Vesiensuojelun synty tie Alppilaan

Laakkonen, Simo: Vesiensuojelun synty, Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928. Gaudeamus/Hanki ja Jää 2001.

JOHTOPÄÄTÖKSET

Alppilan jätevedenpuhdistamon rakentaminen vuonna 1910 oli ensimmäinen askel pitkällä tiellä. Vuoden 1928 puhdistamo-ohjelmasta valmistuivat ensimmäiseksi Kyläsaaren aktiivilietelaitos vuonna 1932 ja Rajasaaren aktiivilietelaitos vuonna 1936. Tervasaareen rakennettavan kolmannen aktiivilietelaitoksen rakennustyöt keskeytti talvisota vuonna 1939. Puhdistamoiden rakentamista jatkettiin tietyin muutoksin toisen maailmansodan jälkeen 1950- ja 1960-luvulla. Vuonna 1928 asetettu sadan prosentin puhdistustavoite saavutettiin vuonna 1971, kun käytännöllisesti katsoen kaikki Helsingin jätevedet johdettiin biologisille puhdistamoille. Enimmillään Helsingissä oli 11 kunnallista jätevedenpuhdistamoa.

Hajautettu puhdistamojärjestelmä osoittautui kuitenkin monin tavoin ongelmalliseksi ja se korvattiin vuonna 1994 käyttöönotetulla Viikinmäen keskusjätevedenpuhdistamolla. Viikinmäen ja Espoon Suomenojan puhdistamot puhdistavat pääkaupunkiseudun ja keskisen Uudenmaan yli miljoonan asukkaan ja teollisuuden jätevedet, jotka johdetaan puhdistettuina kahdessa meriviemärissä kilometrien päähän ulos avomerelle. Bergmanin ja von Greyerzin vuonna 1928 laatima keskuspuhdistamoperiaate meriviemäreineen toteutui vasta 2000-luvun vaihteessa. Jätevesien tehokkaan käsittelyn ansiosta Helsingin rantavedet ovatkin puhdistuneet merkittävästi ja kaupungin vana, jäteveteen piirretty historia, on siirtynyt ulkomerelle.

Tutkimukseni päätehtävänä oli selvittää, miksi Alppilan jätevedenpuhdistamo päätettiin rakennuttaa ja minkälaisia seurauksia päätöksellä oli Helsingin ympäristössä ja yhteiskunnassa. Alppilan jätevedenpuhdistamo ei ole ollut itsetarkoitus, vaan se oli vesiensuojelun väline, jonka tavoitteena on parantaa vesistön tilaa ja sitä kautta väestön elinoloja, luoda edellytyksiä hyvälle elämälle. Vesiensuojelun synty osoittautui moniulotteiseksi prosessiksi, jonka selvittämiseen yksittäinen näkökulma olisi ollut riittämätön. Tavoitteena oli pyrkiä hahmottamaan kokonaisuutta tarkastelemalla pääkysymystä merialueen havainnoinnin, vesiensuojelupolitiikan ja -tekniikan näkökulmista aikajaksolla (1878-1928) ja paneutuen kysymykseen, miksi Helsinki teki tietyt valinnat vesiensuojelussaan.

Tie Alppilaan 1878-1909

Helsinki verkostoitui 1800-luvun lopulla. Kasvava ja teollistuva kaupunki kykeni verkostojen avulla keräämään resursseja yhä laajemmalta alueelta, jolloin resurssien käyttäjien, kuten käsityöläistoiminnan, liikenteen ja teollisuuden aiheuttamien päästöjen määrä kasvoi vastaavasti. Väestön ja kulutuksen kasvaessa myös asutuksen päästöt ympäristöön suurenivat. Kaupunkilaisten omasta aineenvaihdunnasta muodostui ensimmäistä kertaa laajasti vaikuttava, vakava ympäristöongelma.

Haitallisten ilmiöiden tunnistamista ja nimeämistä voi pitää ympäristöongelman synnyn ensimmäisenä vaiheena. Helsingin merialueen havainnoinnista vastasivat aluksi kaupunkilaiset. Erityisesti veden ulkonäöllä ja hajulla oli suuri vaikutus käsityksiin veden laadusta. Aikalaiskäsitysten mukaan merialueen pilaantuminen rajoittui 1800-luvun loppuun saakka kaupunkia ympäröivien lahtien perukoihin, etenkin viemäreiden suihin. Pilaantumisen pääsyynä pidettiin viemärivesiä, merenpohjien jätekerrostumia ja rannoilla harjoitettua käsityöläistoimintaa. Käymäläjätteitä tai teollisuutta ei mainittu pilaantumisen syynä.

Helsinginniemen luonnonmaantieteelliset olot vaikuttivat vesien pilaantumisproblematiikan muotoutumiseen. Kaupungin jätevesistä suuri osa johdettiin kaupungin keskellä sijaitseviin mataliin lahtiin, joissa veden vaihtuvuus oli huono. Jätevesikuormituksen vuoksi 1900-luvun alussa Helsingin merialueen tila heikkeni nopeasti, mikä pakotti kehittämään uusia käsitteitä ja menetelmiä häiriintyneen ympäristön ymmärtämiseksi. Tutkimustietoa ja osaamista haettiin lähinnä Pohjois-Saksasta. Kaupunki ryhtyi seuraamaan uima- ja huuhteluhuoneiden vedenlaatua vuonna 1904 bakteriologisin sekä fysikaalisin ja kemiallisin menetelmin. Käsitys veden tilasta muodostettiin asitihavaintojen sijaan nyt laboratoriossa ja tulokset esitettiin numeroina. Kesällä 1908 selvitettiin ensi kertaa laajalti kaupungin koko merialueen pilaantumista, myös sinileväkukintoja. Tuolloin kaupungin rantavedet olivat yksiselitteisesti pilaantuneet ja varsinkin Töölönlahden alue oli erittäin huonossa kunnossa.

Töölönlahden alueella oli havaittu asutuksen ja teollisuuden päästöjen haitallisia vaikutuksia jo 1880-luvulla, minkä jälkeen päästöt lahteen kolminkertaistuivat kolmessa vuosikymmenessä. Lahden pilaantuminen oli 1900-luvun aslussa monitasoinen ilmiö. Taudinaiheuttajabakteerien korkea määrä aiheutti terveysriskin, mätänevä levämassa ja teollisuuden öljyiset päästöt aiheuttivat lahden esteettisten arvojen ja viihtyisyyden heikkenemisen, minkä vuoksi rantavesien käyttö (kalastus, uiminen, pyykinhuuhtelu, virkistys) estyi. Töölönlahden ympärillä oli niin herrasväen kuin työväestön asutusta ja arvostettuja ulkoilualueita. Pääkaupungin keskustan vesialueen symboliarvo korosti vesiensuojelun tarvetta. Töölönlahdelle piti tehdä jotain.

Helsingin vesistöjen pilaantumista ja suojelua voidaan pitää inhimillisen toiminnan tuloksena, jonka taustalla oli erilaisia vaihtoehtoja koskevia valintoja. Helsingin kaupungin terveydenhoitolautakunta oli kaupungin vesiensuojelupolitiikan vaikutusvaltaisin elin. Vuoden 1879 terveydenhoitoasetus antoi lautakunnalle itsenäisen aseman ja sen kokoonpano eri virastojen asiantuntijoista vain vahvisti lautakunnan valtaa. Viranomaisten vesiensuojelupolitiikka oli säilyttävää ja sen tavoitteena oli estää päästöjen kasvu merialueelle kehittämällä käymäläjätteiden keruuta ja hyödyntämistä. Terveydenhoitolautakunta ja muut kaupungin viranomaiset vastustivat kansainvälisen terveydenhoitoliikkeen vanavedessä vesikäymälöiden asentamista, koska kiinteät käymäläjätteet uhkasivat heidän mukaansa kaupungin maaperän, rantavesien ja ilman puhtautta. Tämä viranomaisten vesiensuojelulinja kärsi 1900-luvun vaihteessa kuitenkin poliittisen tappion vesikäymäläjärjestelmän kannattajille. Yksityinen etu ajoi yleisen edun edelle. Helsingin merialueen pilaaminen käymäläjätteillä oli 1900-luvun alussa tietoinen valinta.

Töölönlahden kärjistyneen pilaantumisongelman ratkaisemiseksi esitettiin useita vaihtoehtoja. Lahden syventäminen ja täyttäminen olivat vaikeasti toteutettavia ja kalliita keinoja eikä lahtea ympäröivän alueen jätevesiä ei voitu johtaa kauemmaksi geoteknisistä syistä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi jätevesipäästöjen vähentäminen puhdistamalla. Alppilan jätevedenpuhdistamon rakentamisesta päätettiin vuonna 1909. Päätöksen välittömänä syynä oli puhdistamon taloudellinen edullisuus muihin esitettyihin vaihtoehtoihin verrattuna. Välillinen syy puhdistamovaihtoehdon olemassaoloon oli se, että terveydenhoitolautakunta omaksui vuosina 1901-1904 jätteiden erilliskäsittelyn lisäksi jätevesien puhdistamispolitiikan, tosin vasta viimeisenä ja täydentävänä keinona, koska se oli täysin vastoin lautakunnan aiemmin omaksumaa pilaantumisen ennaltaehkäisyn periaatetta. Perussyy vesiensuojelun ajamiselle 1900-luvun alussa oli siten terveydenhoitolautakunnan 1870-luvulla luoma suojelupolitiikan eettinen perusta. Terveydenhoitolautakunnalle Alppilan jätevedenpuhdistamo oli kaupungin harjoittaman pitkän linjan vesiensuojelupolitiikan jatkumo ja toisaalta käännekohta.

Helsingin vesiensuojelutekniikan kehittämisestä vastasivat kaupungininsinööri ja terveydenhoitolautakunta. Vesiensuojelun tekninen osaaminen hankittiin ulkomailta ja eri kaupunkien kokemuksilla oli myös vaikutusta Helsingin kaupungin valintoihin. Mallia otettiin lähinnä Keski-Euroopan ja Pohjoismaiden suurista kaupungeista. Suomalaisten kaupunkien tilanteesta ei Helsingissä keskusteltu.

Jätevesien puhdistustekniikkaa ei pidetty tärkeänä asiana 1800-luvun lopun Helsingissä, sillä keskustelu teknisistä kysymyksistä keskittyi eri käymäläjästelmien vaikutuksiin. Vesikäymälän kannattajat eivät piitanneet jätevedenpuhdistamoiden rakentamisesta, koska vesikäymälät eivät heidän mukaansa pilanneet vesistöjä. Kuivakäymälöiden kannattajat eivät pitäneet jätevedenpuhdistamoita tarpeellisina, sillä haitallisena pidettyä jätettä ei johdettu vesistöihin.

Jäteveden puhdistus tuli ajankohtaiseksi 1900-luvun alussa, kun vesikäymälät alkoivat yleistyä, jolloin pyrittiin kehittämään talokohtaisia pienpuhdistamoita. Tämän epäonnistuneen kokeilun sijaan esitettiin vuonna 1901 keskitetyn jätevesipuhdistamojärjestelmän rakentamista kokonaan valmiiksi ennen vesikäymälöiden sallimista. Ehdotusta pidettiin mahdottomana toteuttaa ja puhdistamoita ryhdyttiin suunnittelemaan yksitellen, ensimmäinen rakennettiin Alppilaan.

Alppilan jätevedenpuhdistamon rakentaminen Töölönlahdelle oli usean eri tekijän summa. Alueen kuormitus oli poikkeuksellisen suuri ja luonto reagoi voimakkaasti. Helsingin keskustassa sijaitsevalle pilaantuneelle vesistölle oli pakko tehdä jotain. Ongelmaa ei voitu ratkaista johtamalla jätevedet kauemmaksi. Töölönlahti nivoi suojelua ajaneet tahot verkostoksi ja loi välineitä tilanteen ratkaisemiseksi. Helsingin vesien pilaantumisen ja suojelun kehityksen eri tekijät kohtasivat toisensa kriittisessä pisteessä