Laakkonen, Simo: Vesiensuojelun synty, Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928. Gaudeamus/Hanki ja Jää 2001.

OSA I: VESI- JA JÄTEHUOLLON UUDET VAIHTOEHDOT

Ihanteita ja haasteita

Euroopan kaupunkien vesihuolto perustui 1800-luvun puolivälissä suurimmaksi osaksi kaivoihin ja ojiin. Tilanne oli olennaisesti heikompi kuin antiikin ajan kaupungeissa, joissa juomavesi saatettiin johtaa kaupunkeihin kaukaakin suuria vesijohtoja tai tunneleita pitkin ja jakelusta huolehti vesijohtoverkosto. Antiikin kaupungeissa oli myös maan alle kaivettuja viemäreitä, jotka johtivat likavedet kaupunkien ulkopuolelle ja kuivattivat myös kaupungin maaperää. Nämä antiikin verkostoidut ratkaisut hävisivät ja harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kaupungit palasivat vesihuollossa vanhaan kyläperinteeseen: juomavedenhankinnassa kaivoihin ja jätevesien johtamisessa ojiin sekä muihin omatekoisiin erillisviemäriratkaisuihin. Helsingin vesihuolto perustui 1800-luvun alussa myös kaivoihin ja ojiin. Vesi otettiin yksityisistä tai julkisista kaivoista ja heitettiin käytön jälkeen pihan perälle, jossa se haihtui, imeytyi maahan tai valui ojissa ja puroissa lähivesiin.

Vesijohtoverkon hankkimisesta keskusteltiin erityisesti 1860-luvulla. Pohjolan puukaupunkien uhkana olivat vuosisatojen ajan olleet tuhoisat tulipalot, siksi Helsingissäkin vaadittiin rakennettavaksi vesijohtoja paloturvallisuuden parantamiseksi. Toiseksi vesijohtoverkon toivottiin takaavan kotitalouksille juomaveden riittävä saanti myös kuivina aikoina. Terveystilanteen parantaminen oli vasta kolmantena perusteena. Vantaanjoesta Helsinkiin johtava vesijohto avattiin virallisesti käyttöön vuonna 1876. Mekaanisesti puhdistettua Vantaan vettä johdettiin aluksi pihoilla ja kaduilla sijaitseviin vesiposteihin, josta ihmiset hakivat vetensä. Vähitellen vesijohtoja ryhdyttiin vetämään myös asuntoihin sisälle.

Vesijohtoverkon valmistumisen myötä ryhdyttiin Helsingissä suunnittelemaan myös koko kaupungin kattavaa maanalaista viemäriverkkoa, mikä liittyi vuorostaan jätehuollon järjestämiseen. Perinteisesti kotitalouksien jätteet heitettiin tunkiolle ja ihmisulosteet maahan kaivettuihin kuoppiin, latriineihin, jotka maanviljelijät tyhjensivät satunnaisesti. Tämä kuoppajärjestelmä oli kaupunkeihin tuhannen vuoden aikana vakiintunut jätehuoltojärjestelmä, joka ei juuri eronnut maaseudun vastaavasta toimesta.

Muutos alkoi 1850-luvulla Lontoosta, jonne rakennettiin vesi- ja viemäriverkosto. Muut kaupungit seurasivat maanosan suurimman kaupungin vanavedessä ja rakennuttivat vesi- ja viemäriverkostot pääsoin 1900-luvun alkuun mennessä. Vesihuollon tekninen kehitys liittyi saumattomasti jätehuoltoon, jonka järjestämiseksi syntyi nyt aivan uusia vaihtoehtoja. Turkulainen lääketieteen tohtori Axel Spoof tutustui vuonna 1881 Saksassa, Hollannissa ja Englannissa kaupunkien jätehuollon tuolloisiin ongelmiin ja uusiin ratkaisuihin. Spoofin matkastaan kirjoittama kirja kuvaa suomalaisesta näkökulmasta tuon ajan jätehuollon vaihtoehtoja. Spoofin mukaan kaupunkien jätehuolto jakaantui periaatteessa keräämiseen, kuljetukseen ja loppukäsittelyyn.

Uusia varastointitapoja olivat jätteiden kokoaminen joko pysyviin säiliöihin tai vaihdettaviin tynnyreihin. Vesikäymälän perusajatuksena oli se, ettei jätettä tarvinnut varastoida lainkaan kotitalouksissa, vaan jäte siirrettiin välittömästi muualle joko kulkuneuvoin tai putkistojen avulla. Käymäläjätteitä kuljetettiin hevosajoneuvoilla, rautateitse tai vesitse. Perinteisesti jäte lapioitiin hevoskärryille ja kuljetettiin kaupungista pois yöaikaan, mistä syystä jätettä nimitettiin yömaaksi. 1800-luvun lopulla kehitettiin erilaisia säiliöajoneuvoja, joihin jäte voitiin pumpata ja poistoilma suodattaa. Jätekuljetuksia hoidettiin myös mittavan rautatieverkoston, erikoisjunien ja jätteenkäsittelyasemien avulla.

Viemäreissä jätteet kulkivat joko ilmanpaineen tai veden avulla. Ilmatiiviistä korttelikohtaisista terässäiliöstä jäteliete voitiin pumpata rautaputkissa ilmanpaineella eteenpäin. Pohja- ja sadevesille rakennettiin ilmaputkiston oheen erillisviemäröinti. Vesihuuhtelulla toimivan viemäriverkoston perusajatuksena oli se, että vesi toimi jätteen kuljetusalustana. Sekaviemäröidyissä kaupungeissa jäte- ja sadevesi johdettiin samaan putkistoon. Erillisviemäröidyssä kaupungissa oli kaksi erillistä viemärijärjestelmää, joista toinen oli sadevesille ja toinen jätevesille. Tällöin sadevedet eivät sekoittuneet jätevesiin, jolloin puhdistettava jätevesimäärä oli pienempi ja siten helpompi ja halvempi käsitellä.

Jätteiden loppukäsittelyvaihtoehtoja oli neljä: kaatopaikka, jätteiden poltto, hyväksikäyttö maataloudessa tai johtaminen vesistöön. Suurissa polttouuneissa jätteet voitiin polttaa lisäpolttoaineen avulla korkeissa lämpötiloissa. Ihmisjätteen käyttäminen maataloudessa oli mahdollista johtamalla jätevesi viemäreiden kautta kastelupelloille tai kuljettamalla jäte maaseudulle joko sellaisenaan tai eri tavoin käsiteltynä. Jätteiden johtaminen vesistöön oli vain yksi vaihtoehto.

Erilaisia vaihtoehtoja oli helppo esittää, mutta mikä olisi käytännössä paras ja taloudellisesti edullinen ratkaisu. Kysymyksiin oli hankala löytää vastauksia, sillä oli vaikea tietää mitä esimerkiksi seuraavien lupaavien nimikkeiden alle kätkeytyi. Kannattiko esimerkiksi virtsan erottamiseksi ulosteista käyttää tinettes filtrantes -tekniikkaa vai Duglèr