Schulman Harry: Helsingin kasvu suurkaupungiksi. Kirjassa: Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen, Harry Schulman (toim.), Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan, Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla. Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus 2001: 14-31.
(lyhennelmä artikkelista)
Pääkaupunkiasema ja teollistuminen Helsingin kasvutekijöinä
Vuodet 1808 -1812 olivat Helsingin tulevan kehityksen kannalta ratkaisevia. Ruotsi ja Venäjä kävivät valtataistelua Itämeren alueella. Venäjä oli vallannut Ruotsilta joukon itäisiä maakuntia, joista tuli Suomen suuriruhtinaskunta. Vuoden 1808 tuhoisa kaupunkipalo antoi jo aiheen Helsingin asemakaavan uusimiselle ja vain neljä vuotta myöhemmin Helsinki määrättiin Suomen pääkaupungiksi. Uuden asemakaavan lähtökohtia olivat tarkoituksenmukaisuus ja monumentaalisuus klassisismin hengessä. Helsinki oli jo ollut tärkeä sotilastukikohta Viaporin merilinnoituksen vuoksi, mutta pääkaupungin status edellytti uudenlaista edustavuutta ja väljyyttä. Suoraviivainen ruutuasemakaava ulotettiinkin kauas yli vanhan Helsingin asutetun alueen rajojen.
Teollistumiseen ja pääkaupunkiasema vahvistuminen entisestään maan itsenäistyttyä vuonna 1917 antoivat sysäyksiä Helsingin kasvulle. Teollistuminen alkoi Suomessa vasta 1800-luvun puolivälissä, paljon myöhemmin kuin Euroopan ydinalueilla. Vauhtiin päästyään Helsingin pääkaupunkiasemaan ja teollistumiseen perustunut kasvu jatkuikin sotavuosia lukuun ottamatta lähes yhtäjaksoisesti toista sataa vuotta, 1960-luvun loppuun. Kaupungin väkiluku kaksinkertaistui aina 20 vuoden välein kaudella 1860-1940. Sadantuhannen raja rikkoutui heti vuosisadan vaihteen jälkeen. Suuren alueliitoksen toteuduttua vuonna 1946 Helsingin kaupungissa oli noin 350 000 asukasta. Vuosituhannen vaihtuessa Helsingin kaupungin väkiluku oli noin 550 000 ja koko seudun talousalueella asui noin 1,2 miljoonaa asukasta.
Koko teollistumisen ajan Suomen sisäinen muuttoliike painottui asutuskeskuksiin sekä eteläiseen ja lounaiseen Suomeen. Vanha Turku-keskeinen talousalue laajentui itään ja pohjoiseen sitä mukaa kun teollistuminen edistyi. Ensin rautateiden rakentaminen yhdisti Itämeren rannikon kaupungit sisämaahan, sitten tieverkko ja autoliikenne yhdistivät rannikon ja sisämaan rautateitä vielä paljon tiiviimmin 1950-luvulta lähtien. Liikennemuotojen kehitys suosi erityisesti Helsinkiä, josta pääkaupunkistatuksen myötävaikutuksesta alkoi muodostua myös teollisen kehityksen kansallinen kasautumiskeskus. Suppea luontainen liikennealue oli aikaisemmin ollut Helsingin taloudellisen kasvun pahimpia esteitä.
Helsinki erilaistuu toiminnallisesti, sosiaalisesti ja alueellisesti
Nykyisen Helsingin seudun vanhat keskukset ovat kirkonkyliä, jotka sijaitsevat poikkeuksetta vesireittien varsilla parhaiden viljelysmaiden ympäröiminä. Tämä agraarivaiheen tuottama asutusrakenne näkyy vieläkin maataloustuotantoon perustuvan asutuksen ja vanhojen hallintokeskusten sijainnissa sekä esim. suurimpien jokien nimien yhteydestä paikallisten yhdyskuntien nimiin (mm. Espoon-, Keravan-, Sipoon-, Tuusulan- ja Vantaanjoki).
Helsinki oli 1800-luvun puoliväliin asti käsityöläisten ja kauppiaiden kaupunki. Teollistuva pääkaupunki kasvoi ylöspäin ja laajeni laidoiltaan – myös asemakaavansa ja hallinnollisten rajojensa ulkopuolelle. Asutus eteni kahtena nauhana koilliseen ja luoteeseen Turun ja Hämeen maanteiden varassa. Tämä kuvio täydentyi pohjoisen pääradan ja ns. Turun radan suuntaisilla asutussaarekkeilla. Asutushistorialtaan nuorin kerrostuma tukeutuu seudulliseen, pääväylien muodostamaan liikenneverkkoon.
Teollistuvaan Helsinkiin muutti palkkatyöläisiä, jotka alkoivat 1800-luvun lopulta lähtien sijoittua yhä kauemmaksi kaupungin pohjoisosiin. Teollisuuslaitoksia alkoi tulla keskustan tuntumaan siinä määrin, että niiden sijoittumista alettiin rajoittaa ja ohjata Sörnäisten ja Kallion suuntaan, minne alkoi nousta varsinainen teollisuuskaupunginosa. Kaupungin ympärille muodostui jatkuvasti laajeneva köyhän kansan vyöhyke .
Kaupunkirakenteellisesti teollistuminen merkitsi tuotantovälineiden erottautumista työvoimasta ja asuntojen irtautumista työpaikoista. Työväen vuokrakasarmien ja esikaupunkiyhdyskuntien synty jakoi kaupungin ja polarisoi yhteiskunnan uudella tavalla. Syntyi kaksi symbolimiljöötä ja arvomaailmaa: porvareiden ja työläisten asuinalueet.
Julkinen suunnittelu painottui keskeisten alueiden järjestelyyn, julkisiin rakennuksiin sekä liikenteeseen ja muuhun kunnallistekniikkaan. Työväestön ja vähävaraisten asuinalueet kaupungin laidoilla kasvoivat spontaanisti tai maakeinotteluyhtiöiden vaikutuksesta. Vironniemen Helsingin keskuspaikka oli sijainnut nykyisen Aleksanterinkadun päässä, missä oli satama. Autonomian ajan Helsingin Empire-keskusta muodostui Senaatintorin ympärille ryhmittyneestä hallintokeskuksesta sekä sen eteläpuolella sijainneista asuin- ja liikekortteleista. Teollistumisen myötä Helsingin niemelle alkoi kehittyä uusi maaliikenteen solmukohta rautatieaseman edustalle. Nykyisen ydinkeskustan eriytyminen liikekeskustaksi alkoi 1890-luvulta lähtien .
Modernin kaupunkisuunnittelun alkutahteja
Modernin kaupunkisuunnittelun keskenään kilpailevia tavoitteita olivat toisaalta teollistumisen edellyttämän uuden infrastruktuurin rakentaminen, toisaalta nopeasti kasvavan väestön asuntokysymyksen hoitaminen ja koulutuksen järjestäminen. Työväestön asumisolot edistyivät hitaasti, vaikka filantropia, hygieniatyö ja heräävä työväenliike tekivätkin asumisen heikosta tasosta yhteiskunnallisen ilmiön ja ongelman.
Ylhäältä käsin organisoitu yhteiskunta ja markkinat toimivat aluksi lähinnä keskustan kaava-alueilla, mutta levisivät vähitellen myös esikaupunkien työläiskortteleihin muokaten niiden omatoimista perinnettä ja epävirallista taloutta modernin kaupungin mukaiseksi. Ensimmäiset esikaupunkikoulut ja postitoimipaikat aloittivat toimintansa 1800-luvun lopulla.
Esikaupunkialueiden suunnittelusta ja markkinoinnista tuli pääasiassa yksityistä yritystoimintaa. Tonttien kysyntä oli suuri ja elinkeinoelämä otti asian omakseen. Syntyi yrityksiä, joiden tarkoituksena oli omakoti- ja huvilayhdyskuntien luominen hankkimalla maata sekä palstoittamalla ja markkinoimalla sitä asuntotonteiksi. Maan hankintaan vaikuttivat vanhat, maatalousyhteiskunnan ajoilta periytyneet maanomistussuhteet. Vapaata tonttimaata oli yleensä parhaiten saatavilla maataloustuotannosta irtautuvien kartanoiden mailta.
Helsingin ydinaluetta lukuun ottamatta julkisen hallinnon aloitteellisuus ja kontrolli oli vähäistä varsinkin esikaupunkiasutuksen alkuaikoina. Helsingin kaupungin hallinnollinen alue käsitti vain nykyisen kantakaupungin ja alue, jolla rakennusjärjestys oli voimassa oli vielä suppeampi. Ympäristön kunnat olivat vasta äskettäin saaneet paikallisen itsehallinnon nykyisessä merkityksessä. Helsingin kaupunki ei voinut ulottaa hallintoaan rajojensa ulkopuolelle, eivätkä ympäristön maalaiskunnat kyenneet vastaamaan uusien yhdyskuntien kehittämisestä. Niillä ei ollut siihen taloudellisia eikä lainsäädännöllisiä mahdollisuuksia.
Helsingin kaupunki sekä jotkut yksityiset yhtiöt ja työnantajat tosin kehittivät muutamia mallialueita, joiden tarkoituksena oli levittää asumisen uusia muotoja. Helsingissä tällaisia kaupungin toteuttamia alueita on mm. Vallilassa ja Tapanilassa. Edustavin suomalainen puutarhakaupunki toteutettiin 1920-luvulla Käpylässä. Yksityiset yhtiöt suunnittelivat ja toteuttivat omia huvilayhdyskuntiaan mm. Kulosaaressa, Puistolassa, Haagassa, Kauniaisissa ja Espoon Leppävaarassa. Niiden totetumiseen vaikutti varakkaan keskiluokan synty.
(viitteet ja kuvat poistettu verkkoversiosta)