Väinö Hosiaisluoma: Jäkälät, sammalet, puut ja perhoset ilmanlaadunilmaisijoina,
Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan, Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla. Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus 2001: 196-205.
(lyhennelmä artikkelista)
Jäkälät ilmansaastepuntareina
Helsingin puilla kasvoi edustava jäkäläpeite vielä 1850-luvulla. Tämän osoitti jäkälätutkimuksen uranuurtaja William Nylander, Helsingin yliopiston ensimmäinen kasvitieteen professori. Hän julkaisi vuonna 1852 maamme ensimmäisen yksityiskohtaisen tutkimuksen Helsingin ja sen lähialueen jäkälälajistosta. Tuolloin komeaa, ilman epäpuhtauksille herkkää raidankeuhkojäkälää kasvoi jopa aivan Helsingin keskustassa, Kaisaniemessä. Nyt lajia esiintyy pääkaupunkiseudulla vain muutamassa paikassa alueen pohjoisosissa. Myös herkkiä naavoja ja luppoja kasvoi erittäin yleisesti Helsingissä. Nylander kiinnitti myös ensimmäisenä huomiota kaupunki-ilman turmiolliseen vaikutukseen puilla kasvaviin jäkäliin.
Seuraava kattava tutkimus Helsingin puiden jäkälistöstä tehtiin vasta vuonna 1933. Kasvitieteen opiskelija Vilho Vaarna sai tutkimukseensa alkusysäyksen PÅl Haugsjön Oslon kaupungin jäkäläselvityksestä vuodelta 1930. Vaarnan tavoitteena oli selvittää kaikkien puu- ja pensaslajien rungoilla kasvavien jäkälälajien runsaus ja kunto. Lisäksi hän halusi tarjota tuleville tutkijoille vertailuaineistoa jäkälistössä tapahtuvien muutosten todentamiseksi. Vaarnan tutkimusalue ylsi pohjoisessa Pasilan korkeudelle, mutta ei ulottunut luonnontilaisille puhtaille alueille. Likaisinta keskusta-aluetta hän kuvaili seuraavasti: “Puistot ja yksittäiset puut alueella Eteläsatama-Esplanaadi-Heikinkatu-Rautatiealue-Eläintarhanlahti: hyvin nokiset ja pölyiset, jäkälättömät.” Helsingin koko tiiviisti rakennettu kantakaupunki Taka-Töölöön saakka lännessä ja Hermanniin asti idässä oli jäkäläautiona. Pitkänsillan tienoilla oli kituvien lehtijäkälien luonnehtima kaistale, joka jakoi jäkäläaution pohjoiseen ja eteläiseen osaan. Kituvien lehtijäkälien ja kituvien pensasjäkälien vyöhykkeet ympäröivät rengasmaisesti jäkäläautiota. Vanhan kirkon puisto sijaitsi kantakaupungin jäkäläaution keskellä ja siellä olivat myös kaupungin likaisimmat puut. Puiden kaarnaa peitti yhtenäinen noki, halkeamat olivat täynnä pölyä sekä kadulla hienontunutta eloperäistä ainesta.
Helsingin jäkälistöstä tehtiin 1950-luvun lopulla kaksi kasvitieteen pro gradu -opinnäytetyötä, jotka täydentävät kuvaa pääkaupungin jäkälistön kehityksestä. Teuvo Nyberg kartoitti itäisen kantakaupungin jäkäliä. Hän osoitti jäkäläaution huomattavasti laajentuneen verrattuna Vaarnan esittämiin tietoihin. Jäkäläautio ulottui etelästä Kaivopuistosta pohjoiseen Pasila-Kumpula-Vanhankaupunginlahti -linjalle. Kituvien lehtijäkälien vyöhyke käsitti tuolloin jo Käpylän ja Koskelan alueet. Munkkiniemen jäkälistöä selvitti Marjatta Waris. Helsingin länsirajalla sijaitsevassa Munkkiniemessä ei esiintynyt jäkäläautiota. Munkkiniemen länsikärjessä, Lankiniemessä kulki ns. normaalivyöhykkeen raja. Myös Kalastajantorpan ympäristö lukeutui normaalivyöhykkeeseen hyväkuntoisine puunrunkojäkälineen.
Helsingin jäkälähistoriaa voidaan täydentää Luonnonhistoriallisen keskusmuseon kokoelmiin talletettujen näytteiden avulla. Esimerkiksi 1930-luvulla saasteherkkä puistoripsijäkälä näyttää olleen melko yleinen Helsingissä. Kilometrin parin päässä jäkäläautiosta saattoi löytää kookkaita puistoripsijäkäliä lehtipuilta, etenkin haavan rungoilta. Tuota ilmansaasteille herkkää jäkälää voi löytää nyt vain kaupungin puhtaimmilta reunamilta kituliaina rippeinä.
Helsingin ilmanlaatu on 1980-luvulta alkaen parantunut lukuunottamatta liikenneväylien varsia. Jäkälille ja muullekin luonnolle myrkyllisen rikkidioksidin pitoisuus ilmassa on vähentynyt, minkä ansiosta laaja yhtenäinen jäkäläautio Helsingin keskustassa on korvautunut kituvien lehtijäkälien alueella. Verrattuna Vaarnan 1930-luvun havaintoihin Vanhan kirkon puiston puuston jäkälistön muutosta voi luonnehtia dramaattiseksi! Puiston puiden rungot ovat melko puhtaat ja niillä kasvaa ainakin 20 eri jäkälälajia. Sormipaisukarve on runsaimmin esiintyvä laji. Keskusta-alueen puiden jäkälät kärsivät kuitenkin yhä ilmansaasteista. Vanhan kirkon puiston vilkasliikenteisillä lähikaduilla, kuten Lönnrotinkadulla liikennöi vuorokaudessa yli 10.000 autoa, jotka syytävät ympäristöön epäpuhtauksia. Päästöjen vuoksi kadunvarsien puiden kaarna on happamoitunut ja siksi jäkälätön.
Helsingistä voi kuitenkin löytää myös runsaita jäkäläkasvustoja. Munkkiniemessä Kalastajatorpan ympäristön vanhoilla vaahteroilla rehottaa yhä pensasmaista risarustojäkälää jopa 10-15 metrin korkeudelle asti. Yhtä runsaita pensasjäkäläkasvustoja löytyy vielä Haltialasta ja Laajasalosta. Muista melko herkistä jäkälälajeista mainittakoon puistoruskokarve, jota on löydetty muutamia yksilöitä Kaivopuistosta ja Itä-Pasilasta 1990-luvulla.
(viitteet ja kuvat poistettu verkkoversiosta)