Laakkonen, Simo: Vesiensuojelun synty, Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928. Gaudeamus/Hanki ja Jää 2001.
Johdanto
Teoreettinen viitekehys
Tämä tutkimus kohdistuu Helsingin ympäristöhistoriaan. Tutkimuksen kohteena on ympäristön ja yhteiskunnan välinen vuorovaikutus. Yhteiskunnan on perinteisesti ymmärretty muodostuvan eri ihmisryhmistä ja niiden välisistä suhteista. Ympäristöhistorian näkökulmasta tällainen kapea yhteiskuntakäsitys on kuitenkin ongelmallinen, koska se on sulkenut ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksen tutkimuksen ulkopuolelle.
Yhteiskuntakäsitystä on pyritty laajentamaan viimeaikaisessa tekniikan historian tutkimuksessa, jossa on laajalti hyödynnetty Thomas Hughesin verkostokäsitettä; tekniikka ei ole vain koneita, laitteita ja prosesseja vaan myös inhimillisiä, sosiaalisia ja taloudellisia tekijöitä ja niiden välistä vuorovaikutusta. Verkostomallilla on selvitetty teknistä kehitystä eteenpäin vieviä ja hidastavia voimia, sitä millä ehdoilla tietty keksintö kehittyy alkuperäisestä oivalluksesta tutkimuksen ja tuotekehittelyn pullonkaulojen kautta erilaisista elementeistä ja osista toimivaksi kokonaisuudeksi. Verkostomalli sopii erityisesti keksintöjen ja tuotteiden pitkän aikavälin kehitysdynamiikan seuraamiseen. Malli ei kuitenkaan ole parhaimmillaan teknisten vaihtoehtojen valintatilanteiden tarkastelussa, jossa eri keksintöjen kehityskaaria ei seurata. Verkostomallissa ympäristöllä tarkoitetaan tekniikan yleistä kontekstia, ei ekosysteemiä. Ympäristöä ei lasketa sen ekologisessa merkityksessä teknisen järjestelmän osaksi, koska se ei ole teknis-sosiaalisten elementtien tavoin ihmisen hallittavissa. Verkostomallissa ympäristö kutistuu yhdeksi muuttujaksi muiden joukossa.
Kysymys ympäristö- ja ihmiskeskeisestä lähestymisestä on olennainen ympäristöhistoriassa. Ranskalainen tieteen filosofi ja historioitsija Michel Callon on pyrkinyt eroon vahvasta perinteestä nähdä ympäristö pelkkänä ihmisen toiminnan kohteena, objektina. Callonin verkostotoimijamallissa sekä ihminen että ympäristö ovat molemmat tunnustettuja subjekteja, toimijoita. Ihmisen oleminen on nivoutunut kaikkeen sisällämme ja ympärillämme olevaan. Maailmankuvamme muovaajiin kuuluu tasa-arvoisina tekijöinä niin inhimillisiä kuin ei-inhimillisiä toimijoita. Ympäristömme elolliset ja elottomat elementit voivat olla ihmisen tavoin aktiivisia toimijoita, jotka toimivat pitkälti omaehtoisten prosessien voimalla, joihin ihmisen on ajoittain vaikea, jollei mahdotonkin vaikuttaa.
Toimijaverkostomallin etuna on se, että ympäristö nähdään siinä ihmisen rinnalla itsenäisenä toimijana. Ympäristö ei ole vain ihmisen välineellisen hyötyajattelun kohde, vaan sillä on oma itseisarvonsa. Ympäristön ja itseisarvon määrittäminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Kaupunkien ympäristöongelmissa on pohjimmiltaan kyse ihmisen aiheuttamista päästöistä, joilta ihminen itse yrittää suojautua. Kaupunki on myös ihmiskeskeinen paikka, jonka tilaa on viime kädessä vaikea arvioida muutoin kuin väestön hyvinvoinnilla. Erotuksena ei-inhimillisistä toimijoista ihminen rakentaa suhdettaan ympäristöön tietoisesti. Fyysinen ympäristö on olemassa ihmisestä riippumatta, mutta kaikki ihmisen fyysistä ympäristöä koskeva tieto on kulttuurisesti konstruoitua. Inhimillisiä ajattelu- ja toimintatapoja ei voi johtaa suoraan ei-inhimillisistä elementeistä. Eri yksilöt, ryhmät ja yhteiskunnat peilaavat ympäristöä omien ajattelu- ja toimintatapojensa kautta, jolloin samaa fyysistä ympäristöä ja sen ilmiöitä koskevat tieteellisetkin käsitykset eriytyvät ja saattavat olla toisiinsa nähden jopa täysin vastakkaisia. Ympäristöhistoria on muun ympäristötutkimuksen tavoin pohjimmiltaan ihmiskeskeistä toimintaa, koska ainoastaan ihminen voi antaa omalle ympäristölleen merkityksen.
Käytännön tutkimustyössä toimijaverkostoteorian moniselitteisyys saattaa kuitenkin kääntyä epämääräisyydeksi. Teoriaa kohtaan esitetyn kritiikin mukaan lähestymistapa ei tarjoa riittäviä välineitä osien ja verkoston rajaamiseksi ja sillä on vaikeuksia kuvata ja analysoida ei-inhimillisiä toimijoita ja niiden aktiivisuutta. Teorian eri toimijoiden yhdistäminen on ongelma myös sen kehittäjien mielestä. Siksi tutkimuksen aikana nousi esille tarve kehittää käsitteellistä viitekehystä, joka auttaisi paremmin identifioimaan ja yhdistämään monitieteiset tutkimuskohteet, menetelmät ja aineistot.
Kaupunkiyhteiskunta käsitetään tässä tutkimuksessa Callonin toimijaverkkomallin alkuperäistä ajatusta jäsentyneempänä kolmen elementin – ihmisyhteisön, ympäristön sekä rakennetun ympäristön – muodostamana vuorovaikutusverkostona. Tämän kolmiulotteisen yhteiskuntakäsityksen perusteella ihminen hahmottaa subjektiivista todellisuuttaan luomalla omia vuorovaikutusverkostoja ympärillä olevan ihmisyhteisön, rakennetun ympäristön ja ympäristön merkittäviksi katsotuista osista.
Kaupunkia lähestytään tutkimuksessa rakenteellis-toiminnallisen kiertokulkumallin näkökulmasta. Urbaani metabolismi tarkoittaa kaupungin fyysistä aineenvaihduntaa. Kaupunki nähdään systeeminä, jolla tarkoitetaan järjestelmää, jonka osat ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Kaupunki ei ole suljettu, vaan avoin järjestelmä, jonka on toimiakseen otettava kaupungin ulkopuolelta materiaa, energiaa ja informaatiota. Sen on myös johdettava käytetty energia ja materia kaupungista pois joko tuotteina tai jätteinä, jotka päätyvät ympäröivään ilmaan, vesistöihin tai maaperään. Alueet, joilta kaupunki ottaa energiaa ja materiaa, ja alueet, joille se ne johtaa päästöinä, muodostavat yhdessä laajalle sen ulkopuolelle ulottuvan urbaanin antroposfäärin, kaupungin vaikutusalueen.
Kiertokulku tarkoittaa tiettyjen ilmiöiden toistumista säännöllisin väliajoin. Mallin perustana on näkemys siitä, että kaupungin kehitys ei tapahdu lineaarisesti, vaan muutos on syklistä. Kaupunki on perusolemukseltaan muuttuva, mutta tiettyjä perustoimintoja toistava paikallinen systeemi. Mallin perusrakenteet yhdistyvät mallissa kolmen kiertokulun avulla. Luonnon suuret kiertokulut ylläpitävät elämää maapallolla. Kaupungin pienet kiertokulut mahdollistavat yhdyskunnan toimeentulon ottamalla ainetta ja energiaa suurista kiertokuluista ja johtamalla päästöt niihin takaisin. Poliittisten näkemysten kiertokulku puolestaan ohjaa pieniä aine- ja energiavirtoja, jotka vaikuttavat suuriin kiertokulkuihin. Nämä kolme merkittävää kiertokulkua (poliittinen, urbaani ja luonnollinen) ovat jatkuvien takaisinkytkentöjen kautta keskenään yhteydessä, ne läpäisevät kaupungin kaikki kolme sektoria ja muovaavat yhdessä uutta fyysistä todellisuutta ja sitä koskevia käsityksiä.
Tämä tutkimus kohdistuu lähinnä ympäristöpoliittisen kiertokulun tarkasteluun. Usean eri sektorin muodostama monimutkainen yhteisö edellyttää toimiakseen jonkinasteista yhteisymmärrystä, sopimusta ongelman luonteesta ja toiseksi sen ratkaisusta. Konstruktivistisen teorian mukaan tämä on mahdollista vasta kun kaikki oleelliset ryhmät ovat tietyn uuden näkemyksen takana. Sopimuksen synty on neuvotteluprosessi. Yhteisymmärrys syntyy kun yksi osallistuja kykenee vakuuttamaan muut osallistujat siitä, että sen näkemys on oikea. Ympäristön useista yksilöllisistä määrityksistä muotoillaan ja hyväksytään lopulta usein vain yksi kollektiivinen määritelmä. Kunnallisessa päätöksenteossa eri sektoreiden ja niiden toimijoiden välistä yhteisymmärrystä haetaan vakiintuneiden instituutioiden kuten lausuntomenettelyn avulla. Ratkaisujen etsiminen vaikuttaa muodostavan tietyn yhteiskunnallisen kiertokulun, joka etenee kaupungin toisiaan täydentävien rakenteiden ja toimijoiden mukaan.
Avoin kiertokulkumalli ottaa huomioon yhden kaupunkiyhdyskunnan ulkopuolelta tulevat satunnaiset ja tietoisesti haetut tekijät. Klassisen määritelmän mukaisesti kaupungit ovat verkostoja kaupunkien verkostossa. Kaupunkien kansalliset ja kansainväliset ympäristöverkostot ovat lisänneet osaltaan kaupunkien edellytyksiä hallita ympäristöongelmiaan. Yleiset prosessit ovat viime kädessä kuitenkin aina paikallisia. Ympäristönsuojelu on ymmärretty tässä ketjureaktiona, joka on alkanut tietyn haitalliseksi koetun ilmiön havaitsemisesta ympäristössä ja jatkunut sen syiden ja vaikutusten selvittämiseen, yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon, päästöjä vähentäviin toimenpiteisiin, toimenpiteiden tehon arviointiin ja mahdollisiin jatkotoimenpiteisiin.
Ympäristöpoliittinen prosessi, pulssi, voi lähteä liikkeelle mistä tahansa osasta tai toimijasta, mutta seuraavassa nelivaiheisessa kiertokulkumallissa on esimerkinomaisesti lähdetty liikkeelle rakennetusta ympäristöstä. Kaupunkien ympäristöongelmien perussyynä voi pitää väestön, elinkeinojen ja politiikan ohessa tekniikkaa. Infrastruktuurissa päästölähteet (Pilaajat – P1) muutokset aiheuttavat sukupolvienkin mittaisia muutoksia kuormitukseen, koska ne määrittelevät päästöille, poistuville materia- ja energiavirroille, muodon, sisällön ja suunnan. Päästölähteita eli pilaajia tulisi seurata ympäristöön, jossa varsinaiset pilaantumisprosessit (Pilaantuminen – P2) tapahtuvat ja jossa eri toimijat määrittelevät sen eri tavoin. Päästöt aiheuttavat yhdyskunnalle haittoja joko suoraan tai epäsuoraan. Haittojen ympäristölle ja yhteiskunnalle aiheuttamien haittojen yleinen merkitys punnitaan vasta poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa (Päätöksenteko – P3). Poliittiset päätökset eivät itsessään auta mitään vaan niiden tulee vaikuttaa haitallisiin materiavirtoihin, jolloin tarvitaan muutoksia infrastruktuuriin, useimmiten puhdistustekniikkaa (Päästöjen vähentäminen – P4). Parhaassa tapauksessa tietyn haitallisen aineen kiertokulku kyetään minimoimaan tai lopettamaan. Mutta yleensä ympäristötekniikka on kilpajuoksussa perinteisen saasteita tuottavan infrastruktuurin kanssa ja toisaalta uusikin tekniikka tuottaa päästöjä. Siksi ympäristönsuojelutoimien tulos on arvioitavissa vain tarkastelemalla uuden ympäristötekniikan ympäristövaikutuksia, jolloin olemassa olevan ongelman, sen ratkaisun ja uuden ongelman synnyn kiertokulku alkaa alusta. Ainutkertainen lineaarinen päätöksentekoprosessi (P1->P2->P3->P4) muuttuu toistuessaan muuttuvaksi sykliseksi vuorovaikutukseksi kaupungin rakenteiden ja toimijoiden välillä.
Rajatulla urbaanilla alueella kaupungin kolme perusosaa ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa aineen (panos-tuotos) ja asioiden (ongelma-ratkaisu/pilaantuminen-suojelu) kierron kautta, joka muuttaa kokonaisuuden dynaamiseksi, jatkuvasti muuttuvaksi systeemiksi, jonka toimijat ja niiden väliset valtasuhteet eivät ole annettuja, vaan ne kehittyvät ja vaihtelevat ajassa, paikassa ja asiassa. Kun neliosainen kierto on käynyt kaupunkiyhteisön kaikki kolme sektoria lävitse, ne muuttuvat lähinnä yhdyskunnan tietoisen toiminnan tuloksena eikä kaupunki enää palaudu aiempaan tilaansa. Rakenteellis-toiminnallinen kiertokulku on siten tapauskohtainen oppimisprosessi, jonka voi kärjistäen sanoa alkavan tietyn haitallisen materiavirran havaitsemisesta ja päättyvän kyseisen materiavirran ja/tai sen haittojen häviämiseen.
(viitteet ja kuvat poistettu verkkoversiosta)