Laakkonen, Simo: Vesiensuojelun synty, Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928. Gaudeamus/Hanki ja Jää 2001.
OSA II TÖÖLONLAHDEN LIKAANTUMISONGELMAN RATKAISU
Merialueen pilaantumistutkimus
G.K. Bergmanilla ei kuitenkaan ollut lainkaan aikaisempaa julkaistua näyttöä merentutkimuksesta. Hän esitti tavoitteekseen jätevesien vaikutuksen selvittämisen Helsingin merialueella. Hän valitsi ajalliseksi tutkimuskohteekseen lähes koko kasvukauden, kesä-elokuun. Alueellisesti tutkimuskohde määriteltiin myös laajasti, Helsingin edustaksi. Tarvittavien tietojen saamiseksi hän päätti tutkia Helsingin merialuetta neljän nuotan, hygieenisen, fysikaalisen, kemiallisen ja biologisen tutkimuksen avulla. Veden hygieenisen tilan selvittämiseksi hän käytti bakteerikolonioiden laskemista kuutiosentissä. Lisäksi määriteltiin kolibakteerin, bacteria coli communen, olemassaolo näytteissä. Meren sameuden, näkösyvyyden, Bergman määritti laskemalla mereen valkoisen lautasen ja merkitsemällä muistiin syvyyden, jossa se hävisi näkyvistä. Happipitoisuuden Bergman laski Winklerin metodilla, joka on nykyäänkin käytössä. Hapenkulutus määriteltiin yhden vuorokauden biologisen hapenkulutuksen avulla (BHK1), joka on sovellettuna edelleen vesitutkimuksen perusmenetelmä. Kaliumpermanganaatin menekin ja ammoniakkipitoisuuden avulla määriteltiin orgaanisen aineen ja jätevesipäästöjen määrää. Analyysit olivat tarkkoja. Yleisimpänä mittayksikkönä olivat milligrammat ja laboratoriossa määriteltiin eri aineiden pitoisuudet aina kymmenesosan, useimmiten sadasosan tarkkuudella.
Meri oli kokeellisessa tutkimuksessa vain näytteiden noutopaikka ja uusi käsitys merestä luotiin laboratoriossa. Bergman pyrki pilkkomaan Helsingin merialueen pieniksi osiksi, jotka hän kykeni hallitsemaan omalla areenallaan: laboratoriossa. Tavoitteena oli muuntaa luonto ensin kemiaksi ja sitten numeroiksi. Analyysien tuottamien lukusarjojen tuli olla parametreittäin vertailtavissa ajassa ja paikassa. Aikasarjojen keräämiseksi Bergman teki avustajineen 22 näytteenhakumatkaa ja näytteitä kertyi 1106 kappaletta.
Tutkimuksen kriittisin vaihe oli materiaalin tulkitseminen: syy-yhteyksien löytäminen eri ilmiöiden väliltä. Bergman pyrki tähän yhdistämällä toisiinsa kuormituksen, levämassan muutoksen ja happipitoisuuksien muutokset. Bergman nosti ongelmanasettelussa keskeiseksi hapen. Hapen puute oli tuolloin vakava uhka Helsingin sisälahdissa. Happipitoisuuden muutosten syiden ja seurausten selvittämiseksi Bergman havainnoi erityisesti sinilevien muutoksia kesäkaudella. Hän kykenikin osoittamaan merialueen tilan vaihtelevan huomattavasti koko kesäkauden ajan ja keskeisten prosessien olevan toisistaan epälineaarisesti riippuvaisia. “Hapen tuotannon, sen muutosten ja merkityksen toteennäyttäminen on itsessään huomattava palkinto tutkimukseen pannusta työstä”, iloinen tutkija kirjoitti tuloksistaan.
Kuinka luotettavia eri tutkimusmenetelmät olivat likaantumisen osoittamisessa? Analyysitulosten perusteella Bergman päätteli, että happipitoisuutta, hapenkulutusta, kaliumpermanganaatin kulutusta ja tiettyjä levälajeja voitiin käyttää veden pilaantumisen tilan todisteina vain tietyissä olosuhteissa. Luonnonilmiöiden säännöttömyys merkitsi myös useimpien indikaattoreidenkin ennustamatonta käyttäytymistä. Bergmanin keskeisiä tuloksia oli, ettei ollut löydettävissä mitään yksittäistä ylivertaista menetelmää tai absoluuttisia keskiarvoja, joilla meriveden likaantuneisuus olisi ollut luotettavasti osoitettavissa. Kun absoluuttista totuutta ei ollut ja suurin osa indikaattoreista antoi ristiriitaisia tietoja, mistä Bergman saattoi löytää pilaantumisilmiöiden toteennäyttämiseen ja mittaamiseen vaadittavan todistusaineiston?
Luontoa ei voinut pakottaa puhumaan. Ainoa jäljelle jäänyt vaihtoehto oli etsiä luonnon kuulustelupöytäkirjoista, laboratoriopöytäkirjoista, vähintään kahta yhdensuuntaista kertomusta, prosessia, jotka yhdistäisivät antropogeenisen likaantumisen näytepullojen analyysituloksiin. Kun useimmat tunnusluvut nousivat ja laskivat luonnon omien prosessien mukaan, Bergman havaitsi korkeiden ammoniakkipitoisuuksien ja bakteerimäärien korreloivan tyydyttävän luotettavasti niin keskenään kuin jätevesien kanssa. Molemmat ilmaisivat suoraan ihmisen vaikutusta vesistössä: bakteerit olivat ulosteista ja ammoniakki virtsasta peräisin.
Bergman ei perustellut tutkimusalueen valintaansa, mikä olisi ollut normaali käytäntö luonnontieteessä. Sitäkin huomionarvoisempia ovat valitun tutkimusalueen tuottamat tulokset: tutkimustulosten mukaan yhdessäkään 28 näytepisteestä ei vesi ollut täysin puhdasta. Jopa uloimmissa näytepisteissä oli havaittavissa bakteereita ja/tai ammoniakkia, joita sinne saattoi kantautua vain jätevesien mukana. Miksi Bergman tutki vain jätevesien vaikutusaluetta? Hänellä oli poikkeuksellisesti käytössään satamalaitoksen moottorivene ja näytteitä olisi voitu kerätä myös puhtaan veden alueelta.
Sisemmällä näytevyöhykkeellä tutkimus kohdentui pyykkien huuhtomishuoneiden (9) ja meriuimaloiden (7) läheisyyteen. Tutkimuskohteet valittiin siten enemmän rannan merkityksen kuin alueellisen tasajaon perusteella. Vaikka Töölönlahden osuus koko tutkittavasta alueesta oli verrattain pieni, tutkimuksen sivumäärästä viidesosa käsitteli aluetta. Täällä tutkimus koski myös teollisuuslaitoksia, ranta-alueita ja puroja. Myös biologinen tutkimus keskittyi Töölönlahden leväpuuroon. Helsingin yliopiston eläintieteen vt. professori K.M. Levanderin mielestä levät indikoivat pilaantumista mutta myös puhdistivat vesiä. Bergman, vastavalmistunut maisteri, ohitti kommenteitta professorin puheenvuoron ja esitti omana johtopäätöksenään, että alueella massoittain esiintyvät levälajit olivat lähinnä vain veden likaantuneisuuden indikaattoreita. Ilmentäjälajien ja muun aineiston avulla (ks. liite 2)on ollut mahdollista piirtää oletuskartta Helsingin rantavesien tilasta kesällä 1908.
(viitteet ja kuvat poistettu verkkoversiosta)