Laakkonen, Simo: Vesiensuojelun synty, Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928. Gaudeamus/Hanki ja Jää 2001.
OSA II TÖÖLONLAHDEN LIKAANTUMISONGELMAN RATKAISU
Kesä 1908
Aamulla 22. päivä kesäkuuta vuonna 1908 nuori kemisti G.K. Bergman lähti Helsingin keskustasta liikkeelle kaupungin satamalaitoksen moottoriveneellä. Käännyttyään Kaivopuiston suuntaan vene kulki hiljakseen myötäillen Helsingin rantaa ja pysähdellen säännöllisin väliajoin. Veneessä olevat miehet laskivat veden pinnan alle, puolen metrin syvyyteen, näytteenottimen ja muita kojeita. Kustakin pisteestä otettiin kaksi näytettä pinnan läheltä (0,5 m ja 1,5 m) sekä syvemmältä (3 m). Näytteenottopaikoista kirjattiin aika ja paikka, vallitseva tuuli ja sää, vedenkorkeus, näytesyvyys, lämpötila, veden väri ja ulkonäkö. Kustakin paikasta otetusta näytteestä tehtiin yksi bakteeri- ja kolme kemiallista analyysia.
Näytteitä kerättiin Helsingin sisälahdista sekä myös ulommista lahdista. Humallahden jälkeen vene kääntyi takaisin ajaen tällä kertaa ulompana aina Kruunuvuorenselälle sekä Kaisaniemenlahdelle ja Töölönlahdelle, joista kerättiin runsaasti näytteitä. Matka päättyi Hanasaareen, jossa vene kääntyi toimintojen toistamisen jälkeen takaisin laskien lopulta höyrylaivojen ja purjealusten välistä kauppatorin rantaan. Rannasta Bergman vesinäytteet kannettiin nykyisessä Eteläranta 10:ssä sijainneeseen Helsingin kaupungin terveydellisten tutkimusten laboratorioon, jossa näytteistä määritettiin happi-, permanganaatti-, ammonium- ja klooripitoisuus, typpihappoisuus ja bakteerien lukumäärä. Insinööri J.W. Wairen avustamana Bergman lisäsi näytepulloista otettuihin vesinäytteisiin väkevästi alkaalista jodikaliliuosta, jonka annettiin vaikuttaa manganokloridiliuoksen kanssa. Reaktiossa syntynyt manganohydroksiidi hapettui veteen liuenneen hapen kanssa manganohapoksi. Seokseen lisättiin suolahappoa, jolloin osa mangaanikloridista yhtyi klooriin, mikä vapautti vastaavan määrän jodia. Tämä jodimäärä määriteltiin kvantitatiivisesti titraamalla: vesinäytteeseen lisättiin tiusulfaattia. Titrauksen antama tulos suhteutettiin laskelmallisesti käytettyyn vesimäärään. Seuraavaksi koepullo asetettiin kaappiin noin 23-24 asteen lämpöön. Pullot otettiin pois 24 tunnin jälkeen, koe toistettiin ja tulokset laskettiin. Työtä jatkettiin laboratoriossa keittämällä vesinäytteitä kaliumpermanganaattiliuoksessa rikkihapon kanssa. Sen jälkeen näyte titrattiin uudelleen, tällä kertaa hopeanitraatilla. Seuraavaksi vuorossa oli vesinäytteen tislaaminen joko kolorimetrisesti tai titrimetrisesti. Tämän jälkeen vesinäytteeseen lisättiin sinkkijodiditärkkelystä tai mahdollisesti a-naftylamiminia. Tiettyihin näytteisiin lisättiin brucinirikkihappoa, jonka jälkeen reaktion tulos tutkittiin. Erillisestä steriilistä pullosta otettiin vesinäyte putkeen, jossa oli lihaekstrakti-peptonigelatiinia. Gelatiinissa olevat näytteet jätettiin kehittymään 72 tunniksi, jonka jälkeen viljelmä mikroskopoitiin bakteerien tutkimiseksi. Koeputkessa oli pisara uutta merta: Helsingin edusta hydrobiologisena ja sosiopoliittisena prosessina. Uusi käsitys ympäristöstä luotiin laboratoriossa empiiristen kokeiden kautta.
Tämä näytteenhakumatka aloitti tutkimuksen, jonka tavoitteena oli selvittää ensimmäisen kerran perusteellisesti Helsingin merialueen likaantumista. Tehtävä oli haastava, kukaan Suomessa ei ollut vielä tutkinut merialueen pilaantumisesta systemaattisisesti. Gustaf Konrad Bergmanilta ei kuitenkaan puuttunut uskallusta, vaikka hän oli valmistunut kemistiksi vain vuotta aikaisemmin. Bergmanin tutkimus erosi monessa suhteessa Levanderin Töölönlahden pistokokeesta. Bergman toteutti koko kesän kestäneen tutkimuksen, jonka kohteena oli Helsingin edustan merialue. Apunaan hänellä oli erityiset tutkimusta varten rakennetut näytteenottovälineet, moottorivene ja leväasiantuntija maisteri Klingdahl.
(viitteet ja kuvat poistettu verkkoversiosta)