"Uiminen on liikkumalla kylpemistä"

Aija Kaartinen: “Uiminen on liikkumalla kylpemistä”. Kirjassa: Nokea ja pilvenhattaroita – Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa. Toim. Laakkonen Simo, Laurila Sari ja Rahikainen Marjatta. Helsingin kaupunginmuseo, Narinkka 1999: 62-74.

Huomaa, että artikkelin väliotsikot liittyvät alkuperäisessä artikkelissa oleviin valokuviin, jotka on tästä lyhennetystä verkkoversiosta otettu pois (toim. huom.).

Uimaharrastus tuli muotiin Helsingissä 1800-luvun lopussa. Muodin leviämisen takana olivat laajemmat muutokset eurooppalaisessa ajattelussa. Tieteeseen perustuvan maailmankuvan synty, tekniset keksinnöt, ja teollistuminen olivat olleet edellytyksenä urheilukulttuurin muutokselle. Urheilusta tuli elintärkeä osa terveydenhoitoa: aktiivisella liikunnan harrastamisella voitiin ehkäistä sairauksia. Uskottiin myös, että peritty tai hankittu tautitaipumus oli mahdollista kitkeä liikunnalla. Sukupolvesta toiseen harjoitetulla urheilulla voitiin lääkäreiden mukaan harjoittaa ihmisrodun jalostusta.

Ihmisen suhtautuminen luonnonympäristöön muuttui myös 1800-luvulla. Mielikuva merestä pelottavana ja arvaamattomana luonnonelementtinä vaihtui ensin herrasväen ihailemaksi merimaisemaksi ja sen jälkeen ruumista virkistäväksi ja puhdistavaksi elementiksi. Kylpeminen tuli muotiin ja pelko luonnonvoimia kohtaan hälveni.

Helsinki oli tunnettu kylpyläkaupunki 1830-1850-luvuilla, mutta kylpijöiltä ei edellytetty uimataitoa. Uimataito olikin tuolloin harvinaisuus. Kylvyistä nautittiin sekä sisätiloissa että ulkona meressä. Säännöllinen uimaopetus alkoi vasta, kun vuonna 1880 perustettiin Helsingfors Simskoleaktiebolag.

Sammakkona kuivalla maalla

Uiminen on kylpemiseen läheisesti liittyvä taito, jota harjoitetaan kauempana rannasta sovittamalla taitavasti yhteen käsivarsien ja jalkojen liikkeet, lääkäri David Schulz von Schulzenheim määritteli vuonna 1793. Helsinkiläisten ensimmäinen uimaopettaja oli ruotsalainen upseeri ja miekkailun opettaja Gustav Mauritz Pauli. Paulin vuonna 1830 perustama uima- ja voimistelulaitos ei kuitenkaan menestynyt kovin hyvin, koska hän sulki sen jo seuraavan vuoden keväällä ja matkusti Pietariin paremman suosion toivossa. Uimaharrastus ei vielä ennen 1880-lukua ollut tullut Helsingissä kunnolla muotiin.

Elintärkeä taito

Tuhansista järvistä ja merenrantakilometreistä huolimatta on harhaluulo, että suomalaiset olisivat aina olleet hyviä uimareita: vielä 1940-luvullakaan uimataito ei ollut kovin yleinen.Uintia pidettiin pitkään lasten ja uhkarohkeiden harrastuksena. Uimaopetuksen tarpeellisuutta perusteltiin hengenpelastustaidon hyödyllisyydellä. Uiminen saattoi pelastaa hengen myös kuivalla maalla, sillä kylmä vesi karaisi. Karaisun uskottiin suojaavan erityisesti influenssalta, tappavalta kulkutaudilta.

Yleisö on, missä uimarit?

Kauppias Julius Tallbergin periaatteen mukaan varakkaan ihmisen oli tuettava yleishyödyllistä toimintaa. Ajatustaan noudattaen hän rakennutti rakennusmestari Elia Heikelin kanssa suurelle yleisölle tarkoitetun uimalaitoksen Ursinin kallioille Merisatamaan vuonna 1887. Samaan aikaan perustettiin Helsingin ensimmäinen uimaseura, Helsingfors Simsällskap. Uimakoulu toimi Ursinin uimalaitoksella ja aluksi myös Katajanokalla.

Simmis isännöi Ursinin uimalaitosta vuoteen 1934 asti, jolloin Ursinin uimala purettiin ja seura muutti puhtaammille vesille Uunisaareen.

Kaislikossa suhisee

Vaikka kaupungin rantalaitureilta uiminen oli 1800-luvun alussa sakon uhalla kiellettyä, oli uimapaikkoja edelleen myös muualla kuin uimalaitoksissa. Varakkaat helsinkiläiset uivat omistamallaan tai vuokraamallaan kesähuvilalla. Työväestö jatkoi perinteistä uimakulttuuria luonnon helmassa. Väinö Tanner kertoo muistelmissaan uimisesta “epävirallisissa” uimapaikoissa Hietaniemellä, Ruoholahdessa, Jätkäsaaressa, Hietasaaressa ja muuallakin, missä ei ollut sen paremmin pukukoppeja kuin varsinaista uimalaitostakaan.

Liput liehuen

Kaupungin asukkaiden liikuntaharrastukset olivat selvästi sidoksissa yhteiskuntaluokkaan. Ensimmäiset uimahuoneet olivatkin pelkästään herrasväen käyttöön tarkoitettuja. Työväestöllä oli mahdollisuus harrastaa uimista vasta kun kaupunki alkoi ylläpitää työväelle tarkoitettuja uimalaitoksia. Ensimmäiset työväen uimalat rakennettiin jo 1860-1870-luvuilla Siltavuorenrantaan ja Munkkisaarensalmeen. Ne olivat huomattavasti vaatimattomampia kuin herrasväen käyttöön varatut. Helsingissä oli 1900-luvun alussa ainakin kahdeksan uimalaitosta eri puolilla kaupunkia.

Aidatut reviirit

Helsingfors Simsällskap-Helsingin Uimaseura oli miltei kolmekymmentä vuotta pääkaupungin ainoa uimaseura. Työväen urheiluseura Jyry järjesti myös uimaopetusta muun toimintansa yhteydessä vuodesta 1907. Kieliriidat ja sukupolvien välinen kuilu synnyttivät vuonna 1916 uuden suomenkielisen uimaseuran Helsingin Uimarit. Se syntyi urheiluseura Veikkojen uimaosaston perustalle ja seuraan liittyivät myös useat Helsingin Uimaseuran jäsenet. Neljäs uimaseura, Helsingin Työväen Uimarit perustettiin vielä 1922.

Uimaseurat, kuten siihen aikaan muukin järjestötoiminta, oli tuolloin täydellisesti sen ajan poliittisten suuntausten mukaan jakautunut. Helsingfors Simsällskap oli ruotsinkielisten hallitsema, Helsingin Uimarit suomenmielisten, Jyry kannatti kommunistista suuntausta ja HTU sosiaalidemokraattista. Uimalaitoksetkin saatiin jaettua seurojen kesken: Helsingfors Simsällskap isännöi Ursinin uimalaitosta, Helsingin Uimarit Humallahtea, Jyry Mustikkamaata ja Helsingin Työväen Uimarit Kyläsaarta. Helsingin kaupunki omisti kaikki nämä uimalaitokset.

Liejua ja kokkareita

Vakavaksi ongelmaksi uimaharrastajille koitui rantavesien saastuminen. Jo vuonna 1907 Siltavuorenrannan ja Haapaniemen uimalaitokset jouduttiin sulkemaan kaupungissa raivonneen lavantautiepidemian vuoksi. Munkkisaarensalmen ja Siltavuorenrannan uimalaitokset purettiin vuonna 1908 rapistuneina ja veden likaisuuden vuoksi. Saman kohtalon koki Haapaniemen uimahuone neljä vuotta myöhemmin. Helsingfors Simsällskapin edustajat kirjoittivat 1911 Hufvudstadsbladetissa, että uusien sopivien uimapaikkojen löytäminen tuotti paljon päänvaivaa. Kaupungin laboratorion tutkimusten perusteella vesi oli tuolloin kaikkialla kaupungin ympäristössä niin saastunutta, että tuskin minnekään saattoi ajatella perustettavan uimalaitosta.

Eero Salola muistelee helsinkiläispoikien rantaleikkejä 1910-luvun Katajanokalla seuravasti:

“Hauskimpia leikkejä kuitenkin oli bongnaaminen rantavesien lietteissä. Viemärit näet tyhjensivät sisältönsä suoraan veteen ja noista sisällöistä muodostui lietekerroksia, ruskeanvihreitä, löyhkääviä. Rohkeimmat ryhtyivät keinumaan eli bongnaamaan noilla kelluvilla kerrostumilla. Leikki oli ratkiriemullista ja jännittävää – niin kauan kuin oli. Ilo loppui lyhyeen, kun joku pojista oli ponnahtanut hyppyvauhtiin niin korkealle, että solahtikin lieteturpeen läpi kainaloitaan myöten jäteliejuun. En muista, hurrattiinko ensin, sitten kuitenkin säikähdettiin. Miesvoimin saatiin uponnut kuiville. Mutta siitä vasta puuhat alkoivat. Sen ajan termejä käyttääkseni poika oli ihka gönninen ja döftasi kamalasti. Yltyleensä liejuuntuneena hänen oli vaikea liikkua. Onneton kaveri saatiin vedetyksi kotiinsa Kauppiaskadulle. Ruskeanvihreä juova jäi katuun osoittamaan taipaletta. Hänet raahattiin omalle kerrostasanteelleen, rämäytettiin ovikelloa ja sitten saattajat pinkaisivat kiireesti pakoon.”

Ranta ilman rajoja

Helsingin keskustassa sijainneet uimalaitokset jouduttiin vähitellen purkamaan meriveden saastumisen ja kaupunkiasutuksen laajenemisen vuoksi. Virallinen uimaranta pukukoppeineen oli uutuus 1900-luvun alun Helsingissä. Avoimet, yhteiset ja ilmaiset uimarannat alkoivat kasvattaa suosiotaan maksullisten, suljettujen ja sukupuolten mukaan erillisiin osastoihin jaettujen uimahuoneiden kustannuksella. Monet ruskettivat itseänsä muodikkaissa uimapuvuissaan esim. Munkkiniemen rannassa. Hietarantaan rakennettiin vuonna 1930 pukukopit. Lämpimät kesät ja kansallishenkinen urheiluinnostus kokosivat rannoille 1930-luvulla valtaisan määrän auringonpalvojia ja uimareita. Nykyisin enää Seurasaaressa voi vielä käydä koettamassa vanhanajan meriuimalan tunnelmaa. Seurasaaren uimalaitos jäi lopulta Helsingin viimeiseksi aidatuksi, maksulliseksi, sukupuolten mukaan eri osastoihin jaetuksi meriuimalaksi.

(Viitteet ja lähteet alkuperäisessä artikkelissa.)

Takaisin Nokea ja pilvenhattaroita kirjaan.