Laakkonen, Simo: Vesiensuojelun synty, Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928. Gaudeamus/Hanki ja Jää 2001.
JOHTOPÄÄTÖKSET
Rakenteellis-toiminnallisen kiertokulkumallin tarkastelu
Kiertokulkumallin avulla on pyritty tarkastelemaan Helsingin merialueen pilaantumisen ja suojelun historiaa jäsentyneenä kokonaisuutena. Mallin taustalla on yhdyskuntia ylläpitävä aineen ja energian aineenvaihdunta. Tämä aineenvaihdunta ylläpitää kaupunkien elämää, minkä vuoksi sitä ei voi lopettaa. Siksi kaupungin aineenvaihdunnan erilaiset hallintastrategiat eivät voi poistaa kokonaan aineenvaihdunnan aiheuttamia ongelmia, vaan ainoastaan muuttavat nämä uuteen muotoon. Materian hallinnan ongelmien ja ratkaisujen syklinen kierto jatkuu niin kauan kun kaupunki on olemassa.
Poliittisella kiertokululla kaupunkiyhteisö pyrkii ohjaaman kaupungin aine- ja energiavirtaa, joka on peräisin luonnon suurista kiertokuluista ja jonne se päätyy käytön jälkeen päästöinä. Tutkimusajanjaksolla voi erottaa kolme ongelmien ja ratkaisujen kiertokulkua. Ensimmäinen kiertokulku tapahtui 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, toinen 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja kolmas 1910-1920-luvuilla. Yksinkertaistetussa muodossa ongelmien ja ratkaisujen sekä uusien ongelmien ja ratkaisujen yhteiskunnallisen kiertokulun vuosina 1878-1928 voi esittää seuraavasti.
Vesi- ja viemärijärjestelmän sekä joidenkin vesikäymälöiden käyttöönotto nostivat kaupungin päästöjä (Rakennettu ympäristö/Pilaaja – P1) merialueelle. Kaupunkilaisten ja viranomaisten havaintojen (Ympäristö/Pilaantuminen – P2) perusteella kaupungin johto päätti ratkaista ongelman kieltämällä vesikäymälät (Yhteiskunta/Politiikka – P3) ja modernisoimalla kaupungin jätteen keruujärjestelmää (Rakennettu ympäristö/Päästöjen vähentäminen – P4). Vesikäymälöiden ja teollisuuden yleistyminen kasvattivat kuitenkin päästöjä (P1). Kaupunki suoritti 1900-luvun alussa ympäristötutkimuksia vesistöissä havaiten vedet pahoin likaantuneiksi (P2). Lehdistö nosti ongelmat esille ja kaupunginvaltuusto päätti (P3 ) rakennuttaa jätevedenpuhdistamot. Puhdistamoista (P4) huolimatta kaupungin kokonaispäästöt kasvoivat edelleen (P1). Kaupunki toteutti laajan tutkimusohjelman, jossa likaantuneen vesialueen todettiin laajentuneen (P2). Myös kansalaisjärjestöt protestoivat ja kaupunki päätti ryhtyä valmistelemaan laajaa vesiensuojeluohjelmaa (P3), jonka tuloksena kaupunki alkoi rakennuttaa 1930-luvulla aktiivilietelaitoksia (P4). Ympäristön pilaantumisen ja suojelun itsessään lineaariset prosessit muuttuvat syklisiksi, kun niitä tarkastellaan riittävän pitkän ajan puitteissa.
Poliittinen kiertokulku on perustaltaan muuntuva nelivaiheinen (P1-P4) kollektiivinen oppimis- ja päätöksentekoprosessi, jolla yhteiskunta pyrkii ymmärtämään ja hallitsemaan haitallisena pidetyn ainevirran vaikutusta ympäristössä ja sitä kautta ihmisyhteisössä. Kiertokulku alkaa ongelmallisen ainevirran havaitsemisesta ja päättyy ainevirran tai pikemminkin sen aiheuttamien häiriöiden loppumiseen. Kiertokulussa on huomattavissa se, kuinka järjestelmällisesti prosessi käy lävitse ympäristön, rakennetun ympäristön ja yhteiskunnan. Toteutuessaan ympäristönsuojelu on läpäisevä prosessi, se kykenee etenemään kaikkien kolmen sektorin rationaliteettien lävitse, jolloin niiden kautta kulkeva aine- ja asiavirta on hallittavissa. Hallitsemisella tarkoitetaan tässä pitäytymistä kunakin aikana neuvotelluissa sopimuksissa, jotka määrittävät hyväksyttävät päästöjen määrät ja laadun, vesien tilan sekä yhteiskunnalle koituvat haitat ja hyödyt
Ympäristöpolitiikan kiertokulku nostaa esille kysymyksen vallasta. Tutkimustulosten perusteella ongelmien ja ratkaisujen määrittämiseen liittynyttä vallanjakoa voidaan kuvata yleisellä tasolla seuraavasti. Kaupungin poliittisilla päättäjillä oli muodollinen valta tehdä päätöksiä ympäristöpolitiikassa. Vallan perustana olivat budjettivarat ja kaupungin virkakoneisto. Ympäristön pilaantumisen aiheuttamien sosiaalisten vaikutusten synnyttämä kansalaisyhteiskunnan reagointi vaikutti ongelmien esiintuomiselle julkiseen päätöksentekoprosessiin. Ympäristöongelmien ratkaiseminen edellytti kuitenkin ongelmallisten prosessien tieteellistä analysointia ja ymmärtämistä, johon ympäristötutkijoilla oli välineet ja menetelmät. Ympäristötutkijat antoivat myös suosituksia jatkotoimenpiteiden suunnasta, mutta eivät välttämättä kyenneet antamaan käytännön sisältöä näille jatkotoimenpiteille. Ainekiertoa ohjattiin lähinnä muuttamalla yhdyskunnan teknisiä rakenteita. Insinöörit vastasivat teknisten vaihtoehtojen määrittelystä ja sitä kautta pitkälle myös näiden valinnasta. Insinöörien käsissä oli huomattava poliittinen valmisteluvalta myös siksi, että he usein arvioivat eri vaihtoehtojen taloudelliset kustannukset. Insinöörit eivät kuitenkaan kyenneet arvioimaan seurauksia, joita tietystä uudesta tekniikasta saattoi aiheutua ympäristölle tai yhteiskunnalle. Tekniikan ja ympäristötieteen asiantuntijoiden vallasta huolimatta lopullinen, vaikkakin muodollinen päätöksentekovalta pysyi yleensä poliitikkojen, maallikojen, käsissä.
Tässä Helsingin kaupungin ympäristöhistorian tapauksessa erilaisia maailmankuvia oli vähintään kolme. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että lähinnä ympäristötutkijat vastasivat ympäristöongelmien määrittelystä, insinöörit kehittivät ratkaisuja ja poliitikot tekivät lopulliset päätökset, joihin kansalaisyhteiskunta pyrki vaikuttamaan. Tutkimuksessa havaittiin, että päätoimijat, tai pikemminkin toimijoiden erilaiset rationaliteetit, toimivat päätöksenteossa niin erillään, että voidaan puhua kolmesta kulttuurista.
Ryhmien välistä vuorovaikutusta oli vaikea selvittää. Vaikuttaa siltä, että toimijat olivat yhteydessä toisiinsa lähinnä instituutioiden välisen poliittisen kiertokulun, institutionaalisen kommunikaation, kautta. Tämä oli mahdollista, sillä ympäristönsuojelu oli monimutkainen prosessi, jossa yksittäisellä toimijalla ei ollut absoluuttista valtaa toteuttaa omia päämääriään. Mikään tietty ryhmä ei kyennyt hallitsemaan kokonaisuutta. Käytännössä vaikutusvalta vaikuttaa jakautuneen funktionaalisesti kolmelle pääsektorille, jolloin valta oli osa syklistä kiertoa. Valtasuhteet eivät kuitenkaan olleet annettuja, vaan ne vaihtelivat tapauskohtaisesti, koska sektorit toimivat vaihtelevassa määrin omilla ehdoillaan ja olivat toisaalta yhteydessä ulkopuolisiin tekijöihin. Ympäristöpolitiikan tarkastelu nelivaiheisen kiertokulkumallin avulla auttaa ymmärtämään suhteiden muotoutumista prosessin eri vaiheissa. Kiertokulkumalli toimii tutkimuksen apuvälineenä, jonka avulla yritetään suunnistamaan uusilla alueilla, erittelemään monimutkaisia tapahtumakulkuja ja jäsentämään tutkimus ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.
Rakenteellis-toiminnallinen kiertokulkumallin eräänä tavoitteena oli monitieteisen ympäristöhistorian tutkimuksen kehittäminen. Monitieteiselle viitekehykselle oli tarvetta, koska esimerkiksi abstraktissa toimijaverkostomallissa ei eksakteille tieteille ole sijaa. Yhteistyö luonnontieteiden, teknisten tieteiden ja yhteiskuntatieteiden kanssa edellytti selkeää viitekehystä. Valittua tutkimusongelmaa saattoi mallin avulla lähestyä integroidusti tekniikan, luonnontieteiden tai yhteiskuntatieteiden menetelmin. Tieteiden välinen vuoropuhelu oli ryhmätyötä. Tähän kiertokulkumalli antoi hyvät edellytykset, koska eri tieteenaloilla oli siinä tasa-arvoinen rooli niin objektina kuin subjektina, tutkimuksen kohteena ja tutkimuksen tekijänä. Tuolloin oli hyödynnettävissä myös uusia ympäristöhistoriallisia lähdeaineistoja tieteen, tekniikan sekä yhteiskunnan alueilta. Tässä tutkimuksessa pitäydyttiin kuitenkin yhteiskuntatieteellisessä näkökulmassa.
Rakenteellis-toiminnallisen kiertokulkumallin ehkä tärkein hyöty on se, että aine- ja asiavirtoja seuraamalla oli mahdollisuus päästä irti ympäristökysymysten sektorikohtaisesta tarkastelusta kohti jäsentyneempää kokonaisnäkemystä ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksesta. Tämän tutkimuksen kokemusten perusteella kiertokulkumallia voi ainakin periaatteessa soveltaa laajemmin muihinkin monitieteisiin ympäristöhistorian kysymyksiin, jotka liittyvät ainevirtojen hallintaan yhteiskunnassa, rakennetussa ympäristössä sekä maaperässä vesistöissä, ilmassa ja biosfäärissä.
Kiertokulkumallin taustalla voi nähdä hermeneuttisen tiedekäsityksen piirteitä. Sillä tarkoitetaan tässä holistista maailman ymmärtämistä, jossa kokonaisuutta käytetään selittävänä tekijänä. Kokonaisuus ja sen osat muodostavat orgaanisen yhden, jossa osia ei voi ymmärtää ilman kokonaisuutta ja vastaavasti kokonaisuutta ei voi ymmärtää ilman osia. Tulkinta on liikettä osien ja kokonaisuuden välillä. Hermeneuttinen kierto on metafora siitä, kuinka tulkinnan ja ymmärryksen katsotaan toimivan: niin tulkittavan kokonaisuuden kuin tulkitsijan ymmärryksen osat ja kokonaisuus ovat yhteydessä toisiinsa. Uusien yhteyksien ilmaantuessa osien ja kokonaisuuden välille ymmärrys käsiteltävistä asioista kuitenkin laajenee ja monimutkaistuu, mistä syystä tutkimustyössä tarvitaan jäsentyneempää teoreettista viitekehystä.
(viitteet ja kuvat poistettu verkkoversiosta)