Laakkonen, Simo: Vesiensuojelun synty, Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928. Gaudeamus/Hanki ja Jää 2001.
JOHTOPÄÄTÖKSET
Alppilan jälkeen 1910-1928
Alppilan pieni ja tehoton jätevedenpuhdistamo ei ratkaissut Töölönlahden pilaantumisongelmaa: se vähensi lahden ulkoista kokonaiskuormitusta vain vähän ja ylikuormitettu laitos muodosti hajuineen puolestaan uuden ympäristöhaitan. Kaupungin päästöjen kokonaismäärä jatkoi kasvuaan.
Päästöjen ohessa ympäristö oli vesiensuojelussa toimija, joka myös piti ottaa huomioon päätöksenteossa. Töölönlahti pyrki selviytymään lahteen johdetusta kuormituksesta tuottamalla lisää levämassaa. Lahden ekosysteemin toiminta kuitenkin häiriintyi pian ja lopulta se luhistui. Helsingin ensimmäiset jätevesien aiheuttamat kalakuolemat tapahtuivat 1910-luvulla juuri Töölönlahdella. Töölönlahden omalakinen biopolitiikka ajoi osaltaan Helsingin kaupungin kehittämään vesiensuojelua edelleen.
Töölönlahden kalakuolemat ja vesien pilaantuminen herättivät voimakkaan reaktion kansalaisyhteiskunnassa. Kaupunkilaisten mielenilmaisut muuttuivat organisoiduiksi vuoden 1910 jälkeen, kun kansalaisjärjestöt ryhtyivät ajamaan vesiensuojelua. Vesien pilaantuminen vaikutti vähitellen lähes kaikkien kaupunkilaisten elämään, työoloihin tai vapaa-aikaan. Kansalaisjärjestöjen ympäristöliikehdintää voi pitää varhaisena ja merkittävänä toimintana: kampanjoinnin tuloksena vesien pilaantuminen ja jätevedenpuhdistus olivat näkyvästi esillä niin sanomalehtien, uimajärjestöjen, naisjärjestöjen kuin asiantuntijoiden ja viranomaisten käymissä keskusteluissa. Vesiensuojelusta keskusteltiin helsinkiläisessä yhteiskunnassa hämmästyttävänkin laajalti. Vesiensuojelu oli julkishyödyke, jonka syntyyn Helsinki avoimena urbaanina yhteisönä vaikutti voimakkaasti.
Kansalaisjärjestöjen toiminnalla oli suuri merkitys siinä, että vuonna 1911 kaupunki perusti erityisen jätevesikomitean, jonka aloitteesta merialueen pilaantumista tutkittiin perusteellisesti 1910- ja 1920-luvun vaihteessa. Orgaanisten päästöjen aiheuttamaa vesien pilaantumista selvitettiin aiemmin käytettyjen menetelmien ohella laajan rantakasvillisuus- ja planktontutkimuksen avulla. Merkittävää oli se, että Helsingin yliopiston ja merentutkimuslaitoksen tutkijat, jotka olivat aiemmin pitäytyneet lähinnä puhtaan luonnon tutkimisessa, olivat nyt päävastuussa tutkimusohjelman toteuttamisessa. Tutkimustulosten mukaan pilaantunut alue jatkoi laajenemistaan: myös kaupungin itäisen merialueen veden laatu oli huono aiempaan verrattuna.
Kaupunki pyrki hallitsemaan vesien pilaantumista aiheuttavaa jätevirtaa monin tavoin: tutkimuksien avulla, kotitalouksien jätehuollon modernisaatiolla, jätteiden esikäsittelyllä, nostamalla hajotuskaivojen tehoa, kokoojaviemärien rakentamisella, pidentämällä viemäreitä, ruoppaamalla viemärin edustoja ja lahtia sekä siirtämällä saastuttavia teollisuuslaitoksia pois keskustasta. Merenrannan pilaantuneimmat osat suljettiin vähitellen asukkaiden arjen toiminnoilta. Pilaantuneet alueet jäivät vähitellen käytöstä, kunnes ne menettivät kokonaan merkityksensä ihmisten elämässä. Saastunut merialue syrjäytyi kulttuurisesti. Pilaantumisen seurauksena kaupungin asukkaiden ja meren väliin alkoi nousta kulttuurisen tyhjiön muodostama muuri.
Merkittävää oli se, että viranomaiset onnistuivat viivyttämään vesikäymäläjärjestelmän hyväksymistä 1900-luvun alkuvuosiin saakka kielloin. Tämän jälkeen (1910-1928) viranomaiset rajoittivat vesikäymäläjärjestelmän yleistymistä alueellisesti kunnallisen tynnyrijärjestelmän avulla. Tällä ennaltaehkäisevällä politiikalla Helsingin jätevesipäästöjen kasvua pystyttiin hidastamaan noin puolen vuosisadan ajan, aikana, jolloin jätevedenpuhdistuksella ei vielä kyetty vähentämään päästöjä.
Töölönlahden pilaantuminen nosti esille myös teollisuuden roolin päästöjen lähteenä. Viranomaiset eivät olleet pitäneet teollisuuden jätevesipäästöjä haitallisina. Vuonna 1878 arvioitiin, että teollisuus tuotti noin kolmanneksen Helsingin jätevesistä, mutta teollisuuden jätevesikuormitusta ei pyritty rajoittamaan. Syynä saattaa olla se, että Helsingissä ei ollut yleisesti ottaen erityisen suuria tehtaita, vaan satoja keskisuuria ja pieniä tehtaita. Helsingissä ei myöskään ollut erityisen haitallista puu- ja paperiteollisuutta vaan kaupungin kolmesta keskeisestä teollisuudenalasta graafinen ala ja metalliteollisuus tuottivat vähän jätevesiä. Elintarviketeollisuuden jätevedet olivat asutusjätevesien kaltaisia. Siksi asutusjätevedet olivat selvä pääongelma sadantuhannen asukkaan kaupungissa.
Töölönlahden alueella suurin osa kuormituksesta oli peräisin teollisuudesta ja laitoksista, mutta lahden suojelu lähti liikkeelle asutusjätevesien puhdistamisesta. Toisaalta Alppilan jätevedenpuhdistamo käsitteli sekä diakonissalaitoksen että rautateiden varikon jätevedet ja Savilaan johdettiin kulkutautisairaalan jätevedet. Kaasulaitoksen typpipäästöjä pidettiin merkittävänä kuormittajana; laitos siirrettiinkin alueelta muualle osittain vesiensuojelullisista syistä ja uuteen kaasulaitokseen asennettiin ammoniakkipäästöjä vähentävät laitteet. 1930-luvun lopssa lähes kaikki Töölönlahteen laskeneet jätevedet, mukaan lukien Töölön sokeritehtaan jätevedet, johdettiin puhdistamoille. Helsingin vesien pilaantuminen ja suojelu alkoivat kaupungin ydinkeskustasta.
(viitteet ja kuvat poistettu verkkoversiosta)