Projektit Suomi

Sodan ekologia -projekti

Miten sodat vaikuttavat ympäristön tilaan?
Miten sodankäynti vaikuttaa ympäristöpolitiikkaan?
Miinat ovat ongelma kehitysmaissa – entä Euroopassa?
Elpyvätkö eläinkannat kun ihmiset keskittyvät toistensa metsästämiseen?
Miten sodankäynti vaikutti luonnon ohella urbaaneissa ympäristöissä?
Onko Vietnam maailman suurin kemiallisten aseiden kaatopaikka?

Useimmissa esityksissä sodat esitetään jonkinlaisina väliaikoina, joiden jälkeen elämä on jatkunut entisellään. Onko näin? Sodan ekologia -sateenvarjohankkeen teesinä on, että ensimmäinen ja toinen maailmansota olivat Euroopassa valtavia sosioekologisia pulsseja, joiden jäljiltä niin yhteiskunnat, ihmisen lähiympäristö kuin luontokin olivat monin tavoin rampautuneita ja muuttuneita. Viime vuosikymmeninä uudenlaiset sodat ovat horjuttaneet tilannetta maailman muilla mantereilla. Siksi ympäristön ja yhteiskuntien nykyistä tilaa voi ymmärtää ottamatta huomioon ja tutkimatta sotien vaikutuksia.

Simo Laakkosen ja Timo Vuorisalon johtaman yhteistyöverkoston tuottama kirja antaa monipuolisen kuvan sotien ympäristövaikutuksista niin rintamilla kuin kotirintamalla: maaseudulla ja kaupungeissa. Kirjassa tuodaan esille sodan suoria ja epäsuoria kuin välittömiä ja pitkäaikaisia vaikutuksia niin eläimistöön, kasvistoon, maisemaan kuin ympäristöasenteisiin, -liikkeisiin ja lainsäädäntöön. Lähestymistapa on kriittinen: negatiivisten vaikutusten lisäksi tarkastellaan myös sotien ristiriitaisia ja myönteisiäkin vaikutuksia ympäristöön. Kirjoittajat ovat alan suomalaisia asiantuntijoita, yhteiskunta- ja ympäristötutkijoita maamme eri yliopistoista

Suomen kaupunkien vesihistoria

Aiemmissa tutkimuksissa oli esitetty, että vesiensuojelu alkoi Suomessa 1960- tai 1970-luvulla. Näkemys on oikea, mikäli katsotaan, että ainoastaan valtiovalta voi harjoittaa vesiensuojeluksi katsottavaa toimintaa. Valtiollinen vesiensuojelu alkoikin maassamme uuden vesilain (1962) säätämisen ja vesihallituksen (nyk. SYKE) perustamisen (1970) myötä.

Omassa projektissamme emme kuitenkaan halunneet rajata vesiensuojelua valtiokeskeisesti. Katsoimme, että Suomen vesiensuojelun pitkän linjan selvittämiseksi olisi päinvastoin päästävä valtiokeskeisyydestä. Oli aika siirtyä tutkimaan valtiollista vesiensuojelua edeltänyttä varhaisempaa vaihetta. Parin viime vuosikymmenen sijaan oli prehdyttävä 1900-luvun ympäristöhistoriaan. Valtiollisten instituutioiden sijaan oli perehdyttävä paikallistason toimintaan. Päämäärään pääsemiseksi tutkimuksen oli jalkauduttava pääkaupunkiseudulta ympäri Suomea ja ryhdyttävä vaivalloiseen ja hitaaseen eri kaupunkien ja kauppaloiden arkistojen sekä paikallisten todellisuuksien selvitystyöhön. Haaste oli mittava, koska maamme kaupunkien luonnonolot, vesihuoltotekniikka ja poliittinen kulttuuri erosivat huomattavasti toisistaan.

Suomen kaupunkien vesihistoria -projekti lähti liikkeelle HY:n yhteiskuntahistorian laitoksen tutkijan Simo Laakkosen aloitteesta. Tutkimusverkoston luomiseksi Simo Laakkonen otti yhteyttä 10 suomalaiseen korkeakouluun ja yliopistoon kiinnostuneiden opiskelijoiden löytämiseksi. Tutkimuskohteiksi pyrittiin saamaan erilaisia kaupunkeja: pieniä, keskikokoisia ja suuria kaupunkeja, teollisuuskaupunkeja ja maaseutumaisia kaupunkiyhdyskuntia, kaupunkeja niin järvi-Suomesta, jokien varsilta kuin rannikolta. Tavoitteena oli löytää erilaisia, ristiriitaisiakin näkökulmia kaupunkien vesikysymyksen tutkimukseen. Käytännössä verkostotutkimus merkitsi osallistujien synenergian hyödyntämistä ja keskinäistä oppimisprosessia, jossa ei ollut hierarkioita. Osallistujat saattoivat saada toisiltaan tukea ja neuvoja. Suomessa ei aiemmin liene toteutettu vastaavaa uuden alan historiatutkimusta kansallisena verkostotutkimuksena.

Tavoitteena oli päästä irti historiatutkimuksen rakkaasta ja raskaasta perinnöstä: yksin tutkimisesta, ja rakentaa kansallinen tutkijaverkosto, joka tekee koordinoidusti vertailevaa ympäristöhistoriallista tutkimusta useassa eri kaupungissa. Suomen Akatemian ja useiden vesilaitosten rahallisesti tukemaan Suomen kaupunkien vesihistoria -projektiin osallistui vuosina 1993–1997 eri korkeakoulujen opiskelijoita ja jatko-opiskelijoita, jotka edustivat talous- ja sosiaalihistoriaa, poliittista historiaa, kulttuurihistoriaa, Suomen historiaa sekä valtio-oppia, talousmaantiedettä, antropologiaa, ympäristönsuojelua, maantiedettä ja ympäristötekniikkaa. Kiitos verkoston toteutumisesta kuuluu yksinomaan opiskelijoille rohkeudesta hypätä tuntemattomaan. Lähes kaikki olivat laitoksillaan ensimmäisiä ympäristöhistorian tutkijoita. Useimmat ryhtyivät työhön tietämättä lainkaan, löytyisikö riittävästi edes lähdeaineistoa; ympäristöhistorian tarpeita ei juurikaan ole huomioitu kaupunginarkistojen luetteloita kirjoitettaessa ja arvokasta lähdemateriaalia oli jo ehditty hävittää.

Tutkimuksen peruslähdeaineisto oli useimmissa kaupungeissa periaatteessa samankaltaista: kaupunginhallinnon (kaupunginhallitus, -valtuusto, eri lautakunnat) tuottama virallinen aineisto (lähinnä pöytäkirjat liitteineen) ja paikalliset sanomalehdet. Lähdepohjaa laajennettiin luonnontieteellisten tutkimusraporttien ja julkaisujen avulla. Projektissa kiinnitettiin alusta asti huomiota aikakauden karttojen etsimiseen ja viimeistelyyn, josta vastasi maantieteilijä, FM Matti Joukola. Erityistä arvoa on annettava tutkimuksessa tehdyille haastatteluille. Paikallishistoriallinen arkistotutkimus edustaa kokonaisuutena nähtynä merkittävän laajan lähdeaineiston läpikäyntiä ja arviointia.

Kaupunkikohtaiset tutkimukset kohdistuivat Helsingin, Lahden, Tampereen, Rauman, Pietarsaaren, Vaasa, Turun, Jyväskylän, Mikkelin ja Pieksämäen vesihistoriaan. Kahden viimeksi mainitun kaupungin tutkimus jäi kesken tekijän sairastuttua.Lahden ja Helsingin tutkimustulokset julkaistaan erillisinä. Projektin tulokset on julkaisu Harmaat aallot – ympäristönsuojelun tulo Suomeen kirjana vuonna 1999 (SHS). Vastaavaa kahdeksan kaupungin vesiensuojelupolitiikan historian vertailevaa tutkimusta ei tiettävästi ole toteutettu muualla maailmassa.