Maunu Häyrynen: Vihreät vuosirenkaat – Helsingin kaupunkipuistojen kehitys. Kirjassa: Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen, Harry Schulman (toim.), Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan, Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla. Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus 2001: 32-51.
(lyhennelmä artikkelista)
Kaupunkipuistot ovat olleet osa Helsinkiä vain parin viime vuosisadan ajan. Aikaisempi kaupunkikulttuuri ei sellaisia tuntenut eikä niille olisi juuri ollut tarvettakaan. Puistojen kehityskaari yltää pääkaupungiksi tulosta vuonna 1812 tähän päivään ja pitää sisällään monenlaisia jaksoja, joiden aikana sekä puistojen sisällöt että niiden ulkoinen hahmo on määritelty hyvinkin vaihtelevasti. Myös niiden suunnittelijaryhmät ja suunnittelun perustana ollut tieto ovat muuttuneet, samoin kuin niiden oletetut ja todelliset kohderyhmät. Samalla itse puistoinstituutio on asteittain saanut nykyisen merkityksensä. Se poikkeaa jyrkästi yhtä lailla varhaisista yksinkertaisista ja maaseutumaisista kävelypaikoista kuin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen viimeistellyistä ja säännellyistä keskustapuistoistakin.
Aluksi puistoja perustettiin valtiovallan aloitteesta kaavoituksen välityksellä, myöhemmin puistojen rakentaminen oli yksityisten suuromistajien harjoittamaa filantropiaa tai liiketoimintaa. Kun kunnallinen puistopolitiikka 1800-luvun lopulla sai alkunsa, liittyi siihenkin vielä filantrooppisia piirteitä ja sen päätavoitteeksi nähtiin yksittäisten puistojen esteettis-didaktinen sommittelu. 1900-luvun alkuvuosina puistosuunnittelu oli reformistista. Uudistusmielisyys näkyi yhtäältä sosiaalipoliittisesti suuntautuneessa urheilu- ja leikkipainotteisessa toimintoajattelussa ja toisaalta puistojen hahmottumisena kaavallisina elementteinä, joiden avulla jäsennettiin kaupunkitilaa. Tämä kehitys johti lopulta itse puistoinstituution merkityksen vähenemiseen laajojen viheraluekokonaisuuksien ja erilaistuvien toimintojen rinnalla.
Viimeistään toisen maailmansodan jälkeen puistojen toteutus yhdenmukaistui ja muotokieli pelkistyi. Vastaavasti suunnittelukäytäntö muuttui: erillissuunnitelmia laatineiden konsulttien tilalle tulivat nykyiset byrokraattiset asiantuntijaorganisaatiot. Huippukautensa perinteinen kaupunkipuisto eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, jolloin Helsinkiä äyrivallan turvin hallinnut porvaristo oli kiinnostunut “länsimaisen” korkeatasoisen edustusmiljöön luomisesta ja omien asuinalueidensa arvon kohottamisesta niiden avulla.
Esplanadi, Kaisaniemi, Kaivopuisto – Helsingin ensimmäiset puistot
“Mikäli [Kaisaniemen] pohjoispuoli voitaisiin järjestää luonteensa mukaisesti niin sanotuksi englantilaiseksi puutarhaksi, mikä lienee helppoa toteuttaa, kun luonto itse on jo tehnyt niin paljon, että kävijät heti löytävät varjoa puiden alta, saisi kaupunki näin nopeasti tähän asti puuttuneen huvilaitoksen”
Tästä Engelin kuvauksesta ilmenee julkisen puiston siihen astinen puuttuminen Helsingistä sekä sen varhaisin funktio, kävelypaikka. Esiin tulee myös toteutukseen käytettävien varojen vähyys, joka luonnonkauneuden ohella sai Engelin suosittelemaan ratkaisuksi