Juha Ilonen: Slummeja vai keitaita: umpikortteleiden takapihat Helsingin keskustan perinnemaisemana. Kirjassa: Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen, Harry Schulman (toim.), Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan, Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla. Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus 2001: 52-63.
(lyhennelmä artikkelista)
Helsingin keskustan kadut, aukiot, puistot ja julkiset sisätilat muodostavat tutun kuvan kaupungista. Aivan kaupungin keskustassa, kirjaimellisesti sen keskellä, on useimmille tuntemattomaksi jäävä alue : umpikortteleiden sisäpihojen maailma. Lukittujen porttien taakse kätkeytyy noin 2000 pihatilaa, joiden pinta-ala on suurempi kuin kortteleita ympäröivät katutilat. Sisäpihojen miljöö on ainutlaatuisimmillaan keskustan vanhoissa kortteleissa, joiden asemakaava on laadittu ennen 1900-luvun alkuvuosien murrosta kaupunkisuunnittelussa. Nämä pihat ovat leimallisesti takapihoja. Helsinginniemen ja Katajanokan lisäksi vanhoja kaupunginosia ovat Kallio, Sörnäinen ja Alppiharju.
Hieman yli sadassa vuodessa vanhat korttelit ovat rakentuneet “valmiiksi”, muuntuneet vaiheittain puutalokortteleista tasakorkeiksi kivitalojen umpikortteleiksi. Korttelit on rakennettu pitkän aikavälin kuluessa, kulloinkin voimassa olleiden määräysten ja rakentamistapojen mukaan. Pihanpuolten syntyä ei ole ohjannut arkkitehtoninen tahto, kuten esimerkiksi Töölössä. Vanhoja kortteleita ei suunniteltu kokonaisuuksina, eikä talojen pihan puolille suotu varsinaisia arkkitehtonisia arvoja. Tähän näennäiseen laiminlyöntiin sisältyy kiehtova ristiriita. Välinpitämättömyys, kaavamaiset määräykset, eriaikainen rakentaminen ja sattumanvaraisuus ovat tuottaneet kortteleiden pihojen puolelle kaupunkimiljöötä, jonka tahattoman arkkitehtuurin lumovoima on usein voimakkaampaa kuin kadun puolella.
Kasvun vaiheet
Puutalojen Helsinki eli pihoillaan. Kadut olivat1800-luvulla hiljaisia, mutta talojen pihapiireissä elettiin lähes luontaistaloudessa, tuotettiin ja myytiin kauppatavaraa. Asuinrakennusten lisäksi tonteilla oli vaihteleva määrä apurakennuksia, jotka rajasivat pihan keskelle suljetun piirin. Säätyläis- ja porvaristalojen korttelit olivat kuin tiiviisti ruotuun ryhmittyneitä maalaistiloja. Jopa lehmien pito ja navetat olivat kaupungin keskiosissa sallittuja aina 1870-luvun lopulle asti. Puutalokortteleiden pihat olivat vehreitä, ja vehreys näkyi kadulle. 1800-luvulla Helsinki oli leimallisesti puutarhakaupunki.
Luontaistalouden väistyessä 1860-luvulta lähtien tontit alkoivat täyttyä korkeilla kivitaloilla, usein vaiheittain pihan puolelta alkaen. Vaurastunut tontinomistaja rakennutti aluksi tonttinsa perälle vaatimattoman vuokrakasarmin ja asettui itse asumaan kadunvarren edustavaan puutaloon. Kertyneillä vuokratuloilla oli myöhemmin mahdollista rakennuttaa myös kadun varteen korkea kivitalo.
Ahtaat paikat
Helsingin keskustan tonttijako on säilynyt pääosin alkuperäisenä. Sen pohjana on asemakaava, jota ei ole laadittu tehokkaasti rakennettavia korkeita kivitaloja ajatellen. Tontit ovat kapeita ja syviä, ja niiden koko vaihtelee alueittain ajatellun varallisuuden mukaan.
Asemakaavan laatimisen aikaan matalassa Helsingissä auringonvalo ulottui syvienkin tonttien perälle asti, eikä tonttien muodolla ollut suurtakaan merkitystä. Sen sijaan tiiviisti rakennetulle kerrostalokaupungille vanha tonttijako osoittautui hankalaksi pohjaksi. Rakennusmääräysten sallimalla tehokkuudella pihoista ja niille avautuvista asunnoista tuli väistämättä pimeitä.
Tonttijaon kirjavuuteen sisältyi osaltaan myös tahattoman arkkitehtuurin mahdollisuus. Pitkälti sen ansiosta kortteleiden sisäosat rakentuivat monimuotoiseksi, sattumanvaraiseksi ja rikkaaksi kudelmaksi.
Ensimmäisten kerrostalojen aika
Helsingin kerrostalojen ensimmäinen sukupolvi rakennettiin 1860-luvulta alkaen vuoteen 1895, jolloin rakennusmääräykset muuttuivat ratkaisevasti pihojen osalta. Ensimmäiset kerrostalot olivat huomattavan tehokkaasti rakennettuja, tasakorkeita kadulta tontin perälle asti.
Ensimmäisissä kerrostaloissa näkyi selkeästi sääty-yhteiskunnan perintö. Kadun puolen asunnot olivat valtavia ja talojen julkisivut kertaustyyleillä koristeltuja. Pihasiivissä ja piharakennuksissa sijaitsivat palvelusväen huoneet ja pienet vuokra-asunnot. Ne rakennettiin vaatimattomasti ja vähäisen valon varaan. Toisarvoisina pidettyjen asukkaiden huoneissa ikkunat saattoivat avautua parimetrisen valokuilun pohjalle. Pihan perällä sijaitsivat halkopinot ja makkikäymälät. Takapihat saivat pimeyden, lian ja tautien leiman, joka säilyi sukupolvelta toiselle.
Rakennusjärjestysten kourissa
Keskustan vanhojen kortteleiden rakentamista on säädelty rakennusjärjestyksillä vuosina 1875, 1895, 1917 ja 1945. Määräykset ovat koskeneet rakennusten korkeutta, rakentamistehokkuutta, vapaan piha-alan suuruutta ja rakennusten etäisyyksiä naapuritonttien rajoista. Näihin määräyksiin liittyvä suurpiirteisyys, piittaamattomuus, ahneus ja yhtenäisyyden tavoittelun puute ovat merkittävällä tavalla muokanneet vanhojen kortteleiden sisäosien hahmoa.
Aivan 1800-luvun lopulla yleistyi tapa sijoittaa rakennuksen pihasiipi tontin keskelle, mikä sekoitti talojen reviirit. Pihasiipien välinen ilmatila oli vierekkäisten tonttien yhteinen, mutta maantasossa pihamaat erotettiin toisistaan kaksi metriä korkeilla muureilla. Katajanokan Leppä-korttelissa pohjoissivun rakentamistapa on poikkeuksellisen yhtenäinen samanmittaisten tonttien ja lähes samanaikaisen rakentamisen ansiosta.
Annankatu 12:n porrastettu pihasiipi on kortteleiden sisäosille tyypillinen. Porrastus ei ole harkittu arkkitehtoninen aihe, vaan kirjaimellinen seuraus vuoden 1895 rakennusjärjestyksestä, joka salli katurakennuksen korkuiset rakennusosat 10 metrin päähän katurakennuksen pihasivusta. Määräyksellä pyrittiin turvaamaan aiempaa parempi valonsaanti kortteleiden sisimpiin osiin.
Palomuurien viesti
Palomuuri on rakennuksen tontin rajalla oleva umpiseinä, jonka tarkoitus on estää tulipalon leviäminen kiinteistöstä toiseen. Periaatteessa se on tarkoitettu jäämään näkymättömiin viereisen talon palomuuria vasten. Aina vuoteen 1945 asti Helsingin vanhoissa kortteleissa palomuurit saattoivat sijoittua kaikille tontin sisäsivuille riippumatta naapuritontin rakentamistavasta. Rakennusmääräysten ja -tapojen muuttuessa ne jäivät usein näkyviin naapuritontin suunnasta.
Kivikaupungiksi muuttuvassa kaupungissa kadulle näkyviä palomuureja väheksyttiin keskeneräisen kaupungin tunnusmerkkeinä. Liikekeskustassa niitä hyödynnettiin usein mainostekstien pohjina. Pihan puolelle piiloutuneina palomuurit voi nyt nähdä mahtavina käsin muuraamisen monumentteina, joiden hiljainen olemus on takapihojen tahatonta arkkitehtuuria voimakkaimmillaan.
Funktionalismin kuriositeetit
Funktionalismin aikaansaama vallankumous kaupunkisuunnittelussa ei päässyt toteutumaan keskustan vanhoissa umpikortteleissa 1930-luvulla. Suurimittaiset saneeraussuunnitelmat jäivät toteutumatta, ja yksittäisillä tonteilla esteenä oli aatteeseen sopimaton rakennusjärjestys, joka salli ylitehokkaan rakentamisen ahtaine pihoineen. Tämän ristiriidan kuriositeetteina syntyivät 1930-luvun valopihatalot, joissa syvän rakennusrungon keskellä olevalle kapealle valopihalle avautuivat porrashuoneiden ja asuntojen toisarvoisten tilojen ikkunat.
Näitä valopihataloja rakennettiin yhteensä 18, joista kolmasosa on Punavuoren- ja Merimiehenkatujen välisessä Riekko-korttelissa. Talot on rakennettu vierekkäisille tonteille siten, että niillä on myös yhteisiä valopihoja. Rakennusjärjestyksen määräyksiä valopihojen minimikoosta on näin sovellettu äärimmäisen tehokkaasti. Myös varsinaisen piha-alueen leveys on pienin sallittu. Pitkänomaisella pihatilalla on voimakas takapihan luonne, mutta sitä pehmentävät korttelin taittuminen, vastapäisten piharakennusten kauniit palomuurit, muutama puu ja nurmikko.
Radikaalit vuosikymmenet
Helsingin vanhat umpikorttelit rakennettiin täyteen räystäskorkeuteen 1960-luvulla. Kun kerrostaloja rakennettiin puutalojen tilalle, vanhan purkaminen merkitsi kaupungin luonnollista kasvua. Näin tapahtui esimerkiksi Punavuoren Tikli-korttelissa, jossa 1960-luvun talot vuorottelevat 1900-luvun alun talojen väleissä.
Aikakauden vaikutus näkyi ennen kaikkea Kalliossa, jonka täyteen rakentamisella pyrittiin tyydyttämään pääkaupunkiin muuton aiheuttama asuntopula. Keskustan kortteleissa “puuttuvia hampaita” oli vähemmän, mutta tyhjiä tontteja järjestettiin tarvittaessa myös vanhoja kerrostaloja purkamalla.
1960- ja 1970-luku merkitsivät ratkaisevaa muutosta keskustakortteleiden rakentamistapaan. Vasta tuolloin 1930-luvun funktionalismin radikaalit periaatteet toteutuivat myös keskustassa. Kokonaisten kivitalokortteleiden tai kaupunginosien täydellinen saneeraaminen jäi suunnitelmiksi, mutta yksittäiset, ilman pihasiipiä rakennetut talot toivat kortteleille väljyyttä, ilmaa ja valoa.
Purkuvimma
1960-luvulla keskustakortteleille laadittiin jälleen 1930-luvun tapaan kattavia saneeraussuunnitelmia, joissa yhdistyivät hyvää tarkoittava uudistushenki ja toisaalta sokeus rakennetun ympäristön arvoja kohtaan. Vuonna 1965 julkistetussa asemakaavaosaston suunnitelmassa oli hahmoteltu Punavuoren ja Ullanlinnan alueille lamellitalojen kortteleita supistetun rakennusoikeuden mukaisesti. Katutiloja oli ajateltu levennettäviksi siten, että kortteleiden aurinkoisille puolille sijoittuisivat istutettavat esipihat ja varjoisille puolille pysäköintialueet. Vain “merkittävimmät” vanhat rakennukset oli tarkoitus säästää. Suunnitelmasta kuultaa 1930-luvun funktionalismin henki :
“Pihamaita” niiden vanhassa merkityksessä ei siis enää ole ollenkaan; eri rakennusrivit sijaitsevat aivan erillisinä, kyllin kaukana toisistaan. “Neliö”, joka aikaisemmin pakkopaidassaan niin kovasti puristi, melkeinpä tukahdutti siihen kuuluvat talomassat, on räjähdytetty kappaleiksi !
Helsingin historiallisesti arvokkaiden ympäristöjen hävittäminen on siirtynyt kadun puolelta takapihoille. Fredrikinkadun ja Merimiehenkadun kulmatontilla kadunvarren puutalo on säilynyt muistona matalan Helsingin ajoilta. Pihan puolelle 1930-luvulla rakennettu putkarakennus ja siihen liittynyt “huokausten silta” purettiin vuonna 1995, ilman vastalauseita tai julkista keskustelua. Samalla menetettiin ainutlaatuinen kappale rakennettua historiaa.
Arvomurroksen aika
Helsingin keskustan takapihat ovat päällisin puolin saman näköisiä kuin vasta rakennettuina noin sata vuotta sitten. Asukkaiden elintavat, sosiaaliset suhteet ja taloihin liittyvä tekniikka ovat kuitenkin muuttuneet nopeasti ja dramaattisesti. Sen sijaan suhtautuminen takapihoihin on muuttunut hitaasti, vasta uusien sukupolvien myötä.
Viime vuosikymmeninä ymmärrys historiallisten ympäristöjen piileviä, epäsuoriakin arvoja kohtaan on kasvanut huomattavasti, riippumatta niiden syntyhistorian raadollisuudesta ja huonosta maineesta. Elähdyttävää kauneutta nähdään entistä herkemmin myös näennäisessä rumuudessa, epäyhtenäisyydessä ja historiallisten kerrostumien mosaiikissa. Tähän arvomurrokseen sisältyy toivo kantakaupungin hengen ja monipuolisuuden säilymisestä pitkälle tulevaisuuteen, myös Helsingin takapihojen puolella.