Laakkonen, Simo: Vesiensuojelun synty, Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928. Gaudeamus/Hanki ja Jää 2001.
OSA I: VESI- JA JÄTEHUOLLON UUDET VAIHTOEHDOT
Terveellinen ratkaisu
Viemärijärjestelmän eräs vaihtoehto oli yhdistää se vesikäymälöihin. Tätä esiteltiin kotitalouksien vesi- ja jätehuollon uutena, terveellisenä ratkaisuna. “Epäilemättä halvin, siistein, miellyttävin ja asunnoille terveellisin puhtaanapidon muoto.” “Kaikkein tyydyttävin vaihtoehto terveydenhoidon näkökulmasta”. Nämä lauseet olisi voinut painaa sellaisenaan vesikäymälän myyntiesitteisiin – vaikka ne olivat vesikäymälöiden vastustajien esittämiä. Yleensä on annettu ymmärtää, että vesikäymälän vastustajat olisivat olleet konservatiiveja, jotka eivät ymmärtäneet uuden innovaation arvoa. Mutta he olivatkin ensimmäisten joukossa tunnustamassa, että vesikäymälä oli epäilemättä paras vaihtoehto kotitalouksien mukavuuden ja puhtauden näkökulmasta. Mutta oliko vesikäymälä paras ratkaisu kaupungin, maaseudun ja meren kannalta katsottuna?
Ihmisten omaan jätteeseen, ulosteisiin ja virtsaan, liittyi voimakkaita tunteita, pelkoakin. Näiden taustalla oli osaltaan tieteen käsitykset jätteestä. Nykynäkökulmasta melko yllättävästi jätöksiä ei sellaisenaan katsottu välittömästi haitallisiksi. Vasta muutaman päivän sisällä tapahtuvan kemiallisen hajoamisen katsottiin muuttavan jätteet terveydelle vaarallisiksi. Ulosteiden hajoaminen synnytti ammoniakkia, fosforivetyä, rikkiammoniumia, orgaanisia kaasuja ja yhdisteitä, joita tiede ei vielä tuntenut. Myrkyllisimpänä aineena pidettiin rikkivetyä. Ulosteperäisiä kaasuja pidettiin niin huonon olon, ripulin, lavantautien kuin miasmaattisten tautien, kuten malarian, aiheuttajana. Virtsaa itsessään ei pidetty terveydelle haitallisena, mutta sen katsottiin edistävän ulosteiden hajoamista, ja siksi virtsa oli hyvä erottaa kiinteistä jätteistä. Virtsa saatettiin siten johtaa myös viemäriin ja vesistöihin, koska sitä pidettiin melko harmittomana.
Viemäriverkon suunnittelun yhteydessä oli muissa eurooppalaisissa kaupungeissa yleensä tuotu esiin niitä 1800-luvulla piinanneiden rajujen epidemioiden nujertaminen. On merkillepantavaa, että Helsingin terveydenhoitolautakunta piti kulkutautien, kuten lavantaudin, koleran ja punataudin vähentämistä toisarvoisena tavoitteena. Viemäriverkoston päätavoitteeksi lautakunta asetti kosteiden asuntojen, matalien ja siksi vaarallisten kaivojen sekä kosteiden, mätänevien kuoppakäymälöiden lukumäärän vähentämisen pohjaveden tasoa laskemalla. Siten kyettäisiin vähentämään ennen kaikkea pysyviä kroonisia tauteja, kuten keuhkotautia ja pikkulasten kuolleisuutta. Päätavoitteeksi asetettiinkin kulkutautien ajoittaisten tulvien ehkäisyn sijaan koko veden vaivaaman kivipellon, kaupungin perustan kuivattaminen, jolloin hallalle jäisi vuosi vuodelta vähemmän ihmisviljaa niitettäväksi.
Koko kaupungin kattavalla viemäriverkolla ja väestöryhmien tasa-arvoisella kohtelulla saavutettavat parannukset – kuolleisuuden alentaminen, eliniän piteneminen, työvoiman parempi terveydentila sekä sairaus- ja köyhäinhoitomenojen väheneminen – esitettiin koko yhdyskunnan kannalta merkittävinä. “Ihmiselämän arvon ja yleisen hyvinvoinnin edessä on taloudellisten etujen siirryttävä taka-alalle”, Tallqvist totesi.
Terveydenhoitolautakunnan jäsen tohtori Florin luonnehti vuonna 1878 osuvasti, että Helsinkiin ei suunniteltu “varsinaista viemäriä”, vaan erillisiä puhtaanapito- ja kuivatusjärjestelmiä. Kaksoisstrategian avulla pyrittiin poistamaan rakennetun ympäristön epäkohtia, jotka aiheuttivat pysyviä terveysriskejä kaupunkilaisille. Väestön heikon terveyden, huonon taloudellisen tilanteen, maaperän, ilman ja pohjaveden saastumisen välillä vallitsi suora yhteys, noidankehä, joka oli murrettavissa uuden ‘teknisen sosiaaliturvan’, koko kaupungin kattavan viemäröinnin ja jätehuollon avulla.
(viitteet ja kuvat poistettu verkkoversiosta)