Laakkonen, Simo: Vesiensuojelun synty, Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928. Gaudeamus/Hanki ja Jää 2001.
OSA I: VESI- JA JÄTEHUOLLON UUDET VAIHTOEHDOT
Tavoitteena vesiensuojelu
Tallqvistin viemärisuunnitelman kolmas peruste oli vesiensuojelu. Tämän taustalla oli uuden kansainvälisen vaikuttajan, hygienialiikkeen, nousu. Terveydenhoitoliike ei uskonut tautien jumalalliseen alkuperään, vaan siihen, että niillä oli selkeät syyt yhdyskunta- ja yhteiskuntarakenteessa. Rukous ei suinkaan ollut pahitteeksi, mutta tuloksiin pääsemiseksi rakenteelliset uudistukset olivat välttämättömiä. Hygienialiike loi omalta osaltaan uutta modernia ympäristökäsitettä yhdistämällä ihmisen terveyden lähiympäristön puhtauteen. Suomen terveydenhoitoliikkeen erään johtohahmon Otto Hjeltin sanoin tavoitteena oli ennaltaehkäisevin toimenpitein pyrkiä “estämään vesien ja maaperän saastuminen”. Hygienia-ajattelun vallankumouksellinen periaate oli, että väestön terveyden takaamiseksi maaperä, ilma ja vesi tuli pitää puhtaana paitsi kaupungeissa myös niiden välittömässä ympäristössä.
Ulkomaiset kokemukset jätevesiongelmista keskittyivät teollistuneiden maiden Englannin, Saksan ja Ranskan suurkaupunkeihin. Esimerkiksi Lontoon katsottiin pilanneen 1800-luvulla jätevesillään pahoin Thamesin, jonka veden mätäneminen vuorostaan myrkytti kaupungin ilman. Parlamentin toiminta jopa ajoittain estyi lemun johdosta. Lontoota piinanneen hajun poistamiseksi kaupunki rakennutti suurin kustannuksin yhdeksän kilometriä pitkän viemärin, jonka piti viedä jätteet joen suulle. Valitettavasti voimakas nousuvesi kuljetti jätevedet takaisin Lontoon edustalle.
Pariisi syyti Seineen 1870-luvulla päivittäin tonneittain jätettä, joka ei laimentunut joessa, vaan haiseva jätevirta kulki pitkän matkaa sekoittumatta jokiveteen. Tutkimusten mukaan Pariisin jätekuormitus hävisi vasta 75-100 kilometrin päässä alavirtaan. Pariisin kaupunki perustikin erityisen komission selvittämään, kuinka Seinen tilaa voisi parantaa. Vesiensuojelutoimiin ryhdyttiin muuallakin. Preussissa rajoitettiin 1880-luvulla eräiden kaupunkien oikeuksia päästää jätevesiä vesistöihin. Lisäksi perustettiin erityisiä alueellisia yhdistyksiä valmistelemaan joidenkin jokien, kuten Emscherin ja Lippen, säännöstelyä ja suojelua.
Jokien suojelu alkoi ilmeisesti Englannista. Saarivaltakunnan pienehköjen jokien vakava likaantuminen pakotti parlamentin kieltämään vuonna 1865 lailla (Sewage Utilisation Act) kiinteiden jätteiden johtamisen vesistöihin. Säädösten mukaan tehtaiden ja kaupunkien tuli lisäksi desinfioida tai suodattaa jätevetensä ennen vesistöön laskemista. Vuonna 1876 kuningaskunta sääti ensimmäisen jokien pilaamissäädöksen (Rivers Pollution Act), jossa kiellettiin uusia asuinalueita ja laitoksia johtamasta kiinteitä jätteitä ja viemärivesiä puroihin, jokiin ja järviin ilman puhdistusta. Vastaavia säädöksiä kehitettiin Brittein saarilla ahkerasti, mutta vesien pilaamiskieltojen toteutusta vaikeutti niin valvonnan kuin tieteellis-teknisten suojelumenetelmien puutteet. Lisäksi joillakin jokiseuduilla perustettiin 1870-luvulta lähtien vesiensuojeluyhdistyksiä (Rivers Boards), jotka pyrkivät saamaan aikaan vesiensuojelutoimenpiteitä jokien valuma-alueilla.
Suomessa niin Spoof, Hjelt, kuin Tallqvist esittelivät näkyvästi vesiensuojelun puolesta näitä ulkomaisia varoittavia esimerkkejä. Kaupunkien jätevesien aiheuttama Keski-Euroopan suurten jokien saastuminen oli siten hyvin tiedossa Helsingissäkin. Tallqvist piti kaupunkien lähivesistöjen pilaamista “barbariana”, johon erityisesti Englanti, vesikäymäläjärjestelmän kotimaa, oli syyllistynyt. Mutta mitkä olisivat Helsingin vaihtoehdot? Miten vesistöjen pilaantuminen olisi saatettu estää?
Tallqvistin viemärisuunnitelman pyrkimyksenä oli johtaa viemäreissä kaupungin rantavesiin hulevesien lisäksi teollisuuslaitosten, verstaiden ja kotitalouksien jätevedet. Tallqvistin arvion mukaan kokonaisjätevesimäärästä noin puolet olisi kotitalousjätevesiä ja noin kolmannes tehtaiden jätevesiä. Latriinijätevesien osuudeksi hän arvioi vain 2,5 %, mikä huomattavasti vielä laimenisi viemäreihin tunkeutuvan pohjaveden vaikutuksesta. Helsingin rantavesiin johdettavan jäteveden tuli olla – mikä lienee nykynäkökulmasta ehkä yllättävääkin – hygieenisestä näkökulmasta katsottuna lähes puhdasta. Sisälahtien suojelemiseksi viemärivesien pääpurkupaikka ehdotettiin sijoitettavaksi Töölönlahden sijasta Eteläsatamaan, jossa meriveden virtaus oli parempi. Siten kaupungin vesialueiden erilainen sietokyky otettiin myös huomioon viemäriverkon suunnittelussa.
Suomessa esitetyt esimerkit vesien pilaantumisesta olivat ulkomailta, Länsi-Euroopan sisämaan suurkaupungeista ja jokiseuduilta. Helsinki oli kuitenkin pienehkö rannikolla sijaitseva kaupunki. Kuinka todellisena Helsingissä pidettiin mahdollisuutta, että kaupungin vesialueet saattaisivat pilaantua? Kuormitus itsessään ei merkitse välttämättä vesien pilaantumista, koska vesistöjen ominaisuudet ja niiden käyttö vaikuttavat huomattavasti veden likaantumisherkkyyteen. Lääkintöhallitus kuvasi Grönqvistin tapauksen yhteydessä Helsingin merialuetta ja sitä uhkaavia riskejä vuonna 1882 seuraavasti:
“Kaupunkia joka puolelta ympäröivää merivettä voi pitää lähes lähes liikkumattomana, koska mikään vahvempi virtaus, luode tai vuoksi, uudista vettä. Ajottainen aaltoilukaan ei estä viemäreistä tulevia epäpuhtauksia kerääntymästä rantavesiin. Jo nyt, ennen kuin vesiklosetteja on otettu sen enempää käyttöön, Eteläsataman vesi lemuaa vahvasti etenkin lämpimänä vuodenaikana. Mikäli käymäläjätteiden annetaan saastuttaa sitä vielä pahemmin, kaupunki muutetaan kulkutautien pesäpaikaksi.”
Kaupunkia ympäröivää vesialuetta pidettiin matalana, vähävirtaisena ja helposti saastuvana. Tallqvist näki Helsingin merialueen oleva osa kaupunkia eikä mikään kaatopaikka. Maistraatti epäili vahvasti miten Helsinki voisi välttyä vesien saastumiselta, sillä kaupungin läpi ei virrannut “valtavaa Thames-jokea, suurta Seineä tai vuolasta Göta-jokea”, joka olisi kuljettanut mukanaan jätevedet. Viranomaiset varoittivat jo ennen kunnallisen viemäriverkon rakentamista yliarvioimasta etenkään Töölönlahden ja Eteläsataman kykyä kestää saasteita.
Myöhemmin kaupungin terveydellisten tutkimusten laboratorion johtaja FT Ossian Aschan muistutti, että Helsingissä avomeri oli lähellä ainoastaan kaupungin eteläpäässä, muutoin merialue koostui matalista altaista, joissa veden vaihto oli suhteellisen huono ja talvella virtaukset vähenivät entisestään. Hän teki vuonna 1888 tutkimuksen vastatakseen kiistakysymykseen uppoaisivat jätteet pohjaan vai ajautuisivatko ne ulapalle virran viemänä, kuten vesikäymälän kannattajat olivat väittäneet. Aschan laittoi tuoreita jätöksiä 10 litran kattilaan, jota hän hämmensi ajoittain seuraten prosessia kuuden viikon ajan. Jätökset upposivat. Meren itsepuhdistuskyky ei ratkaisisi jäteongelmaa.
Axel Spoof piti jätehuollon perustavana ongelmana loppukäsittelyä: mitä jätteille piti tehdä, jotta niistä pääsisi lopullisesti eroon? Spoof ei hyväksynyt yksinkertaista poissa silmistä, poissa mielestä -ajattelua; “jäte on itsepäinen olio, se sukeltaa esiin uudelleen niin joesta kuin merestä”. Tallqvist ei myöskään pitänyt jätteiden johtamista kaupungin lahtiin minään loppukäsittelynä, sillä silloin ne “muutetaan suuriksi latriinikuopiksi”. Otto Ehrström, Tallqvistin manttelinperijä kaupungininsinöörin toimessa, haki näkemyksille tukea naapurimaista huomauttamalla, etteivät muutkaan pohjoiset rannikkokaupungit kuten Kööpenhamina, Göteborg ja Tukholma olleet hyväksyneet vesikäymälöitä. Hän muistutti, että Ruotsin pääkaupungissa asiaa kolme vuotta pohtinut komitea oli päättänyt vuonna 1882, että se ei suosittele vesikäymälöiden käyttöönottoa. Kaupungininsinööri toivoi, että veljeskaupunkien esimerkki toimisi herätyksenä sille, ettei vesikäymälöitä hyväksyttäisi Helsingissäkään.
Vesikäymälää vastustettiin, koska se saastuttavaa vaikutusta pidettiin selviönä. “Mitä seurauksia siitä tulisi, mikäli kaikki kiinteät ulosteet ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta kaupunginosasta johdettaisiin mainittuun satamaan?”, maistraatti kysyi viitaten Eteläsatamaan. Tilannetta pidettiin sielläkin siedettävä ainoastaan merituulten ja meriveden raikastavan vaikutuksen takia. Kun paikallisia ongelmia oli jo ilmankin vesikäymälöitä, niin miksi kuormitusta olisi pitänyt lisätä ehdoin tahdoin? Kaupunkien vesistöjen pelättiin saastuvan eritoten, mikäli vesikäymälöiden tuottamien orgaanisten