Punainen Vanhankaupunginlahti

Eero Haapanen: Punainen Vanhankaupunginlahti: Sörnäisläisten kesäelämää. Kirjassa: Nokea ja pilvenhattaroita – Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa. Toim. Laakkonen Simo, Laurila Sari ja Rahikainen Marjatta. Helsingin kaupunginmuseo, Narinkka 1999: 78-104.

“Mitä on sörkkalainen ilman Kivinokkaa! Tai mitä on Kivinokka ilman sörkkalaisia! Ilman heidän remuavaa iloansa ja helisevää nauruansa ja lauluansa. Ei mitään !—Iloa ja riemua, laulua ja naurua. Sekä, mikä kaikkein parhainta, kaiken pohjana puhdas ja innostava luokkataistelumieli.— Näitä muistellessa pakkaa ankara kaipuu ja ikävä. Tekee mieli jättää kaikki ja lähteä vanhoille riemunpaikoille Nokkaan, sörkkäläisten pariin.” Nimimerkki Puli, Myrskykello-lehti 31.8.1925

Vanhankaupunginlahti oli aikanaan köyhälistön kesälaidun, Pitkänsillan pohjoispuolen työväenyhdyskunnan virkistyspaikka. Sinne syntyi vakiintuneita kesäpaikkoja, joita nimitettiin kesäsiirtoloiksi, joissa kukoisti omalaatuinen työväenkulttuuri. Nämä sörnäisläisiksi tuolloin kutsutut ihmiset kuvailivat kesäpaikkojaan lukuisissa kertomuksissaan, lauluissaan, piirroksissaan. Noita kuvauksia on säilynyt yllättävän paljon käsinkirjoitetuissa lehdissä, jotka kuuluivat tuolloin erilaisten työväenyhdistysten toimintaan.

Lammassaaresta maihinnousupaikka

Vuonna 1883 perustettu Raittiusyhdistys Koitto oli alkujaan uskonnollinen ja suomalaisuusmielinen raittiusseura, jonka johdossa oli hyväntekeväisyyshenkistä sivistyneistöä. Vähitellen yhdistys laajeni ja siitä tuli osa työväenliikettä. Raittiusyhdistys Koitto oli hankkinut isoja soutuveneitä 1900-luvun alussa. Soudellessa huomattiin, kuinka vähäiset työväen virkistysmahdollisuudet kaupungin lähivesillä olivat. Veneillä etsittiin retkikohteita, rantoja, joihin olisi voitu nousta vähäksi aikaa maihin. Sellaista ei kuitenkaan Helsingin lähiympäristöstä löytynyt. Vain Korkeasaari, pikkuinen Koivusaari ja sekä Kivinokan pikkuinen kalliokärki olivat maihinnousukiellosta vapaat. Kaikilla muilla saarten rannikolla seisoi tolpankärjessä taulu, johon oli suurilla kirjaimilla painettu: “Maihinnousu 40 mk sakon uhalla kielletty,” kirjoittaa muistelmissaan Virtanen, eräs koittolainen.

Vuonna 1901 Koiton Veljeys-piirin lehdessä kirjoitti samanlaisista kokemuksista Jehu Jaskala, joka oli huomannut katteettomiksi raittiusseuran johdon juhlapuhujien ylevät sanat kesän onnesta, joka muka jakautuu kaikille ihmisille :

“—useat isänmaalliset puhujat — kertoivat että ihminen kaikista eniten kaihoaa kesää, jolloin saa täysin siemauksin nauttia isänmaamme suloisesta ja hurmaavasta luonnosta josta Suomi äiti antaakin jokaisen poikansa ja tyttärensä nauttia ilman eroitusta !! Sunnuntain veneretki osoittautui aivan muuksi kuin juhlapuhujan ylistämäksi luonnon sulosoinnuksi. Veneet olivat tupaten täynnä. Veden pinta ei ollut rasvatyyni, ja aallokko sai ihmiset hälisemään pelästyneenä. Melu pelotti variksia, jotka alkoivat rääkimään, —mutta kun minulle selitettiin että tämä on nyt sitä luonnon sulosoittoa ja lintujen liverrystä, niin vähän sentään rauhoituin.”

Soutelijat menivät ilmeisesti Kivinokan kärkeen, sillä kieltotaulu esti menemästä edemmäksi. Paikan omistajaksi paljastui yksi isänmaallisista juhlapuhujista. Väki ajettiin sauvalla uhaten alueelta tiehensä.

“Seuraavat veneretket eivät olleet sen parempia, sama kallion kieleke oli tavallinen olin paikkamme. — tunsin itseni suuresti petetyksi. Ja tein sen huomion että nuo isänmaalliset puhujat puhuivatkin vain itsestään. Siten pettäen ihmisiä, muun muassa minuakin. Siis, turhat kaikki kauniit unelmat.”

Tilanne muuttui kun Raittiusyhdistys Koitto vuokrasi Lammassaaren “maihinnousupaikaksi työväelle” vuonna 1904 ja alkoi järjestää sinne kuljetuksia. Pitkänsillan juuressa odotti uskomaton ihmisjoukko kuljetusta Lammassaareen. Koitolla oli vuonna 1904 käytössään parikymmentä suurta soutuvenettä, joilla mentiin Lammassaareen. Vuonna 1905 suuria soutuveneitä oli yli kolmekymmentä. Soutuveneissä oli neljästä kuuteen airoparia ja veneisiin mahtui yli viisikymmentä henkeä. Useimmat veneet lähtivät Hakaniemen työväentalon rannasta, josta soutaminen Kivinokkaan tai Lammassaareen kesti vain puolisen tuntia. Matka oli nykyistä lyhyempi, sillä Hanasaari ja Sompasaari olivat vielä saaria, joiden editse pääsi oikaisemaan. Alitettaessa Pitkääsiltaa laulettiin esimerkiksi Kansainvälinen tai Marseljeesi.

“Nuo matkat Lammassaareen tehtiin yleensä suurella, moniairoisella soutuveneellä. Tuli tavaksi kajauttaa Marseljeesi aina kun vene alitti Pitkänsillan. Tapa tuli laajemminkin tunnetuksi, ja niin tuota omaperäistä työväenkulttuurin ilmiötä keräännyttiin suurinkin joukoin kuuntelemaan. Taistelulaulu ja Pitkäsilta sointuivat hyvin yhteen, kaiku kantoi kauas”, Rafael Paasio kirjoittaa muistelmissaan.

Veneissä käyttäytymisestä oli tarkat kirjoitetut säännöt, jotta soutu sujuisi tahdikkaasti. Kortinpeluu, tupakointi ja perämiehen arvostelu oli kiellettyä. Kilpasoutu muiden veneiden ja kellon kanssa kuuluivat menoon. Yhteislaululla myös innostettiin soutajia, ja soutajat saattoivat tehdä lakon, jos laulu ei kuulunut riittävästi.

Suotuveneitä ei riittänyt kuljettamaan kaikkia halukkaita saareen ja suurlakkovuonna 1905 perustettiin laivayhtiö ja hankittiin höyrylaiva. Laivaan mahtui 75 ihmistä ja hinattavaan rautaproomuun, mutaproomuun mahtui 300 matkustajaa. Näin kuljetettiin tuhansia ihmisiä sunnuntaisin Lammassaareen, yksipäiväisen viikonlopun aikana. Kaikki eivät olleet tyytyväisiä:

“Kulkuneuvojen parantuminen yleensä tietää edistystä. Niin lienee Lammassaarellakin itse käytännössä. Vahinko vaan, että se on tapahtunut itse sunnuntailevon kustannuksella. Tuntuu kuin olisi koneen rauhaton jyskytys tarttunut ihmisiinkin ja tehnyt sunnuntaisiirtolaisille Lammassaaresta – valtamaantien varrella olevan kestikievarin.”

Mallikasta soutamista pidettiin kunnia-asiana, mutta moottoreita hankittiin lisäksi kulkua helpottamaan 1910-luvulla. Tosin pula polttoaineesta palautti soutamisen kunniaan ensimmäisen maailmansodan loppuvuosina ja viime sotien aikana. Moottoriveneet kuitenkin yleistyivät 1920-luvulla ja venekuljetuksista tuli yksityistä liiketoimintaa. Monet puolustivat soutuveneitä: soutu luo yhteishenkeä, pilapuheet sinkoilevat ja voidaan kilpailla nopeudessa. Yhteinen venematka lähentää ihmisiä niin, ettei esiintymiskuume vaivaa suoritettaessa ohjelmaa Lammassaaressa, kirjoitettiin käsinkirjoitetuissa lehdissä.

Kesäsiirtolan vapaa-ajan vietto oli usein tarkan ohjelmallista ja yhteisöllistä. Ohjelmat olivat usein etukäteen erityisessä kesätoimikunnassa laadittuja. Urheilukilpailut, yhteiset leikit, kahvittelu eli kahvikulta, valistushenkiset keskustelut ja poliittiset puheet kuuluivat sunnuntain ohjelmaan. Lammassaaressa oli tuolloin tilaa paljon nykyistä enemmän, sillä saaren pohjoispuolen vetinen niittyalue oli raittiusyhdistyksen vuokraama vuoteen 1953 asti. Se oli avointa laidunta, johon kuului Pikkusaareksi kutsuttu metsäsaareke (jota on nimitetty myöhemmin Lemmenlehdoksi ja Ruohokarinniemeksi). Pikkusaaressa telttailtiin ja laitumella urheiltiin. Lammassaaren itäpuolen Klobbenin luotoa lammassaarelaiset nimittivät Rakkaussaareksi. Sitä käytettiin myös uimapaikkana.

Johtokunnan järjestyksenpito Lammassaaressa oli monien kävijöiden mielestä kiusallisen tiukkaa, kai jo siksi erillistä Rakkaussaarta tarvittiin. Vuonna 1910 Lammassaaren säännöt vielä sanoivat, että yöpyjiksi hyväksytään vain naisia.

“Ei saa nukkua hellunsa kanssa samassa riippumatossa; niin sanottua rakkauren unta, joka on tullut tavaksi Koittolaisille, niin piirin edellä kävijöille kuin muillekin jäsenille. Wähät minä välitän siitä pykälästä. Onhan luanolla pensaita ja nurmikkoa.—käväsen Lammassaaressa ja tilaan luonnolta mitä suloisimman ja tiheimmän kuusen ja sen alla sitte helluni kanssa aikani vietän”, kirjoitti H.Y. kesällä 1910 Sininauha-lehdessä.

Vähäpukeinen auringonotto oli myös rajoitettua, toisinaan lakanakankailla eristetyille alueille. Käsinkirjoitetujen lehtien monien kuvausten mukaan kieltoja ei otettu kovin tosissaan. Lammassaaren sääntöjä arvosteltiin avoimesti liian vanhanaikaisiksi sekä oman väen piirissä että naapuruston kesäsiirtoloissa, Mölylässä ja Kivinokassa.

Tanssiminen oli Lammassaaressa kiellettyä vuoteen 1928 asti, sillä sitä ei pidetty sopivana osana raittiusyhdistyksen toimintaa. Tanssi vie huomion pois vakavammasta ohjelmasta eikä sovi sivistykseen tähtäävän raittiusseuran ohjelmaan, perustelivat tanssin vastustajat, yhdistyksen johdossa ollut vanhoillisempi väki. Se on ohjelmallista halaamista, joka jatkuu yliohjelmalla rappukäytävässä, muotoili eräs käsinkirjoitetussa lehdessä.Tanssikieltoa monet pitivät erityisen typeränä. Kun tanssi vihdoin sallittiin 1920-luvun lopulla, oli jatsi jo muodissa.

“Ameriikast’ tulleet ovat/Polkkatukat pörräpäät—/Miesten hiukset sileästi/Naisilla taas pörräspäät/Sinne kaikki kiiruhtaa/Missä jatzzii kuulla saa/ketkutellen, keinutellen/Wartaloa heiluttaa/Wäsymystä eivät tunne/Jaztsi hullut pörröpäät—“.

Kansainvälistä soitettiin jatsiversiona. Jylhällä Pohjolan pirtillä alkoi varmasti monen iäkkäämmän raittiusseuralaisen mielestä kevytmielinen, arveluttava meno. Tanssin huuma oli joidenkin mielestä humalaan verrattava olotila.

Postimiesten Kuusisaari

Lammassaaren naapuriin Kuusisaareen, nykyiseen Kuusiluotoon perustettiin Postil
jooniyhdistyksen kesäsiirtola . Kesällä 1907 postiljooniyhdistys vuokrasi Kuusisaaren pohjoispäässä asuneelta kalastajaperheeltä käyttöoikeuden osaan saarta ja joihinkin rakennuksiin. Yllättäen postiljooneille tuli tilaisuus ostaa palsta saaren eteläpäästä ja lisäksi yhdistys vuokrasi noin puolet saaresta vuonna 1908 kolmeksikymmeneksi vuodeksi Helsingin kaupungin maistraatilta.

“Kun tästä kaupasta levisi tieto jäseniemme keskuuteen, päätimme heti seuraavana sunnuntaina tehdä hiihtoretken saarelle ja oli se merkillistä kuinka äkkiä mielipiteet voivat muuttua, kun viime syksynä läksimme tältä saarelta, oli se jokaisen mielestä mitä rumin saari, vaan nyt, jokainen kehui saarta mitä kauneimmaksi, jokainen pakotteli, kuinka ei tätä huomattu viime kesänä, nyt näytti jokainen kivi, jokainen kantokin joka lumen alta pilkisti niin herttaisesti vastaan hymyilevän, niin tuttavallisesti tervehtivän, nehän ikäänkuin sanoivat, -mehän olemme vanhoja, tuttuja, tulkaa tänne.”

Kesällä 1908 järjestö rakennutti saaren kallion laelle suuren kokoontumistalon, joka muistutti hieman Lammassaaren Pohjolan pirttiä torneineen. Postimiesten esimiesportaan edustaja, Postihallituksen tuolloinen kanslisti J. Hagelberg puhui siirtolan vihkiäisissä ja vakuutti isällisesti Postihallituksen antavan täydellisen kannatuksen alaistensa pyrinnöille. Hän kehotti “laittamaan siirtolaan myös hyvän hengen”. Vihkimisen päätteeksi valssattiin juhlasalissa. Myöhemminkin talossa tanssittiin torvisoittokunnan tahdittamana.Yhdistyksen omista puuhamiehistä puhuivat avajaisissa J.V.Valo ja Viljo Paasivirta, kummatkin tarmokkaita yhdistysmiehiä. He toimivat myös Koitossa. Paasivirta oli Koiton johtokunnan esimies useana vuonna kymmenluvulla. Vuonna 1910 hän oli Lammassaaren palkattuna isäntänä ja saaritoimikunnan puheenjohtajana, jonka tehtävänä oli muun muassa ostaa kesäksi “vaan yksi lehmä” Lammassaareen.Toisaalla Kuusisaaressa naapureiden, Karlssonien kalastajaperheen, lehmiä ei suvaittu omalla puolella ja kallioon pultattiin aita niiden liikuskelua estämään.

Helsingin postimiesten ammattiosaston jäsenet perheineen viettivät Kuusisaaressa kesäpäiviä yksitoista kesää. Häitäkin saaressa juhlittiin, ja kuherrusmatkana oli soutelu Vanhankaupunginlahdella:

“Nuoret miehet ovat kaikki päättäneet viettää täällä häänsä, josta sitte illan yhdessä iloittuamme nuori pari lähtee kuherrusmatkalle. Sillä kun emme ole tilaisuudessa tekemään mitään pitempiä häämatkoja, saa se rajottua ainoastaan tähän. — Nuori ylkämies istuttaa sen vastavihityn paremman puoliskonsa veneen perään ja itse tarttuu airoihin, siksi ovat kaikki päättäneet hankkia oman veneen. Tämä matka kestää kolme neljännestuntia, mutta silloin sitä voipi pitkittää tarpeen mukaan tunnilla eri parilla. Sillä mitä merkitsee silloin tällaiset matkat kun on juuri luvattu taivaltaa pitempikin matka yhdessä”, puhui Paasivirta siirtolan vihkiäisissä.

Pulavuosina 1917-1918 yhdistys keräsi ruoka-avustuksia jäsenilleen. Suunnitelmana oli ostaa maaseudulta maatila ravinnon tuottamiseksi, mutta se ei koskaan toteutunut. Kuusisaaren siirtolaa pidettiin turhana ylellisyytenä pula-aikana. Lammassaaressa harjoitettiin ammattimaista puutarhaviljelyä kesäsiirtolan alkuaikoina, mutta postimiesten kallioisessa kesäsiirtolassa siihen ei ollut mahdollisuuksia. Kuusisaari myytiin vuoden 1918 lopussa kirkon lähetystyöjärjestölle, Suomen luterilaiselle evankeliumiyhdistykselle. Postiljoonien talossa raikuivat nyt Siionin virret ja tanssiminen oli kiellettyä.

Laulu soi Mölylässä

Herttoniemen edustan Mölylän kallioniemen kesäsiirtolasta ei ole jäänyt jäljelle muita merkkejä kuin nimi Mölylä, jonka alkuperä on jo unohtunut. Mölylä oli Vanhankaupunginlahden työväen kesäsiirtoloista ensimmäinen.

Sörnäisten työväenyhdistyksen soutuvenekunta löysi Mölylän vuonna 1901:

“—etsimme luonnon helmasta jotain soveliasta paikkaa viettääksemme niukkoja vapaita hetkiämme luonnottaren puhtaassa sylissä, joka paikassa missä liikuimme oli aina sakkotaulut — siis etsittiin ja etsittiin – ei löydy kapitalismin “Molokki” oli kaikki paikat anastanut.”

Vihdoin elokuun hämärässä yössä löydettiin Mölylän matalalle mutarannalle – sitä ennen vene oli jäänyt pohjastaan kiinni mutaan. Paikka saatiin ilmaiseksi käyttöön Viikin latokartanolta vuosittain uusittavalla kirjallisella sopimuksella.

Mölylästä tuli maineikas. Se oli Työmies-lehden luonnehdinnan mukaan Suomen ensimmäinen “työläisten järjestön hallussa oleva niemi”. Paikka ristittiin Mölyläksi yhdistyksen jäsenten äänestyksellä. Työväenyhdistyksissä syntyi vuosisadan alussa ns. mölyköörejä. Nämä köörit esittivät matalaa ja korkeaa kulttuuria sekoittaen laulunäytelmiä, joihin aineksia lainattiin muun muassa virsistä. Työmiehen mukaan vuonna 1912:

“—vietetään nykyisin tässä niemellä reippaampaa ja perinpohjaisempaa saarielämää kuin ehkä missään muualla. Mölylän seurassa kastetaan jokainen nuorimies perinpohjaisella mutasodalla meressä, uiminen ja auringonkylpyjen ottaminen kuuluu ehdottomasti kaikille.”

Mölylään syntyi pahvimökkikylä 1920-luvulla. Mökit olivat koottavia ja ne pantiin talveksi kasaan.

“Jos Herttikasta päin dallas ni näki vaan dallaavia ja snobbaavia lehmiä eikä kukaan voinu arvata et siäl rantsussa oikeen budjattiin. Jos jotkut ymmärs tulla ruddarilla Gammelin suunnasta ni ne jaagattiin vege ennenkun pääs rantsuunkaan koska kaikki tsennas kaikki. — Illemmalla mentiin aina Lammikseen joraan niillä ruddareilla kun oli. Ja tavallisesti aina viimmeset tsökattiin Lammiksesta vege. Mut kerran meitä vikoja ei tultukaan tsökaan. Me enste ventattiin ja sitte huudettiin Mölikseen päin porukalla niin et Lammiksen vaget tuli jaagaan meidät vege. Ei auttanu muu kuin lähtee kahlaa vaan. Kledjuista ja tsengoista vaan nyytti ja sitä hollattiin pään päällä. Vodaa oli melkes koko matkan kaulaan asti. Joku joka oli kahlannu ennenkin tiäs reitin.”, muistelee Mölylän kesiä Toivo Kaponen.

Mölylän siirtolan historia päättyi kireällä 1930-luvulla. Mölyläläisten toimintaan sekoittui sosialidemokraattien ja kommunistien välinen valtakamppailu, ja joidenkin mukaan kesäelämää pilasi jälkimmäisten mukana saapunut ohranointi, urkkijat.

Kivinokka, ponnarit ja Dallape

Sörnäisten työväenyhdistyksen nuoriso majoittui Kivinokan kärkeen vuonna 1916. Paikkaa vuokrattiin vuosittain uusittavalla sopimuksella Brändö-yhtiöltä. Rahoja kerättiin maksullisella saarikortilla, joka oikeutti käymään niemellä ja astumaan Komeetta-soutuveneeseen, johon mahtui 80 henkeä.

Vallankumousvuonna 1917 Kivinokassa kävi myös venäläisiä sotilaita. “He tuovat tullessaan Svobodaa, s.o., vetävät nuottaa, tekevät rannoille ja metsiin suuria nuotioita, ja jättävät jälkeensä limppua ja kalanruotoja.” Porvarilehdissä kirjoitettiin venäläisten metsästyshuligaanismista. Helsingin Sanomat kirjoitti venäläisten sotilaiden villiintyneen keväällä 1917 mm. ampumaan sorsia ja kalastamaan dynamiitilla Herttoniemen ja Laajasalon välisessä salmessa. Venäläisiä ei ollut kuitenkaan mukana yhdistysten toiminnassa lukuun ottamatta joitakin henkilöitä raittiusyhdistys Koitossa. Myöskään ruotsinkielisiä ei ollut mukana näissä kesäsiirtoloissa.

Kivinokan kärjessä oli 1920-luvun alussa kesäisin jopa sadan telttakunnan ja murjun eli havumajan leiri, josta käsin käytiin soutaen töissä kaupungissa. Kesäelämän käsittelylle omistettiin paksuja käsinkirjoitettuja lehtiä nimeltään Myrskykello ja Nuorten Toivo. Sörnäisten nuorilla oli kesästä 1919 lähtien vaatimaton iso tanssilava, jossa esiintyi 1920-luvun alussa Kisälliryhmä Rajamäen pojat. Vuonna 1925 tästä ryhmästä syntyi Dallape-orkesteri voiminaan Ville Alanko, Mauno Johansson ja Martti Jäppilä. Mukaan tuli Kullervo Linna urheiluseura Ponnistuksen kautta. Ponnistuslaiset eli ponnarit toimivat myös Kivinokassa ja olivat suureksi osaksi alussa samaa joukkoa muiden kanssa. Kivinokassa Dallape soitti pirtukanisterilla rytmiä, kun rumpuja ei vielä ollut.

Alkoholin käyttö oli kaikissa näissä kesäpaikoissa kiellettyä jo ennen kieltolakia. Kielloista huolimatta tai juuri niiden vuoksi etenkin Kivinokassa pirtuongelmat pitkittivät kesäisten yhdistyskokouksien asialistaa. Kokouksissa muotoiltiin rangaistusparagraffeja ja varoitusten lisäksi juopottelusta annettiin määräaikaisia porttikieltoja. Lammassaaressa jo toisesta juopottelusta sai pysyvän porttikiellon. Kivinokassa kaikki pirtuun sortuneet olivat poikia, vain kerran varoitus annettiin tytölle: juopuneiden poikien hyyssäämisestä. Myös yhdistyksen keskeiset aktiivit lankesivat nautiskelemaan spriitä. Hannu Salaman pispalalaisromaanissakin muisteltu työläisrunoilija Ludwig Kosonen innostui ottamaan Kivinokassa pirtukännit. Hän juhli loppukesällä 1921, kun oli päässyt ulos Helsingin lääninvankilasta istuttuaan pari kuukautta poliittisten hankkeiden vuoksi Neuvosto-Venäjällä käymisestä.

Kivinokan metsissä oli tilaa. Kesäelämästä nautittiin myös omassa rauhassa kahden hengen opintopiireissä, joissa kumpikin sukupuoli on tasavertaisesti edustettuna. Vielä avioitumattomia pareja nimitettiin hiljaisiksi perheiksi. Vanhankaupunginlahden kesäisillä rannoilla on oletettavasti tuhannet helsinkiläisten liitot ja uudet elämät saaneet alkunsa. Viime kesä kukkii, sanoivat lammassaarelaiset kuivuvasta lapsenpyykistä 1920-luvulla.

Liian vapaa kesästä nautiskelu herätti myös paheksuntaa, sillä se vei joidenkin mielestä huomion pois opintopiireistä ja järjestetystä ohjelmasta. Ennalta suunniteltuja sunnuntaiohjelmia ei aina pystytty toteuttamaan ja vastalääkkeeksi keväällä 1922 ehdotettiin järjestystä ja kurinpitoa tunnuksella köyhälistön saaridiktatuuri Kivinokkaan. Uusi järjestys ei kuitenkaan herättänyt yleistä innostusta. Nuorten toivossa kirjoitettiin, että diktatuurimiehet eivät itse juurikaan käyneet Kivinokassa ja kaavailivat keskitettyä ohjelmaa sunnuntaipäiviksi vain kateudesta muiden ilonpidolle. Diktaattorit eivät pystyneet täyttämään suurta tehtäväänsä. Elämä oli suurempi kuin teoriiat, totesi kesän jälkeen nimimerkki Mestari Nuorten Toivossa vuonna 1922.

Poliittinen radikalismi kuitenkin lopetti pari vuotta myöhemmin monen järjestönuoren kesäelämän. Osa kivinokkalaisista irrottautui täysin emäpuolueesta sosiaalidemokraateista ja perusti Suomen sosialistisen nuorisoliiton.Brändö-yhtiö ei enää sen kanssa uusinut vuokrasopimusta vuonna 1926.Toistakymmentä kivinokkalaista sai samana vuonna vankilatuomioita poliittisesta toiminnastaan. Syytteisiin Turun hovioikeudessa kuului mm. yritykset perustaa uudelleen punakaarteja Kivinokassa. Yhdistyksen pytäkirjojen mukaan joillekin jäsenille annettiin porttikieltoja Kivinokkaan, sillä he olivat harjoitelleet toistuvasti pistoolilla ampumista Kivinokan metsässä.

Urheiluseura Ponnistus jatkoi yhdistystoimintaa Kivinokassa. Urheiluseuran muusikoista oli tullut maineeseen, maailmalle ja levymyyntilistojen kärkeen noussut Dallape, jota oli vahvistettu ammattimuusikoilla. Mukana pysyi soittojoukon kantava voima ja perustaja, Hennalan punavankileiristä selviytynyt amatöörihaitaristi Martti Jäppilä. Dallape otti etäisyyttä politiikkaan eikä pitänyt ohjelmistossaan alkuaikojensa taistelulauluja.

Vuonna 1927 Kivinokka siirtyi Helsingin kaupungille. Neljä vuotta myöhemmin sinne perustettiin kansanpuisto telttailualueeksi helsinkiläisille. Telttailualueesta syntyi vähitellen nykyinen mökkikylä. Aluksi mökit olivat purettavia: seinät olivat hakasilla kiinni nurkista. Näitä levymökkejä kutsuttiin vielä usein teltoiksi. Vasta viime sotien aikana sallittiin pysyvät mökit. Joidenkin tietojen mukaan miehiä ei ollut syksyllä purkamassa mökkejä ja niin mökit jäivät seisomaan.

Köyhän oikeus virkistykseen

Kesästä nauttimisen mahdollisuutta tarkasteltiin työväen käsinkirjoitetuissa lehdissä hyvin suoraan poliittisena kysymyksenä. Porvarit lekottilevat huviloillaan, mutta köyhällä ei ollut paljoakaan mahdollisuuksia nauttia kesästä. Tähän havaintoon kiteytyi paljon koettua epäoikeudenmukaisuutta.

Kevät ja kesä merkitsivät silti köyhällekin odotettua helpotusta tuolloisissa elinoloissa. Polttopuut ja lämmitys maksoivat, omia työväentalojakaan ei suuremmin lämmitetty. Perheet asuivat ahtaasti hellahuoneissa Pitkänsillan pohjoispuolella. Polttopuista oli pula ja ne olivat kalliita, joten kodeissa saatettiin usein ylläpitää vain yhtä tulisijaa. Vuonna 1900 kolme neljästä sörnäisläisestä asui yhdessä huoneessa ja keskimäärin yhtä huonetta kohti asui yli neljä henkeä .

Pitkäsilta erotti kaksi maailmaa. Vapaa-ajan alueet olivat 1900-luvun alkupuolella toisistaan eristyneitä samalla tavoin kuin asuinalueet. Toisten alueelle menemistä vältettiin. Pitkänsillan eteläpuolella kaupungin huvit olivat kalliita. Noita maksullisia viihdetilaisuuksia ja Esplanadin koreilua kuvattiin työväen käsintehdyissä lehdissä usein moraalisena rappiona.

Ilmeisesti vuodenaikojen rytmit koettiin köyhyydenkin vuoksi paljon elämyksellisemmin kuin nykyisin. Kevät merkitsi työväestön käsinkirjoitettujen lehtien jutuissa aina myös kevättä ihmisen sisällä, rinnassa, sydämessä, mielessä. Kevään odotettiin lupaavan kevättä myös yhteiskuntaoloissa, kurjuuden ja riiston häviämistä. Tapahtuminen luonnossa, yhteiskunnassa ja yksilön mielessä koettiin ja kuvattiin samaksi. Tämän kautta tulee ymmärrettävämmäksi muun muassa se, että jäiden lähtö Vantaasta oli merkkitapaus, kevään juhla, josta ilmoitettiin sanomalehdissä. Talven kahleiden murtumista tultiin katsomaan Vanhankaupunginkoskelle satapäin.

Lämmin vuodenaika toi vapautta, salli uimisen, aurinkokylvyt sekä teltta ja havumajakaupungin perustamisen mm. Kivinokkaan. Keväästä, luomakunnan suuren elojuhlan aatosta kirjoitettiin aina kevään koittaessa käsinkirjoitetuissa lehdissä. Joskus siitä alettiin haaveilla jo syksyllä ja alkutalvesta.

“Vapauttaahan se työläiskodinkin monesta talvenaikaisesta menoerästä. Antaahan se jonkun vapaahetken oman itsensäkin hoitamiseen. Tuohan se tilaisuuden, joskin vain pienen, virkistykseen”, kirjoitti Pekka Paasonen tulevasta kesästä toukokuussa 1921.

Saloseutujen mökeistä tulleilla siirtotyöläisellä, joita suuri osa ainakin lammassaarelaisia oli, oli Helsingissä tukalaa ja ahdasta. Kaupungissa oli pölyä ja päällystämättömillä kaduilla liejua, sen elämä oli rämisevää ja ilo ostettua.

“Salon sydämmessä on aina niin rauhallista ja suloista, ei koskaan tunne olevansa vieras”, kirjoittaa Sininauhassa vuonna 1912 eräs tulokas.

Yhdistystoiminnan toveripiirit oletettavasti muistuttivat maaseudun tiiviitä yhteisöjä ja auttoivat sopeutumaan suurkaupunkiin. Lammassaari kuvattiin maaseudun eli kotiseudun kaltaiseksi :

“Metsässä, puiden keskessä liikkuessasi tuntuu siltä, ikäänkuin olisit kaukana Suomen sydänmailla, astuisit ahoja, metsäpolkuja huhuillen kulkisit. Yläpuolellasi humajavat vienossa tuulessa metsämme soreat petäjät, kohottavat päitään korkealle lakkalatva-kuuset, ja vieressäsi ryömivät kivikkomaasta esille kiemurtelevat katajat. Varhaisina aamuhetkinä saarella ollessasi ja siellä kävellessäsi kuuluu korviisi pikkulintujen iloinen viserrys ja rannalla istuessasi kuulet aaltojen vienoa soittoa—. Sanalla sanoen, palanen kotiseutusi, Suomesi luontoa avautuu eteesi, kun saarella kävelet sekä sen ympäristöä katselet…”

Mutta huoletonta elämää rannalla ei pidetty itsetarkoituksena. Virkistystä käsiteltiin alisteisena vakavammalle toiminnalle, voimien keruuna sitä varten. Yhteisten sunnuntairetkien katsottiin syventävän oman ryhmän sisäistä yhteishenkeä ja toveruutta – ainakin silloin kun saarielämä osattiin järjestää oikealla tavalla. Sörnäisten sos.dem. nuorten kokouspöytäkirjasta maaliskuussa 1915 oli luettavissa:

“Keskustelu kysymykseen “kesätoiminnan järjestämisestä” antoi G. Hämäläinen alustavan puheenvuoron jossa hän esiintoi mielipiteensä mitenkä me työläisnuroiso parhaiten voisimme viettää lyhyet vapaahetkemme saaressa. Ehdottaen että ne toverit joilla on tilaisuus pitää viikon tai parin kesälomaa viettäisivät yhdessä tämän ajan saaressa eli maalla, lähiseudun, joten tuollaiset retket muodostuisivat jäsenten kesken muistorikkaiksi, sekä suuresti kohottaisivat toveruustunnetta meidän joukossamme.”

Vuokratut saaret ja niemet olivat omia reviireitä, joilla toveripiirit kokosivat voimiaan. Näiden paikkojen välityksellä nämä ihmiset tunnettiin ja niiden avulla nämä ihmiset kertoivat itsestään. Kesäpaikkojen yhteiskäyttö ja yhteisomistus varmasti lujittivat ryhmien yhteenkuuluvuutta. Toisaalta tähän liittyi myös erottautuminen muista ryhmistä. Sörnäisten sos.dem. nuorilla oli vuonna 1922 joitakin vaikeuksia vuokrata itselleen Kivinokkaa, mutta lopulta vuokraaminen onnistui.

“Kehuivatkin jo lahtarit ja pikkunosket, että ette siellä enää makaile.
Mutta toisin kävi. Niinpä Brändö-yhtiökin antoi meille Kivinokan muitta mutkitta. Huolimatta siitä, että ollaan kommunisteja ja että joku lahtarikaartiosasto olisi sangen mielellään tullut makailemaan Kivinokkaan.”

Kesäsiirtolat, niiden luonto ja kokoontumistalot olivat eri ihmisryhmien jonkinlaisia yhteisiä kirkkoja. Ylpeys omasta ryhmästä syntyi niillä kokoontumisesta, näiden paikkojen ja paikoilla olleiden ihmisten muistelemisesta. Arvi Lehtoinen kirjoitti vuonna 1920 Kivinokasta:

“Täällä herää kaipuu vapauteen, eikä ihmekään sillä kuiskiihan siitä täällä kivet pensaat kannot; ja vieläpä rannan hiekan jyväsetkin. Ne kertovat meille tovereista jotka ovat täällä ennen meitä samoilleet. Tämä sama luonto on heissäkin vapauden kaipuuta kiihdyttänyt. Näistä tovereista toiset ovat jo kaikkensa uhranneet aatteelle, toisia on samoilemassa ympäri maailmaa maanpakolaisuudessa.”

Häiritsevästi käyttäytyneiden ihmisryhmien tulo omille paikoille oli pyhäinhäväistyksen kaltainen asia. Koska alueet oli vuokrattu, niiltä myös kehotettiin vieraita poistumaan. Nuorten toivo -lehdessä on vuonna 1922 kuvaus sörnäisten nuorista aamukahvilla Kivinokan rannassa kaukana kiukkuisista ihmisistä. Kahvipaikan rantaan oli tullut herrasväen vene, herra, rouva ja poika, selvittämään uistelusiimaa. Sörnäisläiset olivat menneet kysymään saarikorttia.

“Vai saarikorttia. Herra sanoi tutkineensa lakia ja asetuksia ja että on lupa nousta rannalle selvittämään siimaansa missä vaan.— Lykkäsivät veneen vesille sentään—. Kahtena päivänä se kulki sivuitse ja jos sattui joku olemaan rannalla niin kyllä se raukka kuuli aina — säätynsä ja ammattinsa. Mistä piti haistaakin niin kaukaa meidän jokaisen heikot puolet.”

Kivinokkalaiset itse olivat rauhanhäiritsijöiden maineessa toisaalla. Vuonna 1920 heidän sallittiin täyskiellon jälkeen käydä Mölylässä kyläilemässä ainoastaan päivällä johtajiensa ankaran valvonnan alaisena. Lammassaaressa kivinokkalaisten tavasta urheilla ja uida alasti tai vähäpukeisesti ei pidetty:

“tällainen ‘siveettömyys’ on herättänyt kauhun eräissä muissa osastoissa, erittäinkin Koittolaisissa, jotka ovat menneet niinkin pitkälle, että ovat käännyttäneet osastolaisiamme saarensa rannasta takaisin, ja kaikki tämä sen takia että he eivät tiedä mitä he tekevät. Katsellessaan kaunista ihmisruumista ilman vaatteita (miksei myöskin uimapuvussa) tulee mieleen väkisinkin ajatus ‘minkätähden peittää nykyaikainen ihminen itsensä’?”, kirjoitettiin Nuorten toivossa.

Sisällissota hiljensi saarisiirtolat vain yhdeksi kesäksi. Postimiehet joutuivat luopumaan Kuusisaarestaan, muissa paikoissa hiljaisen kesän 1918 jälkeen siirtolaelämä alkoi uudelleen entistä vilkkaampana.

“Meidän nuorisojoukkomme on niinkuin kevät luonnossa. Vallankumouksellista taistelujoukkoa. Se on aina varma tulevasta kesästä ja koittavasta vapaudesta”, kirjoitti nimimerkki Elli keväällä 1925.

Luonnon rytmejä ja juuri vuodenaikojen vaihtelua käytettiin paljon suorina yhteiskunnan ja odotettujen yhteiskunnallisten mullistusten vertauskuvina. Kesä oli lopullisen onnen ja riistosta vapaan yhteiskunnan vertauskuva. Uskokaamme että niin totta kuin yötä seuraa päivä ja talvea kevät, samoin on koittava kerran kansojen kevät, kirjoitti nimimerkki Kulkuri viisitoista vuotta aikaisemmin.

Pitkänsillan pohjoispuolen asukkaiden elämä ei ollut pelkästään sitä kovaa arkea, jota Heikki Waris kuuluisassa tutkimuksessaan kuvasi. Soutumatkan päässä köyhälistökaupunginosan takana oli Vanhankaupunginlahti, sen luonto oli sörnäisläisille vapaahetkien vapautta asuntojen ahtaudesta, katujen pölystä ja tehdassalin metelistä. Kun vapaus ja onni ei toteutunut arjessa, nautittiin onnesta sunnuntaisin saariparatiiseissa, Kivinokan, Mölylän tai Lammassaaren kesälaitumilla.

Kivinokka on meille sörkkalaisille välttämättömyys, kirjoitti ponnistuslainen Matti Leskinen vuonna 1922.

“Emme tiedä onko se nurkkakuntalainen pahahenki kun kiusaa vai mikä se on, mutta tunnemme itsemme aina ylpeiksi, kun kuulemme puhuttavankaan Kivinokasta. Kivinokan elämä on kuin nousuhumala, se on kuin voita kahden puolen leivällä ja se on jotain sellaista, jota ei voi kielin kertoa, ei sanoin sanella.”

(Lähteet alkuperäisessa artikkelissa)

takaisin Nokea ja pilvenhattaroita kirjaan