuonekysymyksessä oli kaupunginlääkäri Wilhelm Sucksdorff, joka oli vuonna 1896 julkaissut väitöskirjansa Saksassa kaupunkien pyykinpesun bakteerianalyyseistä. Vuonna 1910 hän esitti uusia ulkomaisia tutkimustuloksia pyykinpesun hygieenisyydestä. Tutkimusten mukaan pesty pyykki ei ainoastaan likaantunut viemärivesistä, vaan pyykki itsessään saastutti vettä! Vesikäymälän ulosteiden mukana rantaveteen joutui lähinnä kolera-, lavantauti- ja tulehdusbakteereita. Sairaiden vaatteista saattoi pesussa joutua meriveteen edellisten lisäksi mitä moninaisempia mikrobeja, kuten keuhkotautibakteereita. Väitettä ei voinut sivuuttaa käsien pesulla, koska keuhkotauti oli 1900-luvun vaihteessa suurin yksittäinen kuolinsyy niin Helsingissä kuin koko Euroopassa.
Talvella 1911 terveydenhoitolautakunta suljetutti erittäin likaisen veden vuoksi yleiset huuhteluhuoneet Pohjoissatamassa, Kaivopuistossa, Ruoholahdessa ja Munkkisaaressa. Varmaa tietoa ei ole siitä, suljettiinko jossain vaiheessa kaupungin kaikki huuuhteluhuoneet. Kevättalvella 1911 oltiin kuitenkin tilanteessa, jossa valtaosa kaupungin huuhteluhuoneista oli suljettu ja useiden huuhtelulauttojenkin käyttö oli kielletty. Terveydenhoitolautakunta pystytti Helsingin niemelle Pyykinpesu kielletty -taulun. Mahdollisesti lautakunnan ajatuksena oli se, että huuhtelussa saatettaisiin siirtyä nopeastikin merenrannalta pesutupiin ja huuhteluun vesijohtovedellä. Lautakunta ei ehkä ymmärtänyt, kuin monimutkaisesta muutoksesta itse asiassa oli kyse. Välittömän ongelman aiheutti se, että lautakunta ei osoittanut mitään vaihtoehtoisia paikkoja pyykin huuhteluun.
Tilanteesta muodostui surkuhupaisa. Luonnon pyykkäreille aiheuttama vuosisatainen ongelma oli saatu pääosin ratkaistua huuhteluhuonein. Mutta vain kymmenkunta vuotta sen jälkeen kun huuhteluhuoneet oli vihdoin viimein saatu käyttöön, ne suljettiin uuden ympäristöongelman takia. Perheenemäntien kirjo- ja valkopyykit menivät sekaisin. Pyykit oli tietenkin pestävä ja huuhdeltava. Pyykkärit joutuivat hakkaamaan lukittujen huuhteluhuoneiden viereen avantoja voidakseen huuhdella pyykit meressä. Ympäristöongelman vaikutuksesta osan pesijättäristä oli palattava Suomenlahden jäälle luonnon armoille. Kun terveydenhoitolautakunta lähti sutta pakoon, saivat pyykkärit jälleen karhun vastaansa.
Kolme naisjärjestöä pyykinpesun puolesta
Naiset olivat esittäneet sanomalehdissä vuosikymmenien mittaan yksittäisiä huomioita Helsinkiä ympäröivän veden epäilyttävästä laadusta ja sen aiheuttamista ongelmista. Vuonna 1911 meriveden saastuminen sai kuitenkin kolme helsinkiläistä naisjärjestöä vaatimaan Helsingin kaupungilta toimenpiteitä tilanteen parantamiseksi. Tällä kertaa toiminta perustui järjestövoimaan ja huolellisesti laadittuihin kirjelmiin, jotka oli kohdistettu suoraan Helsingin kaupungin ylimmille päättäjille. Toiminta merkitsi naisten voimakasta astumista esiin ympäristöasioissa, ehkä voimakkainta Suomessa siihen mennessä.
Vaatimusten takana oli kolme eri järjestöä: Kvinnoförbundet Hemmet, Husmoderförbund ja Helsingin pyykkärien ammattiosasto. Näiden kolmen järjestön taustalla oli maan ensimmäinen varsinainen naisasialiike Suomen Naisyhdistys, joka oli perustettu vuonna 1884.
Kvinnoförbundet Hemmet edusti yhteiskunnan kermaa. Ohjelmansa mukaisesti yhdistys pyrki parantamaan kotien “siveellisiä, älyllisiä ja aineellisia voimavaroja”. Yhdistyksellä oli kokouksia noin kerran kuussa lukuunottamatta kolmen kuukauden kesätaukoa monien jäsenten muuttaessa kesähuviloille maalle tai saaristoon. Vuonna 1911 kokouksissa keskusteltiin vaivattomasta muutosta, palvelijoiden iltapäivävapaasta, uusista puhdistusvälineistä ja vesi- ja viemäriasioista. Yhdistyksen puheenjohtajana toimi 11 vuoden ajan Edla Lovisa Freudenthal, joka oli professori Axel Olof Freudenthalin puoliso ja tilanomistaja Fredrik Winbergin tytär. Hän oli varttunut Dresdenissä ja opiskellut Pariisissa. Edla Freudenthal oli koulutukseltaan opettaja. Hän oli myös perustamassa Husmoderförbundetia.
Työnantajat, rouvat perustivat Husmoderförbundetin vastapainoksi vuonna 1898 perustetulle Helsingin Palvelijataryhdistykselle ja sen vaatimuksille työajan lyhentämisestä. Husmoderförbundetin tavoitteena oli estää rouvia palkkaamasta palvelijattaria, jotka vaativat työajan lyhentämistä, siis eräänlainen työsulku. Yhdistys kokoontui myös kerran kuussa kesätaukoa lukuunottamatta. Vuonna 1911 Husmoderförbundet keskusteli lasten kasvatuksesta, partioliikkeen hyödyllisyydestä, palvelijatarkysymyksestä, silittämisestä ja keittämisestä sähkön avulla sekä huuhteluhuoneista. Kyseessä oli ruotsinkielisen sivistyneistön rouvien järjestö. Sen puheenjohtaja Johanna Schybergson oli Helsingin yliopiston yleisen historian professorin, svekomaani, Magnus Gottfried Schybergsonin puoliso.
Työläisnaisten järjestäytyminen alkoi myös porvarilliselta pohjalta. Vuonna 1898 perustettu Helsingin Palvelijataryhdistys oli tarkoitettu sekä rouville että palvelijattarille. Ensimmäisenä puheenjohtajana toimi rouvia edustanut Alli Trygg-Helenius, josta myöhemmin tuli kansanedustaja. Seuraavaksi puheenjohtajaksi valittiin parin vuoden päästä yhdistyksen perustajajäsen Miina Sillanpää, entinen tehdastyöläinen ja piika, josta tuli myöhemmin kansanedustaja ja ministeri. Palvelijataryhdistys alkoi vähitellen muuttua ammattiyhdistykseksi. Samalla se politisoitui ja liittyi Työläisnaisten liittoon sekä Suomen sosialidemokraattiseen puolueeseen.
Pyykkärit, tai pesijättäret, kuten tuolloin myös sanottiin, järjestäytyivät Helsingissä vuonna 1898. Toiminnan aloittamiseen saatiin avustusta Työmies-lehden päätoimittaja Matti Kurikalta. Pesijätärien ammattiosaston perustajana voidaan pitää pyykkäri Gustava Andersonia. Ammattiosaston puheenjohtajana oli G. Koski, pöytäkirjaa piti A. Anttila ja rahastonhoitajana oli A. Laipio. Heitä eivät Kuka kukin oli -teokset tunne. Pyykkäreiden keskustelun aiheet erosivat porvarisnaisten aiheista kuin rohdin pitsistä. Pääkeskusteluaiheita oli työpäivän lyhennys ja palkkojen korotus. Pesijättären keskipalkka oli 1 mk 50 penniä päivässä, kun esimerkiksi kaupungin palveluksessa olleen sekatyömiehen päiväpalkka oli kolmesta neljään markkaan.
Helsingin naiset kuuluivat eri yhteiskuntaluokkiin, ja niitä edustaneet naisjärjestöt olivat vastaavasti ideologisesti eriytyneitä. Työläisnaisten mielestä yksityiset naisjärjestöt edustivat porvarillista aatemaailmaa, joka näkyi esimerkiksi suhteessa työnteon määrittelyyn. Työläisnaisille työnteko oli olosuhteiden luoma pakko, joten he eivät voineet mielestään tässä tapauksessa yhtyä porvarillisten naisjärjestöjen vaatimukseen naisen “oikeudesta” työhön.
Kvinnoförbundet Hemmet: asiantuntijoiden avulla
Huuhteluhuoneongelman puhjettua vuoden 1911 alussa naisjärjestöt eivät jääneet odottamaan miesten toimenpiteitä. Kvinnoförbundet Hemmet perusti maaliskuussa 1911 komitean huuhteluhuonekysymyksen ratkaisemiseksi. Jo seuraavassa kokouksessa komitean jäsenet ilmoittivat ottaneensa yhteyttä herroihin kaupunginvaltuutettuihin ja terveydenhoitolautakuntaan ja vaatineensa huuhteluhuoneiden vesiongelman ratkaisemista.
Kaupunginisien yksityisesti antama vastaus oli, että kaupunki oli jo tehnyt kaiken voitavansa. Moinen vastaus ei luonnollisestikaan tyydyttänyt yhdistystä. Jäsenten mielestä Helsingin kaupungin tuli ratkaista ongelma esimerkiksi pidentämällä merelle johtavia viemäreitä, kuten muissakin kaupungeissa oli tehty. Toinen mahdollisuus oli, se että Helsinki perustaisi Tampereen lailla sellaisia huuhteluhuoneita, joissa vaatteet voitiin huuhdella betonialtaissa vesijohtovedellä.
Kaupunginvaltuusto käsitteli Kvinnoförbundetin ehdotusta kesäkuussa ja päätti, ettei ehdotus vaatinut toimenpiteitä. Naisyhdistys oli kuitenkin sinnikäs, eikä jättänyt asiaa sikseen. Yhdistyksen esityslistalla oli seuraavassakin kokouksessa “kloakvattnet än en gÅng”. Uudessa kirjelmässään kaupunginvaltuustolle yhdistys ehdotti viemärijärjestelmän muuttamista siten, että “se lika , joka nyt saastuttaa rantojamme, pitäisi ottaa talteen maanviljelystä varten”. Yhdistys viittasi Berliinissä käytettyyn kastelupeltojärjestelmään, jossa viemärivedet imeytettiin kaupungin lähelle peltoihin. Soveltamalla suodatusjärjestelmää “vahingollisesta saastasta saataisiin jopa hyödyllistä”.
Koska edellä mainitut perustelut eivät tuntuneet riittävän päätöksentekijöille, yhdistys kutsui Helsingin yliopiston kemian professorin Ossian Aschanin puhumaan kokoukseensa. Professorin mielestä oli väistämätöntä, että kasvava väestö tuotti jatkuvasti yhä enemmän jätettä. Miten tuota jätettä käsiteltiin oli poliittinen kysymys. Aschan otti kantaa Kvinnoförbundetin ehdotukseen kastelupellon perustamisesta. Järjestelmä oli toimiva Berliinissä, mutta professorin mukaan sen soveltaminen Helsinkiin oli hankalaa. Tarpeeksi suurta aluetta oli vaikea hankkia edullisesti, eikä kaupungin lähellä ei ollut riittävästi sopivaa huokoista maa-ainesta. Lisäksi hän epäili, että jätevedellä kastellut Vantaanjokilaakson savimaat saastuttaisivat Helsingin juomavesilähteen, Vantaanjoen.
Kuinka saada tilanteeseen parannus? Aschan puolusti huuhteluhuoneiden sulkemista vetoamalla maisteri Bergmanin nenäliinakokeiden tuloksiin. Käytännön ongelma oli kuitenkin se, että huuhteluhuoneiden sulkemisen jälkeen monet joutuivat huuhtelemaan pyykin vesijohtovedessä, mistä joutui maksamaan, kun taas merivesi oli ilmainen hyödyke. Aschanin laskelmien mukaan keskikokoinen pyykki ei vaatinut enempää kuin kaksi, kolme kuutiometriä vettä, jolloin kustannukset olivat yhteensä 75-90 penniä. Hänen mukaansa summa oli merkityksetön hyötyihin nähden.
Kvinnoförbundet Hemmetin mielestä oli valitettavaa, että Berliinissä käytössä oleva “Rieselsystem” ei soveltunut Helsinkiin maaperän savisuuden vuoksi. Kokous ehdotti, että laajoille piireille jaettaisiin esittein tietoa rantavesien terveysvaaroista. Yhdistys päätyi siihen, että paras tapa saada puhdasta ja hajutonta pyykkiä oli maksaa vesijohtoveden käytöstä. Pyykinpesu saattoi näin tulla jopa hieman halvemmaksi kuin ennen, jolloin täytyi kustantaa myös pyykkien kuljetus huuhteluhuoneeseen ja takaisin.
Kaupungin yleisten töiden hallitus jätti vuoden 1911 lopussa Kvinnoförbundet Hemmetin esityksen viemärijärjestelmän uudistamisesta Helsingin rakennuskonttorille, jonka piti laatia ehdotus toimenpiteistä. Vuonna 1912 yhdistys näyttää jättäneen asian sikseen.
Husmoderförbundet: suhteiden voimalla
Husmoderförbundet esitti huhtikuussa 1911 Helsingin kaupunginvaltuustolle kaupungin huuhteluhuoneiden ja -lauttojen siirtämistä puhtaimmille vesille. Kesätauon jälkeen yhdistys kehotti kirjelmässään kaupunkia kiirehtimään uusien huuhteluhuoneiden rakentamista. Lisäksi talojen pyykkitupiin tulisi rakentaa huuhtelualtaita. Ensiarvoisen tärkeänä yhdistys piti huuhteluun käytetyn vesijohtoveden hinnan laskemista niin alas kuin suinkin mahdollista.
Kaupungin yleisten töiden hallitus oli vastauksessaan samaa mieltä Husmoderförbundetin kanssa. Ongelmaksi muodostui ehdotusten toteuttaminen. Ehdotusta huuhtelualtaiden rakentamista yksityistalojen pihoihin hallitus piti puuttumisena yksityiseen omistusoikeuteen. Tällaiset toimenpiteet olivat kaupungin toimivallan ulkopuolella. Yleisten töiden hallitus myönsi kuitenkin kaupungin osavastuun rantojen saastumisesta ja ehdotti kolmen huuhteluhuoneen uusimista rakentamalla niihin betoniset huuhtelualtaat ja vesijohto. Uudistetut huuhteluhuoneet ehdotettiin sijoitettaviksi Sörnäisen satamaan, Siltavuorenrantaan ja Ruoholahteen.
Husmoderförbundetin ratkaisuehdotuksen käsittely jatkui vielä vuoden 1912 puolella. Rahatoimikamari totesi huolestuneena huuhteluhuoneiden käyttökiellon aiheuttaneen paljon tyytymättömyyttä yleisön ja erityisesti naisjärjestöjen piirissä. Rahatoimikamari oli erimielinen vain perustettavien yleisten huuhteluhuoneiden määrästä ja käyttömaksujen suuruudesta. Enemmistön mielestä kaikki kolme huuhteluhuonetta tulisi rakentaa yhtä aikaa ja käyttömaksuksi tulisi asettaa 60 penniä tunnilta huuhteluallasta kohden. Ehdotusten toteutus siirtyi kuitenkin tulevaisuuteen.
Helsingin kaupungin ylin johto otti Husmoderförbundetin kirjelmän vakavasti. Yhdistyksen suhteellisen menestyksen saattaa mahdollisesti selittää vaikuttajanaisten takana seisseillä miehillä. Yhdistyksen puheenjohtajalla Johanna Schybergsonilla, varapuheenjohtajalla R.Rosenquistilla ja sihteerillä Hanna Heikelillä oli suhteita kaupungin päättäjiin. Vuoden 1911 kaupunginvaltuustossa istuivat pankinjohtaja E.Schybergson, Johanna Schybergsonin lanko, sekä rehtori V.T.Rosenquist ja professori O.Heikel.
Työläisnaiset: työolot ja ympäristö
Helsingin merialueen pilaantuminen oli kouriintuntuvinta ammatikseen pyykkiä pesseille naisille. Ketkään muut eivät Helsingissä olleet jatkuvasti niin läheisissä tekemisissä saastuneen meriveden kanssa kuin pyykkärit. Pyykkäreiden ja ympäristön välissä oli kuitenkin heidän taloudellinen ahdinkonsa. Ammatti oli raskas ja huonosti palkattu. Vuoden 1909 Työläisnaisessa pesijätär kuvaili itse tilannetta.
“Pesijätärten olosuhteista on hyvin vähän kirjoitettu ja puhuttu. Syy tähän on kyllä meissä pesijöissä itsessämme, sillä olemme enin osin tyytyneet kärsivällisesti kantamaan raskasta kuormaamme ja kuitenkin on meidän työmme raskasta ja voimia kysyvää, että sen suorituksessa olisi helpotus tarpeen. Niinpä liian pitkä työpäivä, monet kun tekevät kymmentuntisia ja pitempiäkin päiviä, uuvuttaa työntekijän ennenaikaisesti.”
“Käy hyvin vaikeaksi pitää kiinni oikeuksista, kun on toisia, jotka suostuvat vaikka minkälaisiin työehtoihin. Palkkaussuhteet ovat hyvin kehnot. On sellaisia, jotka ottavat pesua kotiin 3 mk 50 p.llä 10 kiloa. Eihän siitä jää juuri mitään työpalkkaa, kun täytyy saippuasta ja pesuhuoneesta maksaa. Pitäisi päästä siihen, että noudatettaisiin niitä palkkoja, joista Helsingin pesijätär a.o. joku vuosi sitten teki päätöksen. (…) Pesijät saavat kärsiä huonoista asunto-oloista ja riittämättömästä ravinnosta, ja kun työnsaanti on tilapäistä niin se tekee elämän vielä raskaammaksi.”
Samassa lehdessä tuntematon kirjoittaja ehdotti, että pesijättärien olosuhteiden parantamiseksi Helsingin pesijätärammattiosasto toimittaisi “agitatsioonikirjoituksen” Työläisnainen-lehden pesijättärille ja järjestäisi suuren kokouksen. Kirjoittajan mielestä jo pesuhuoneasia edellytti sitä. “Pesuhuoneita vaativat Helsingin pesijät kaupungin valtuuston rakennuttaman, koska entiset rannoilla olleet virutushuoneet lahtien haisevan ja epäterveellisen veden tähden ovat suletut. Vaikuttaakohan vaatimus viikinkiherroihin?”.
Pesijätärten ammattiosasto ei luottanut “viikinkiherroihin”, Helsingin päättäjiin, vaan otti huuhteluhuoneasian esille hyvissä ajoin ennen meren jäätymistä. Asian ajamiseksi kaupungin hallinnossa apuun pyydettiin Helsingin työväenyhdistyksen naisjaosto ja sen tarmokas puheenjohtaja Miina Sillanpää. Naisosaston kuukausikokouksessa esitettiin pesutupien huuhtelupaikkojen puute yleiseksi ongelmaksi. Asiaa käsiteltiin osaston keskustelussa, jossa “ilmenikin paljon sellaista, mikä asettaa surulliseen valoon kunnalliset virkaherrat ja koko pääkaupungin kunnallishallinnon”. Seuraava pöytäkirjan liite kuvastaa huuhteluhuoneiden sulkemisesta koko työväestölle koituneita vakavia seurauksia.
“Varsinkin Munkkisaaren ja Ruoholahden puolella asuvat kertovat huutavia epäkohtia. Kaupunki on antanut sulkea virutuspaikat veden likaisuuden tähden ja nyt on pyykinpesijäin virutettava vaatteensa niillä silloilla, missä mattoja pestään. Siis entistä pahemmassa liejussa. Muuta keinoa ei ole, sillä useissa pesutuvissa ei ole ensinkään virutusvehkeitä ja monet talojen omistajat ovat käyttäneet toimenpidettä hyväkseen kiskomalla virutuksesta kaksi ja kolmekin markkaa pyykistä. Tällaiseen ei työväestöllä ole varoja, ei varsinkaan suurperheillä, joiden täytyy usein pestä pyykkiä. Mitä kauhua tällainen vaatteitten virutus herättää, todistaa sekin, että useissa perheissä täytyy ruoka-astiat kuivata muutoin kuin pyyhkimällä, sillä pelätään pyyheliinoista tarttuvia bakteereja. Kaikki puhujat ovat yhtä mieltä, että kaupunki on suuria veroja maksaville asukkaille velvollinen toimittamaan edes vaatteiden virutuspaikkoja, ettei työväestön tarvitse likaan nääntyä. Asian auttamiseksi päätettiin kääntyä kaupungin valtuuston puoleen ja vaatia, ettei asukkaitten enää kauemmin tarvitse käyttää vielä likaisempaa vettä viruttamiseen, että se ryhtyy hankkimaan eri puolille kaupunkia virutushuoneita, joissa käytetään vesijohtovettä, koska likavesi puutteellisten viemärilaitosten tähden likaa meriveden kaupungin ympäristössä.”
Helsingin työväenyhdistyksen (HTY) naisosaston johtokunta vaati kirjelmässään kaupunkia rakennuttamaan riittävän määrän huuhteluhuoneita myös työläiskaupunginosiin. Niin kauan kun kaupungin ympäristön merivesi oli saastunutta, pitäisi huuhteluhuoneissa käyttää vesijohtovettä. Vanhat huuhteluhuoneet tuli myös antaa väliaikaisesti kaupunkilaisten käyttöön siihen asti, kunnes uudet valmistuisivat.
Mattolaiturit olivat toinen ongelma. HTY:n naisosaston johtokunta nimesi harmeja aiheuttaneet puutteet yksityiskohtaisesti. Viranomaiset olivat keväällä sulkeneet Hietalahden huuhtelulautalle johtaneen sillan, minkä jälkeen pesijättäret olivat joutuneet käyttämään kapeaa lankkua päästäkseen lautalle! Myös Munkkisaaren mattolautan pohja tuli korjata: kun meren ja lautan pinta oli likavaahdon peitossa, eivät pesijättäret voineet varoa näkymättömissä ollutta reikää ja olivat jatkuvasti vaarassa katkaista jalkansa.
Terveydenhoitolautakunta vastasi HTY:n naisten kirjelmään välittömästi. Lautakunnan mukaan huuhteluhuoneet oli suljettu taudinaiheuttajien leviämisen estämiseksi. Kansanterveyden kannalta olisi järkevää, jos kaupunki kykenisi rakentamaan kunnallisia huuhtomahuoneita. Koska ne olivat kuitenkin erittäin kalliita, lautakunta suositteli huuhtelualtaiden rakentamista jokaiseen pesutupaan vuokralaisten tai kiinteistönomistajan kustannuksella: kunnallisen ongelman ratkaisemiseksi ehdotettiin yksityistä rahoitusta. Mattolaitureiden reiät luvattiin toki korjauttaa.
Helsingin työväenyhdistyksen naisosastoa vastaus ei tyydyttänyt. Terveydenhoitolautakunta oli naisten mielestä asettunut ylimielisesti puolustamaan vastuutonta lauttojen sulkemista tarjoamatta mitään vaihtoehtoja. Jäsenet ihmettelivät myös, millä rahoilla työväestö ostattaisi kiinteistöihin huuhtelualtaita. Naisosasto päätti kehottaa kaupunginvaltuustoa unohtamaan kylmästi terveydenhoitolautakunnan joutavat lausunnot ja kuuntelemaan asiassa naisosaston toiveita.
Kaupungin päättäjiä arvosteltiin vasemmalta ja oikealta. Kritiikin kohteeksi joutuivat ensimmäisen kaupunginlääkärin, professori Sucksdorffin kannanotot, joissa hän oli tukenut terveydenhoitolautakunnan esityksiä. Hufvudstadsbladetin yleisönosastossa nimimerkki “Yksi monien joukossa” huomautti, että yleisölle oli kerrottu huuhteluhuoneiden sulkemisen tapahtuneen terveyssyistä. Kirjoittajan mielestä huuhteluhuoneiden sulkeminen oli kuitenkin helppo ratkaisu. Lautakunta ei siten ilmeisesti tuntenut kummoistakaan huolta pyykinpesusta. Yleisöllä olisi kuitenkin ollut suurta käyttöä tiedolle, missä pyykit nyt sitten huuhdottaisiin. Ennen kuin huuhteluhuoneet suljettiin, olisi jo mielellään voinut olla tiedossa, mitä annetaan vastineeksi. Asian harkitsemiseen olisi kyllä pitänyt olla aikaa, koska ainakin yleisö, mahdollisesti terveydenhoitolautakuntakin, oli tietoinen meriveteen liittyneistä ongelmista. Kirjoittaja toivoi voimaperäistä asiaan puuttumista, ei totuttujen toimintatapojen noudattamista. “Vasta tällöin, herra kaupunginlääkäri, kaikki voisivat olla tyytyväisiä”.
Parannuksia ei ilmestynyt ja likapyykin pesemistä jatkettiin edelleen vuoden 1912 puolella. Pesijättärien ammattiosasto harmitteli, että talojen isännät kiskoivat kaksi tai kolme markkaa, lähes työmiehen päiväpalkan verran, pienen pyykin huuhtelemisesta. Hintaa pidettiin mahdottomana köyhälistölle, jonka kukkarossa pienikin elinkustannuksien nousu tuntui. Isäntien epäiltiin ilmeisesti myös laskuttaneen liikaa, koska pesutupiin toivottiin vesimittareita. Professori Aschanin aiemmin esittämä teoreettinen arvio vesijohtovedellä huuhtelun kustannuksista, alle markka päivässä, ei pitänyt paikkaansa käytännössä.
Myös Miina Sillanpää jatkoi kamppailuaan pesijättärien puolesta. Hän kirjoitti Työläisnainen-lehteen artikkelin, jonka alku lienee maistunut sen mahdollisesti lukeneiden lautakunnan jäsenten suussa pyykkisuovalle: “Erittäin kuuluisaksi on Helsingin terveydenhoitolautakunta tullut huuhtelulaiturien sulkemisestaan…” Sillanpää arvosteli kirpeästi lautakuntaa siitä, ettei se terveysuskoltaan ymmärtänyt aiheuttaneensa työväestön elinkuluihin huomattavan lisäerän. Lautakunta, joka tuijotti vain veden bakteerimääriä, unohti ihmiset ja yhteiskunnan.
Huhtikuussa 1912 pesijättärien ammattiosaston kuukausikokouksessa keskusteltiin rahatoimikamarin suunnitelmista uusiksi pesuhuoneiksi ja niiden käyttötaksoiksi. Närkästystä aiheutti erityisesti aikomus “ruveta kiskomaan” huoneiden käytöstä 60 penniä tunnilta. Pyykkäreiden johtopäätös kaupungin suunnitelmista oli kaunistelematon:
“Jos ei kaupungin kannata laittaa ilmaisia virutushuoneita, niin täytyy köyhälistön lakata pesemästä vaatteita siksi, kunnes ne liasta taittuvat, vaikka ne kuinka löyhkäisi ja levittäisi tautia ympäriinsä. Eiköhän olisi parempi, että niillä tuhansilla, mitkä näihin uusiin virutushuoneisiin on määrätty, olisi koetettu siirtää entiset enemmäksi rannasta.”
Jälkipyykki
Puhtauskysymys oli eri puolueiden naiskansanedustajia yhdistävä tekijä vuonna 1907, kun eduskunta avasi ovensa naisille. Paikallisella tasolla kysymys kuitenkin jakoi naiset eri leireihin. Porvarillisten järjestöjen naiset olivat valmiita maksamaan pyykin huuhtelusta puhtaalla pesujohtovedellä. Työväenyhdistyksen naisosasto ja pesijättärien ammattiosaston jäsenet eivät. Syykin on selvä, kun muistaa pesijätärten vaatimattomat vähimmäispalkkavaatimukset. Veden hintaongelma koski pesijättäriä myös yksityiselämässä, koska heidän piti tietysti myös omia pyykkejä pestessään maksaa huuhtelun lisäkustannukset vähäisistä tuloistaan.
Kaupunginvaltuustojen ovet avautuivat naisille vasta Suomen itsenäistyttyä, joten paikallisella tasolla kaupunkien poliittiset elimet avautuivat naisille myös huomattavasti myöhemmin kuin valtiolliset. Voidakseen vaikuttaa asioihin naisten oli valittava muita toimintastrategioita: suoran vaikuttamisen sijasta eri ryhmät hyödynsivät järjestöjä, sanomalehtiä, asiantuntijoita, kirjelmiä ja henkilökohtaisia suhteitaan, miehiä. Kaupungin virkamieskunta oli miehistä, poliittiset elimet olivat miesvaltaisia, järjestöissä oli miesten ylivalta, lisäksi kodeissa taloudellinen valta ja päätösten tekeminen kuului useimmiten aviomiehille.
Pyykinpesukysymyksessä päättäjien sukupuoli tuli näkyviin. Vesi- ja viemärijärjestelmä oli teollistuvan yhteiskunnan ruotsinkielisten, koulutettujen ja varakkaiden miesten suunnittelema ja rakentama tekninen järjestelmä. Miehistä teknistä järjestelmää käyttivät kuitenkin arkipäivässä eniten yhteiskunnan alin luokka: köyhät, yleensä suomenkieliset ja usein lähes kirjoitustaidottomat naiset. Kun herrojen jalat pysyivät Esplanadilla kuivina kalosseissa, osa naisista sai seistä kylmässä, likaisessa rantavedessä paljain jaloin.
Naiset ryhtyivät toimimaan, kun miehet ymmärtämättömyyttään estivät pyykin huuhtelemisen meressä. Naisten yhdistyksillä oli tahtoa ja erilaisia keinoja pyrkiessään vaikuttamaan kaupungin ympäristöpoliittiseksi luonnehdittavaan päätöksentekoon. Kvinnoförbundet Hemmet edusti yhteiskunnan hyvin toimeentulevia. Sillä oli hyvät mahdollisuudet vaikuttaa päätöksentekoon, mutta yhdistyksen tahto paneutua asiaan näyttää loppuneen aikaisemmin kuin kahden muun naisjärjestön. Husmoderförbundetilla oli kouluja käynyt, kansainvälistä kokemusta omannut johto, Hufvudstadsbladet näkemystensä julkistamiseen sekä suhteita poliittisiin päättäjiin, kaupunginvaltuustoon. Vaikuttaa myös siltä, että Husmoderförbundetin naisten tahto vaikuttaa asioihin oli Kvinnoförbundet Hemmetiä vahvempi. Naiset saattoivat ehkä korjata poliittisen vallan puutettaan vaikuttamalla sukujärjestelmän kautta.
Pesijättäret halusivat tietysti vaikuttaa jokapäiväisiin työoloihinsa, likaisen meriveden puhdistamiseen, mutta heidän rasitteena oli taakkana heikot taloudelliset olot ja vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa asioihin. Jäsenistö vasta opetteli yhteiskunnallisen vaikuttamisen perustaitoja, jopa kirjoitustaitoa. Miina Sillanpäästä tuli heidän asianajajansa; hän oli tottunut esiintyjä, hyvä kirjoittaja, kaksikielinen ja hänellä oli tiettyä arvovaltaa. Turvautuminen Miina Sillanpäähän ei kuitenkaan ollut osoitus pesijätärten poliittisesta voimasta, vaan sen puutteesta.
Helsingin naiset ja naisjärjestöt olivat eri leireissä: he olisivat tuskin voineet esiintyä yhteisrintamassa puhtaan meriveden puolesta. Mutta olisiko yhteisesiintymisestä edes ollut apua? Todennäköisesti naisjärjestöjen ideologiset erimielisyydet ja keskinäinen kilpailu terävöittivät niiden jokaisen esiintymistä. Mahdollisesti Helsingin päätöksentekijät, miehet saivat harhaanjohtavan kuvan naisten joukkovoimasta. Ei pidä myöskään unohtaa, että monet miehet ymmärsivät ongelman vakavuuden ja auttoivat naisia. Toiminnan tuloksena pääkaupungin virkamiehet ja päätöksentekijät saivat kokea harvinaisen omakohtaisesti pyykkikorin painon.
Rahatoimikamarin lausunto vuodelta 1912 oli viimeinen jälki, joka kysymyksestä jäi ennen ensimmäistä maailmasotaa. Ilmeisesti naiset saatiin vaiennettua lupaamalla rakennuttaa muutama vesijohtoverkkoon yhdistetty yleinen huuhteluhuone. On syytä huomata, että varsinaista ongelman aiheuttajaan, meriveden pilaantumiseen, ei naisten toiveista huolimatta puututtu. Pilaantuminen ratkaistiin aluksi ainoastaan yhteiskunnallisena ongelmana siirtämällä saastuneen ympäristön ja väestön yhdistävät toiminnot, pyykinhuuhtelu, pois merenrannalta. Meren hylkäämisestä huuhtelupaikkana hyötyivät taloudellisesti eniten miesorganisaatiot, Helsingin kaupungin vesilaitos sekä rakennusten omistajat ja isännöitsijät.
Kvinnoförbundet Hemmetin, Husmoderförbundetin ja erityisesti asiassa aloitteen tehneiden työläisnaisten sinnikkään toiminnan tuloksena kestämättömään ongelmaan saatiin ainakin väliaikainen ratkaisu. Naisten vaikutus ei kuitenkaan jäänyt tähän. Naisjärjestöjen toiminta 1900-luvun vaihteessa rantavesien tilan parantamiseksi oli eräänä perustana sille, että Helsingin kaupungin aloitti ensimmäisen maailmansodan jälkeen pitkäjänteisen työn Itämeren tyttären helmojen puhdistamiseksi.
(Viitteet ja lähteet alkuperäisessä artikkelissa)