Eero Haapanen: Villisorsista pullasorsiksi – Eläinten kotiutumisesta kaupunkiin
Kirjassa: Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen, Harry Schulman (toim.), Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan, Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla. Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus 2001: 110-123.
(lyhennelmä artikkelista)
Sorsat ovat nykyään itsestäänselvänä pidetty osa Helsinkiä, vaikka pääkaupunki on nuori kotipaikka näille eläinasukeille. Sata vuotta sitten niitä ei ollut kaupungissa, jossa eleli huomattavan vähän muitakin lintuja. Signe Branderin ja Ivan Timirjasevin valokuvista on nähtävissä, että 1900-luvun alussa Kauppatorilla parveili vain kesykyyhkyjä ja varpusia ja Kaisaniemen joutsenlammessa uiskenteli vain valkoisia kesyankkoja ja tarhattuja kyhmyjoutsenia. Mikäli tänään vietäisiin Kauppatorille sata vuotta sitten elänyt helsinkiläinen, hän ällistyisi lokkien, sorsien ja varislintujen määrää sekä niiden kesyä käyttäytymistä.
Eläinten kaupungistumisen yhtenä tärkeänä edellytyksenä on ollut kaupunkilaisten elintapojen ja arvostusten muutos. Asenteet eivät ole muuttuneet itsestään sadassa vuodessa, vaan eläinsuojelullisten arvojen puolesta on myös aktiivisesti kampanjoitu Helsingissä.
Pullasorsien tulo Helsinkiin
Sinisorsa on luonnostaan arka eläin ja laji ei olisi kotiutunut Helsinkiin itsestään. Sorsien kotiutuminen oli määrätietoisen toiminnan tulos, johon innoittivat muiden kaupunkien kesysorsat. Töölönlahdella tammikuussa 1936 viivyttelevät pari sataa sinisorsaa olivat Helsingin pullasorsien pioneereja. Useat tahot vetosivat tuolloin kirjelmillä kaupunginhallitukseen ja lehtikirjoituksin suureen yleisöön, jotta kaupungin viranomaiset järjestäisivät julkisin varoin sorsien ruokahuollon ja muut tarpeelliset avustustoimet.
Ensimmäisenä sorsien puolesta puhui Suomen Lintutieteellinen Yhdistys. Kirjelmässään se vetosi loppuvuonna 1935 kaupunginhallitukseen kesyjen sinisorsien saamiseksi myös Helsinkiin:
“Tammisaaren kesyt sorsat ja Tammerkoskessa talvisin vierailevat suuret vesilintuparvet ovat hyvin tunnettuja. Ne ovat kauniina (…) esimerkkinä kaupunkikulttuurin ja luonnontilaisen eläimistön välisistä ystävällisistä suhteista. (…) Puolikesyn lintukannan kerran synnyttyä se kaikkialla on joutunut kaupunkiyleisön vilkkaan harrastuksen ja huolenpidon esineeksi. Tarjoamalla tilaisuuden läheltä tarkastella eläinlajeja, jotka yleensä välttävät ihmisen läheisyyttä, nämä linnut ovat olleet omiaan herättämään harrastusta ja ymmärtämystä luontoa kohtaan yleensäkin.”
Lintutieteellisen yhdistyksen kirjelmässä Kaupunginhallitukselle oli mukana liitteenä ruotsalaisen Erhard Bergströmin vuonna 1933 ilmestynyt teos ruotsalaisten kaupunkien sorsapuistoista. Tämä kirja oli inspiroinut muitakin sorsien puolustajia, kuten Otavan toimitusjohtajaa, professori Alvar Renqvistiä. Renqvist kirjoitti näyttävästi kuvitetussa jutussaan Ruotsin lukuisten kaupunkien kesyistä sorsista ja joutsenista, jotka oli saatu talvehtimaan ruokinnan avulla ja käyttämällä houkutuslintuina vapaaksi päästettyjä tarhalintuja. Sorsat elävöittävät kaupunkia ja ne juurruttavat kaupunkilaisiin “rakkautta luontoa ja eläimiä kohtaan”. “Helsinkiläiselle ovat huhtikuun alussa naurulokit, jotka jäiden lähdettyä saapuvat kaupunkiin, hauskoja kevään ja kesän viestin tuojia. Ne ovat kauniita ja antavat eloa kaupungin satamien rantamille, mutta ne ovat levottomia ja kirkuvia. Niiden ohessa olisivat sorsat suotavia.” Suomi oli sorsa-asiassa jäänyt muita maita jälkeen, vetosi Renqvist kirjoituksensa lopuksi ja esitti monet Ruotsin kaupungit esimerkillisinä sorsahuoltoasiassa. Renqvistin artikkelin ilmestymisen jälkeen sorsahuollon vaatijoihin liittyi myös Djurskyddsförening i Helsingfors -yhdistys, joka kääntyi suoraan kiinteistölautakunnan puoleen julkisen sorsahuollon aloittamiseksi.
Kaupunginhallitus pyysi sorsa-asiasta lausuntoa kiinteistölautakunnalta, joka puolestaan kääntyi Korkeasaaren eläintarhan intendentin Valio Korvenkontion puoleen. Eläintarhan johtajan virkatehtäviin kuului myös luonnonsuojelun järjestäminen kaupungin alueella. Korvenkontio laatikin yksityiskohtaisen muistion “vesilintuhuoltolan” perustamisesta ja esitteli paljon perusteita “sälönokkaislintujen” huollon puolesta. Hän korosti, että kesyt sorsat mahdollistavat tilaisuuden “tutustua eräisiin kiintoisiin puoliin luontoa ja sen elämää” ja että “läheinen seurustelu puolikesyjen vesilintujen kanssa (…) on omiaan laajoissa piireissä herättämään ja vahvistamaan idealista luonnonsuojeluharrastusta”. Korvenkontio katsoi myös, että sorsat voivat edistää riistanhoitoharrastusta. Lisäksi sorsat ovat arvokkaita pelkän huvin ja virkistyksen kannalta kaupungin vesimaisemien elävöittäjinä. Sorsat toisivat matkailun kannaltakin Helsingille “lisä-atraktiota”. Korvenkontio toi sorsien suojelun esiin myös Helsingin Sanomien haastattelussa:
“(…)aion ehdottaa, että täällä Töölönlahdessa ylläpidettäisiin kaupungin puutarhan työvoimalla kautta vuoden sula paikka. Tarvitsisi vain johtaa talvella lahteen vesijohdon avulla lämmintä vettä. Lisäksi on tarpeellista esim. kaupungin puutarhurin toimesta järjestää lintujen ruokinta säännölliselle kannalle. Yleisö voisi tietysti kantaa kortensa kekoon, mutta yksin sen varaan ei lintuja voisi jättää, sillä rumina ilmoina ne silloin voisivat jäädä aivan ilman ruokaa. (…) Tämä vesilintujen kesyttämisajatus sinänsä on mitä kannatettavin, eikä ainoastaan sen huvin ja ilon vuoksi, minkä kaupunkien lahdissa puolikesyinä elävät vesilinnut asukkaille tuottavat, vaan myös monesta muusta syystä. Ihmiset, tottuessaan seurustelemaan lintujen kanssa ystävällisesti, tulevat lähemmäksi luontoa, ja eläinsuojeluaate pääsee luonnollisella tavalla kehittymään nuorisossa. ”
Korvenkontio oletti oikein, että talvehtivien sorsien kuolleisuus olisi pienempi kuin muuttomatkalle lähtevien kuolleisuus. Talvehtivat sorsat lisäisivät Korvenkontion mukaan kotimaista sorsakantaamme, ja sorsien talviruokinnasta olisi taloudellistakin hyötyä riistakantamme lisääntyessä.
Korvenkontio ei odottanut kaupunginhallituksen päätöstä, vaan järjesti itse ensimmäisen kelluvan ruokintalavan sorsille tammikuun alussa 1936 Töölönlahdelle. Samana talvena kaupunginpuutarha rakensi Töölönlahdelle jääneille parille sadalle sorsalle toisen syöttölavan ja syötti sorsille päivittäin noin 20 litraa viljaa. Kovina pakkaspäivinä Alppilasta virtaavan likaviemärin edustan sulaa suurennettiin hakkaamalla.
Kiinteistölautakunta esitti huhtikuussa 1936 Kaupunginhallitukselle ehdotuksensa vesilintuhuoltolasta, jonka vuosikulut olivat 16 000 mk. Samaan aikaan sinisorsat tekivät lähtöä Töölönlahdelta. Kaupunginpuutarha järjesti kuitenkin lahden rantaan verkkoaitauksen, johon pantiin kymmenkunta ankkaa ja yksi villisorsa, joita yleisö sai ruokkia. Myös Alppipuistossa oli ankkoja ja tarhajoutsenia.
Töölönlahdella talvehtivien sorsien määrä pysyi aluksi pienehkönä. Talvella 1940-1941 sorsia oli enimmillään 130. Määrät pysyivät pieninä vielä sodan jälkeen, mutta 1950-luvulla alkoi huima nousu. 1960-luvun lopulla sorsia talvehti jo 5000-6000 yksilöä. 1990-luvulla Helsingissä on talvehtinut 3000-4000 sorsaa ja Töölönlahti on ollut niiden tärkein oleilupaikka.
(viitteet ja kuvat poistettu verkkoversiosta)