Laakkonen, Simo: Vesiensuojelun synty, Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928. Gaudeamus/Hanki ja Jää 2001.
OSA II TÖÖLONLAHDEN LIKAANTUMISONGELMAN RATKAISU
Kaupungin ympäristötutkimus
“Annankadun kansakoulun kaivo: kiinteitä aineita 54,8, orgaanisia aineita 46,6, haihdutusjäännös 8,2, hapenkulutus 3,56, kloori 5,50, ammoniakki – selvä reaktio, salpietarisuola yli 1,5, salpietarihappo – selkeä, fysikaalinen laatu – kirkas, hieman kellertävä.”
Levander ei ollut ensimmäinen, joka tutki Helsingin vesien laatua. Helsingin kaivojen vesien laatua tutkittiin jo 1860-luvulla. Senaatti, jonka jäsenet perheineen olivat myös riippuvaisia kaivovesistä, määräsi lääkintöhallituksen selvittämään Helsingin kaivoveden tilan. Tarkastuksen teki syksyllä 1865 Helsingin yliopiston kemian dosentti Johan Jakob Chydenius, joka otti näytteitä seitsemästä yleisestä kaivosta; vertailuaineistona oli Vantaanjoen suodatettu vesi. Kaivoveden piti olla niin puhdasta ja väritöntä kuin mahdollista. Kaivon kannen ja kaivoa pohjustavan ja ympäröivän sora- ja hiekkakerroksen tuli suodattaa lävitseen vain puhdasta vettä. Saastuneeseen kaivoveteen oli liuennut normaalia enemmän aineksia kaivoa ympäröivästä maaperästä, maan pinnalta tai kaivon rakenteista, ja joka maistui, näytti tai haisi epäilyttävälle. Chydenius pyrki määrittämään kaivovesiin liuenneiden suolojen ja orgaanisten aineiden määrän ja vertasi vesinäytteiden makua, väriä ja hajua aistinvaraisesti. Lausunnossaan hän asetti kaivojen vedenlaadun paremmuusjärjestykseen. Chydeniuksen mukaan useiden kaivojen vesi oli terveydelle vaarallista kaivovesiin liuenneiden haitallisten ainesten pitoisuuksien perusteella.
Vuonna 1866 kaivovesiä tutki myös Helsingin yliopiston fysiologisen kemian professori Frans Josef von Becker. Tutkimustuloksia esitelleessä laajassa sanomalehtiartikkelissaan Becker kiinnitti päähuomion tutkimuksen ongelmiin: olivatko käytettävissä olevat menetelmät merkittäviä ja mitä kriteereitä tuli käyttää tulkittaessa tutkimustuloksia. Perinteisen luonnontieteellisen tradition sisällä tutkimustulokset olisivat itsessään olleet riittäviä tuloksia, kuvauksia fyysisestä ympäristöstä. Mutta ympäristöhygieenisen tutkimuksen piti myös vastata kysymykseen, mikä oli ympäristön tilan vaikutus ihmiseen.
Kuinka luontoa tuli tulkita yhteiskunnan näkökulmasta? Chydenius oli tutkimuksessaan lähestynyt veden terveysvaikutusten ongelmaa arvioimalla niiden veteen liuenneiden suolojen ja orgaanisten aineiden määriä, joiden katsottiin indikoivan sitä, kuinka paljon kaivoveteen oli huuhtoutunut terveydelle haitallisia mädäntyviä orgaanisia aineita. Mutta tällaisia aineita oli aina jonkin verran vedessä. Ainesosien määrä ja koostumus vaihtelivat vuodenajan ja paikan mukaan. Ainesosat ja niiden määrät, jotka olivat jossain haitallisia, eivät olleet sitä välttämättä muualla. Beckerin mukaan kirjallisuudessa esitetyt suolojen maksimirajat (0,3-0,6 g/l) juomakelpoisessa vedessä olivat täysin teoreettiset, sillä ei ollut olemassa näyttöä siitä, että kovaa vettä käyttävä väestönosa olisi ollut sairaampaa kuin pehmeää vettä käyttävä. Myös orgaanisille aineille määritellyt maksimiarvot olivat pelkästään teoreettisia. Beckerin mukaan tiede tunsi orgaanisten aineiden hajoamisprosessit vielä niin huonosti, ettei mitään kokeelliseen näyttöön perustuvia raja-arvoja voitu esittää. Tulosten varmentamiseksi professori kehotti tutkimaan kaivot kerran tai kaksi kuussa ainakin vuoden ajan. Beckerin tavoitteena oli siten aloittaa veden pitkäaikainen, säännöllinen tarkkailu, joka olisi tuottanut myös vertailukelpoista tietoa veden laadun muutoksista.
Kaivotutkimukset olivat tärkeä osa Helsingin kaupungin tutkimustoiminnan kehitystä. Vuonna 1875 Helsingissä laskettiin olevan 24 yleistä kaivoa ja 336 yksityistä kaivoa. Kaivojen veden laatu vaihteli kaivon iän ja hoidon mukaan. Kaivoilla oli omat valuma-alueensa, joissa oli tietynlainen maaperä, rakenteet ja inhimillinen toiminta. Kaivojen veden tarkkailu oli suuritöistä.
Kantakaupungin kaivovesien likaantuminen johti päätelmään, että puhdasta vettä oli saatavissa vain kaupungin ulkopuolelta. Vuonna 1876 helsinkiläisille ryhdyttiin jakamaan vettä Vantaanjoesta vesijohtoverkon avulla. Vettä ei aluksi johdettu kotitalouksiin vaan pihalla tai kadunkulmissa sijainneisiin vesiposteihin. Satojen kaivojen sijaan vesijohtoveden valvonta keskitettiin vähitellen yhteen paikkaan: vedenottamoon. Mutta toisaalta tutkijoiden vastuu moninkertaistui. Kun pilaantunut kaivovesi altisti kaivoa ympäröivissä kortteleissa asuvat ihmiset taudeille, saastunut vesijohtovesi saattoi altistaa kaupungin koko väestön.
Vuodesta 1882 lähtien vesijohtoveden laatua tarkkailtiin säännöllisesti. Tutkimuksissa määritettiin juomaveden lämpötila, epäorgaanisten aineiden pitoisuudet, hehkutushäviö, kiinteiden aineiden kokonaispitoisuudet sekä kloori-, ammoniakki-, salpietari- ja salpietarihappopitoisuudet. Vuodesta 1889 lähtien alettiin tutkia myös joki- ja vesijohtoveden bakteeripitoisuuksia. Vesijohtovedestä otettiin aluksi näytteitä kerran kuukaudessa, muutaman vuoden päästä kaksi kertaa kuukaudessa ja lopulta kerran viikossa. Aluksi harvakseltaan otetut vesinäytteet lähetettiin valtion maa- ja kauppakemialliseen laboratorioon analysoitaviksi. Vuodesta 1887 lähtien tutkimuksista vastasi Helsingin kaupungin terveydellisten tutkimusten laboratorio. Resurssit riittivät päivittäisten bakteriologisten tutkimusten aloittamiseen vasta kun vesilaitos rakennutti vuonna 1909 oman tutkimuslaboratorionsa. Ympäristön seuranta, laadullisten muutosten säännöllinen tarkkailu eli monitorointi, alkoi Helsingissä vesijohtoveden hygieenisistä tutkimuksista.
(viitteet ja kuvat poistettu verkkoversiosta)