Simo Laakkonen ja Jorma Kivistö: Kaatopaikan Helmi: avaus helsinkiläisten lasten ympäristöhistoriaan. Kirjassa: Hannikainen, Matti ja Salasuo, Mikko (toim.), Elämän muotoja. Kertomuksia yksilöistä ja yhteiskunnasta. Koala-Kustannus, Rauma 2001: 21-43.
Ympäristöhistoria tutkii ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta ajassa. Tavoitteeksi on esitetty ihmisen aiheuttamien ympäristömuutosten selvittämistä pitkällä aikavälillä, laajoilla alueilla ja monitieteisestä näkökulmasta. Ympäristöhistoriassa onkin tarkasteltu maaperän, ilmaston, metsien, vesistöjen ja eläinpopulaatioiden historiallisia muutoksia. Myös ympäristöhistorian maailmanlaajuisia kehityskulkuja on yritetty hahmottaa.
Tehtyä ympäristöhistoriallista tutkimusta leimaa kuitenkin suppea valkoisten keski-ikäisten ja koulutettujen miesten edustama rationaalinen näkökulma. Tälle lähestymistavalle on myös oikeutuksensa, sillä luonnontieteen, tekniikan ja lääketieteen asiantuntijoilla sekä julkishallinnolla ja poliittisilla päättäjillä, on ollut ja on edelleen kiistatta keskeinen asema ympäristökysymysten selvittämisessä ja ratkaisemisessa. Ympäristön tilaa on pyritty käsittelemään järkiperäisesti, usein kvantitatiivisesti ja työntämällä henkilökohtaiset tuntemukset sivuun. Rationaalisen aineiston yleisin esitystapa on ollut hallinnolle ominainen neutraali raportointi. Myös Helsingin ympäristöhistorian tutkimus on suurimmaksi osaksi perustunut tälle rationaaliselle lähestymistavalle; eri teemoja on lähestytty lähinnä asiantuntijoiden ja viranomaisten tuottaman lähdemateriaalin avulla.
Rationaalisella näkökulmalla on kuitenkin varjopuolensa. Voidaan kysyä, millainen on kaupunkilaisten oma käsitys lähiympäristöstä ja sen muutoksista. Kaupunkilaisten näkökulmia voidaan tutkia esimerkiksi sanomalehtiaineiston avulla, mutta kriittisesti tarkasteltuna rationaalinen näkökulma on hallitseva myös sanomalehtien palstoilla. Viranomaisten ja kansalaisyhteiskunnan tuottamaan lähdeaineistoon perustuvassa ympäristöhistoriallisessa tutkimuksessa tavallisten kaupunkilaisten ja etenkin naisten, lasten, vanhusten ja eri kulttuuritaustaisten ihmisten näkökulmat uhkaavat jäädä kokonaan huomiotta. Samalla kaupunkilaisten enemmistön käyttämät ympäristön osa-alueet sekä niitä koskevat tarpeet ja käsitykset jäävät tieteellis-teknisen näkökulman varjoon, mitä voi pitää eräänä ympäristön kulttuurisen syrjäyttämisen muotona. Lapsuus, nuoruus, vanhuus ja sukupuolisuus ovat kuitenkin olennainen osa elämänkulkuamme. Ympäristöhistorian tulisikin tutkia ihmiselämää ottaen huomioon sen kiertokulun olennaisimmat vaiheet. Siksi tähän asti laiminlyödyillä ryhmillä on oikeus päästä osaksi ympäristöhistoriankirjoitusta.
Lasten näkökulma ympäristöön
Tavoitteemme on tarkastella Helsingin ympäristöhistoriaa perinteisestä poikkeavasta näkökulmasta: millainen oli lasten Helsinki, miten lapset kokivat oman lähiympäristönsä ja kuinka he pyrkivät hyödyntämään sitä omiin tarkoituksiinsa. Selvitämme, miten helsinkiläislapset suhtautuivat erilaisiin viheralueisiin, kallioihin, kiellettyihin paikkoihin sekä merelliseen ympäristöön. Tämä lasten ympäristöhistoria on uusi ja kansainvälisesti tutkimaton alue. Artikkelin lähdemateriaalina on Helsingin ympäristöhistorian muistitietokysely, johon tuli yli sata vastausta ja useimmat vastaajista kuvasivat nimenomaan lapsuutensa ympäristöä. Lisäksi olemme käyttäneet jonkin verran myös Anna-Maria åströmin keräämää muistitietoaineistoa.
Mielenkiintoisena havaintona voi pitää sitä, että kerätyn aineiston perusteella aikuiset alkavat muistella lapsuuttaan keskimäärin vasta 50-vuotiaina. Ilmeisesti nuorempien vastaajien elämä on vielä tulevaisuuteen painottunutta. Viiden vuosikymmenen tiimoilla ihminen alkaa nähdä elämänsä kokonaisuutena, josta lapsuus on perustavan tärkeä osa, jota jo kyetään käsittelemään muistelun kautta. Tutkimusaineistossa lapsuusajan muistot on siten kerrottu kypsän aikuisuuden näkökulmasta. Useimmat kertojat ovat olleet selvillä tarpeesta säilyttää lapsuusmuistojen intuitiivisuus, jolloin muistelujen voi olettaa heijastavan lapsena asioista saatuja mielikuvia. Vanhemmat ihmiset vaikuttavat myös kertovan muita ikäryhmiä helpommin lapsuutensa epämieluisista asioista, mitä voidaan pitää yhtenä merkkinä kertomusten luotettavuudesta. Kohtaaminen oman menneisyytensä kanssa ei aina ole miellyttävää, ja aikuisiän kollektiiviset myytit voivatkin sekoittua muisteluissa oman yksityisen lapsuuden kanssa. Siksi on syytä koostaa mahdollisimman laaja aineisto, jonka avulla kokonaiskuvaa voidaan tarkentaa.
Muisteluiden tavoitteena ei ole tuottaa yhtä totena pidettävää kuvausta tietyn ympäristön tilasta vaan kertoa menneisyyden ja lapsuuden ympäristöjen merkityksestä kaupunkilaisille. Nämä yksityiset kokemukset muodostavat monitasoisen kokonaisuuden, jossa yhtä käsitystä ei voi pitää toista parempana saati oikeampana. Erotukseksi rationaalisen aineiston oikeellisuuden tulkinnasta voi muistitietoaineistoa ja sen tulkintaa luonnehtia painotuksiltaan intuitiiviseksi, eri tunnetiloja ja niiden sävyjä hahmottavaksi historiantutkimukseksi.
Suurin osa muisteluista ajoittuu 1920-1950-luvuille. Artikkeli keskittyy kantakaupungin leikki- ja seikkailuympäristöihin, sillä muisteluja pihapiirin historiasta on jo julkaistu aiemmin. Helsingin kantakaupunki korostuu aineistossa, sillä ennen vuoden 1946 suurta alueliitosta Helsingin hallinnollinen alue oli pienempi kuin nykyään. Vuonna 1946 kantakaupungissa, Töölö, Kallio ja Vallila mukaan luettuna, asui noin 240 000 asukasta, joista noin kuudesosa oli 0